Part 21

Tällaisia mielipiteitä ei kukaan kannattanut voimakkaammin kuin itse Ercole Fortemani. Milloinkaan hän ei ollut suorittanut mitään vastahakoisemmin kuin nyt Francescon vangitsemisen, ja kun hän mietti, mitä siitä todennäköisesti seuraisi, ei hänen tyrmistyksellään ollut rajoja. Hän oli oppinut pitämään arvossa ja omalla karkealla tavallaan jopa rakastamaankin heidän taitavaa linnanpäällikköään, ja saatuaan vangitsemishetkellä tietää, kuka Francesco oikeastaan oli, oli hänen ihailunsa kasvanut jonkunlaiseksi nöyräksi kunnioitukseksi sitä _condottieroa_ kohtaan, jonka nimi oli Italian sotilaista samanlainen kuin jonkun suojeluspyhimyksen nimi.

Jotta hänen vankinsa vartiointi olisi varma, oli Gonzaga, joka nyt oli taaskin ruvennut Roccaleonen komentajaksi, käskenyt hänen viettää yönsä Francescon etuhuoneessa. Hän oli mennyt tätä määräystä pitemmälle ja viettänyt melkoisen osan yöstä itse kreivin huoneessa.

"Teidän ei tarvitse muuta kuin puhua", oli öykkäri vannonut, osoittaen Francescolle, millaiset hänen tunteensa oikein olivat, "ja linna on teidän. Kun lausutte vain sanan, liittyvät mieheni tottelemaan teitä, ja te saatte menetellä Roccaleonessa mielenne mukaan."

"Te kurja kavaltaja!" oli Francesco nauraen vastannut. "Ettekö muista, kenen palveluksessa olette? Antaa kaiken olla niinkuin on, Ercole! Mutta jos haluatte tehdä minulle palveluksen, niin sallikaa minun tavata Zaccariaa — sitä miestä, joka saapui Roccaleoneen tänä iltana." Sen oli Ercole tehnyt. Zaccaria tunsi tuomansa kirjeen sisällön hyvin, sillä Fanfulla oli sen ilmoittanut hänelle siltä varalta, että hänen oman turvallisuutensa tähden olisi pakko hävittää se — ja nyt hän katkerasti katui sitä, ettei ollut turvautunut siihen keinoon. Zaccarialta Francesco siis sai tietää kaikki, mitä halusi, ja koska ne tiedot vain vahvistivat hänen pelkoaan, ettei Gian Maria enää lykkäisi toimintaansa tuonnemmaksi, tuskastutti häntä suunnattomasti se, että hän itse oli vangittuna.

Aamun harmailla tunneilla hän tuli rauhallisemmaksi ja lampun valossa, jonka Ercole oli hänen pyynnöstään täyttänyt, hän istuutui kirjoittamaan Valentinalle kirjettä, jonka hän uskoi herättävän neidon sydämessä varmuuden hänen vilpittömyydestään. Koska Valentina ei suostunut kuuntelemaan häntä, oli tämä ainoa mahdollinen menettelytapa. Tunnin kuluttua — hänen himmeän lamppunsa valon käytyä keltaiseksi nyt auringon noustua — oli hänen kirjeensä valmis, ja hän kutsui taaskin Ercolen luokseen, pyytäen häntä heti viemään kirjeen monna Valentinalle.

"Odotan siihen saakka, kunnes hän palaa kappelista", vastasi Ercole.

Hän otti kirjeen ja lähti. Pihalle ehdittyään hän kummastui nähdessään narrin henkeään haukkoen syöksyvän luokseen kiihtymyksen kuvastuessa hänen omituisten kasvojensa kaikista piirteistä.

"Nopeasti, Ercole!" kehoitti Peppe häntä. "Tulkaa mukaani!"

"Hitto sinut vieköön, sinä paholaisen sikiö — mihin?" murahti soturi.

"Kerron mennessämme. Emme saa tuhlata minuuttiakaan. Tekeillä on kavallus — Gonzaga —" huohotti narri ja lisäsi vimmaisesti: "Tuletteko?"

