Chapter 2
-- Oi, todellakin -- keskeytin häntä iloisesti -- siinähän on vielä toivoa jälellä!
-- Silloin haen, jos mahdollista on, siirtoa.
-- Hyvä. Hess saapi ylipäällikkyyden, ja hän on hyvä ystäväni.
Sydämeni oli epätoivoa täynnä, enkä kuitenkaan voinut olla ihailematta noita molempia miehiä. Millä ilolla he puhuivatkaan tulevasta sotaretkestä, -- aivan kuin tavallisesta kävelymatkasta. Urhoollinen Arnoni tahtoi vielä, jollei velvollisuus häntä kutsuisi, lähteä sotaan vapaaehtoisena, ja minun ylevämielinen isäni piti tämän aivan luonnollisena. Koetin rohkaista mieltäni. Täytyihän minun nyt näyttäytyä rakkaitteni arvoisena eikä ajatella muuta kuin: mieheni on sankari.
Nousin reippaasti ja ojensin hänelle molemmat käteni:
-- Arno, olen ylpeä sinusta!
Hän painoi käteni huulillensa, sitte kääntyi hän isään päin ja huudahti ilosilmin:
-- Sen tytön olet kasvattanut hyvin, appivaari!
* * * * *
Loppuehdotus hyljätty! Se oli tapahtunut Turinissa huhtikuun 26 päivänä. Arpa oli siis heitetty -- sota julistettu.
Jo viikon ajan olin valmistautunut siihen, mitä nyt oli tapahtunut, mutta kuitenkin kohtasi sanoma minua kuin kova isku. Kun Arno ilmoitti sen minulle, heittäysin itkien sohvalle ja kätkin pääni tyynyihin.
Hän istahti vierelleni ja lohdutti minua lempeästi sekä lopetti sanoilla: -- Ja ajattelepas, kuinka hauskaa, kun tulen takaisin kolmas tähti kauluksessa -- ja kenties risti rinnassani.
Mutta minä itkin vaan yhäkin. Kuinka vähäpätöiseltä tuntuivat minusta sekä tähdet että ristit tällä hetkellä! Ei edes kymmenenkään ristiä, jotka peittäisivät tuota kallista rintaa, voisi palkita minulle sitä, että kuula mahdollisesti sen lävistäisi!
Arno nousi ja suuteli minua lempeästi otsalle.
-- Nyt minun täytyy mennä everstini luo. Itke nyt kylliksi, lapseni, niin olet rohkea ja iloinen, kun tulen takaisin. Ei suinkaan pieni vaimoni nyt, kun vaara on silmien edessä, tahtone ottaa minulta pois kaikkea rohkeutta ja taistelunhalua. Hyvästi aarteeni! -- Ja hän meni.
Koetin tyyntyä. Niin, olihan velvollisuuteni rohkaista häntä, niin hyvin kuin voin. Tämähän on ainoa keino, jolla me, naiset, voimme osoittaa isänmaanrakkauttamme, ainoa keino, jolla me voimme tulla osallisiksi siitä kunniasta, jonka miehemme voittavat taistelutantereella -- eli oikeammin »tappotantereella». Sillä tapettuina jäävät tantereelle sotaan pakotetut ihmisraukat -- avonaisine, verisine haavoineen -- -- -- ja niiden sekaan ehkä -- -- -- ääneen nyyhkyttäen ajattelin aatokseni loppuun.
Kamarineitsyeni, Betty, riensi sisälle säikähtyneenä. Hän oli kuullut minun huudahtavan.
-- Jumalan tähden, rouva kreivitär, mitä on tapahtunut?
Katsoin tyttöön. Hänenkin silmänsä olivat itkusta punaiset, ja minä ymmärsin syyn. Hänkin oli kuullut kauhean uutisen ja hänen sulhasensa oli sotilas. Tunsin hartaan halun painaa kovan kohtalon alaista sisartani sydäntäni vastaan.
-- Ei se ole niin vaarallista, lapseni, -- sanoin lohduttaen. -- He menevät taisteluun, mutta he tulevat jälleen takaisin.
-- Eivät kaikki, kreivitär, -- huudahti hän nyyhkyttäen.
