Chapter 6

-- Se tahtoo sanoa: kodin rakkaus, -- keskeytti Tilling. -- En ymmärrä, miksi me sotilaat alituisesti tuomme esiin, että meissä, ennen muita, on vallalla tuo tunne, joka kuitenkin on hyvin luonnollinen useimmille ihmisille. Jokainen rakastaa sitä turvetta, jossa on kasvanut, jokainen toivoo maallensa edistystä ja onnea, mutta sen voi saavuttaa aivan toisella tavalla kuin sodan kautta. Muistakin asioista voi ylpeillä, ei ainoastaan aseteoista. Minä esimerkiksi tunnen itseni paljoa ylpeämmäksi Anastasius Grünin, kuin yhdenkään kenraalin tähden.

-- Kuinka voipi runoilijaa ja sotapäällikköä verrata toisiinsa? -- huudahti isäni harmistuneena.

-- Saman kysymyksen tahtoisin minäkin tehdä -- vastasi auttamaton Tilling. -- Onhan veretön laakeri kaikista ihanin.

-- Mutta, paras parooni, -- keskeytti nyt täti Maria -- en ole koskaan kuullut kenenkään sotilaan puhuvan teidän tavallanne, jos kaikki ajattelisivat niinkuin te, kuinka sotilasinnon ja urhoollisuuden silloin kävisi?

-- Ne eivät ole minulle outoja tunteita, teidän armonne. Niiden hurmaamana riensin yhdeksäntoista vuotiaana nuorukaisena ensi kerran taisteluun. Mutta kun omin silmin sain katsella verikylvyn kaikkia kauhuja, kun sain nähdä siellä vapaasti raivoavan eläimellisen raakuuden, silloin intoni loppui, ja seuraaviin taisteluihin en enää mennyt halulla vaan alamaisuudella.

-- Kuulkaapas, Tilling, minä olen ottanut osaa useampaan taisteluun kuin te ja myöskin nähnyt tarpeeksi monta hirmutapausta, mutta intoni ei ole kuitenkaan laimennut. Kun minä vuonna 49 jo vanhempana miesnä marssin Radetzkyn kanssa, tunsin samaa iloa kuin ensi kerrallakin.

-- Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta te kuulutte vanhempaan sukupolveen, sukupolveen, jossa sotaisa henki oli voimakkaampi ja enemmin kehittynyt kuin meissä, ja jolle yleinen ihmisyydentunne, joka vaatii kaiken muinaisen julmuuden, kaiken kurjuuden poistamista, ja joka nyt yhä enempi saavuttaa alaa, on melkein vieras.

-- Mitä varten sellaista vaaditaan? Kurjuutta tulee kaikkina aikoina löytymään, sitä ei voi poistaa, enempi kuin sotaakaan.

-- Katsokaa, kreivi Althaus, noilla sanoilla tuotte te ilmi entisen, nykyään paljo muuttuneen katsantotavan, jota aina ennen maailmassa käytettiin kaikkia sosiaalisia epäkohtia vastaan, nimittäin altistumisen katsantotavan, jonka kannalta tuota välttämätöntä, pakollista katsellaan. Mutta jos jotain ääretöntä kurjuutta katsellessa tunkee mieleen tuo epäilevä kysymys: täytyykö se niin olla? -- silloin ei voi jäädä välinpitämättömäksi, vaan tuntee kummallista vaikutusta, jota tahtoisin nimittää ajan omantunnon ääneksi.

-- Tuo on liian korkeaoppista minulle -- sanoi isäni ja nosti olkapäitään. -- Voin vakuuttaa teille, että emme ainoastaan me vanhat ajattele ylpeydellä ja ilolla niitä sotaretkiä, joihin olemme osaa ottaneet, vaan että useimmat nuoremmista ja nuorimmistakin, jos heiltä kysyisi tahtovatko lähteä sotaan, vastaisivat iloisesti: kyllä mielellämme, mielellämme!

-- Niin, nuorimmat aivan varmaan, sillä niillä on vielä tallella niihin istutettu innostus. Ja muilla on se käsitys, että se osoittaisi arkuutta, jos vastaisi toisella tavalla, joskin ei tämä »mielellämme» ole niin todenperäisesti tarkoitettu.