Fortemani ei tarvinnut toista kehoitusta. Mahdollisuus saada kaunis herra Romeo kiinni kavalluksesta oli liian suloinen houkutus. Pärskyen ja puhkuen — sillä ankara juominen oli pahasti pilannut hänen hengitystään — kookas kapteeni hoputti narria joutumaan, kuunnellen kävellessään huohotuksia, joilla narri kertoi tarinansa. Paljoa siinä ei ollutkaan. Peppe oli nähnyt herra Gonzagan menevän aseistustorniin. Ampumaraosta hän oli tähyillyt, kun Gonzaga oli ottanut seinältä kaaripyssyn, tarkastanut sitä, laskenut sen pöydälle ja istuutunut kirjoittamaan.

"No?" tiedusti Ercole. "Mitä muuta?"

"Ei mitään muuta. Siinä kaikki", vastasi kyssäselkä.

"Taivas ja helvetti!" karjaisi öykkäri, seisahtuen ja katsoa mulkoillen maltitonta kumppaniaan. "Ja sinä olet juoksuttanut minua tämän tähden?"

"Eikö siinä sitten ole kylliksi?" tokaisi Peppe pontevasti. "Tuletteko eteenpäin?"

"En enää askeltakaan", vastasi kapteeni, suuttuen pahasti. "Onko tämä kurjaa pilaa? Entä se kavallus, josta puhuit?"

"Kirje ja kaaripyssy!" ähkyi Peppe ihan suunniltaan, virnistellen kammottavasti tämän viivytyksen tähden. "Hyvä Jumala, onko ikinä ollut moista tomppelia! Eikö se herätä mitään tuossa paksussa, tyhjässä esineessä, jota nimitätte pääksenne? Oletteko unohtanut, miten Gian Marian lähettämä tuhannen florinin tarjous tuli Roccaleoneen? Kaaripyssyn nuolen ympärillä, tyhmyri! Tulkaa, sanon, ja jälkeenpäin saatte kirjavan vaippani, ainoan liverin, jota teillä on oikeus käyttää."

Tyrmistyneenä oivaltaessaan asian Ercole unohti sivaltaa ilveilijää rangaistukseksi hävyttömyydestä ja salli narrin taaskin kiidättää itseään ulomman pihan poikki ja varustuksille vieviä portaita ylöspäin.

"Arveletko —" alkoi hän.

"Arvelen, että teidän olisi paras kävellä hiljempaa", ärähti narri kuiskaten, "ja hillitä ukkosmaista tohinaanne, jos mielitte yllättää herra Romeon".

Ercole hyväksyi vihjauksen sävyisesti kuin lammas, jätti narrin jälkeensä portaille ja meni hiljaa ylöspäin, lähestyen aseistustornia. Hän tirkisti varovasti ampumaraosta; häntä suosi se seikka, että Gonzaga oli selin häneen päin, ja hän huomasi, ettei hän ollut ehtinyt vähääkään liian aikaisin.

Hovimies oli kumarassa, ja korviinsa kantautuvasta kitinästä Ercole arvasi hänen parhaillaan vääntävän kaaripyssyä jännityksiin. Hänen vieressään olevalla pöydällä virui paperiarkkiin kiedottu nuoli.

Nopeasti ja meluttomasti Ercole kiersi tornin ympäri, ja seuraavalla hetkellä hän oli työntänyt auki telkeämättömän oven ja astui sisälle.

Häntä tervehti kauhuinen kirkaisu, ja Gonzaga, joka heti oikaisihe pystyyn, käänsi häneen päin perin pelästyneet kasvot. Kun hovimies sitten näki, kuka tulija oli, saivat hänen kasvonsa jonkun verran takaisin tavallista tyyntä ilmettään, mutta hänen katseensa oli levoton, ja hänen poskensa olivat kalpeat.

"_Sant Iddio_!" huohotti hän. "Te hätkähdytitte minua, Ercole. En kuullut teidän tuloanne."

