Part 10

Hän ei ollut pelkuri, mutta häntä ei haluttanut kuolla juuri nyt vielä, jos sen saattoi kunniakkaasti välttää. Elämällä oli nautintoja tarjolla Francesco del Falcolle, ja se kannusti häntä kiiruhtamaan, sillä hän tunsi hyvin serkkunsa häikäilemättömyyden. Hän käsitti hyvin, että Gian Maria oli painavilla perusteluilla pakotettu sallimaan hänen lähteä, ja älykkäänä miehenä hän pelkäsi, että jos hän viipyisi, hänen serkkunsa saattaisi pyörtää päätöksensä ja kysymättä toista kertaa keneltäkään neuvoa toimittaa hänet pois tieltä välittämättä seurauksista.

Jätettyään Lanciotton puuhailemaan etuhuoneeseen kreivi meni Zaccarian saattamana makuukamariinsa laittamaan asuunsa välttämättömiä muutoksia. Mutta tuskin hän oli ennättänyt aloittaa, kun hänen työnsä keskeytti Fanfulla degli Arcipreti, jonka Lanciotto opasti sisälle. Francescon kasvot ilostuivat hänen nähdessään ystävänsä, ja hän ojensi kätensä.

"Mitä oikein on tapahtunut?" huudahti uljas nuorukainen, lisäten sellaista, mikä osoitti hänen tiedustuksensa tarpeettomaksi, sillä hän oli kuullut Fabrizio Lodilta koko jutun. Hän istuutui vuoteen laidalle ja lainkaan kaihtamatta Zaccariaa — jonka hän tiesi uskolliseksi ja luotettavaksi — koetti taivuttaa kreiviä siihen, mihin Fabrizio ei ollut saanut häntä taipumaan. Mutta Paolo keskeytti hänen puheensa jyrkästi, ennenkuin hän oli ehtinyt kovinkaan pitkälle.

"Jättäkää se silleen!" pyysi hän, ja vaikka hän sanoikin sen naurusuin, soinnahti hänen sävystään jäyhää päättäväisyyttä. "Olen harhaileva ritari enkä ruhtinas enkä salli kenenkään käännyttää itseäni. Se tekisi vapaasta miehestä helootin, ettekä te, Fanfulla, rakasta minua, jos siitä enää väittelette. Luuletteko, että olen suruissani ja masentunut ajatellessani tätä maanpakoa? Ei, poika; veri alkoi virrata nopeammin suonissani, kun kuulin tästä tuomiosta. Se päästää minut vapaaksi Babbianosta yhdessä tunnissa, kun taas velvollisuuteni — kansan rakkauden korvaaminen — olisi muutoin ehkä pidättänyt minua täällä, ja se antaa minulle vapauden lähteä, kelpo Fanfulla, etsimään sellaisia seikkailuja, joihin haluan antautua." Hän levitti kätensä ja paljasti oivalliset hampaansa purskahtaessaan hilpeään nauruun.

Fanfulla silmäili kreiviä, ja häneen tarttui toisen mielialan meluisa iloisuus.

"Niin, totta tosiaan, herra kreivi", myönsi hän, "olette liian komea lintu laulamaan häkissä. Mutta lähteä kiertämään harhailevana ritarina —" Hän katkaisi puheensa ja levitti kätensä vastalauseeksi. "Enää ei ole lohikäärmeitä pitämässä prinsessoja vangittuina."

"Voi! Ei ole. Mutta venetsialaiset ovat sodan kynnyksellä, ja heillä kyllä on työtä käsilleni. Minulta ei puutu ystäviä heidän parissaan."

Fanfulla huoahti.

"Ja niin me menetämme teidät. Babbianon pontevin mies poistuu luotamme hädän hetkellä herttua-tolvanan karkoittamana. Kautta sieluni, herra Francesco, toivoistapa voivani tulla mukaanne. Täällä ei ole mitään tekemistä."

