Chapter 7

Kotia tultuamme asetuimme asumaan yhteen pieneen mähriläiseen kaupunkiin -- Olmütsin linnoitukseen, jonne Fredrikin rykmentti oli sijoitettu. Mistään seurustelusta ei voinut tulla kysymystäkään tässä pesässä, ja siten elimme me parhaastaan vaan kodissamme kahden kesken. Rykmentin upseerien rouvien luona kävin kuitenkin tavallisilla velvollisuuden kyläilyillä, mutta lähempään tuttavuuteen en heidän kanssansa tullut. Minulla ei ollut vähääkään halua ruveta heidän kahvikekkereissään kuuntelemaan tavallista pienenkaupungin juoruilemista, ja Fredrik pysyi yhtä etäällä upseerien peli- ja juomaseuroista. Se maailma, jossa me elimme, kun iltaisin istuimme kiehuvan teekeittiön ääressä, oli äärettömän kaukana Olmützin asukasten maailmasta, todellakin, niin »äärettömän kaukana», sillä me luimme joukon tieteellisiä teoksia, kuljeksimme maanpallon ja tähtikartan halki, tutkimme avaruuden ääretöntä syvyyttä, tunkeusimme mikroskoopin salaisuuksiin ja opiskelimme fyysillisiä ja kemiallisia lakia, jotka luonnon kulkua ohjaavat. Ja kuta suurempi se maailma oli, joka leveni ihastuneitten silmiemme eteen, sitä vähäpätöisemmältä näytti meistä vähäisen linnoituskaupunkimme henkinen aatepiiri. Tutkimuksemme eivät ainoastaan koskeneet luonnontietoa, vaan myöskin muita ajatusten ja tutkimuksen haaroja. Minä tein Fredrikin tutuksi rakkaan Buckleni kanssa, jota hän sitte ihaili yhtä paljo kuin minäkin. Sitä paitsi luimme muidenkin kirjailijain ja runoilijaan teoksia, ja siten muuttuivat yksinäiset iltamme puhtaan onnen todellisiksi juhlahetkiksi.

Fredrikistä ja Rudolfista tuli minun suureksi ilokseni parhaimmat ystävykset maailmassa. Heidän leikkiessään oli Fredrik kenties lapsellisin heistä molemmista, ja usein saivat he minutkin leikkeihinsä. Tosin sanoi Fredrik, ettei hän luonnostaan ollut erityisesti lapsirakas, mutta ensiksikin oli Rudolf hänen rakkaan Marthansa poika, ja toiseksi oli poika itse niin soma ja kiltti, ja piti äärettömästi isintimästään.

Puhuimme usein siitä, mikä Rudolfista tulisi. Sotilas? Ei. Siihen hän ei kelpaisi, sillä meidän kasvatustavassamme ei tuo vanha uskonkappale sotilassäädyn kunniasta saisi sijaa. Valtiomies? Kenties. Mutta luultavasti maanviljelijä. Dotzkyjen maatilojen tulevana perillisenä, jotka kerran lankeaisivat hänen omakseen, kun Arnon enemmän kuin kuudenkymmenenkuuden vuoden vanha setä kuolisi, olisi hänellä kylliksi tehtävää, jos aikoi kunnollisesti näitä hoitaa. Sitte saisi hän omakseen pienen vaimon ja tulisi onnelliseksi ihmiseksi.

Joulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni luona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän huomasi, että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä hänen että täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa» naimisissa. Kuitenkin huomasivat he, että mieheni teki minut täydellisesti onnelliseksi, ja eivät siis voineet olla lukematta sitä hänen hyväkseen.

* * * * *

Joulupäivänä kokoontui koko perhe isäni luo päivälliselle. Ainoat vieraat, joita oli pyydetty, olivat hänen ylhäisyytensä »Totisesti» ja tohtori Bresser. Kun nyt jälleen istuimme pöytään tuossa vanhassa tutussa ruokasalissa, muistin niin elävästi ne päivälliset, jolloin me molemmat ensi kerran tulimme selville molemminpuolisesta rakkaudestamme. Tohtori Bresserin mieleen tulivat samat muistot.