Öykkärin kasvoissa oli jotakin, mikä nyt lisäsi Gonzagan levottomuutta. Hän koetti vielä hillitä itseään, samalla kun hän sijoittui Ercolen ja pöydän väliin piilottaakseen kielevää nuolta ja tiedusti, mitä kapteeni etsi sieltä.

"Tuota Gian Marialle kirjoittamaanne kirjettä", oli juro, tinkimätön vastaus, sillä Ercole ei vähääkään välittänyt diplomaattisesta esiintymisestä.

Gonzagan suu loksahti ammolleen, ja hänen ylähuulensa vapisi hampaita vasten. "Mitä — Mi —"

"Antakaa tänne se kirje!" tiukkasi Ercole, astuen nyt hänen likelleen niin hurjan näköisenä, että Gonzaga nielaisi paheksuvat sanat, joita hän ajatteli. Sitten hän kuten umpikujaan joutunut eläin — ja sellaisessa tapauksessa rottakin yrittää puolustautua — heilautti päänsä yläpuolelle käsissään olevan raskaan kaaripyssyn ja sulki Ercolelta tien.

"Peräytykää" kiljaisi hän. "Tai Jumalan ja hänen pyhimystensä nimessä kolhaisen kallonne halki, niin että aivonne valuvat ulos."

Öykkäri päästi kurkkunaurahduksen, ja sitten hänen kätensä kietoutuivat Gonzagan siromuotoisten vyötäisten ympäri, ja keikari nostettiin irti maasta. Hän iski kaaripyssyllä rajusti, kuten oli uhannut, mutta se osui tyhjään ilmaan. Seuraavalla hetkellä Gonzaga lennähti tornin nurkkaan, pahasti kolhiutuen.

Niin kiivaan raivon vallassa, että hän tunsi sen ehdyttävän voimiaan ja salpaavan hengitystään hän liikahti noustakseen pystyyn ja heittäytyäkseen jälleen ahdistajansa kimppuun. Mutta Fortemani oli hänen niskassaan ja kaikesta hänen rimpuilultaan huolimatta sai hänet käännetyksi vatsalleen, väännetyksi hänen kätensä selän taakse ja sidotuksi ne yhteen lähellä olleella vyöllä.

"Pysy alallasi, skorpioni!" ärähti tappelupukari, joka hengitti raskaasti ponnistustensa tähden. Hän nousi seisomaan, otti nuolen, jonka ympärille kirje oli sidottu, luki osoitteen — "Korkealle ja Mahtavalle Herttualle Gian Maria Sforzalle" — hihitti puolittain hilpeydestä, puolittain halveksumisesta ja poistui, lukiten oven jälkeensä.

Yksin jäätyään Gonzaga virui vatsallaan samassa paikassa, johon hänet oli paiskattu, kykenemättä tekemään juuri muuta kuin ähkymään ja hikoilemaan äärimmäisessä epätoivossaan, samalla kun hän odotti niiden miesten tuloa, jotka todennäköisesti hänet lopettaisivat. Hän ei voinut toivoa armoa edes Valentinalta, niin raskauttava oli hänen kirjoittamansa kirje. Siinä hän kehoitti herttuaa pitämään sotilaansa valmiina jumalanpalveluksen aikana seuraavana aamuna ja odottamaan, kunnes Gonzaga liehuttaisi nenäliinaa muurilta. Senjälkeen hänen piti heti edetä sivuportille, joka olisi auki, ja kaikki muu, lupasi Gonzaga, kävisi helposti. Hän yllättäisi koko varusväen jumalanpalveluksessa ja aseettomana.

Kun Francesco luki sen, välähtivät hänen silmänsä, hänen huuliltaan kirposi kirous; mutta ei hänen katseestaan eikä kirouksestaan uhkunut suuttumusta, kuten Fortemani oli odottanut. Kreivin mieleen juolahti äkkiä ajatus, joka oli niin omituinen ja humoristinen, mutta näytti sittenkin niin helpolta toteuttaa, että hän purskahti nauramaan.

