Part 2

Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa huudahti ja nauroi sitten ääneensä...

Minua harmitti vielä enemmän.

-- Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään sukankutimensa hetkeksi sillensä.

Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi rohkeasti, puoleksi hilpeästi.

Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa sanovan: -- olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua ihmetellen ihailette.

-- Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.

Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa, nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi, kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella:

-- Sydämemme naisen terveydeksi!

-- Onko hänellä siis -- onko teillä siis sellainen nainen, kysyi äkkiä Asja.

-- Keliäpä ei sitä olisi? vastasi Gagin.

Asja vaipui hetkeksi ajatuksiin; hänen kasvonsa muuttuivat jälleen; jälleen ilmaantui niissä tuo vaativainen, melkein röyhkeä hymy.

Paluumatkalla hän vielä kiivaammin nauroi ja hullutteli. Hän katkaisi pitkän oksan, asetti sen olkapäällensä niinkuin pyssyn ja sitoi vyöhyen päänsä ympäri. Minä muistan kuinka meitä kohtasi suurilukuinen joukko vaaleatukkaisia, pöyhkeitä Englantilaisia: ikäänkuin komennon mukaan he kaikki kylmäkiskoisella hämmästyksellä seurasivat Asjaa lasin kaltaisilla silmillään, mutta ikäänkuin heidän harmiksensa tämä lauloi ääneensä. Tultuansa kotiin hän heti meni huoneesensa ja tuli esiin vasta päivälliseksi, puettuna paraimpiin vaatteisiinsa, huolellisesti kammattuna ja hansikkaat kädessä. Pöydän ääressä hän käytti itseänsä sangen säädyllisesti, melkein kankeasti, maistoi tuskin ruokalasia ja joi vettä viinilasista. Nähtävästi hän nyt tahtoi esiytyä minulle uudessa roolissa, säädyllisen ja hyvin kasvatetun neiden. Gagin ei häntä siinä estänyt, nähtävästi hän oli tottunut noudattamaan hänen tahtoansa kaikessa. Hän vain joskus katsahti hyväsydämisesti minuun ja nosti vähän hartioitansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa. "Hän on lapsi, olkaa suopea häntä kohtaan." Kun päivällinen oli loppunut, Asja heti nousi, kumarsi meille ja kysyi, asettaen hatun päähänsä, saisiko hän mennä "Frau Luise'n" luo.

-- Milloin viimeiseksi olet kysynyt lupaa? vastasi Gagin, tuo aina samanlainen, tällä kertaa kuitenkin jotenkin hämmästynyt hymy huulillaan: -- onko sinun ikävä meidän kanssamme?

-- Ei, mutta minä lupasin Frau Luise'lle vielä eilen käydä häntä tervehtimässä ja sitä paitse minä ajattelin, että teidän on suotuisampi olla kahden kesken. Herra N. (hän osoitti minua) kertoo sinulle vielä jotakin.

Hän lähti.

-- Frau Luise, alkoi Gagin, koittaen välttää katsettani: -- on entisen täkäläisen pormestarin leski, hyvänluontoinen, mutta ylönkatsottu vaimo. Hän on suuresti mieltynyt Asjaan. Asjalla on tapana mielellään tutustua alhaissäätyisten ihmisten kanssa; minä olen huomannut, että perusteena siihen aina on ylpeys. Minä olen häntä kelpolailla hemmoitellut, niinkuin näette, lisäsi hän hetken oltuansa vaiti: -- mutta mitä olen voinut tehdä? Ankaruutta en voi käyttää ketään kohtaan, häntä kohtaan kaikkien vähimmin. Minun on _velvollisuuteni_ olla suopea häntä kohtaan.