-- Muistatteko vielä sitä kertaa, kun minä pelasin »pikettiä» isänne kanssa, ja te istuitte ja puhelitte Tillingin kanssa uunin luona? -- kysyi hän minulta. -- Eikös silloin näyttänyt aivan siltä, kuin minä olisin ollut innostunut pelaamiseen, ja kuitenkin pidin teitä silmällä ja kuulin äänenne soinnun -- sanoja en voinut eroittaa. Ja jo silloin sain sen käsityksen että: noista kahdesta tulee pari. Kun nyt näen teidät yhdessä, tulen uudelleen vakuutetuksi yhdestä asiasta: nuo molemmat ovat ja tulevat olemaan onnellinen pari.

-- Ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, tohtori. Niin, me *olemme* onnelliset. Tulemmeko myös sitä olemaan? Se ei valitettavasti riipu meistä, vaan kohtalosta. Jokaisen onnen ajalla on aina vaara tarjona, ja kuta suurempi edellinen on, sitä kauheampi on jälkimäinen.

-- Mitä teidän sitte tarvitsee peljätä?

-- Kuolemaa.

-- Oi, se ajatus ei juolahtanut mieleenikään. Lääkärinä olen tosin sangen usein tilaisuudessa tekemään tuttavuutta tuon vihollisemme kanssa, mutta minä en sitä koskaan ajattele. Onhan hän vielä niin kovin kaukana noin nuorten ja terveiden ihmisten luota, kuin te olette.

-- Mitä nuoruus ja terveys hyödyttävät sotilasta?

-- Antakaa tuollaisten synkkien ajatusten haihtua mielestänne, paroonitar, eihän nyt ole sotaa kuuluvissakaan. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne, -- kääntyi hän ministerin puoleen, eihän valtiollisella taivaalla nykyään näy mitään mustaa pilkkua.

-- Pilkku on liian vähän sanottu, vastasi hän. -- Siellä on suuri, musta pilvi!

Minä säpsähdin. -- Mitä tarkoitatte? -- kysyin pelolla.

-- Tanska alkaa mennä liian pitkälle --

-- Vai niin, Tanska! -- huudahdin minä, mieli keventyneenä. -- Pilvi ei siis uhkaa meitä. Kaikissa tapauksissa on minusta hyvin surullista kun jossain kuulen sodan alkavan, mutta koska ne nyt ovat tanskalaiset eivätkä itävaltalaiset, niin herättää se minussa osanottoa, mutta ei pelkoa.

-- Ei sinun tarvitse peljätä, jos Itävaltakin ottaisi osaa sellaiseen sotaan -- sanoi isäni vilkkaasti. -- Jos puolustamme Schlesvig-Holsteinin oikeuksia Tanskan ylivoimaa vastaan, niin emmehän pane mitään vaaralle alttiiksi. Eihän se silloin koske mitään Itävallan aluetta, jonka kadottaminen voisi tuottaa onnettoman sotaretken -- --

-- Isä, luuletko, että minä, jos meidän joukkojemme täytyisi lähteä taisteluun, ajattelisin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin Itävallan alueita, Schlesvig-Holsteinin oikeuksia ja tanskalaista ylivoimaa! Minä ajattelen silloin vaan yhtä asiaa: sitä hengen vaaraa, jossa meidän rakkaamme olisivat. Ja tuo vaara on yhtä suuri, alettiinpa sota siitä tahi siitä syystä.