"Jumala siunatkoon tätä hupsua, koska hän on mahdollisimman sopiva kavaltaja!" huudahti hän, jolloin Fortemanin suu hämmästyksestä meni auki ja Peppen silmät levisivät hyvin pyöreiksi. "Ercole, hyvä ystävä, tässä on syötti, jolla saamme älliömäisen serkkuni ansaan, niin hyvä, etten ikinä olisi itse sellaista keksinyt."

"Tarkoitatteko —?"

"Viekää se takaisin hänelle!" huusi kreivi, ojentaen kirjettä innosta vapisevalla kädellä. "Viekää se takaisin ja taivuttakaa joko rehellisillä tai rumilla keinoilla hänet ampumaan se, kuten hän aikoi; ja jos hän kieltäytyy, niin, no, sitten sinetöikää se ja ampukaa se itse! Mutta laittakaa niin, että se joutuu Gian Marialle!"

"Enkö saa tietää, mikä on tarkoituksenne?" kysyi ymmälle joutunut Ercole.

"Kaikki aikanaan, hyvä ystävä. Ensin tehkää tuolle kirjeelle, kuten käskin! Kuulkaahan! Olisi paras selittää, että luettuanne sen suostutte yhdessä hänen kanssansa kavaltamaan Roccaleonen, koska teissä itsessänne on herännyt pelko siitä, mikä kohtalo teitä lopullisesti, odottaa jouduttuanne Gian Marian käsiin. Vaatikaa häntä lupaamaan teille rahaa, koskemattomuuden, mitä haluatte, palkkioksenne! Mutta saakaa hänet uskomaan, että olette vilpitön, ja taivuttakaa hänet ampumaan tuo arvokas nuolensa! Ja nyt menkää. Älkää hukatko aikaa, sillä pian palaavat toiset jumalanpalveluksesta, ja tilaisuutenne on mennyt! Tulkaa myöhemmin tänne! Sitten kerron, mitä on mielessäni. Ensi yönä on meillä paljon puuhaa, Ercole, ja teidän täytyy päästää minut vapaaksi, kun muut ovat vuoteessa. Menkää nyt!"

Ercole poistui, ja Peppe, joka jäi huoneeseen, kiusasi kreiviä kysymyksillä, joihin viimemainittu vastaili, kunnes narri vihdoin oivalsi, mihin suunnitelma tähtäsi, ja häpeämättä vannoi, ettei maailmassa ollut suurempaa pilantekijää kuin hänen ylhäisyytensä oli. Sitten Ercole palasi.

"Onko se tehty? Lähtikö kirje?" huudahti Francesco.

Fortemani nyökkäsi.

"Me olemme vannoutuneet veljeksiksi tässä jutussa, hän ja minä. Hän lisäsi kirjeeseensä rivin, jossa hän ilmoitti saaneensa minut apurikseen, minkä vuoksi myöskin minulle toivottiin koskemattomuutta."

"Olette toiminut hyvin, Ercole", kehui Francesco. "Antakaa nyt minulle takaisin se monna Valentinalle aikomani kirje! Sitä ei enää tarvita. Mutta palatkaa luokseni tänä iltana neljännellä hetkellä, kun kaikki ovat makuulla, ja tuokaa muassanne palvelijani Lanciotto ja Zaccaria!"

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Keskeytynyt jumalanpalvelus

Tänä Kristuksen ruumiin juhlan keskiviikkona, joka oli ratkaiseva tämän kertomuksen kaikille henkilöille, sarasti aamu sumuisena ja harmaana, ja ilmaa viilensi mereltä puhaltava tuuli. Kappelin kello kilisi kutsuvasti, ja linnanväki marssi vakavana jumalanpalvelukseen.