Minä olin vaiti. Gagin käänsi keskustelun toisaalle. Mitä enemmän minä opin häntä tuntemaan, sitä lujemmin minä häneen kiinnyin. Minä rupesin häntä jo pian ymmärtämään. Hän oli tuollainen perinpohjin venäläinen mies, totuutta rakastava, rehellinen, yksinkertainen, mutta valitettavasti jotenkin hidas, ilman pontevuutta ja sisällistä intoa. Nuoruuden kiihko ei hänessä kuohunut, se ikäänkuin kimalteli kainona valona. Hän oli hyvin rakastettava ja älykäs, mutta minä en voinut saada itselleni selväksi, mitä hänestä miesikäisenä oli tuleva. Tulla taiteiliaksi ... ilman uutteraa, alituista voimain ponnistusta ei tule taiteiliiaksi, ja voimiasi ponnisteleva, ajattelin minä, silmäillen hänen lempeätä kasvojensa luonnetta ja kuunnellen hänen hidasta puhettansa, -- ei, voimiasi ponnisteleva sinä et milloinkaan ole, ja itseäsi pakoittamisessa, siinä sinä et ole onnistuva. Ja kuitenkin oli tuiki mahdotointa olla häntä rakastamatta; sydän ikäänkuin vetäytyi hänen puoleensa. Noin tuntia neljä me vietimme yhdessä, milloin istuen vieretysten sohvalla milloin levollisina käyskennellen talon edessä. Ja näinä neljänä tuntina me täydellisesti liityimme toisiimme.

Päivä oli menossa maillensa, ja minun oli jo aika lähteä kotiin. Asja vielä ei oikut palannut.

-- Hänpä vasta on oikein itsevaltainen! virkkoi Gagin: -- jos suvaitsette, niin tulen teitä saattamaan. Matkalla poikkeemme Frau Luise'n luo; minä kysyn onko hän siellä? Kierros ei paljoa tee.

Me kävelimme alas kaupunkiin, ja pysähdyimme, kuljettuamme kaitaa mutkikasta poikkikatua pitkin, kahden akkunan levyisen ja neljän kerroksen korkuisen rakennuksen eteen. Toinen kerros pistäytyi ensimäistä enemmän kadulle päin, kolmas ja neljäs vielä enemmän kuin toinen. Koko rakennus vanhanaikuisine veistokoristuksineen, kaksine paksuine pylväineen, jyrkkine tiilikattoinen ja ullakosta esiin pistäytyvine vintturineen oli suuren, kyttyräisen linnun näköinen.

-- Asja! huusi Gagin: -- oletko siellä? Valaistu akkuna kolmannessa kerroksessa avautui ritinällä, ja me näimme siinä Asjan mustanverevän pään. Hänen takanansa tirkistelivät vanhan akan hampaattomat ja heikko-silmäiset kasvot.

-- Olen, vastasi Asja, nojautuen veikistelevästi kyynärvarsillaan akkunalautaa vastaan: -- minun on täällä hyvä olla. Tuossa, ota, lisäsi hän heittäen Gaginille geraaniumi-oksan: -- kuvaile mielessäsi, että minä olen sinun sydämesi nainen.

Frau Luise nauroi.

-- N. on poislähdössä, vastasi Gagin: -- hän tahtoo jättää sinulle jäähyväiset.

-- Todellakin, virkkoi Asja: -- siinä tapauksessa anna hänelle oksani, minä tulen heti takaisin.

Hän veti akkunan kiinni ja nähtävästi suuteli Frau Luisia. Gagin antoi minulle vaiti ollen oksan. Vaiti ollen minä pistin sen taskuuni, menin poikkivientipaikalle ja annoin viedä itseni toiselle puolen virtaa.