Francesco, joka veti saapasta jalkaansa, keskeytti puuhansa ja kohotti katseensa ystäväänsä, tuijottaen häneen hetkisen.

"Jos te sitä haluatte, Fanfulla, otan teidät riemumielin kumppanikseni."

Ja nyt se ajatus tunkeutui todenteolla Fanfullan mieleen, sillä hänen äskeiset sanansa olivat olleet jotensakin ajattelemattomat. Mutta koska Francesco pyysi häntä, miksipä ei tosiaankin?

Ja niinpä kävi, että sen lämpöisen, toukokuisen illan kolmannella tunnilla nelimiehinen ratsuseurue ja kaksi kuormamuulia poistuivat Babbianosta ja lähtivät sille tielle, joka vie Vinamareen ja sieltä Urbinon alueelle. Nämä ratsastajat olivat Aquilan kreivi ja Fanfulla degli Arcipreti saattajinaan Lanciotto, joka talutti näiden harhailevien ritarien aseita kantavaa, ja Zaccaria, joka ohjasi heidän muilla matkatavaroillaan sälytettyä muulia.

He ratsastivat koko yön tähtien valossa ja vielä noin kolme tuntia auringonnousun jälkeen. Sitten he pysähtyivät kumpujen väliseen notkoon jokseenkin lähellä Fabrianoa. He panivat hevosensa liekaan rauhaisia laakereita ja suojaavia silkkiäispuita kasvavaan lehtoon vierun juurelle, jota peittivät öljypuut, harmaat, pahkaiset ja käpertyneet kuin iäkkäät raajarikot, ja Esino-joen partaalle sellaisessa kohdassa, jossa se oli niin kapea, että vireä mies olisi jaksanut hypätä sen ylitse, Siellä he sitten levittivät vaippansa ruohikolle, ja Zaccaria otti esille elintarpeet ja asetti heidän eteensä yksinkertaisen aterian, leipää, viiniä ja paistettua lintua, joka kiihoitti näiden nälkäisten miesten ruokahalua enemmän kuin juhlapöytä olisi kiihoittanut johonkin muuhun aikaan. Ja syötyään he paneutuivat pitkäkseen puron varrelle ja kuluttivat aikaansa rattoisalla haastelulla, kunnes vaipuivat uneen. He lepäsivät päivän kuumimman ajan, ja herättyään noin kolme tuntia keskipäivän jälkeen kreivi nousi ja meni kymmenkunta askelta puron vartta alaspäin kohdalle, jossa se laski vähäiseen järveen — lammikkoon, yhtä syvään ja siniseen kuin sen kuvastama pilvetön taivas oli. Siellä hän riisui tamineensa ja hyppäsi päistikkaa veteen, kohotakseen muutamien minuuttien kuluttua jälleen rannalle virkistyneenä ja reipastuneena sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Herätessään Fanfulla näki itseään kohti tulevan ilmestyksen, hahmon, joustavan ja jäntevän kuin metsän jumalan; vesi kimalteli tulijan norsunluunvalkealla iholla ja välkkyi hänen kiiltävän mustissa hiuksissaan auringonsäteiden niihin osuessa.

"Sanokaahan nyt, Fanfulla, onko olemassa mieleltään niin turmeltunutta miestä, että hän pitäisi herttuallista kruunua tätä parempana!"

Ja nähdessään Francescon säteilevän ilmeen hovimies kenties vihdoinkin ymmärsi, kuinka likainen olisi se kunnianhimo, joka jaksaisi houkutella miehen sellaisesta jumalaisesta vapaudesta ja sen tarjoamasta pyhästä, kaikkivaltaavasta riemusta. Kun hänen ajatuksensa kerran olivat joutuneet sille uralle, puhelivat he siitä kreivin jälleen pukiessa ylleen asunsa — punaiset housunsa, polveen saakka ulottuvat, parkitsemattomasta nahasta valmistetut saappaansa ja korukirjailuilla koristetun, yksinkertaisesta, ruskeasta kankaasta ommellun asenuttunsa, johon, kuten huhuttiin, tikari ei pystynyt. Vihdoin hän nousi kiinnittämään uumenilleen takoteräksisen vyönsä, josta riippui hänen lonkkansa takana vankka, pitkähkö tikari, ainoa hänen kantamansa ase.