-- Huu, -- sanoi Lilli vähän vavahtaen -- minuakin pelottaisi. -- Kyllä mahtaa olla hirveätä, kun kuulat suhisevat ympärillä, eikä tiedä, jos on seuraavalla hetkellä enää hengissä.

-- Tuo tuntuu sangen luonnolliselta naisen suusta vastasi Tilling -- mutta meidän miesten täytyy hillitä itseylläpidon-vaisto, -- sotamies ei saa näyttää mitään myötätuntoisuutta kaikelle tuolle kauhealle kurjuudelle, jota sekä ystävät että viholliset saavat runsaasti tuntea, sillä lähinnä pelkoa ei ole mitään, jota meissä niin paljo moititaan, kuin juuri tunteellisuutta.

-- Sodassa, rakas Tilling, sodassa -- sanoi isäni. -- Rauhan aikana voimme mekin olla helläsydämisiä.

-- Niin, sen tiedän. Mutta sodanjulistuksen jälkeen sanotaan kaikesta julmuudesta: olkoon menneeksi kunnian tähden! Murhaaminen ei silloin ole murha, ryöstö ei ole ryöstö, palavat kylät eivät ole murhapolttoja. Mutta kun sotainto hetkiseksi laimentuu, kun sovinnainen käsitys joskus katoaa mielestä ja tulee näkemään ja huomaamaan nuo hirveät tapaukset täydellisessä todellisuudessaan, silloin löytyy ainoastaan yksi keino, jonka avulla voi päästä siitä hirvittävästä tuskasta ja niistä kalvaavista omantunnon vaivoista, joita tämä näkö tuottaa, ja se keino on -- kuolema.

-- Se on totta -- sanoi täti Maria miettien, -- sellaiset käskyt kuin: ei sinun pidä tappaman -- ei sinun pidä varastaman -- sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi, -- kaikilla näillä käskyillä --

-- Ei ole mitään merkitystä sodassa -- keskeytti häntä Tilling. -- Ja ne, joiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen, että niiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän aseitamme ja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.

-- Ja siinä tekevät he oikein -- sanoi isäni. -- Jo raamatun Jumala oli sodan Jumala, sotajoukkojen herra. -- Se on hän, joka käskee meidät taisteluun, se on hän --

-- Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa mukaan, -- keskeytti Tilling. -- Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen ja lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on asianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, -- sanoi hän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän miellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.

Sisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli sanonut, oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. -- Ja nyt piti minun erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi hänen jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se ei saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.

-- Vielä hetkinen, parooni Tilling -- sanoin minä niin tyynesti kuin mahdollista. -- Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous».[1] Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.

[1] Meidän kesken. Suom.

Hän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin toiseen nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.

-- Parooni Tilling -- sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin -- tällä tavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä puhua teidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni -- huomenna tähän aikaan.

Hän näytti epäilevän.

-- Pyydän teitä tulemaan, äitinne muiston tähden jonka vuoksi olen teidän kanssanne itkenyt.

-- Oi, Martha!

Kuullessani tämän nimen, joka oli tahtomatta tullut hänen huuliensa välistä, tunsin raivoisan, selittämättömän ilon täyttävän sydämeni. Mutta minun täytyi hillitä itseni ja sanoin sen vuoksi tyynesti: -- siis huomenna.

-- Tähän aikaan, niin.

Olimme yhtä mieltä. Minä palasin toisten luo, ja Tilling meni.

-- Kummallinen ihminen -- sanoi isäni, puistaen päätään. -- Mitä hän täällä sanoi, sitä ei korkeammissa paikoin hyväksyttäisi.

* * * * *

Kun määrätty hetki lähestyi seuraavana päivänä, annoin, samoin kuin edelliselläkin kerralla käskyn, ettei ketään muuta päästettäisi sisään kuin Tilling.

Mitä sanoisin hänelle? Oi, sitä en tiennyt, tiesin vaan, etten olisi voinut nähdä hänen matkustavan sanomatta hänelle vielä yhtä sydämellistä sanaa, saamatta vielä häiritsemättä jättää toisillemme jäähyväiset. Kun vaan ajattelinkin hyvästijättöä, täyttyivät silmäni kyynelillä.

Juuri silloin astui odotettu sisään.

-- Kuuliaisena teidän toivomuksellenne, kreivitär, ja -- mutta mikä teidän on -- keskeytti hän puheensa. -- Te olette itkenyt? Te itkette vieläkin?