Minä muistan, kuinka minua, astuessani kotiini mitään ajattelematta, mutta kummallisen raskaalla sydämmellä, äkkiä kohtasi väkevä tuttu, mutta Saksassa harvinainen haju. Minä pysähdyin ja näin tien vieressä vähäläntäisen vartaallisen hamppua. Se synnyinmaani aroilla tavallinen haju huomautti minua tästä ja herätti minussa innokkaan ikävöimisen sinne. Minussa nousi halu saada hengittää venäläistä ilmaa, astua venäläistä maata. "Mitä teen täällä, miksi kuljeskelen vieraassa maassa vieraitten keskessä?" huudahdin minä, ja kuolettavainen raskaus, jota tunsin sydämessäni, muuttui samassa katkeraksi, polttavaksi mielenliikutukseksi. Minä saavuin kotiini aivan toisellaisessa mielentilassa, kuin edellisenä päivänä. Minä tunsin itseni melkein kiivastuneeksi, enkä pitkään aikaan voinut rauhoittua. Mieliharmi, jota itsekään en voinut ymmärtää, valtasi minut. Vihdoin minä laskeusin istumaan ja muistellessani uskotointa leskeäni (virallinen muisteleminen tästä naisesta päätti jokaisen päiväni), sain käsiini erään hänen kirjoittamistansa kirjeistä. Mutta minä en edes katsonut siihen; minun ajatukseni alkoivat heti kulkea toisaalle. Minä rupesin ajattelemaan ... ajattelemaan Asjaa. Minun juolahti mieleeni, että Gagin keskustellessamme oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, että olisi muka olemassa asianhaaroja, jotka vaikeuttaisivat hänen palaamistansa Venäjälle... "Mutta onkohan tuo tyttö sittenkään hänen sisarensa?" lausuin minä ääneeni.

Minä riisuin yltäni, laskeusin makaamaan ja yritin nukkua; hetkisen kuluttua, minä jälleen nousin istumaan vuoteelleni ja rupesin, nojautuen kyynärvarrellani päänaluseen, uudestaan muistelemaan tuota "oikullista, teeskennellen nauravaa tyttöä"... "Hän on muodostettu niinkuin pieni Raphael'in Galathea Farnesina'ssa," sanoin hiljaa itsekseni: -- "niin; eikä hän sittenkään ole Gagin'in sisar..."

Ja lesken kirje oli tällä välin rauhallisena jalkapuolella himmeänä kuin epämääräisessä valossa.

V.

Seuraavana aamuna minä jälleen lähdin L:ään. Minä koitin vakuuttaa itselleni, että minä tahdoin tavata Gagin'ia, mutta salaisuudessa minä oikeastaan halusin saada nähdä, miten Asjan laita olisi, "kummittelisiko" hän taasen, niinkuin edellisenä päivänä. Minä tapasin molemmat vierashuoneessa, ja, mikä ihme! -- sentähdenkö, että minä yöllä ja aamulla olin kauan muistellut Venäjän-maata -- Asja minusta täydellisesti näytti venäläiseltä tytöltä, niin, yksinkertaiselta, melkeinpä kamarineitsyeltä. Hän oli puettuna vanhanpuoliseen hameesen, hiuksensa olivat kammatut korvien taakse, ja hän istui liikkumattomana akkunan edessä ja työskenteli ompelupuiten ääressä tyyneenä, rauhallisena, niinkuin ei ikänänsä olisi tehnyt muuta työtä. Hän oli milt'ei äänetönnä ja katseli hiljaisena työtänsä; hänen kasvojensa piirteet olivat niin yksinkertaisen, niin jokapäisen näköiset, että minun ehdottomasti muistui mieleeni nuot meidän kotikasvuiset Kathinka't ja Maschinka't; että yhtäläisyys olisi täydellinen, hän lauloi puoliääneensä tuota venäläistä laulua "Äitiseni, rakkahani." Minä silmäilin hänen kellahtavia, uleita kasvojansa, muistelin eilisiä houreitani, ja muuan asia kävi säälikseni. Ilma oli ihmeen ihana. Gagin ilmoitti minulle, että hän oli tänään aikonut mennä tekemään stuudioita luonnon mukaan; minä kysyin, suvaitsisiko hän, että minä seuraisin hänen mukanansa, enkö häntä häiritsisi?

-- Päinvastoin, virkkoi hän: -- te voitte antaa minulle hyviä neuvoja.