Hänen komennuksestaan hevoset taaskin satuloitiin, ja kuormamuulit sälytettiin uudelleen. Hänen jalustintaan piteli Lanciotto, ja Zaccaria teki saman palveluksen Fanfullalle. Pian he laskettivat lyhyttä laukkaa tuoksuisesta lehdosta laajojen, vihreiden laidunmaiden joustavalle ruohikolle. He menivät joen ylitse sellaisella kohdalla, jossa veden laajentunut pinta tuskin kohosi heidän ratsujensa selkää ylemmäksi; sitten he kaarsivat itäänpäin ja ratsastivat poispäin kukkuloista parin kilometrin verran, kunnes saapuivat maantielle. Täällä he kääntyivät jälleen pohjoiseen ja etenivät Caglia kohti.

Kellojen soittaessa Ave Mariaa pysähtyi ratsujoukko Valdicampon palatsin eteen, jossa Gian Maria oli vieraillut kaksi päivää aikaisemmin. Sen portit avattiin nyt yhtä kerkeästi levälleen päästämään sisälle kuuluisaa ja maineikasta Aquilan kreiviä, jota herra Valdicampo piti ihan yhtä suuressa arvossa kuin hänen mahtavampaa serkkuaan. Hänen ja Fanfullan käytettäväksi luovutettiin huoneita; palvelijoita määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan; heille tuotiin uudet asut, ja Francescon kunniaksi järjestettiin komeat illalliset. Eikä auliin Valdicampon käytös muuttunut kylmemmäksi hänen saatuaan tietää, että Francesco oli joutunut epäsuosioon Babbianon hovissa ja karkoitettu herttua Gian Marian alueilta. Hän lausui myötätuntoisen pahoittelunsa niin ikävän seikan johdosta, mutta hienotunteisesti pidättyi lausumasta mielipidettään siitä.

Mutta kun myöhemmin illallispöydässä valioviinit kenties olivat hiukan höllentäneet hänen varovaisuuttaan, antautui hän lausumaan Gian Marian menettelytavoista arvosteluja, jotka eivät suinkaan olleet kiittäviä.

"Täällä minun talossani", kertoi hän, "teki hän eräälle kovaonniselle poloiselle kauheaa väkivaltaa, josta minä kenties vielä vaadin häneltä selvitystä — koska se tapahtui minun kattoni alla, vaikka minä en tiennytkään siitä mitään".

Kun Paolo tiukkasi häneltä tarkempia tietoja, ilmoitti hän, että kysymyksessä oleva onneton oli Urbinon narri Peppe. Silloin Paolon katse kävi tarkkaavammaksi. Nyt hänen mieleensä välähti se muisto, että hän oli kuukausi sitten kohdannut narrin ja tämän emännän metsässä, ja hänen päähänsä pälkähti, että hän saattoi oikein arvata, mistä lähteestä hätien serkkunsa oli saanut ne tiedot, jotka olivat johtaneet hänen vangitsemiseensa ja karkoitukseensa.

"Millaista väkivaltaa hän teki?" tiedusti Francesco.

"Peppen oman kertoman mukaan hän nähtävästi tiesi jotakin, mitä Gian Maria tahtoi tietää, mutta minkä Peppe oli vannonut pitävänsä salassa. Gian Maria vangitutti hänet salaa ja kuljetutti hänet pois Urbinosta. Hänen _sbirrinsä_ toi miekkosen tänne, ja pakottaakseen hänet puhumaan herttua järjesti makuuhuoneeseensa väliaikaisen _tratta di corden_, jolla oli toivottu tulos."