Pian saapui monna Valentina seurassaan hovinaiset, hovipojat ja viimeisenä Peppe, jonka ohuen hartausnaamarin alta kuulsi huolestunut ja levoton ilme. Valentina oli hyvin kalpea, hänen silmiänsä reunustivat tummat, unettomuudesta kertovat ympyrät, ja kun hän taivutti päätänsä rukoukseen, huomasivat hänen hovinaisensa kyyneliä tippuvan koruasuiselle käsikirjalle, jonka ylitse hän oli kumartunut. Ja nyt ilmestyi veli Domenico sakaristosta yllänsä valkea messukasukka, jollaisen kirkko on määrännyt Kristuksen ruumiin juhlaa varten, seurassaan mustaan, papilliseen asuun puettu hovipoika, ja jumalanpalvelus alkoi.

Seurakunnasta olivat poissa ainoastaan Gonzaga ja Fortemani ynnä vahtisotilas ja linnan kolme vankia, Francesco ja hänen molemmat palvelijansa.

Gonzaga oli esittänyt Valentinalle sen uskottavalta kuulostavan tarinan, että koska ne tapahtumat, joista Fanfullan kirje oli kertonut, saattoivat johtaa Gian Marian millä hetkellä tahansa epätoivoisiin toimenpiteisiin, olisi hänen ehkä hyvä olla muureilla ainoan vahtisotilaan lisäksi. Valentina, joka nyt kovin vähän piittasi siitä, kestikö linna vai antautuiko se, ja vieläkin vähemmän sellaisista pikku seikoista kuin siitä, oliko Gonzaga mukana jumalanpalveluksessa, oli suostunut ajattelematta hovimiehen sanojen merkitystä.

Ja niinpä oli Gonzaga kasvot pingoitettuina ja ruumis vapisten häntä odottavan tehtävän aiheuttamasta kiihtymyksestä lähtenyt varustuksille heti, kun oli nähnyt kaikkien muiden kadonneen kappeliin. Vahtisotilas oli sama lukutaitoinen nuorukainen Aventano, joka oli lukenut sotilaille Gian Marian Gonzagalle lähettämän kirjeen. Jos hänellä mielestään oli selvittämättömiä asioita jonkun Roccaleonen varusväkeen kuuluvan sotilaan kanssa, niin se mies oli Aventano.

Sumu häipyi nopeasti, ja seutu alkoi näkyä penikulmien laajuudelta. Gian Marian leirissä hän huomasi miesten tulevan ja menevän, mikä osoitti piirittäjäin olevan harvinaisessa touhussa niin varhaisella hetkellä. Siellä odotettiin hänen merkkiään.

Hän lähestyi nuorta vahtisotilasta, käyden yhä hermostuneemmaksi sitä mukaa kuin toiminnan aika likeni. Hän kiroili Fortemania, joka itsekkäästi oli kieltäynyt olemasta mieskohtaisesti mukana päästämässä Gian Mariaa linnaan. Tässä oli tehtävä, jonka Fortemani olisi osannut suorittaa paremmin kuin hän. Hän oli innokkaasti kiinnittänyt Ercolen huomiota tähän seikkaan, mutta rehentelijä oli virnistänyt ja ravistanut päätänsä. Gonzagan osalle tuli suurempi palkkio, ja niinpä tuli Gonzagan tehdä työstäkin suurempi osa. Se oli vain oikein ja kohtuullista, oli se lurjus väittänyt; ja Gonzagan ollessa siinä tehtävässä hän pitäisi silmällä kappelin ovea, ettei heitä häirittäisi. Ja niinpä oli Gonzagan ollut pakko lähteä yksin koettamaan selviytyä vahtisotilaasta.