Hän asetti ympyriäisen Van Dyck'iläisen hatun päähänsä, pukeutui päällyspaitaansa, otti paperilaukun kainaloonsa ja lähti matkaan; minä seurasin häntä hitain askelin. Asja jäi kotiin. Lähtiessään Gagin pyysi häntä pitämään huolta siitä, ett'ei keitos tulisi liian vetiseksi; Asja lupasi käydä katsomassa kyökissä. Gagin saapui laaksoon, jonka minä jo tunsin, istuutui kivelle ja alkoi kuvata vanhaa, korkeata, tuuhea-oksaista tammea. Minä laskeusin ruohostoon ja otin kirjasen eteeni, mutta en ennättänyt lukea kahta sivuakaan, ja hän yhä vain tahrasi paperiansa; me aina vain keskustelimmekin, sen mukaan mitä minä ainakin voin päättää, jotenkin älykkäästi ja hienosti siitä, miten taitelian oli työskenteleminen, mitä hänen oli hylkääminen, mitä omistaminen itselleen, ja mikä merkitys hänellä oli meidän aikoinamme. Gagin ilmoitti vihdoin, ett'ei hän tänään ollut piirtämistuulella, laskeusi maahan minun viereeni, ja tuossapa nyt vasta sujui esteetönnä meidän keskustelumme, tuo nuoruudessa niin mieluinen, milloin hehkuva, illoin uinaileva, milloin intohimoinen, melkein aina kuitenkin epämääräinen keskustelu, johon Venäläinen niin mielellään antautuu. Keskusteltuamme kylliksemme me palasimme kotiin tyytyväisyyden tunteen valtaamina, ikäänkuin olisimme tehneet jotakin, edistyneet jossakin. Minä tapasin Asjan samallaisena kuin olin hänet jättänyt. Vaikka kuinkakin olisin koittanut häntä tarkastella -- mitään veikistelemisen jälkeä, mitään teeskentelemisen merkkiä en hänessä voinut huomata; tällä kertaa olisi ollut mahdotonta syyttää häntä menettelöstä, joka ei olisi ollut luonnon mukainen.

-- Vai niin virkkoi Gagin: -- sinä olet ruvennut paastoamaan ja katumaan tänään.

Illalla hän muutaman kerran teeskentelemättä haukotteli ja vetäytyi aikaisin huoneesensa. Minä jätin itsekin pian jäähyväiset Gagin'ille, enkä enään, tultuani kotiin, antautunut minkään hourailemisen alaiseksi; tämä päivä kului ilman että tunteeni kertaakaan olisivat olleet kohtuuttomasti jännitetyt. Kuitenkin minä muistan, että minä, mennessäni levolle, ääneeni lausuin:

-- "Millainen kameleontti kuitenkin tuo tyttö on!" ja lisäsin, oltuani jonkun aikaa mietteiden vallassa: -- "eikä hän sittenkään ole hänen sisarensa."

VI.

Niin kului kokonaista kaksi viikkoa. Minä kävin tervehtimässä Gagin'ia joka päivä. Asja näytti minua välttävän, mutta hän ei enään osoittanut tuota hulluntapaisuutta, joka niin suuressa määrin oli kummastuttanut minua tuttavuutemme kahtena ensimäisenä päivänä. Minusta oli kuin hän salassa olisi ollut murheellinen tahi hänen mielensä häiriötilassa; hän myöskään ei enään nauranut niin paljoa. Minä tarkastelin häntä uutterasti.

Hän puhui jotenkin hyvin ranskaa ja saksaa; kuitenkin saattoi kaikesta huomata, ettei hän ollut lapsuudestansa saakka ollut naisihmisten kätten johdatettavana, jonka vuoksi hänen kasvatuksensa oli saanut omituisen, tavattoman luonteen, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen veljensä kasvatuksen kanssa. Gagin'issa ilmaantui, pitämättä lukua hänen Van Dyckiläisestä hatustaan ja päällys-paidastaan, hento, puoleksi hempeä venäläinen aatelismies, mutta Asja ei ollut jalosukuisen neiden kaltainen; kaikissa hänen liikkeissään oli jotakin rauhatointa. Hän oli luonnostansa kaino ja arkatuntoinen, mutta tämä kainous, tämä arkatuntoisuus harmitti häntä, ja tästä mieliharmista päästäksensä hän koitti pakoittaa itseänsä olemaan vapaa ja rohkea, joka hänelle ei aina onnistunut. Minä puhuin hänen kanssansa joitakuita kertoja hänen elämästänsä Venäjällä, hänen entuudestaan; hän vastasi hyvin vastenmielisesti näihin kysymyksiin; minä sain kuitenkin tietää, että hän ennen lähtöänsä ulkomaille oli asunut kauan maalla. Kerran minä tapasin hänet yksinään kirjan ääressä. Nojaten päätänsä molempia käsivarsiansa vastaan, ja sormet pistettyinä syvään hiuksien sisään, hän ahnaasti seurasi kirjan sisältöä.