-- Minäkö? Oi en -- sanoin hämilläni. -- Mutta olkaa hyvä ja istukaa, parooni; olen iloinen, että tulitte.

-- Ja minä olen onnellinen, että olette käskenyt minun tulla, muistatteko, käskenyt minut äitini muiston tähden. Tällä perusteella olen minäkin nyt päättänyt sanoa teille kaikki, mitä minulla on sydämelläni.

-- No, miksi ette jatka?

-- Minun on vaikeampi sitä sanoa, kuin luulinkaan.

-- Te osotitte kumminkin niin suurta luottamusta minua kohtaan -- tuona epätoivon yönä, kun valvoitte äitinne kuolinvuoteen ääressä. Miksi olette nyt kadottanut kaiken luottamuksen?

-- Tuona juhlallisena hetkenä kuoleman läheisyydessä en ollut kaltaiseni, mutta sitte olen jälleen tullut luontaiseen ujouden tilaani. Huomasin, että olin silloin mennyt yli oikeuksieni, ja voidakseni karttaa toiste samallaista tapahtumasta, olen teitä välttänyt --

-- Olen huomannut sen ja kummeksinut sitä.

-- Oletteko? Niin, minä olen välttänyt teitä, siksi että -- minä rakastan teitä.

En vastannut mitään ja salatakseni liikutuksen käänsin pois pääni. Myöskin Tilling oli ääneti.

Vihdoinkin toinnuin ja sanoin:

-- Ja miksi tahdotte jättää Wienin?

-- Samasta syystä.

-- Ja päätöksenne on peräytymätön?

-- Ei, siirtoni ei ole vielä ratkaistu.

-- Silloin jäätte.

Hän tarttui käteeni. -- Martha! Toisen kerran lausui hän nyt nimeni, ja se äänen väre, jolla hän tuon ainoan sanan sanoi, hyväili korvaani ja sydäntäni ihanammin kuin mikään, mitä ennen olin kuullut. Ilman että ajattelinkaan, tuli hänen nimensä huulilleni värähtäen ja hellästi.

Samassa aukeni ovi ja isäni astui sisään.

-- Kas, täällähän sinä olet: palvelija vastasi juuri, ettet sinä ole kotona, mutta minä sanoin, että odottaisin sinua. Hyvää päivää, Tilling. Eilisen hyvästijättönne jälkeen hämmästyn nähdessäni teidät täällä.

-- Matkani on peruutettu ja siksi --

-- Tahdoitte ilmoittaa tyttärelleni tuon ilosanoman. Hyvä. Ja nyt saat sinä, Martha, tietää miksi minä olen tullut. Käyntini koskee perheasioita.

-- Silloin ehkä minä häiritsen -- sanoi Tilling ja nousi.

-- Oi, minun uutisellani ei ole niin kiirettä.

Toivoin, että isä olisi ollut perheasioineen toisella puolen maanpalloa, sillä sopimattomampaan aikaan hän ei olisi voinut tulla. Tillingillä ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta sen jälkeen, mitä äsken oli meidän välillämme sanottu, ei hänen lähtönsä merkinnyt eroamista. Ajatuksemme, sydämemme olivat toistemme luona.

-- Koska saan nähdä teitä jälleen? -- kysyi hän hiljaa, kun hän puristi kättäni hyvästiksi.

-- Praternilla huomisaamuna kello yhdeksän, -- vastasin minä yhtä nopeasti.

Isäni sanoi sangen kylmäkiskoisesti jäähyväiset Tillingille.

Kun ovi oli suljettu hänen mentyään, kysyi hän ankaralla äänellä: -- Mitä tämä merkitsee, Martha? Sinä annat ilmoittaa, ettet ole kotona, ja sitte löydän sinut kahden kesken tuon miehen kanssa.

Punastuin sekä harmista että ujoudesta.

-- Mikä perheasia se on, jota sinä...

-- Se on juuri tämä. Tahdoin vaan karkoittaa ihailijasi voidakseni sanoa sinulle ajatukseni. Minun mielestäni on se hyvin tärkeä asia meidän perheellemme, että sinä, kreivitär Dotzky, syntyisin Althaus, et pane mainettasi alttiiksi.