Nyt saapui huoneeseen tätini ja Betty poistui.
-- Tulin sinua lohduttamaan, Martha, -- sanoi hän syleillen minua, -- ja pyytämään sinua, että kantaisit koettelemuksesi nöyryydellä.
-- Sinä tiedät siis kaikki -- --
-- Koko kaupunki sen tietää ja kaikkialla on suuri ilo. Tämä sota on hyvin yleisesti tunnettu.
-- Ilo, täti Maria?
-- Tietysti, niiden seassa, joilla ei ole ketään sukulaista armeijassa. Mutta minä tiesin sinun surusi ja senvuoksi tulin tänne. Pian tulee sinun isäsikin, mutta ei lohduttamaan, vaan onnittelemaan sinua. Hänen mielestään on se suuri onni Arnolle, että hän saa seurata mukana. Ja onhan hän oikeassa. Eihän sotamiehelle ole mikään parempi kuin sota. Sinunkin täytyy ajatella asiata siltä kannalta, velvollisuushan on täytettävä ennen kaikkea! Se, minkä täytyy tapahtua -- --
-- Niin, sinä olet oikeassa, täti. Se, minkä täytyy tapahtua, se mikä on välttämätöntä -- --
-- Jonka Jumala tahtoo, -- oikaisi täti.
-- Täytyy kestää lujuudella ja nöyryydellä.
-- Oikein, Martha! Kaikkihan käy niinkuin sen on kohtalo määrännyt. Mutta meidän tulee rukoilla paljo ja hartaasti rakkaitten sotilastemme puolesta.
Niin, koko sillä ajalla kuin mieheni olisi poissa, tahdoin minä hartaasti rukoilla Jumalaa kääntämään kaikki kuulat pois rakastetustani. -- -- Kääntämään? Minä säpsähdin ehdottomasti. *Kehen ne sensijaan sattuisivat?* Kentiesi johonkin toiseen, jonka hengen puolesta yhtä hartaat rukoukset olivat ylös kohonneet? Ja mitä olin fysiikkatunneillani oppinut luonnonlakien järkähtämättömistä säännöistä?
-- Niin, täti, -- sanoin minä ääneen, keskeyttäen nuo vastakkaiset lausunnot, jotka ajatuksissani risteilivät, -- niin, rukoilkaamme ahkerasti, ja Jumala on kuuleva rukouksemme, Arno on palaava vahingoittumatta.
-- Niin, lapseni, -- jatkoi täti Maria, -- onnen ja myötäkäymisen päivinä unohtaa ihminen helposti vapahtajansa, mutta kun sairaus ja kuolema uhkaavat meitä ja rakkaitamme, silloin olemme levottomia ja surullisia -- -- --
-- Tässä keskeytti häntä isäni, joka riensi sisään, huudahtaen:
-- He tahtovat selkäänsä, sen lurjukset! No, selkäänsä he saavatkin niin paljo kuin sietävät.
* * * * *
Nyt seurasi myrskyinen aika. Sota »on syttynyt». Unohdetaan, että kaksi ihmisjoukkiota rientää toisiansa vastaan tappaaksensa toisensa, ja käsitetään asia aivan kuin joku korkeampi voima pakoittaisi molempia joukkoja taisteluun. Edesvastaus jää kokonaan tuon korkeamman voiman osalle, joka jälleen puolestansa antaa ainoastaan kansoille määrätyn kohtalon tapahtua. Tällainen epäselvä, kunnioittava käsitys on useammilla sodasta, ja tällainen oli minullakin. Minulla ei ollut mitään erityistä inhon tunnetta itse *sotaa* vastaan, kärsimykseni oli vaan seurauksena siitä, että rakkaan puolisoni täytyi antautua vaaralle alttiiksi ja minun jäädä kotia epätietoon ja pelkäämään. Koetin lohduttaa itseäni ajatellen, että Arnon tuli mennä täyttämään ihmisen korkeinta ja ylevintä velvollisuutta, ja että hän siten vaan saavuttaisi kunniaa ja mainetta. -- Siinä ajatuksessa, että nyt elin jonkun erinomaisemman historiallisen tapauksen aikana, oli jotain omituisen ylentävää, ja minä kuvittelin mielessäni, että tästä piti seuraaman jokin yleismaailmallinen tapaus, jota tulevaiset historian kirjoittajat käyttäisivät jonkun historiallisen kertomuksen nimikirjoituksena.