-- Oivallista! lausuin minä astuessani hänen luoksensa: -- kuinka ahkera te olette!

Hän nosti päätänsä ja loi minuun totisen ja ankaran silmäyksen.

-- Te luulette, ett'en minä osaa muuta kuin nauraa, sanoi hän ja tahtoi lähteä pois.

Minä vilkasin kirjan nimilehteä; se oli joku ranskalainen romaani.

-- Ainakaan en saata kiittää teidän vaalianne, huomautin minä.

-- Mitä minun siis pitää lukeman! huudahti hän ja lisäsi, heitettyänsä kirjan pöydälle: parempi on siis, että lähden hulluttelemaan, ja juoksi ulos puutarhaan.

Saman päivän illalla minä luin Gagin'ille "Hermann und Dorothea'a." Ensimältä Asja vain puuhaili ympärillämme, pysähtyi sitten äkkiä, rupesi kuuntelemaan, istuutui hiljaa viereeni ja kuunteli lukemista loppuun saakka. Seuraavana päivänä minä jälleen en tuntenut häntä, ennenkuin huomasin, että hänen oli äkkiä pälkähtänyt päähän olla taloudellisia asioita harrastava ja vakaa, niinkuin Dorothea. Sanalla sanoen, hän oli minusta arvoituksen alainen olento. Täynnään itserakkautta suurimmassa määrässä hän viehätti minua myös silloin, kun olin häneen suuttunut. Yhdessä suhteessa minä kumminkin sain yhä lujemman vakuutuksen, nimittäin siinä, ett'ei hän ollut Gagin'in sisar. Tämä ei käyttänyt itseänsä hänen suhteensa veljen tavalla; siinä oli jotakin liian ystävällistä, liian nöyrää ja samassa jotakin väkinäistä.

Omituinen tapaus oli omiansa vahvistamaan epäluuloani.

Tullessani eräänä iltana viinitarhalle, jossa Gagin'it asuivat, huomasin portin suljetuksi. Arvelematta kauemmin minä menin eräälle paikalle, missä aitaus oli murtunut, jonka paikan ennen olin keksinyt, ja hyppäsin siitä ylitse. Lähellä tätä paikkaa oli sivupuolella tietä pieni akaasialehto. Minä olin juuri saapunut sen luo ja olin jo menemäisilläni ohitse, ... kun äkkiä minua hämmästytti Asjan ääni, joka innokkaasti ja kyynelten vuotaessa lausui seuraavat sanat:

-- En tahdo rakastaa ketäkään muuta kuin sinua, en, en, sinua yksinään ma tahdon rakastaa -- sinua ainiaan.

-- Rauhoitu siis, Asja, sanoi Gagin: -- tiedäthän, että minä uskon sinua. Kummankin ääni kuului lehdosta. Minä näin heidät molemmat oksain harvan lehdistön läpi. He eivät minua huomanneet. -- Sinua, sinua yksinään, toisti Asja, ja alkoi, heittäytyen hänen kaulaansa, tuimasti kyyneleitä vuodattaen suudella häntä ja painaa itseänsä hänen rintaansa vastaan.

-- Kyllin, kyllin, vakuutti tämä, silitellen keveästi hänen kiharoitansa.

Muutamia silmänräpäyksiä minä seisoin liikkumatonna ... minä säikähdin äkkiä...

-- Menenkö heidän luoksensa?... En missään tapauksessa! kuiskahti korvissani. Nopein askelin minä lähdin aitauksen luo, hyppäsin sen ylitse tielle ja saavuin melkein juoksujalkaa asuntooni. Minä hymyilin, hieroin käsiäni ja ihmettelin sattumusta, joka niin äkkiarvaamatta oli todistanut arveluni oikeiksi (en hetkeäkään ollut epäillyt niiden todenmukaisuutta); mutta samassa tunsin sydämessäni jotakin katkeraa. Mutta osaavatpa he teeskennellä, ajattelin minä itsekseni. Ja mitä varten? Mitä huvia heillä siitä on, että tahtovat minua pettää? Tätä en odottanut häneltä... Kuinka mieltä karvastuttava havainto!