-- Yksityisen kohtaloa ei voi ottaa lukuun, lapseni, kun on kysymys maailmanhistoriallisista tapauksista. Kun sota syttyy, niin katoaa kysymys yksityisen elämästä tuon paljoa tärkeämmän kysymyksen vuoksi: voittaako meidän maamme tahi joutuuko tappiolle. Ja niinkuin sanoin, jos joudummekin riitaan tanskalaisten kanssa, niin emmehän kadota mitään, mutta saamme vaan tilaisuuden laajentaa valtiovoimaamme saksalaisliitossa. Minun lempiunelmani on, että Habsburgilaiset kerran saisivat takaisin saksalaisen keisariarvon, joka oikeastaan kuuluu heille. Minun mielestäni ei sota Tanskan kanssa ole ainoastaan sopiva tilaisuus poistaa vuoden 1859 häpeää, vaan myöskin vahvistaa meidän asemaamme saksalaisliitossa ja saattaa meitä tilaisuuteen saavuttaa korvausta Lombardian menettämisestä -- ja -- kuka tietää, antaa meille sellaisen vallan, että on pieni asia valloittaa jälleen takaisin tuo alusmaa. --

Fredrik ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, vaan puheli iloisesti Lillin kanssa. Katsoin häneen, ja hirveä tuska vihloi sydäntäni. Sota! -- Ja hänen, joka oli minulle kaikki, täytyi myös mennä mukaan. Ajattelin hänet haavoitettuna, rikki-ammuttuna -- ja meidän lyhyen onnemme raunioina, ennenkuin se oli ehtinyt kukoistaa. -- Pieni lapsemme, joka pian tulisi maailmaan, -- syntyisikö se isätönnä? -- Ja kaikki tuo vaan voidakseen vahvistaa »Itävallan asemaa saksalaisliitossa», puolustaa »Schlesvig-Holsteinin oikeuksia», ja saada »tuores laakeri Itävallan sotajoukon kunniaseppeleeseen». Asia joka ei ollut ollenkaan varma, sillä mehän voisimme yhtä hyvin joutua tappiolle kuin voittaa. Eikä ainoastaan minulle toisi tuo isänmaan luuloiteltu kunnia kauheata kärsimystä, vaan tuhannet ja jälleen tuhannet niin hyvin meidän omassa, kuin vihollisenkin maassa saisivat kärsiä samaa tuskaa mikä nyt vapisutti minua. Eikö olisi sitte mahdollista estää tahi poistaa tätä sotaa? Jos kaikki yhtyisivät, kaikki hyvät, oikein ajattelevat, ymmärtäväiset ihmiset -- ja koettaisivat estää tuota uhkaavaa onnettomuutta --

-- Sanokaa minulle -- lausuin, kääntyen ministeri »totisesti'n» puoleen, -- ollaanko jo niin pitkällä, että sodan syttymistä ei enää voisi estää? Oletteko te, valtiomiehet ja valtioviisaat, tehneet mitä olette voineet estääksenne levottomuutta tuottavia ristiriitoja?

-- Luuletteko te, paroonitar, että meidän tehtävänämme on ihmisten rauhan ylläpitäminen? Se olisi totisesti ihana tehtävä, mutta aivan mahdoton täyttää. Meidän tehtävämme on valtioittemme ja hallitsijasukujemme hyödyn valvominen, maan kunnian suojeleminen, jokaisen häpeän kostaminen, joka sitä kohtaa --

-- Lyhyesti -- keskeytin minä häntä, -- niiden sotaisten periaatteitten toteuttaminen, että, niin paljo kuin mahdollista, vahingoittaa vihollistansa sekä kivenkovaan väittää olevansa oikeassa, vaikka huomaisikin olevansa väärässä?

-- Totisesti. --

-- Ja tuolla tavoin viekoitella kaksi kansaa sotimaan toisiansa vastaan? Se on inhoittavaa.

-- Se on kuitenkin ainoa keino.

-- No, mutta kuinka ratkaistaan kahden yksityisen, säädyllisen ihmisen riidat?

-- Antamalla ne tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta tähän eivät valtiot alistu.