Kreivin kasvot synkkenivät suuttumuksesta. "Se raukka!" mutisi hän. "Se kurja raukka!"

"Mutta ajatelkaahan, herra kreivi", huudahti Valdicampo, "että tämä Peppe-rukka on heikko ja rujomuotoinen olento, jolla ei ole tavallisen miehen voimia, älkääkä tuomitko häntä liian tylysti!"

"En puhunut hänestä", vastasi Francesco, "vaan serkustani, tuosta raukkamaisesta tyrannista Gian Maria Sforzasta. Mutta sanokaahan, herra Valdicampo, miten on Peppen käynyt!"

"Hän on vielä täällä. Käskin hoitaa häntä, ja hänen tilansa on jo nyt paljoa parempi. Ennen pitkää hän kyllä toipuu, mutta vielä muutamia päiviä hänen käsivartensa ovat melkein käyttökelvottomat. Ne olivat miltei repeytyneet irti ruumiista."

Aterian jälkeen Francesco pyysi isäntäänsä viemään hänet Peppen huoneeseen. Siihen Valdicampo suostui, ja jätettyään Fanfullan perheensä naisten seuraan hän saattoi kreivin siihen huoneeseen, jossa onneton, rääkätty kyssäselkä virui vuoteessa erään Valdicampon talouteen kuutuvan naisen hoitelemana.

"Täällä on vieras, joka haluaa nähdä sinua, Peppe", ilmoitti vanha herra asettaessaan kynttilänsä vuoteen vieressä olevalle pöydälle. Narri käänsi ison päänsä tulijaa kohti ja tähysti surullisilla silmillään vieraan kasvoja. Kun hän näki ne, levisi hänen piirteilleen kauhuinen ilme.

"Teidän ylhäisyytenne", huusi hän, ponnistautuen istumaan, "jalo, armollinen herra, armahtakaa minua! Olisin voinut kiskoa irti tämän raukkamaisen kieleni. Mutta jos tietäisitte, millaisia tuskia kärsin ja miten he minua kiduttivat saadakseen minut pettämään valani, niin kenties te itsekin säälisitte minua."

"Kyllähän minä säälinkin", vakuutti Francesco lempeästi. "Totisesti, jos olisin aavistanut, millaisia seurauksia siitä valasta sinulle olisi, en olisi sallinut sinun sitä vannoa."

Peppen kasvojen pelokas ilme muuttui epäileväksi.

"Annatteko minulle anteeksi, herra kreivi?" huudahti hän. "Teidän astuessanne sisään pelkäsin teidän tulleen rankaisemaan minua kaikesta siitä pahasta, mitä olen puhumisellani teille ehkä tehnyt. Mutta jos te annatte minulle anteeksi, saan kenties anteeksi taivaaltakin enkä ehkä joudu kadotukseen. Ja se olisi kovin surkeata, sillä mitä, herra kreivi, tekisin helvetissä?"

"Ilkkuisit Gian Marian tuskille", vastasi Francesco, naurahtaen.

"Sentähden melkein kannattaisi palaa", aprikoi Peppe, ojentaen kättänsä, jonka raadeltu turvonnut ranne osoitti, millaista kidutusta hän oli saanut kestää. Sen nähdessään kirposi kreivin huulilta kiukkuisen kauhun huudahdus, ja hän ehätti tiedustamaan, miten narri-poloinen voi.

"Enää ei minun ole niin kovin paha olla", vastasi Peppe, "ja olen pysynyt vuoteessa ainoastaan sen tähden, että herra Valdicampo sitä jyrkästi vaatii. En tosin juuri pysty käyttämään käsiäni, mutta ne ovat paranemaan päin. Huomenna nousen jalkeille ja toivon pääseväni lähtemään Urbinoon, jossa rakas emäntäni varmaankin on huolissaan ja peloissaan poissaoloni tähden, sillä hän on oikein hyväntahtoinen ja helläsydäminen nainen."