Tämä intoileva mielentila olikin tähän aikaan hyvin yleinen. Muusta ei puhuttu huoneissa eikä kaduilla, muusta ei puhuttu sanomalehdissä, muusta ei rukoiltu kirkoissa. Minne ikinä tulikin, näki aina samallaiset liikutetut kasvonilmeet, ja kuuli samat vilkkaat keskustelut sotatoiveista. Kaikki, mikä muutoin vetää ihmisten huomiota puoleensa: teatteri, asioimiset, taide -- oli nyt vaan sivuasioita. Tuntui siltä kuin ei olisi ollut oikeutta ajatella mitään muuta nyt, kun sellainen suuri maailmanhistoriallinen asia tapahtui. Voitoistansa varmat armeijan päälliköt, helkkyvän soiton mukaan pois marssivat sotajoukot, isänmaallista innostusta uhkuvat puheet, alituiset vetoamiset hyveeseen, kunniaan, velvollisuuteen, uljuuteen ja alttiuteen, molemminpuoliset vakuutukset siitä, että kuuluttiin urhokkaimpaan, voittamattomimpaan kansaan maailmassa, tämä kaikki levitti sotaan lähdön yli omituisen sankarillisen tunnelman, joka kohotti koko kansan ylpeyttä ja herätti jokaisessa yksityisessä sen tunteen, että hän oli suuri kansalainen suuressa ajassa.
Sellaiset rumat ominaisuudet kuin saaliinhimo, viha, julmuus ja petos pidettiin kyllä myöskin sodan ominaisuutena, mutta aina ainoastaan vihollisen puolella, jonka kehnous oli päivän selvä. Jos jättää huomioonottamatta sen, että taistelu, jonka nyt piti alkaa, valtiolliselta kannalta olikin aivan välttämätön, niin oli vastustajan voittaminen siveellinen velvollisuus, kuritus, joka sivistyneiden tuli antaa noille italialaisille, noille kevytmielisille, petollisille, irstaille roistoille! -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Ja tuo Ludvig Napoleon -- mikä kamalan kunnianhimoinen ja juonitteleva olento! Kun hänen huhtikuun 29 päivänä antama julistuskirjansa julkaistiin sanoilla: »*Adrian mereen asti vapaa Italia*», herätti se oikean suuttumuksen myrskyn. Uskalsin tuoda esiin sen vaatimattoman muistutuksen, että tuohan oli jalomielinen ajatus, jonka täytyy Italian isänmaanystävissä herättää ihastusta, mutta ankaruudella käskettiin minun olla vaiti. Sitä uskonkappaletta, että Ludvig Napoleon oli aika »konna», ei saanut, niin kauvan kun hän oli meidän vihollisemme, millään tavalla moittia, sillä kaikki mitä hän teki, oli jo edeltäpäin kirottua. Taas heräsi minussa hiljainen epäilys. Kaikissa historiallisissa kertomuksissa, joita olin lukenut, olin aina huomannut, että kertojan ihailu ja myötätunto oli aina sen puolueen puolella, joka oli tahtonut taistella vapautensa edestä ja poistaa yltänsä vieraan ikeen. En tosin voinut itselleni oikein selvittää, mitä tarkoitettiin käsitteellä »ies» ja mitä runoilijan aina ylistämällä sanalla »vapaus», mutta sen verran toki käsitin, että vapauteen pyrkimys ja ikeen poistaminen tällä kertaa ei ollut itävaltalaisten puolella, vaan italialaisten. Mutta näittenkin arasti lausuttujen epäilysteni vuoksi tulin minä tykkänään maahan masennetuksi. Olin onnettomuudekseni taaskin koskettanut yhtä uskonsääntöä, nimittäin sitä, että meidän hallituksemme, s. t. s. se hallitus, jonka alueella on sattunut syntymään, ei koskaan voisi tehdä mitään, joka on väärin, vaan ainoastaan levittää siunausta; että ne, jotka tahtoivat erota »meistä», eivät ole vapauden sankareita, vaan kapinoitsijoita, ja että »me» kaikissa tapauksissa olemme oikeassa.