-- Enempi kuin raakalaisetkaan, -- keskeytti tohtori Bresser. -- Kestää varmaankin vielä kauan, ennenkuin kansat tulevat niin sivistyneiksi, että muodostavat kansainvälisen sovinto-oikeuden.

-- Se ei tule koskaan tapahtumaani -- huudahti isäni. -- On olemassa eräänlaisia riitoja, jotka täytyy miekoin ratkaista. Jos tahdottaisiinkin saada toimeen tuollainen tuomioistuin, eivät voimakkaammat valtiot alistuisi sen alle, enempi kuin kaksi aatelismiestäkään antaisi välillään tapahtunutta kunnianloukkausta minkään tuomioistuimen ratkaistavaksi. He valitsevat aivan yksinkertaisesti varamiehet ja taistelevat sitte urhokkaasti.

-- Mutta kaksintaistelukin on raaka, sivistymätön tapa.

-- Niin, vaan te ette voi muuttaa sitä, tohtori.

-- Minä en ainakaan koskaan sitä *hyväksy*, teidän ylhäisyytenne.

* * * * *

Jäimme vielä Wieniin neljäksitoista päiväksi, mutta se ei ollut minulle hauska aika. Uhkaavat sotahuhut, jotka täyttivät kaikki sanomalehdet ja olivat kaikkialla keskustelun aineena, poistivat minulta melkein kaiken elämän ilon. Joka kerta kun tulin ajatelleeksi, miten onnellinen olin, oli minun myöskin pakko muistaa, kuinka hauras tämä onni oli. Mitä liikutti meitä Schlesvig-Holstein ja tanskalaiset asetukset? Mitä se koski meitä, jos »protokolla-prinssi» peräytti tahi vahvisti vuoden 1863 perustuslain? Ainoa, mikä minusta oli järjellistä koko tässä syiden ja todisteitten sekasorrossa oli, että meidän tuli taistella ahdistettujen saksalaisten »veljiemme» oikeuksien puolesta. Jos olisin voinut aavistaa miten tuo »veljellisyys» kaksi vuotta myöhemmin muuttuisi katkerimmaksi vihollisuudeksi, miten viha Preussiä vastaan silloin olisi vielä kiivaampi kuin nyt Tanskaa vastaan, silloin olisin huomannut, että kaikki syyt, joilla sodan syttymistä koetettiin selittää oikeutetuiksi, eivät olleet muuta kuin turhia juttuja, verukkeita ja juttuja.

Uudenvuoden iltana olimme taas isäni luona. Kun illallista syödessä kello löi kaksitoista, kohotti isä lasinsa aseittemme kunniakkaalle menestykselle. Laskin lasini pöydälle koskematta.

-- Ja säilyköön rakkaittemme henki! -- lopetti hän.

Nyt vasta kilistin lasiani.

-- Miksi et kilistänyt lasiasi puheeni ensi puoliskolle, Martha? -- kysyi hän.

-- Siksi, ettei minulla ole muuta toivomusta sotaretken suhteen, kuin ettei siitä mitään tulisi.

Kun olimme myöhemmin kahden kesken hotellissa, kiedoin käteni Fredrikin kaulaan ja puhkesin itkuun.

-- Mitä nyt, Martha, miksi itket? Älä aloita uutta vuotta 1864 kyyneleillä, armaani! Etkö ole onnellinen? Olenko jollain tavoin pahoittanut mielesi?

-- Sinäkö? Oi, ei, ei! Sinä teet minut vaan liian onnelliseksi, liian onnelliseksi -- ja juuri siksi olenkin niin levoton.

-- Oletko taikauskoinen, Martha? Kuvitteletko mielessäsi, että on olemassa kadehtivia jumalia, jotka haluavat hävittää kovin suuren ihmisonnen?

-- Ei, jumalat eivät sitä tee, vaan ajattelemattomat ihmiset tuottavat itse onnettomuutensa.