Tämän Peppen päätöksen johdosta kreivi tarjoutui saattamaan hänet seuraavana päivänä Urbinoon, koska hän itse matkustaisi sitä kautta. Sen tarjouksen narri hyväksyi empimättä ja iloisen kiitollisesti.

KAHDESTOISTA LUKU

Narrin uteliaisuus

Seuraavana aamuna Francesco lähti taaskin liikkeelle seurassaan palvelijansa, Fanfulla ja narri. Viimemainittu oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen istumaan muulin selässä, mutta jotta ratsastaminen ei rasittaisi häntä liiaksi, etenivät he miltei pelkkää käymäjalkaa Metauron viehättävää laaksoa pitkin. Niinpä kävi, että he illan hämärtyessä olivat vielä matkalla noin kymmenen kilometrin päässä Urbinosta. He taivalsivat seuraavat viisi kilometriä kuutamossa, ja narri huvitti heitä parhaillaan kertomalla hullunkurista, Boccaccion hupaisilta sivuilta valittua tarinaa, kun hänen herkkä korvansa äkkiä erotti äänen, joka teki hänet mykäksi keskellä lausetta.

"Voitko pahoin?" kysyi Francesco, kääntyen vikkelästi narriin päin, sillä hän muisti, kuinka surkea miekkosen tila oli.

"En, en", vastasi narri niin kerkeästi, että kreivin levottomuus siinä suhteessa haihtui. "Olin kuulevinani kaukaisen marssimisen ääntä."

"Puissa suhiseva tuuli, Peppino", selitti Fanfulla.

"En usko —" Peppe keskeytti lauseensa ja kuunteli; ja nyt he kaikki erottivat sen, sillä se kantautui heidän korviinsa heidän kasvojansa hivelevän oikullisen tuulenpuuskan mukana.

"Olet oikeassa", virkkoi Francesco. "Se on askelten töminää. Mutta entä sitten, Peppe? Italiassa kyllä marssii miehiä. Salli meidän kuulla tarinasi loppu!"

"Mutta kukapa marssisi Urbinossa ja yöllä?" intti narri. "Tiedänkö minä sen tai välitänkö minä siitä?" tokaisi kreivi. "Tarinasi, mies!"

Vaikka narri ei suinkaan ollut rauhoittunut, alkoi hän jatkaa kertomustaan. Mutta enää hän ei kertonut sitä entiseen, vastustamattoman humoristiseen tapaansa. Hänen mieltänsä askarrutti marssin ääni, joka läheni lähenemistään. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää, ja hänen kumppaniensa välinpitämättömyys tulistutti hänet avoimesti kapinoimaan.

"Herra kreivi", kivahti hän, kääntyen Francescon puoleen ja keskeyttäen tarinansa uudelleen, "ne ovat melkein edessämme".

"Niin ovatkin!" myönsi Francesco rauhallisesti. "Tuon seuraavan käänteen takana meidän pitäisi joutua vastakkain."

"Siispä pyydän teitä, herra kreivi, poikkeamaan tien oheen. Seisotaan täällä puiden varjossa, kunnes he ovat menneet sivuitsemme. Olen pahasti peloissani. Kenties olen pelkuri, mutta pelkään näitä öisin harhailevia joukkueita. Tulossa saattaa olla _masnadiero_-seurue."

"Entä sitten?" vastasi kreivi hiljentämättä vauhtia. "Mitä syytä on meillä pelätä rosvojoukkuetta?"