Toukokuun ensimmäisinä päivinä läksi se rykmentti liikkeelle, johon Arno oli siirtynyt. Kello kuusi aamusilla kolkutettiin meidän ovellemme, ja minä hypähdin ylös lyhyestä, levottomasta unesta, johon olin vihdoinkin valvotun yön jälkeen vaipunut.
-- Kello on kuusi, herra luutnantti, -- ilmoitti palvelija, jonka oli käsketty ajoissa herättää.
Arno nousi ylös. Nyt oli siis eronhetki tullut.
-- Ole nyt uljas, Martha, -- sanoi hän rohkaisten, -- tämä matka kestää korkeintaan kaksi kuukautta, ja sitten olen jälleen luonasi. Mitä hittoa, tuhannesta kuulasta sattuu vaan yksi, eikä suinkaan sen tarvitse juuri minua kohdata. Ovathan muutkin palanneet sodasta, katsopas esimerkiksi isääsi! Ja kerranhan sen kuitenkin täytyy tapahtua! Et suinkaan ole mennyt naimisiin husaariupseerin kanssa siinä luulossa, että hänellä olisi vaan toimena kaduilla marssiminen ja komealta näyttäminen. Kirjoitan usein sinulle ja kerron, miten raikasta ja iloista sotaelämä on. Jos jotain surullista olisi tulossa, ei varmaankaan mieleni tuntuisi niin iloiselta kuin nyt, -- menen vaan hankkimaan itselleni kunniamerkin, näetkös. Hoida nyt vaan itseäsi ja Ruruamme, -- -- jos minä saan ylennystä, saapi hänkin pienen arvon koroituksen. Sano terveisiä pojalle minulta, en halua enää uudistaa eilistä hyvästijättöä. Ajatteles, kuinka hauskaa, kun hänen isänsä sitte saa kertoa hänelle suurista voitoista Italian sodassa vuonna 59 -- -- --.
Kuuntelin hartaasti hänen puhettansa. Nuo lohduttavat lauseet tekivät minulle niin hyvää. Menihän hän niin mielellään ja niin iloisena taisteluun, -- eikös siis tuskani ollut itsekäs ja oikeudeton?
Taaskin kolkutettiin ovelle.
-- Aika kiirehtii, herra luutnantti.
-- Olen heti valmis. -- Hän avasi sylinsä: -- Nyt, Martha, lemmittyni, vaimoni, jää hyvästi!
En voinut puhua, sana »jää hyvästi» ei tahtonut tulla huulieni yli. Tunsin, että en voisi hillitä itseäni, jos lausuisin nuo sanat, ja minä en tahtonut häiritä hänen levollisuuttaan tällä viimeisellä hetkellä. Tahdoin antaa tuskalleni valtaa vasta sitte, kun olin yksin.
-- Voi hyvin, rakkaani, voi hyvin!
Näin hänen huulensa vapisevan, näin hänen povensa kohoilevan kuin kovan tuskan käsissä, -- ja painaen molemmat kätensä kasvojansa vastaan, nyyhkytti hän ääneen.
Tämä oli minulle liiaksi, luulin, että kadottaisin järkeni. Kiertäen käteni hänen kaulaansa, huusin epätoivon tuskalla:
-- Arno, Arno, jää kotiin, jää kotiin! -- Tiesin pyytäväni mahdottomia ja kuitenkin rukoilin uudelleen ja yhä uudelleen: jää kotiin!
-- Herra luutnantti, -- kuului ääni etuhuoneesta, -- pelkään, että myöhästytte!
Vielä suudelma, viimeinen suudelma, ja hän riensi ulos.