-- Sinä ajattelet uhkaavaa sotaa. Eihän ole vielä mitään päätetty, ja onhan turha liian aikaisin huolehtia. Kuka tietää, tuleeko sotaa ollenkaan, ja tarvitseeko minun lainkaan mennä mukaan. Tule tänne, ystäväni, istukaamme tähän, -- hän veti minut viereensä sohvalle, -- älä tuhlaa kyyneleitäsi ainoastaan mahdollisuuden vuoksi.

-- Jo mahdollisuus minua peloittaa, Fredrik. Jos se olisikin varmaa, en itkisi näin tyynesti ja hiljaa vaan huutaisin epätoivosta. Mutta jo tuo mahdollisuus, että sinut tulevana vuonna riistetään minun sylistäni ja viedään mitä suurimpiin vaaroihin, herättää minussa surua ja epätoivoa.

-- Mutta ajatteles, Martha, sinähän käyt itsekin vaaraa kohden, emmekä kumminkaan ajattele sitä hirveätä »mahdollisuutta», joka siten meitä uhkaa. Iloitkaamme elämästä, ja älkäämme ajatelko kaikkien päiden yli väijyvää kuolemaa.

-- Sinähän puhut kuin täti Maria -- hymyilin minä läpi kyynelten. -- Aivan kuin ei kohtalomme riippuisi omasta tyhmyydestämme, lyhytnäköisyydestämme, varomattomuudestamme ja julmuudestamme. Miksi on nyt tämä sota Tanskan kanssa niin välttämättömän tärkeä?

-- Sehän ei ole vielä päätetty, vielähän...

-- Niin, minä tiedän, -- vielähän voi joku sattumus estää onnettomuuden. Tuollaisessa kauheassa kysymyksessä ei minun mielestäni pitäisi sattuman saada ratkaista, vaan ihmisten lujan, todellisen *tahdon*. Mutta mitä auttaa puhua »pitämisestä» ja »ei pitämisestä» -- minähän en kuitenkaan voi mitään muuttaa, ainoastaan surra olojen järjestystä. Auta minua siinä, Fredrik! Älä koetakaan lohduttaa minua noilla tavallisilla turhilla lauseilla! Sinä et itsekään niitä usko -- sinä itsekin vapiset jalosta harmista. Ainoa lohdutukseni on, että sinäkin kanssani tuomitset tuon pahan, joka on tekevä minut ja tuhannet muut niin sanomattoman onnettomiksi.

-- Niin, ystäväni, jos tuo onnettomuus todellakin tapahtuu, en ole salaava sitä inhoa ja vastenmielisyyttä, jonka tunnen tuollaista joukkomurhaa vastaan. Mutta siihen asti iloitkaamme elämästä, onhan meillä toisemme -- mikään ei meitä eroita, ei ole pienintäkään juopaa sielujemme välillä. Nauttikaamme onneamme, niin kauan kuin voimme, älkäämme ajatelko niitä mahdollisuuksia, jotka voivat sen turmella. Vielä ei voi ikuinen rauha maailmassa olla vallalla. Sadan vuoden kuluttua on aivan sama, olemmeko eläneet kauan tahi emme. Älkäämme panko niin suurta arvoa onnellisten päivien lukuun, kuin niiden sulouden äärettömyyteen. Kätkeköön tulevaisuus helmassaan mitä hyvänsä, rakas vaimoni, -- nykyisyys on niin ihana ja onnellinen, etten voi tuntea muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta.

Puhuessaan veti hän minut hellästi luoksensa ja suuteli päätäni, joka lepäsi hänen rintaansa vasten. Ja hetkeksi katosivat mielestäni tulevaisuuden ajatukset, ja minä antausin kokonaan kestävän hetken suureen ja syvään onnellisuuteen.