VII.

Minä makasin levottomasti ja nousin seuraavana aamuna aikaisin, sidoin matkalaukkuseni selkääni ja lähdin, ilmoitettuani emännälleni, ett'ei hänen tarvitsisi odottaa minua yöksi, jalkaisin kulkemaan vuorille, ylöspäin sen virran juoksua, jonka rannalla S:n kaupunki on. Nämät vuoret, jotka ovat Koiranseläksi (Hundsrück) nimitetyn vuoriselänteen sivuhaaraelmia, ovat sangen huvittavat geoloogisessa suhteessa; erittäinkin ne vetävät huomiota puoleensa säännöllisyytensä ja patsaskivikerrostensa kautta; mutta minusta ei ollut geoloogisiin tutkimuksiin. Minä en voinut saada itselleni selväksi, mitä minussa oli tekeillä; yksi tunne oli minussa kuitenkin selvä: minä en halunnut tavata Gagineja. Minä olin siinä vakuutuksessa, että ainoana syynä minun äkilliseen mielialani muutokseen heitä kohtaan oli se mieliharmi, joka minussa oli herännyt heidän viekkautensa kantta. Mikä heitä pakoitti ilmoittamaan itsensä veljeksi ja sisareksi? Muuten minä koitin olla heitä sen enämpää ajattelematta; minä kuljekselin kiirehtimättä pitkin vuoria ja laaksoja, istuuduin kyläravintoloihin, keskustellen tyyneesti isäntien ja vieraitten kanssa, tahi istahdin litteälle, auringon lämmittämälle kivelle ja katselin, kuinka pilvet kulkivat, ja sitä paitse ilmakin oli niin ihmeen ihana. Tällä tavalla minä mietin kolme päivää, enkä suinkaan hauskuuttomasti, -- vaikka sydäntäni silloin tällöin tunsin ahdistavan. Minun mielialani sopi niin hyvin yhteen tämän seudun rauhallisen luonnon kanssa.

Minä antauduin kokonaan sattumuksen ja tilapäisten tunteiden vaikutuksen alaiseksi; verkalleen vaihdellen ne virtasivat sieluni läpi ja jättivät siihen vihdoin yhden ainoan yleis-tunteen, jossa kaikki, mitä olin nähnyt, kuullut ja tuntenut näinä kolmena päivänä, yhtyi -- kaikki: metsien hieno pihkahaju, tikkojen ääntäminen ja koputus, lakkaamatta lirisevät kirkkaat purot santapohjalla uiskentelevine täplikkäine rautuineen, vuorten vähemmin jyrkät harjanteet, harmaat kalliot, siistit kylät kunnioitusta herättävine kirkkoineen ja puineen, haikarat niityillä, somat myllyt nopeasti pyörivine rattaineen, sinisiin alustakkeihin ja harmaisiin sukkiin puettujen maalaisten hyväsydämiset kasvot, lihavat hevoset, joskus lehmätkin narisevine hitaasti liikkuvine kuormineen, omena- ja perunapuitten välitse luikertelevilla siisteillä poluilla kävelevät nuoret, pitkätukkaiset matkalaiset...

Vielä nytkin muistelen mielihyvällä silloisia tunteitani. Terve sinulle, sinä germaanilaisen maan hiljainen syrjäseutu, jossa kaikkialla oli nähtävänä vaatimatointa tyytyväisyyttä, ahkerien kätten jälkiä, kärsivällistä, jos kohta ei joutuisaa työtä... Terve sinulle ja rauha!