Mutta Fanfulla ja palvelijat liittyivät tukemaan kehoituksillaan Peppeä ja saivat vihdoin Francescon taivutetuksi lähtemään piiloon siksi aikaa, kunnes lähestyvä seurue olisi mennyt ohitse. Heitä rauhoittaakseen hän myöntyi siihen, ja pyörrettyään oikealle he painuivat metsän laitaan, pysäyttäen ratsunsa pimentoon, josta he saattoivat tarkastaa tietä ja nähdä, keitä menisi sitä valaisevan kuutamoläikän ylitse. Ja pian saapui joukkue marssien kirkkaaseen valojuovaan. Hämmästyksekseen tarkkailijat eivät nähneet rosvojoukkuetta, jollaista he olivat johtuneet odottamaan, vaan perin hyvästi järjestetyn sotilasosaston, jossa oli noin kaksikymmentä siistiasuista, nahkaisilla haarniskoilla ja kirkkailla teräskypäreillä varustettua miestä marssimassa miekat kupeella ja keihäs olalla. Tämän seurueen etunenässä ratsasti punaisen ruskealla hevosella vankkarakenteinen mies, jonka nähdessään narri hiljaa kirosi hämmästyksestä. Joukon keskellä oli neljä muulien kantamaa kantotuolia, ja niiden rinnalla ratsasti hoikka, miellyttävä olento, joka kiihoitti Peppen päästämään toisen kirouksen. Mutta hartain sadatus kirposi hänen suustansa, kun hän näki joukon jälessä vaeltavan, muhkean, dominikaanimunkkien mustaan asuun puetun hahmon, joka juuri silloin äkäisesti riiteli hänen muuliansa peitsensä tyvellä hoputtavalle miehelle.

"Kärvennettäköön teitä paistin ristikolla kuten pyhää Laurentiusta!" ähkyi suuttunut munkki. "Tahtoisitteko taittaa niskani, te raaka elukka? Malttakaahan, kun ehdimme Roccaleoneen! Kautta pyhän Dominicuksen, siellä taivutan lurjusmaisen komentajanne hirttämään teidät tämän sopimattoman ilveilyn tähden."

Mutta hänen kiusanhenkensä nauroi vastaukseksi ja sivalsi muulia uudelleen, tällä kertaa niin navakasti, että eläin melkein karkasi takajalkojensa varaan. Munkki kiljaisi kiukkuisen pelästyneenä ja ratsasti sitten edelleen, yhäti raivoten ja uhkaillen ahdistajaansa. Hänen jälkeensä tulivat kuudet raskaasti kuormatut vaunut, "joista kutakin veti härkäpari, ja kulkueen loppupäässä oli toistakymmentä määkivää lammasta, joita paimensi sadatteleva sotilas. He sivuuttivat hämmästyneet tarkkailijat, jotka pysyivät piilossa, kunnes tuo kummallinen seurue oli häipynyt yöhön.

"Voisin vannoa", sanoi Fanfulla, "että tuo munkki ja minä olemme tavanneet toisemme".

"Ettekä vannoisikaan väärää valaa", vakuutti narri. "Hän nimittäin on se lihava tomppeli, veli Domenico, joka kävi kanssanne Acquaspartan luostarissa noutamassa lääkkeitä hänen ylhäisyyttään varten."

"Mitä tekemistä hänellä on noiden miesten seurassa, ja mitä väkeä he ovat?" tiedusti kreivi, kääntyen narrin puoleen heidän ratsastaessaan pois lymypaikastaan.

"Jos kysytte minulta, missä paholainen säilyttää paulojaan", lausui narri, "niin koetan jollakin tavoin vastata. Mutta sitä, mitä veli Domenico tekee tuossa joukossa, en uskalla lainkaan arvata. Hän ei ollut ainoa tuntemani henkilö", lisäsi Peppino. "Siellä oli Ercole Fortemani, kookas, siivoton, rehentelevä retkale, jota en ole milloinkaan nähnyt muutoin kuin repaleissa, mutta joka nyt ratsasti jonon etunenässä perin harvinaisen eheässä asussa; ja siellä oli myöskin Romeo Gonzaga, jonka en ole koskaan tiennyt liikkuvan öisin muutoin kuin mennessään kohtaukseen. Outoja asioita täytyy olla tekeillä Urbinossa."

"Entä kantotuolit?" kysyi Francesco. "Etkö osaa ollenkaan arvata, mitä ne merkitsevät?"