-- Rakas isä, parhaimman kunniani ja maineeni vartijan olen saanut pienessä Rudolf Dotzkyssä, ja mitä kreivi Althausin isälliseen valtaan tulee, niin rohkenen kaikella kunnioituksella huomauttaa sinulle, että olen jo kauan sitte siitä asemasta vapautunut. Tarkoitukseni ei ole ollenkaan panna mainettani alttiiksi, mutta jos päättäisin mennä naimisiin, niin tahdon vapaasti seurata sydämeni valintaa.

-- Mennä naimisiin Tillingin kanssa! Mitä ajattelet? Sehän olisi oikea perheonnettomuus. Silloin tahtoisin melkein mieluimmin -- mutta, totisesti puhuen, ei suinkaan sinulla ole sellaisia aikeita?

-- Mitä sinulla olisi sitä vastaan? Sinähän olet juuri ehdotellut minulle yhtä luutnanttia, yhtä kapteenia ja yhtä majuria, Tilling on everstiluutnantti.

-- Niin, sepä juuri pahin. Jos hän olisi muu virkamies, niin voisi hänelle kenties antaa anteeksi sellaiset mielipiteet, joita hän eilen täällä esille toi, ja jotka sotilaan suussa ovat melkein kuin petos. Hän ottaisi kyllä kernaasti eron virastaan päästäkseen sotaretken vaaroista, jonka rasituksia ja vastahakoisuuksia hän nähtävästi pelkää. Ja kun hänellä ei ole mitään omaisuutta, niin onhan sangen viisaasti hänen puoleltaan tehdä rikas naimiskauppa. Mutta minä toivon Jumalaan, ettei vanhan sotamiehen tytär, sotamiehen, joka on taistellut neljässä sodassa, ja joka vielä tänäänkin olisi valmis ilolla antamaan henkensä isänmaansa puolesta, ja uljaan nuoren upseerin leski, upseerin, joka sotatanterella on saanut kunnialla kuolla, ettei hän, sanon minä, antaudu tuollaisiin kurjiin vehkeisiin.

Isäni oli tulipunainen mielenliikutuksesta, kävellessään suurin askelin edes ja takaisin huoneessa. Minäkin olin hyvin kiihoittunut. Nuo ontot sanat, nuo tyhjät lauseet olivat minulle vastenmielisiä, mutta en voinut niihin vastata; tunsin, ettei minun puolustukseni millään tavoin voisi puhdistaa Tillingiä tästä väärästä ja halventavasta syytöksestä, joka juuri oli häntä vastaan lausuttu. Mutta seisoessani tuossa niin äänetönnä, että isäni varmaan luuli saaneensa minut katumaan aikomuksiani, tunsin vielä varmemmasti rakastavani tuota väärintunnettua miestä ja lujemmaksi kehityin päätöksessäni tulla hänen omakseen. Olinhan onneksi vapaa ja itsenäinen. Isäni tyytymättömyys voi tosin osaksi surettaa minua, mutta se ei voisi koskaan estää minua noudattamasta sydämeni kehoitusta. Enkä ollutkaan juuri todellisesti surullinen: tuo onnen voimakas virta, joka oli vallannut sydämeni, oli liian vuolas salliakseen vierellään sijaa vähäisellekään surumielisyydelle.

* * * * *

Seuraavana aamuna yhdyimme Tilling ja minä ratsastaen ihanassa Pratern-puistossa. Oli tyyni, vieno pilvinen kevätaamu; ilma oli raitis ja tuoksuva niinkuin tunteet ja toiveet, jotka nyt elpyivät onnellisissa sydämissämme. Puisto oli täynnä ratsastavia ja käveleviä, niin ettei meillä ollut tilaisuutta puheluun. Mutta ne harvat sanat, joita vaihdoimme, ja katseittemme äänetön puhelu, oli kyllin luotettava osoite siitä, että nyt olimme toistemme omat.

-- Mutta miksi rakastat minua oikeastaan? -- kysyi Fredrik leikillisesti -- sinähän tunnet minut vasta niin pintapuolisesti.

-- Niin, miksi? Siksi, ettet sinä rakasta sotaa, ja siksi, että sinä rohkenet sen vapaasti tunnustaa, ja siksi, että sinulla on niin ylevä sydän ja että olet niin paljon jalompi kuin muut sinun säädyssäsi. Ja siksi, että sinulla on niin rehelliset silmät ja niin miellyttävä ulkomuoto, niin tuntehikas ja miehekäs ääni ja niin -- mutta, miksi sinä sitte rakastat minua? -- keskeytin itseäni.