* * * * *
Liinan-nukan nyppiminen, molempien armeijan liikkeitten tarkastaminen kartalta, sotaa koskevien kysymysten ratkaiseminen sakkilaudalla, esimerkiksi: Itävalta koettaa ja tulee voitetuksi neljännellä liikkeellä; kirkossa käyminen ja harras rukoileminen rakastettujen ja isänmaan aseitten puolesta; keskustelu sotapaikalta tulevista tiedoista, -- tämä täytti minun ja omaisteni koko elämän näihin aikoihin. Kaikki muut asiat elämässä olivat aivan arvottomia. Kaikki kysymykset paitsi: kuinka ja koska on sota loppuva? olivat aivan merkityksettä ja arvotta. Syötiin, juotiin, luettiin ja tehtiin askareita, mutta huolimatta niistä. Ainoat, joilla oli jotain arvoa, olivat Italiasta tulevat sähkösanomat.
Parhaimmat ilon lähteeni olivat luonnollisesti ne tiedot, joita sain Arnolta itseltään. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisia; -- kirjeiden kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa, -- mutta ne täyttivät kuitenkin sydämeni sillä iloisella tiedolla, että hän vielä oli hengissä ja vahingoittumatta. Säännöllisesti eivät nämä kirjeet ja tiedonannot voineet tulla, sillä usein olivat kaikki liikeneuvot keskeytetyt, tahi -- kun sattui taistelu -- sotaposti estetty.
-- Kun luettelo kaatuneista julkaistiin, ja minä en ollut muutamiin päiviin kuullut Arnosta mitään, kuinka suurella tuskalla luinkaan kaatuneitten nimet! -- -- Se oli yhtä jännittävä kuin arpajaislistan tarkastaminen toivossa että on voittanut, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa. Mitä tässä listassa etsii, -- on kiitollinen Jumalalle, jos ei sitä löydä.
Kun ensi kerran luin sellaista listaa, en ollut silloin saanut mitään tietoja neljääntoista päivään -- ja kun huomasin, ettei nimi »Arno Dotsky» ollut luettelossa, panin käteni ristiin ja huokasin ääneen: »Jumalani, minä kiitän sinua!» Mutta tuskin olin tämän sanonut, ennenkuin tunsin ikäänkuin vihlovan epäsoinnun kiitoksessani. Otin listan uudelleen käteeni ja luin jälleen siinä olevat nimet. Siis senvuoksi, että Adolf Schmidt ja Karl Müller sekä moni muu, -- mutta *ei* Arno Dotsky, -- oli jäänyt taistelutantereelle, olin minä kiittänyt Jumalaa. Sama kiitos olisi samalla oikeudella kohonnut taivasta kohden niiden sydämmistä, jotka olivat olleet levottomia Schmidtin ja Müllerin tähden, jos ne olisivat näiden nimien sijasta lukeneet nimen Dotzky. Ja miksi olisi juuri minun kiitokseni taivaalle miellyttävämpi kuin heidän? Minun ylpeilevä uskoni, että Arno olisi tullut pelastetuksi minun tähteni ja itsekkäisyyteni, että kiitin Jumalaa siitä, että en *minä*, vaan Schmidtin ja Müllerin vaimot vuodattivat katkeroita kyyneliä lukiessaan tätä listaa, -- niin, juuri tuo oli se epäsointu, jonka tunsin vihlovan sydäntäni kiitosta lausuessani.
Samana päivänä sain jälleen kirjeen Arnolta.
»Eilen oli kiivas ottelu. Valitettavasti, valitettavasti jouduimme tappiolle. Mutta ole huoletta, rakas Martha, ensi taistelussa me kyllä voitamme. Tämä taistelu oli ensimmäinen suuri tulikoetukseni. Minä seisoin keskellä tiheää kuulasadetta -- -- omituinen tunne -- -- kyllä se kuitenkin on hirvittävää. Mies raukat, jotka kaatuilevat ympärillä, ja joiden täytyy antaa maata siinä huolimatta heidän valituksistaan ja voivotuksistaan -- -- *c'est la guerre!*[1] Mutta, voi hyvin niin kauvan, lemmittyni! Kun me kerran Turinissa teemme rauhanehtoja, silloin tulet sinä minua sieltä hakemaan. Täti Maria on varmaankin niin hyvä ja hoitaa sillä aikaa meidän pientä korpraaliamme.»