Hän lausui nuorelle miehelle aamutervehdyksen hermostuneesti, mutta miellyttävästi, ja pani tyydytyksekseen merkille, ettei vahdilla ollut ruumista suojaavia panssareita. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli ollut koettaa vietellä Aventano puolelleen, saada hänet lahjomalla taipuvaiseksi; mutta kun toiminnan hetki nyt oli käsillä, ei hän rohjennut esittää tarjoustaan. Hän ei keksinyt sitä varten sopivia sanoja, ja häntä peloitti, että mies hylkäisi ehdotuksen ja harmin puuskassa ahdistaisi häntä pertuskallaan. Hän ei osannut aavistaa Ercolen etukäteen maininneen Aventanolle, että hänelle tarjottaisiin lahjuksia ja että hänen pitäisi empimättä suostua ottamaan ne vastaan. Ercole oli valinnut tämän miehen, koska hän oli älykäs, ja oli selvittänyt hänelle hyvin, mitä oli tekeillä, sekä luvannut hänelle tuntuvan palkkion, jos hän näyttelisi osansa hyvin, ja Aventano odotti. Mutta Gonzaga, joka ei tietänyt siitä mitään, luopui viimeisellä hetkellä lahjomissuunnitelmasta, jota hänen Ercolelle antamansa lupauksen mukaan piti noudattaa.

"Teidän ylhäisyydellänne näyttää olevan vilu", virkkoi nuori mies kunnioittavasti, sillä hän oli huomannut Gonzagan värisevän.

"Kolea aamu, Aventano", vastasi keikari virnistäen.

"Niin on; mutta aurinko alkaa tuolta pilkottaa. Pian ilma lämpenee."

"Niinpä kyllä", vastasi toinen hajamielisesti, yhäti viipyen vahdin vierellä, kätensä hilpeän sinisen samettivaipan verhossa hermostuneesti hypistellessä tikaria, jota hän ei uskaltanut paljastaa. Hänen mieleensä johtui, että minuutteja kului ja että hänen täytyi toimia. Mutta Aventano oli jäntevä nuorukainen, ja jollei hänen suunnittelemansa äkillinen isku tehoaisi, olisi hän miehen armoilla. Kun hän sitä ajatteli, vavahti hän taaskin, ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi. Hän loittoni askeleen, ja sitten välähti hänen mieleensä julma juoni.

"Mitäs tuo on?" huudahti hän, tähystäen maata.

Heti oli Aventano hänen vierellään, sillä hänen äänensä oli kuulostanut levottomalta — jollaiseksi hänen silloisessa tilassaan ei ollut vaikea sitä mukailla.

"Mikä, teidän ylhäisyytenne?"

"Tuolla alhaalla", huusi Gonzaga kiihtyneesti. "Tuossa kiveyksen raossa. Ettekö te nähnyt mitään?" Ja hän osoitti maassa sellaista kohtaa, jossa kaksi luiskaa yhtyi.

"En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne."

"Näytti siltä kuin tuolla alhaalla olisi välähtänyt keltaista valoa. Mitä on tällä kohdalla allamme? Olen valmis vannomaan, että nyt puuhataan kavallusta. Käykää polvillenne ja katsokaa, näkyykö mitään!"

Luotuaan kummastelevan katseen hovimiehen kalpeihin, nytkähteleviin kasvoihin laskeutui kovaonninen nuorukainen hänen käskynsä mukaan nelin kontin. Sittenkin — miespoloinen! — hän tuskin oli niin älykäs kuin Fortemani luuli.

"Ei siellä ole mitään, teidän ylhäisyytenne", vakuutti hän. "Kiveyksessä on halkeama. Mutta — Vo-ih!"

Pelokkaan hätäisesti oli Gonzaga temmannut tikarin tupestaan ja upottanut sen keskelle Aventanon leveätä selkää. Miehen käsivarret lipuivat ulospäin, hän päästi pitkäveteisen, korisevan huokauksen, vaipui maahan ja ojensihe kammottavasti kiveykselle.

Samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko tuli näkyviin kultaisen säkenöivänä. Korkealla Gonzagan pään yläpuolella viritti leivonen laulunsa.