-- Tuhansista syistä.

-- No, kerropas.

-- Sinun jalo sydämesi -- ihanat silmäsi -- lahjakas henkesi -- suloinen hymysi -- selvä ymmärryksesi -- vastenmielisyytesi sotaan -- ylevä, arvokas käytöksesi --

-- Ei, pysähdy jo! Pian voit saada tuhannen täyteen. Sano minulle mieluummin paras, todellinen syy.

-- Se on hyvin yksinkertainen, sillä se sisältää kaikki toiset. Rakastan sinua, Martha, siksi että ... rakastan sinua -- niin, juuri sen vuoksi.

* * * * *

-- Praternilta menin suoraan isäni luo. Se uutinen, jonka hänelle toisin, antaisi luonnollisesti aihetta ikävään keskusteluun, sen tiesin kyllä. Mutta minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tuon ikävän ohitse ja antausin siihen sen vuoksi mieluummin nyt, kun olin vielä juuri voitetun onneni hurmauksessa.

Isäni istui vielä aamiaispöydässä lukien sanomalehtiään kun astuin sisään. Täti Maria oli myös läsnä ja luki sanomalehtiään.

-- Martha? Näin varhain ulkona! Ja ratsastuspuvussa; mistä sinä tulet?

-- Tulen Praternilta, jossa on tapahtunut jotakin, jonka tahdoin heti teille ilmoittaa, ja sen vuoksi en malttanut mennä kotia pukeutumaan.

-- Soo, -- onko se niin tärkeätä? -- kysyi isäni sytyttäen sikaarin. -- Kerro kaikella mokomin, me kuulemme hartaasti.

En huolinut käydä kiertoteitä, vaan heittäysin suoraapäätä asiaan, niinkuin ponnahduslaudalta hypätään veteen.

-- Olen kihlautunut.

Täti Maria löi kätensä yhteen hämmästyksestä, ja isäni rypisti otsaansa.

-- Tahdon kuitenkin toivoa, alkoi hän.

Mutta minä en antanut hänen puhua loppuun. -- Olen mennyt kihloihin sellaisen miehen kanssa, jota rakastan ja ihailen koko sydämestäni ja jonka tiedän tekevän minut täysin onnelliseksi -- olen mennyt kihloihin parooni Fredrik von Tillingin kanssa.

Isäni hyppäsi ylös tuoliltaan.

-- Enkös sitä luullutkin! Ja senkin jälkeen, mitä minä sinulle eilen sanoin --

Täti Maria puisti päätänsä.

-- Olisin mieluummin tahtonut kuulla jonkun toisen nimen, Martha. Ensiksi ei Tilling ole sinulle sovelias; hänellähän ei ole niin mitään, ja toiseksi ovat minusta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä --

-- Hänen ajatuksensa ja mielipiteensä soveltuvat aivan minun ajatuksieni kanssa yhteen, ja varallisuuden tähden en ole koskaan aikonut naimisiin mennä. Isä, rakas isä, älä näytä niin suuttuneelta, älä katkeroita sitä onnea ja iloa, jota tällä hetkellä tunnen! -- Rakas, hyvä, vanha isäni! --

-- Mutta, lapsi -- sanoi hän vähän lauhtuneemmin, sillä vähäinen hellyys tyynnytti hänet heti -- sinun onneasihan juuri ajattelen. Minä en voisi tulla onnelliseksi sellaisen sotamiehen kanssa, joka ei sekä ruumiiltaan että sielultaan *ole* sotamies.

-- Sinunhan ei tarvitsekaan mennä naimisiin Tillingin kanssa, -- muistutti täti Maria sattuvasti. -- Jos hän on sotilas tahi ei, on vähäpätöisempää, mutta minä en voisi koskaan olla onnellinen sellaisen miehen kanssa, joka puhuu korkeimmista asioista niin arvottomalla tavalla, kuin hän tuonnoin -- --

-- Salli minun, paras täti, muistuttaa sinua, ettei sinunkaan tarvitse mennä naimisiin Tillingin kanssa.