[1] Tämä on sota! Suomentaja.
Jos sellaiset kirjeet tuottivatkin valon hetkiä elämääni, niin olivat yöt elämäni mustia varjopaikkoja. Kun silloin heräsin suloisista unelmista, jotka hetken lohduttivat minua surussani, muistin taaskin kauhean todellisuuden kaikkine mahdollisuuksineen, ja minä jouduin niin hirveään epätoivoon, etten voinut uudelleen nukkua useaan tuntiin. En voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että Arno kenties juuri tällä hetkellä lepäsi valittaen ja kuolemaisillaan jossain haudassa, haluten pisaran vettä ja kaipauksella huutaen minua. Ja ainoastaan siten, että koetin kaikin ajatuksineni mietiskellä hänen takaisin tuloansa tyynnyin vihdoinkin. Olihan paljo luultavampi, että hän tulisi takaisin, kuin että hän kuolisi, ja minä kuvittelin mielessäni pienimpiin yksityiskohtiin asti jälleennäkemisen onnen.
Isäni oli hyvin alakuloinen. Surusanoma saapui toisensa jälkeen. Ensin Montebella, sitte Magenta. Mutta ei ainoastansa hän, koko Wien oli alakuloinen. Oli toivottu niin varmasti, että saataisiin ainoastaan voitonsanomia, joiden johdosta vietettäisiin juhlia lippujen liehunnalla, ja laulettaisiin kirkoissa Te Deumia.[1] Ja sen sijaan olikin Turin se paikka, jossa liput liehuivat ja papit lauloivat: Herra Jumala, ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä voittamaan ilkeitä *Tedeschiä*.
[1] Kiitos- ja ylistysvirsiä. Suomentaja.
-- Etkö luule isä, että tehdään rauha, jos meikäläiset vielä joutuvat tappiolle? -- kysyin minä. -- Siinä tapauksessa minä melkein toivoisin että -- --
-- Etkö häpeä puhua sellaista! Mieluummin tulkoon seitsenvuotinen, niin, kolmenkymmenvuotinen sota, kunhan me vaan lopuksi voitamme ja saamme määrätä rauhan ehdot. Mitä varten sinä luulet sotaan mentävän, jos niin pian kuin mahdollista tahtoisi sieltä palata? Silloinhan voisi yhtä hyvin olla sotaan lähtemättä.
-- Se olisikin paras, -- sanoin minä huoaten.
-- Mitä pelkurimaisia olentoja te, naiset, kumminkin olette! Ja sinäkin, joka olet kasvatettu sillä tavoin, että sinulla olisi hyvät käsitykset isänmaanrakkaudesta, ja kunniantunnosta, olet nyt aivan allapäin ja asetat yksityisen rauhasi korkeammalle, kuin maan kunnian ja menestyksen. Rakkaus puolisoon ja perheeseen on tosin hyvin hyvä, mutta sen täytyy tulla vasta toiseen sijaan.
-- Täytyykö sen!?
Kaatuneitten luettelossa oli jo ollut useitten minun tuttujeni upseerien nimiä. Muiden muassa erään minulle rakkaan vanhan naisen poika -- ainoa poika.
Eräänä päivänä tahdoin mennä rouva-parkaa tervehtimään, vaikka se tuntuikin kiusalliselta ja vaikealta. Lohduttaa en häntä varmaankaan voinut, mutta olihan se sentään rakkaudenvelvollisuus -- ja minä menin.
Kun saavuin rouva Ulsmannin asunnolle, epäilin kauvan ennenkuin soitin ovikelloa. Kun viimeksi olin tässä paikassa, oli täällä pienet, hauskat tanssiaiset. Rakastettava, vanha emäntä oli silloin itse ilo. Illan kuluessa sanoi hän kerran minulle: »Martha, me molemmat olemme koko Wienin kadehdittavimmat naiset: sinulla on komein mies, ja minulla on ihanaisin poika!» Ja nyt? Olihan minulla tosin vielä mies -- -- kuka tiesi sitäpaitsi? Lenteleehän siellä alituisesti tulipommeja ja kranaatteja, olenhan voinut juuri nyt tällä viime hetkellä jäädä leskeksi. -- -- Rupesin katkerasti itkemään vanhan rouvan oven takana -- -- nyt olin juuri oikeassa mielentilassa sinne mennäkseni. Soitin, kukaan ei avannut. Soitin uudelleen. Ei vieläkään.