"En ensinkään", vastasi narri, "paitsi sitä, että ne kenties selittävät herra Gonzagan mukanaolon, sillä kantotuolit viittaavat naisiin".

"Näyttää siltä, narri, kuin ei edes sinunkaan viisaudestasi olisi meille hyötyä. Mutta kuulithan munkin sanovan, että he olivat matkalla Roccaleoneen?"

"Kyllä, kuulin sen. Ja sen avulla saamme otaksuttavasti selville kaiken muun ehdittyämme matkamme päähän."

Ja kun narri oli mielenlaadultaan tavattoman utelias, pani hän tiedustelunsa käyntiin heti heidän päästyään sisälle Urbinon portista seuraavana aamuna — sillä he olivat saapuneet kaupungin edustalle liian myöhään päästäkseen sisälle samana iltana, joten heidän oli pakko etsiä suojaa eräästä joen varrella olevasta talosta. Hän tiedusti portin vahtipäälliköltä.

"Osaatteko sanoa, herra kapteeni", kysyi hän, "mitä väkeä oli se seurue, joka eilen illalla lähti Roccaleoneen?"

Kapteeni katseli häntä hetkisen.

"Minun tietääkseni ei sinne lähtenyt mitään seuruetta", virkkoi hän. "Varmasti ei Urbinosta lähtenyt."

"Vahtimisenne on ihmeellistä", huomautti narri kuivasti. Ilmoitan teille, että noin kaksikymmentä miestä käsittävä sotilasjoukkue meni viime yönä Urbinosta Roccaleoneen."

"Roccaleoneen?" kertasi kapteeni miettivän näköisenä ja tarkkaavaisempana kuin ennen, ikäänkuin sen nimen toistaminen olisi herättänyt jonkun ajatuksen hänen mielessään. "Niin, sehän on monna Valentinan linna."

"Juuri niin, viisas herra. Mutta mikä seurue se oli, ja minkä tähden se oli matkalla sillä tavoin, öiseen aikaan?"

"Mistä tiedätte, että se lähti Urbinosta?" tiedusti kapteeni vakavasti.

"Siitä, että tunsin sen etunenässä olevan miehen mylviväksi soturiksi Ercole Fortemaniksi, keskellä ratsasti Romeo Gonzaga ja jälkijoukossa oli veli Domenico, madonnan rippi-isä — kaikki urbinolaisia."

Upseerin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi hänen kuullessaan sen.

"Oliko seurueessa naisia?" huudahti hän.

"En nähnyt ainoatakaan", vastasi narri, jonka tämä kapteenin äkillinen innostuminen pani varomaan ja aprikoimaan.

"Mutta mukana oli neljä kantotuolia", pisti väliin Francesco, jonka luonne ei ollut yhtä epäluuloinen eikä valpas kuin viisaan narrin.

Liian myöhään Peppe rypisti otsaansa varoittaakseen häntä. Kapteeni kirosi ponnekkaasti.

"Hän se on", huusi hän varmasti. "Ja tämä seurue oli matkalla Roccaleoneen, niinhän mainitsitte. Mistä sen tiedätte?"

"Kuulimme sen munkilta", vastasi Francesco empimättä.

"Sitten kautta pyhän neitsyen, he ovat käsissämme! Ho-hoi!" Hän kääntyi toisaalle ja lähti luikkaillen juoksemaan porttivahtien majapaikkaan, josta hän hetkisen kuluttua taaskin ilmestyi puolikymmentä sotilasta kintereillään.

"Palatsille!" komensi hän ja miestensä sijoittuessa Francescon seurueen ympärille lisäsi: "Tulkaa, hyvä herra! Teidän täytyy lähteä mukaamme ja kertoa tarinanne herttualle."

"Emme lainkaan tarvitse koko tätä väkeä", vastasi Francesco kylmästi. "Missään nimessä en voisi sivuuttaa Urbinoa käymättä tapaamassa herttua Guidobaldoa. Olen Aquilan kreivi."