Isäni huokasi istuen jälleen alas. -- Luonnollisesti tulee Tilling ottamaan virkaeron, -- sanoi hän.

-- Sitä en tiedä, siitä emme vielä ole puhuneet. Kyllähän minä siitä enemmin pitäisin, mutta pelkään, ettei hän aijo sitä tehdä.

-- Kun ajattelen, että olet antanut yhdelle ruhtinaalle rukkaset! -- -- huokasi täti Maria. -- Ja että sinä nyt, sen sijaan, että pääsisit ylöspäin sosiaalisella portaalla, laskeudut alaspäin. --

-- Miten kylmiä te molemmat olette! Ja kuitenkin vakuutatte te pitävänne minusta. Ensimäisen kerran Arnon kuoleman jälkeen tulen minä nyt luoksenne ja kerron olevani täydellisesti ja sydämen pohjasta onnellinen, ja sen sijaan, että iloitsisitte siitä, koetatte hakea kaikenlaisia syitä katkeroittaaksenne onneani. -- Ja millaisia syitä? Halpoja, pintapuolisia.

Noin puolen tunnin keskustelun perästä olin kuitenkin onnistunut saamaan nuo molemmat vanhukset vähän lauhkeammalle tuulelle. Olin todellakin luullut, että vastustus isäni puolelta tulisi olemaan kiivaampi kuin se olikaan. Hän huomasi varmaankin, että se ei olisi mitään auttanut, koska asia jo oli päätetty. Tahi mahtoiko se olla minun loistavien silmieni ja minun onnesta väräjävän ääneni vuoksi kuin hänen tyytymättömyytensä hälveni ja hän rupesi ottamaan osaa ilooni. Kuinka lienee ollutkaan, mutta kun nousin lähteäkseni, suuteli hän minua sydämellisesti otsalle ja lupasi jo samana iltana tulla luokseni tervehtiäkseen siellä tulevaa vävyänsä.

Miten loppupuoli tästä päivästä ja sitä seuraava ilta kului -- vahinko, etteivät punaiset vihkoni siitä mitään kerro. Yksityisseikat ovat pitkän ajan kuluessa kadonneet muistostani, muistan vaan, että ne olivat suloisia hetkiä.

Teenjuonnin aikaan olin koonnut ympärilleni koko perhepiirin ja esittelin omaisilleni Fredrik von Tillingin sulhasenani.

Rosa ja Lilli olivat ihastuksissaan. Konrad Althaus huudahti: »Hyvä, Martha! -- ja sinä Lilli, ota tästä hyvä esimerkki!» Isäni oli voittanut vastenmielisyytensä, tahi onnistui hänen peittää se, ettei loukkaisi minua. Täti Maria oli hellä ja hiukan liikutettu. Rudolfkin esiteltiin tulevalle uudelle isälleen, ja minut valtasi omituinen, juhlallinen ilon tunne, kun rakastettu mies otti poikani syliinsä ja sanoi: »Sinusta, pienokainen, kasvatamme me molemmat kunnon miehen!»

Illan kuluessa sanoi isäni: -- Nyt kai jätätte virkanne, Tilling? Tehän ette ole mikään sodan ystävä.

Fredrik katsahti äkkiä ylös hämmästyneen näköisenä.

-- Jätänkö virkani? Eihän minulla ole mitään muuta. Ja eihän tarvitse olla sodan ystävä tehdäkseen sotapalvelusta, yhtä vähän kuin -- --

-- Niin, niin -- keskeytti isäni häntä, -- senhän sanoitte jo, yhtä vähän kuin tarvitsee rakastaa tulipaloja tullakseen palosotilaaksi.

-- Mutta minun mielestäni voisitte säästää vaimonne kasarmielämän ikävyydestä -- ja tuskasta, jonka uuden sodan syttyminen tuottaisi.

-- Esitetyt syyt ovat tosin hyvin painavia, ja tahtoisin mielelläni pitää rakkaan vaimoni niin etäällä kuin mahdollista kaikista elämän ikävyyksistä, mutta hänelle itselleen olisi vielä ikävämpi, jos hänellä olisi viraton, toimeton mies, kuin että hän elää kasarmielämää. Ja paljoa vaikeampi kuin sotaretki, olisi epäilys, että olisin raukkamaisuudesta tahi mukavuuden vuoksi ottanut eron virastani. Sellaista en tosiaankaan ole koskaan ajatellut. Ja toivon ettette tekään, Martha.