* * * * *

Sen ajan kuluessa, joka nyt seurasi, elin alituisessa epätoivossa. Tammikuun 16 päivänä asettivat liittovallat sen vaatimuksen, että Tanskan tuli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa poistaa eräs asetus, jota vastaan Holsteinin säätykokous ja ritaristo pyysi saksalais-liitolta suojelusta. Tanska kieltäysi. Ja kuka antaisikaan *käskeä* itseään sellaiseen? Tämä kielto oli tietysti edeltäpäin aavistettu, sillä preussiläisiä ja itävaltalaisia sotajoukkoja oli edeltäpäin asetettu rajan luo, ja Helmikuun 1 päivänä menivät ne Eiderin ylitse.

Verinen arpa oli siis heitetty ja sota alkanut. Tämän johdosta sai isämme syytä lähettää meille onnittelukirjeen. Mutta hänen ja koko upseerikunnan suureksi pettymykseksi ei sitä rykmenttiä, johon Fredrik kuului, vielä komennettu taisteluun. Tämä taaskin tuotti kohta sen jälkeen valittavan kirjeen isältäni.

-- Onko sinusta, Fredrik, niin kovaa jäädä tänne kotia minun luokseni? -- kysyin, luettuamme kirjeen. Hän painoi minut sydäntään vastaan, ja tuo äänetön vastaus oli kylliksi.

Mutta rauhani oli kuitenkin lopussa. Tehdäkseni jotakin, rupesin tutkimaan Holsteinin historiaa, voidakseni mahdollisesti muodostaa itselleni mielipiteen siitä »historiallisesta oikeudesta», jonka hyödyksi nykyinen sota oli julistettu.

Huomasin silloin, että kysymyksessä oleva maa-alue jo vuonna 1027 luovutettiin Tanskalle. Siis on oikeus tanskalaisten puolella, he ovat maan laillisia herroja.

Mutta kaksisataa vuotta myöhemmin jätetään maa eräälle kuningassuvun nuoremmalle haaralle ja sitä pidetään silloin Tanskan vasallivaltana. Vuonna 1326 luovutetaan Schlesvig kreivi Gerhard af Holsteinille ja juhlallinen asiakirja vahvistaa »ettei sitä koskaan enää sillä tavoin yhdistetä Tanskaan, että sama mies hallitsee molempia valtioita». Vai niin, silloinhan on oikeus saksalaisten liittovaltioitten puolella!

Vuonna 1448 vahvistaa luovuttamisen vielä kerran kuningas Kristian I.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kuolee Schlesvigin hallitsija lapsetonna, ja maansäädyt julistavat Tanskan kuninkaan Schlesvigin herttuaksi, ja hän lupaa heille, että molemmat maat tulevat olemaan ikuisesti yhdistetyt ja jakamattomat. Tästä tulen minä jälleen pyörälle. Ainoa, josta nyt voin kiinni pitää on, että »ne tulevat olemaan ikuisesti yhdistetyt».

Mutta kuta pitemmälle luen, sitä sekavammaksi muuttuu tietoni näistä historiallisista asioista. Sillä vaikka oli sanottu »ikuisesti yhdistetyt», alkaa nyt maan ikuinen hajoitus ja jakaminen kuninkaan poikien välillä. Seuraava kuningas yhdistää jälleen eroitetut osat, ja lopuksi tulee uusia haaroja: Holstein--Gottorp ja Schlesvig--Sonderburg, jotka uusien lahjoitusten ja luovutusten kautta jälleen jakautuvat haaroihin: Sonderburg--Augustenburg, Beck--Glücksburg, Sonderburg--Glücksburg, Holstein--Glückstadt. Se siinä vaan on, etten voi tulla selville kaikista noista »burgeista».

Mutta minä jatkan. Kenties löydän tuonnempana sen »historiallisen oikeuden», jonka tähden meidän maamme poikien nyt täytyy verensä vuodattaa.