Heti kävi kapteenin käytös kunnioittavaksi. Hän pyyteli anteeksi innokkuuden sanelemia, rajuja toimenpiteitään ja käski miestensä jättäytyä jäljelle. Annettuaan heille määräyksen seurata häntä hän hypähti hänelle tuodun hevosen selkään ja ratsasti torin poikki ripeästi kreivin rinnalla. Ja ratsastaessaan hän kertoi toisille uutisen, jonka ilveilijän herkkä arvauskyky oli jo hänelle kuiskannut. Neiti Valentina oli karannut yöllä Urbinosta, ja hänen seurassaan olivat menneet kolme hänen seuranaistaan ja kuten myöskin otaksuttiin, koska he olivat kadonneet veli Domenico ja Romeo Gonzaga.

Hämmästyneenä kuulemastaan Francesco tiukkasi kertojalta lisää tietoja: mutta kapteeni ei osannut ilmoittaa hänelle paljoakaan muuta paitsi sitä seikkaa, että monna Valentinan arveltiin hädissään turvautuneen siihen keinoon välttääkseen joutumasta avioliittoon Babbianon herttuan kanssa. Guidobaldo oli harmissaan tapahtumasta ja tahtoi välttämättä saada neidon takaisin, ennenkuin tieto hänen käyttäytymisestään ennättäisi Gian Marian korviin. Kapteeni oli senvuoksi sangen mielissään siitä, että hänen osakseen oli osunut viedä Guidobaldolle tieto Valentinan olinpaikasta, jonka hän oli urkkinut Francescolta ja narrilta.

Peppe näytti synkältä ja äreältä. Jos hän vain olisi hillinnyt kirottua uteliaisuuttaan ja jos kreivi olisi ajoissa ottanut varoituksen varteen ja pysynyt vaiti, ei hänen rakkaalla _patronallaan_ ehkä olisi ollut mitään hätää. Asiain näin ollen hän — mies, joka oli valmis kuolemaan palvellakseen monna Valentinaa — oli juuri ollut hänen pakopaikkansa kavaltaja. Hän kuuli kreivin nauravan, ja se ääni äidytti hänen kiukkuaan. Mutta Francesco ajatteli ainoastaan, kuinka loistavan rohkeasti neito oli toiminut.

"Entä ne sotilaat, jotka olivat, hänen muassaan?" kummasteli hän. "Mitä varten niin lukuisa henkivartiosto?"

Kapteeni silmäili häntä tuokion.

"Ettekö sitä arvaa?" virkkoi hän. "Ette kenties tunne Roccaleonen linnaa."

"Olisi omituista, jollen tuntisi Italian vankinta linnoitusta."

"No, eikö se sitten ole selvää? Hän on vienyt tämän joukkueen varusväeksi, ja Roccaleonessa hän selvästikin aikoo kapinoitsijan tavoin vastustaa hänen korkeutensa toivomuksia."

Sen kuultuaan kreivi keikautti päätänsä taaksepäin ja pelästytti ohimenijöitä niin hilpeällä naurunpuuskalla kuin koskaan oli lähtenyt hänen huuliltaan.

"Hitto vieköön!" ähkyi hän naurun yhä tukahduttaessa hänen sanojaan. "Kas siinä tyttö! Kuulitteko, mitä kapteeni puhui, Fanfulla? Hän aikoo vastustaa tätä avioliittoa asevoimin, jos se on tarpeen. Kautta sieluni autuuden, jos Guidobaldo vielä tämän jälkeen vaatii tätä liittoa, niin totisesti hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Niin totta kuin elän. sellaisesta naissukulaisesta sopii niin sotaisen ruhtinaan ylpeillä. Eipä ihmekään, ettei Urbinossa pelätä Borgiaa." Ja hän nauroi taaskin. Mutta kapteeni katsoi häneen karsaasti, ja Peppe rypisti otsaansa.

"Hän on kapinallinen heilakka", murahti kapteeni happamesti.