-- Mutta jos asettaisin sen ehdon?

-- Älkää sitä tehkö. Siinä tapauksessa täytyisi minun luopua korkeimmasta onnestani. Te olette rikas -- minulla ei ole mitään muuta kuin sotilas-toimeni ja toivo ylentyä, ja tätä omaisuutta en tahdo jättää. Se sotisi kunnian ja velvollisuuden käsitteitäni vastaan.

-- Hyvin puhuttu, poikani! -- huudahti isä ihastuneena. -- Nyt olen sovitettu. Olisi suuri vahinko, jos jättäisitte uranne, koska teillä ei ole enää pitkältä everstin arvoon päästäksenne ja varmaankin tulette ylennetyksi kenraaliksi. Lopuksi voi teistä tulla kuvernööri tahi sotaministeri, ja silloin tulee vaimollenne sangen miellyttävä asema.

Minä pysyin vaiti. Kuvernöörin vaimoksi pääseminen ei minua yhtään miellyttänyt. Mieluimmin olisin tahtonut elää Fredrikin kanssa yksinäisyydessä maalla, ja kuitenkin olin iloinen hänen päätöksestään. Sillä tämä poistaisi ainakin epäilykset, joita isälläni ja monella muulla oli häneen nähden.

-- Niin, -- jatkoi isäni, -- olen todellakin iloinen päätöksestänne, sillä minä luulin totta puhuen, että tahdoitte erota virastanne vaan sen -- -- että -- -- että -- -- no niin, ei teidän tarvitse sentään näyttää niin vihaiselta -- tarkoitan vaan, että aijoitte tehdä sen vetäytyäksenne takaisin yksityiselämään, mutta siinä olisitte tehnyt väärin. Väärin Marthaakin kohtaan, joka nyt kerran on sotilaan lapsi, sotilaan leski. Luulenpa tuskin, ettei hän voisi rakastaakaan edelleen siviili-pukuista miestä.

Nyt täytyi Tillingin nauraa. Hän loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: tunnen sinut paremmin, ja vastasi ääneen:

-- Sen uskon minäkin; hän on varmaankin rakastunut ainoastaan minun sotilaspukuuni!

* * * * *

Samana vuonna syyskuussa vietettiin meidän häämme.

Fredrik oli ottanut kahden kuukauden virkavapauden hääretkeämme varten. Ensin kävi tiemme Berliniin, jossa tahdoin laskea seppeleen Fredrikin äidin haudalle. Ja sitte oli meillä siellä kuolleen sisar, Kornelia von Tessow, lahjakas ja rakastettava nainen, jonka suosion olin onnellinen saavuttamaan heti ensi tuttavuutemme ajalla. Hänen ja hänen nuoren, yhdenkolmatta vuotisen, kauniin poikansa välillä, oli mitä parhain myötätuntoisuus, jonka voi verrata ainoastaan siihen suhteeseen, mikä oli ollut olemassa Fredrikin ja hänen äitinsä välillä. Minä en vaan voinut ymmärtää, kuinka äiti, jolla oli vaan yksi ainoa, jumaloitu poika, koskaan voi antaa hänen valita niin vaarallisen toimen kuin sotilaan.

Berlinistä matkustimme saksalaisiin kylpylaitoksiin. Minä, joka en juuri koskaan ollut ollut poissa kotoa, nautin äärettömästi kaikesta uudesta mitä näin ja sain kokea, kaikki uudet tuttavat olivat minusta miellyttäviä ja hauskoja, kaikki luonnon- ja taiteen kauneudet olivat minusta kaksinkerroin kauniita, kuin sain nauttia niistä Fredrikin seurassa, joka erittäin valppaalla kauneudenaistillaan oli kaikesta tuollaisesta suuresti huvitettu.

Nuo kaksi kuukautta kuluivat siis aivan liian nopeasti. Fredrik anoi pidennettyä virkavapautta, mutta ei saanut. Kun tuo ikävä, virallinen kirje tuli ja määräsi meidät kääntymään takaisin, tunsin itseni ensi kerran vähän tyytymättömäksi.

-- Tuota sanovat ihmiset *vapaudeksi*! -- huudahdin minä harmistuneena, heittäen tuon katalan paperin pöydälle.