Tanskan kuningas Kristian IV:s sekoitettiin kolmekymmenvuotiseen sotaan, jonka jälkeen ruotsalaiset ja keisarilliset syöksevät herttuakuntiin. Nyt tehdään jälleen liitto Köpenhaminassa 1658, jonka mukaan Schlesvigin herruus annetaan Holstein--Gottorpin suvulle, ja nyt on vihdoinkin Tanskalaisten herruus, Jumalan kiitos, loppunut.

Mutta mitä tapahtuu jälleen elokuun 22 päivänä 1721? Niin, gottorpilainen Schlesvigin osa yhdistetään jälleen Tanskan kuningaskuntaan. Ja kesäkuun 1 päivänä 1773 jätetään myöskin Holstein Tanskan kuninkaan hallittavaksi -- kokonaisuudessaan pidetään nyt maita Tanskan maakuntina.

Tämä muuttaa asian. Nyt näen, että tanskalaiset ovat oikeassa.

Mutta eivät täydellisesti. Sillä Wienin kongressissa vuonna 1815 julistetaan Holstein yhdeksi saksalais-liiton osaksi. Tämä suututtaa tanskalaisia. He keksivät lauseen: »Tanska Eideriin asti» ja koettavat saada Schlesvigin omakseen, jota he nimittävät »Söndergyllanniksi». Kaksi vuotta myöhemmin julistaa Tanska, että tämä yhdistys on saatu toimeen, ja nyt on saksalaisten vuoro vihastua. Nyt alkaa taistelu todellisesti; joskus voittavat tanskalaiset, joskus saksalaiset. Preussiläiset voittavat Dybbölin kukkulat, mutta sota ei tästä lopu. Preussi ja Tanska tekevät rauhan; Schlesvig-Holsteinin täytyy nyt yksin taistella Tanskaa vastaan ja tulee voitetuksi Istedissä.

Saksalais-liitto vaatii nyt kapinallisia sotaa lopettamaan, jonka he tekevätkin. Itävallan sotajoukot miehittävät Holsteinin, ja molemmat herttuakunnat eroitetaan. Kuinka on nyt käynyt tuon »ikuista yhteyttä» lupaavan kirjallisen vakuutuksen?

Mutta vieläkään ei asia ole ratkaistu. Eräässä Lontoolaisessa toukokuun 8 päivänä 1852 tehdyssä pöytäkirjassa määrätään Schlesvig perinnölliseksi ruhtinas Kristianille Glücksburgista. Nyt tiedän myöskin, mistä nimitys »protokollaprinssi» tulee.

Vuonna 1854 saavat molemmat herttuakunnat omat asetuksensa ja tulevat »tanskalaistutetuiksi». Mutta jo vuonna 1858 täytyy Holsteinin tanskalaistuttaminen lopettaa.

Nyt olen tullut sangen lähelle nykyistä aikaa, mutta vieläkään en ole saanut selville kumpaiselleko nuo molemmat maat oikeastaan kuuluvat, ja mistä parhaallaan kestävä sota oikeastaan on seurauksena.

1863 hyväksyy valtioneuvosto kuuluisan »perustuslain Tanskan ja Schlesvigin yhteisiä asioita varten». Kaksi päivää myöhemmin kuolee kuningas. Hänen kanssansa loppuu jälleen yksi suku, Holstein-Glückstadtilainen, jonka jälkeen Fredrik Augustenburgilainen esiintyy valtioistuimen tavoittelijana ja pyytää saksalaisliitolta apua.

Tämä antaa heti miehittää Holsteinin saksalaisilla ja hannoverilaisilla ja julistaa augustenburgilaisen herttuaksi. Miksi?

Mutta Preussi ja Itävalta eivät siihen suostu. Miksi? Sitä en vielä tänäänkään käsitä.