Tuokion salamurhaaja seisoi uhrinsa ruumiin ääressä pää painuneena olkapäiden väliin, ikäänkuin hän olisi odottanut iskua, kasvot harmaina, hampaat kalisevina ja suu kamalasti nytkähtelevänä. Häntä puistatti. Ensi kerran hän oli nyt riistänyt hengen ihmiseltä, ja tuo hänen jalkojensa juuressa viruva ruumis herätti hänessä kuvottavaa kammoa. Hän ei olisi kuningaskunnan hinnasta — ei pelastaakseen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, jonka hän oli teollaan ansainnut — rohjennut kumartua vetäisemään tikaria irti murhaamansa onnettoman selästä. Päästäen parkaisua muistuttavan äänen hän kääntyi ja pakeni kauhun vallassa siltä paikalta. Pelosta huohottaen, mutta alitajuisesti muistaen, mitä hänen piti tehdä, hän seisahtui tuokioksi heiluttamaan nenäliinaa ja syöksyi sitten portaita myöten sivuportille.

Vapisevin sormin hän avasi lukon ja aukaisi portin selälleen Gian Marian miehiä varten, jotka hänen merkkinsä kutsumina nyt kiiruhtivat esille, kantaen kuusipuista siltaa, jonka he edellisenä päivänä olivat hätäisesti ja karkeatekoisesti kyhänneet. Jonkun verran ponnistellen ja synnyttäen enemmän melua kuin Gonzagasta oli mieleen he työnsivät sen vallihaudan poikki. Eräs miehistä hiipi ylitse ja auttoi Gonzagaa kiinnittämään sillan toisen pään tiukasti.

Hetkisen kuluttua Gian Maria ja Guidobaldo seisoivat linnanpihalla, ja heidän jälessään tulivat melkein kaikki ne sata miestä, jotka Gian Maria oli tuonut tähän piiritykseen. Niin oli Francesco varmasti otaksunut käyvän, sillä hän tiesi, ettei hänen serkkunsa tapa ollut jättää mitään vaaralle alttiiksi.

Babbianon herttua, jonka kasvoja rumensi pörröinen, punertava parransänki — sillä hänen vannomansa valan mukaisesti oli hänen pyöreissä kasvoissaan nyt kahden viikon vanha parta — kääntyi Gonzagan puoleen.

"Onko kaikki hyvin?" tiedusti hän ystävällisesti, kun taas Guidobaldo silmäili keikaria halveksivasti.

Gonzaga vakuutti, että kaikki oli saatu toimeen häiritsemättä varusväen jumalanpalvelusta. Kun hän nyt arveli olevansa hyvässä turvassa, palasi hänen tavallinen rauhallinen esiintymistapansa.

"Saatte onnitella itseänne, teidän korkeutenne", rohkeni hän virnistäen lausua Guidobaldolle, "sen tähden, että olette kasvattanut veljentyttärenne uskonnolliseen hartauteen".

"Puhuttelitteko minua?" virkkoi Urbinon herttua kylmästi. "Luotan siihen, ettei se enää toistamiseen ole tarpeen."

Nähdessään hänen kauniiden kasvojensa inhoisen ilmeen Gonzaga tunsi sykertyvänsä kokoon. Gian Maria nauroi vinkuvalla sopranoäänellään.

"Enkö ole palvellut teidän korkeuttanne uskollisesti?" liehakoi keikari.

"Niin on tehnyt kokkini halvin apuri ja samoin alhaisin tallipoikani — ja he ovat tehneet sen kunniallisemmin itseään kohtaan", vastasi ylpeä herttua. "He eivät kuitenkaan mene niin pitkälle, että laskisivat minulle leikkiä." Hänen silmistään säihkyi niin kaunopuheinen uhkaus, että Gonzaga peräytyi peloissaan; mutta Gian Maria taputti häntä ystävällisesti olalle.