Kolmannen päivän illalla minä saavuin kotiin. Olen unhoittanut sanoa, että minä, poistaakseni mieliharmiani Gagineja kohtaan, koitin uudelleen kuvailla mielessäni kovasydämistä leskeä; -- mutta yritykseni olivat turhat. Minä muistan, kuinka minä, yrittäessäni ajatella häntä, näin edessäni noin viisivuotisen talonpoikaistytön, jonka pyöreistä kasvoista uteliaat silmät viattomasti hämmästyksellä katselivat. Hän silmäili minua niin lapsellisen hyväsydämisesti... Minä häpesin hänen viatointa katsettansa, minä en tahtonut tahrata itseäni valeella hänen läsnäollessaan, ja minä jätin ratkaisevasti ja ainiaaksi entiselle ajatusteni esineelle jäähyväiset.

Tullessani kotiin oli kirje Gaginilta minua odottamassa. Hän ihmetteli minun odottamatointa päätöstäni, nuhteli minua siitä, ett'en ollut ottanut häntä mukaani, ja pyysi minua heti palattuani kotiini tulemaan luoksensa. Tyytymättömänä minä luin hänen kirjeensä, mutta lähdin kuitenkin seuraavana päivänä L:ään.

VIII.

Gagin otti minut ystävällisesti vastaan, nuhdellen minua kohteliailla sanoilla, mutta Asja oli tuskin nähnyt minut, ennenkuin hän tahallansa, aivan ilman aihetta, rupesi nauramaan ääneensä ja tapansa mukaan heti juoksi pois. Gagin joutui hämille, soimasi häntä mielipuoleksi ja pyysi minua antamaan hänelle anteeksi. Minun täytyy tunnustaa, että minä suuresti harmistuin asiaan; jo ilman sitäkin minä tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuossa minun nyt taasen täytyi kuulla tuota luonnotointa naurua, nähdä tuota kummallista veikistelemistä. Minä teeskentelin kumminkin, niinkuin en mitään olisi huomannut, ja selitin hänelle pienen matkailemiseni eri kohtia. Hän kertoi minulle mitä hän oli tehnyt minun poissa ollessani.

Keskustelu kumminkaan ei tahtonut sujuta; Asja tuli sisään huoneesen, ja juoksi uudelleen pois. Minä ilmoitin vihdoin, että minulla oli kiireinen työ käsillä, että minun siis oli aika lähteä kotiin. Gagin tahtoi ensin minua pidättää, mutta luotuansa minuun terävän silmäyksen hän tarjoutui minua saattamaan. Etehisessä Asja äkkiä astui luokseni ja ojensi minulle kätensä; minä puristin tuskin huomattavasti hänen sormiansa ja kumarsin hänelle aivan jäykästi. Yhdessä Gaginin kanssa me sitten kuljimme Rhein'in poikki ja istahdimme, tullessamme lempisaarnini luo, Madonnankuvan edessä olevalle penkille, ihaillaksemme näkö-alaa. Huomiota ansaitseva keskustelu nousi siinä välillämme.

Aluksi me vaihdoimme keskenämme vain muutamia sanoja, vaikenimme sitten ja pidimme silmäyksemme luotuina kirkkaasen virtaan.

-- Sanokaa, alkoi Gagin, tuo tavallinen hymy huulilla: -- mikä ajatus teillä on Asjan suhteen? Eikö ole totta, että hän näyttää teistä jotenkin kummalliselta?

-- On, vastasin minä jotenkin epäilevästi. Minä en luullut, että hän rupeisi puhumaan hänestä.

-- Hänet täytyy hyvin tuntea, ennenkuin voi hänestä päättää, virkkoi Gagin: -- hänellä on hyvä sydän, mutta omituinen pää. Vaikeata on hänen kanssansa tulla toimeen. Muuten täytyy hänelle antaa anteeksi, ja jos te tuntisitte hänen elämänvaiheensa...

-- Hänen elämänvaiheensa^ keskeytin minä... Eikö hän siis ole teidän...

Gagin katsahti minuun.

-- Luuletteko siis, ett'ei hän ole minun sisareni?... Ei, jatkoi hän kääntämättä huomiota minun hämmennykseeni: -- kyllä hän todellakin on minun sisareni, minun isäni tytär. Kuunnelkaa minua. Minä luotan teihin ja kerron teille kaikki.