Sanotaan, että Lontoolaista pöytäkirjaa tulee pitää arvossa. Miksikä niin? Ovatko sellaisia asioita koskevat pöytäkirjat, jotka eivät ollenkaan liikuta meitä, niin pyhiä, että niitä täytyy puolustaa omien poikiemme verellä? -- Uskonsääntönä täytyy pitää että: mitä herrat viheriän diplomaattipöydän ääressä päättävät, on korkeinta viisautta, ja että sen päämääränä on vaan isänmaan kunnia ja menestys. Lontoolainen pöytäkirja täytyy pitää voimassa, mutta tanskalainen perustuslaki vuodelta 1863 täytyy lakkauttaa, ja sen tulee tapahtua kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Siitä riippui Itävallan menestys ja kunnia! Ja kun miekka kerran on paljastettu, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää Jumalan siunausta taistelulle. Sillä täytyyhän sen epäilemättä olla hyvälle Jumalalle hyvin tärkeää, että toukokuun 8:n päivän pöytäkirja pidetään voimassa ja marraskuun 18:n päivän laki lakkautetaan. Hänen tulee pitää huolta siitä, että juuri niin ja niin moni henkilö vuodattaa verensä, ja niin ja niin moni kylä poltetaan, -- joka tarvitaan siihen, että Glückstadtin suku tahi Augustenburgin suku saa hallita jotain määrättyä maapalukkaa.

-- Oi, sinä mieletön, nuorasta talutettava, ajattelematon maailma! -- *Se* oli historiallisten tutkimusteni tulos.

* * * * *

Sotatantereelta tuli hyviä tietoja, meikäläiset voittivat kerta kerran perästä. Jo ensimäisen kohtaamisen jälkeen täytyi tanskalaisten jättää koko Dannevirke; Schlesvigin ja Juutinmaan miehittivät meikäläiset aina Limvuonoon asti, ja tanskalaiset voivat pysytellä vaan Dybbölin ja Alsin kukkuloiden ympäristöllä.

Tästä oli minulla hyvä selko, sillä minä olin jälleen hankkinut itselleni karttoja, joihin nuppineuloilla merkitsin sotajoukkojen liikuntoja ja asentoja tulevien tietojen mukaan.

Korkein toivoni oli, että meikäläiset niin pian kuin mahdollista ryntäisivät Dybböliin ja siten lopettaisivat surmaamisen, ennenkuin Fredrikin rykmentti ehdittäisiin taisteluun käskeä.

Oi, tuota Damokleenmiekkaa! Joka aamu kun heräsin, odotin saavani kuulla: tänään täytyy meidän lähteä marssimaan. Fredrik oli siihen valmistautunut, hän luuli, että niin tulisi käymään.

-- Totuta itseäsi niin ajattelemaan, lapseni, -- sanoi hän, -- eihän vastustaminen auta. Enkä luule sodan loppuvan, vaikka Dybböl valloitettaisiinkin. Sinne lähetetty armeija on liian pieni voidakseen pakoittaa tanskalaiset ratkaisevaan päätökseen. Me tulemme lähettämään sinne useita joukkoja, eikä minunkaan rykmenttiäni siinä tapauksessa säästetä.

Sotaretki oli jo kestänyt yli kaksi kuukautta, ilman mitään tulosta. Vihdoinkin huhtikuun 14 päivänä valloitettiin Dybbölin linnoitus.

Tämä tieto otettiin vastaan sellaisella riemulla, kuin jos itse paratiisi olisi valloitettu. Ihmiset syleilivät toisiansa kadulla: »Tiedättehän jo, Dybböl?» Kirkoissa laulettiin tedeumia, ja musiikin harrastajat sävelsivät Dybbölin marsseja ja Dybbölin galopaadeja. Enempi kuin itse voitosta, iloitsin minä aselevosta, joka vähän aikaa sen jälkeen Lontoossa välitettiin. Kuinka vapaasti minä hengitin, kuinka vapaasti mahtoi koko maailma hengittää, ajattelin kirjoittaessani punaisiin vihkoihini nämä iloiset toiveet. Mutta myöhemmin olen siihen vierelle sulkumerkkien väliin kirjoittanut: »Tuulentupia!»