"Olkaa hilpeä, Juudas!" kehoitti hän, nauraen kalpeat kasvot virnistyksessä. "Minulla on kyllä teille tilaa Babbianossa ja myöskin työtä, jos toimitte yhtä hyvin kuin täällä. Mutta nythän sotilaat ovat täällä. Menkäämme eteenpäin linnanväen ollessa rukoilemassa. Mutta emme saa häiritä heitä", lisäsi hän vakavammin. "En halua olla syypää jumalattomaan tekoon. Meidän sopii odottaa heitä ulkosalla." Hän nauroi hilpeästi, sillä hän tuntui olevan luonnottoman hyvällä tuulella, käski Gonzagan mennä edellä ja seurasi häntä Guidobaldon rinnalla. He menivät linnanpihan poikki, hampaisiin saakka aseistettujen sotilaiden rivien välitse ja seisahtuivat sisemmälle pihalle johtavan holvikäytävän ovelle, jotta Gonzaga avaisi sen.

Hetkisen keikari seisoi paikallaan, tuijottaen suu auki. Sitten hän käänsi tyrmistyneet kasvonsa herttuoihin päin. Hänen polvensa vapisivat silminnähtävästi. "Se on lukittu", ilmoitti hän pelokkaasti. "Me melusimme liian kovasti tullessamme", huomautti Guidobaldo, "ja se hälytti varusväen".

Tämä selitys huojensi Gian Marian mielessä äityvää levottomuutta. Hän kääntyi sotilaittensa puoleen ja kirosi.

"Tänne joitakuita miehiä!" komensi hän terävästi. "Rikkokaa tuo ovi! Lempo soikoon! Luulevatko ne tomppelit niin helposti pitävänsä minua ulkopuolella?"

Ovi murrettiin rikki, ja he etenivät, mutta vain noin puolikymmentä askelta, sillä lyhyen käytävän toisessa päässä oli toinen ovi sulkemassa heiltä tien. Senkin he mursivat auki Gian Marian hurjasti kiroillessa viivytystä. Mutta kun tie oli aukaistu, ei hän ollut kovin innokas menemään edellä.

Hän piti perin todennäköisenä, että Valentinan sotilaat olisivat toisella pihalla heitä odottamassa. Senvuoksi hän käski miestensä mennä eteenpäin, jääden Guidobaldon kanssa jälkeen, kunnes sai tiedon, että myöskin sisempi piha oli tyhjä.

Ja nyt oli koko hänen satalukuinen seurueensa keräytynyt sinne nujertamaan monna Valentinan palveluksessa olevia kahtakymmentä miestä; ja — Gian Marian omantunnon arkailusta huolimatta — Guidobaldo astui kylmäverisesti kappelin ovelle.

* * * * *

Kappelissa oli jumalanpalvelus alkanut. Alttarin juurella oli veli Domenico kaiuttanut Confiteorin avustavan hovipojan sopraanon säestäessä hänen syvää ääntänsä. Kyrie-rukous oli parhaillaan menossa, kun seurakunnan huomio kiintyi kappelin ovea lähestyvien askelten ääneen, johon sekaantui pahaenteistä teräksenkalinaa. Miehet nousivat kaikki yhtaikaa, peläten kavallusta, ja paikan pyhyydestä huolimatta kiroilivat sitä, ettei heillä ollut aseita.

Sitten ovi avautui, ja portailla kajahteli tulokkaiden rautakorkojen kapse, joten kaikkien katse suuntautui sinne, myöskin veli Domenicon, joka oli vapisevalla äänellä lausunut viimeiset sanat: "Christe eleison."

Kuului helpotuksen huoahdus, jota seurasi Valentinan äkäinen huudahdus, kun läsnäolijat tunsivat tulokkaat. Ensimmäisenä astui esiin Aquilan kreivi täydessä sotisovassa, miekka kupeella ja tikari vyöllä, kantaen päähinettään vasemman käsivartensa taipeessa. Hänen takanaan kohosi Fortemanin ruho, isot kasvot punehtuneina oudosta kiihtymyksestä; hänen teräshaarniskaansa peitti nahkainen suojus, myöskin hänen vyöllään riippui miekka ja tikari, ja hänen kädessään oli välkkyvä kypäri. Viimeisinä tulivat Lanciotto ja Zaccaria, molemmat täysissä varuksissa ja hyvin aseistettuina.