Silloin pisti eräs nainen päänsä toisesta ovesta samassa porstuassa:
-- Soitatte turhaan, neiti, asunto on tyhjä.
-- Mitä? Onko rouva von Ullsmann matkustanut pois?
-- Hänet vietiin hulluinhuoneeseen kolme päivää takaperin. -- Ja samassa paukahti ovi kiinni.
Pari minuuttia seisoin siinä kuin kivettyneenä. Sisällisen silmäni edessä näin ne kohtaukset, joita täällä oli taisteltu. Kuinka äärettömästi vanhusparka on saanut kärsiä, ennenkuin hänen tuskansa muuttui hulluudeksi.
Ja isäni tahtoi, että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta -- maan hyväksi! Kuinka monta sellaista epätoivoista äitiä silloin olisikaan Itävallassa?
Kovin liikutettuna laskeusin portaita alas. Päätin samalla kertaa käydä tervehtimässä erästä ystävätärtäni, jonka mies samoin kuin minunkin oli sodassa.
Matkallani kuljin sen rakennuksen ohitse »Herrengassenilla», jossa »isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen» huoneusto oli. Siihen aikaan ei ollut vielä olemassa »Genèver-liittoa» eikä »Punaista ristiä», mutta näiden ihmisystävällisten yhdistysten edeltäjäksi oli perustettu tämä yhdistys, jonka tehtävänä oli vastaanottaa ja sotatanterelle toimittaa kaikki ne raha-, liinavaate-, liinannukka-, ja side-lahjat, jotka haavoitetuille annettiin. Kaikilta haaroilta tulvasi sellaisia lahjoja, joita varten suuria makasiineja täytyi vuokrata. Ja tuskin olivat vanhat tavarat tulleet lähetetyiksi, ennenkuin uusia heti kokoontui makasiineihin.
Astuin sisään. Tahdoin jättää toimikunnalle sen rahasumman, joka oli kukkarossani. Kenties voisi se tuottaa jollekin sotamies-raukalle huojennusta ja apua, ja varjella hänen äitiänsä tulemasta hulluksi.
Tunsin johtajan persoonallisesti. -- Onko ruhtinas C. täällä? -- kysyin portinvartijalta. -- Ei tällä hetkellä, mutta varapuheenjohtaja, parooni S. on tuolla ylhäällä. -- Hän näytti minulle tien siihen huoneeseen, jossa rahalahjoja otettiin vastaan. Kuljin monen salin lävitse, jossa pitkät pöydät olivat tavarain peitossa; siinä oli kokoja liinavaatteita, sikaareja, tupakkaa, ja varsinkin suuria vuoria liinannukkaa. Minua värisytti. Miten paljo verta täytyikään vuotaa taistelutanterella, että kaikki tuo liinannukka tulisi käytetyksi! Ja minun isäni tahtoisi -- ajattelin minä jälleen -- että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta. Maan hyväksi? Kuinka monen, maan parhaan pojan, onkaan silloin täytynyt kuolla haavoihinsa?
Parooni S. otti kiitollisuudella vastaan lahjani ja vastasi kysymyksiini yhdistyksen vaikutuksesta. Juuri meidän keskustellessamme tuli eräs mies sisään ilmoittaen, että maaseudulta oli juuri tulossa kaksi kuormaa lähetyksiä. Istahdin odottamaan näiden tuloa.
Samassa astui huoneeseen eräs hyvin vanha herra ja pani pöydälle sadan guldenin setelin. -- Sallikaa minunkin antaa vähäinen korteni jaloon toimeenne, herra parooni. Olen itse vanha sotilas ja tiedän sen vuoksi kuinka siunausta tuottava teidän apunne on noille mies-paroille. Otin osaa sotaretkiin vuosina 9 ja 13; silloin ei ollut vielä olemassa mitään isänmaallista hyväntekeväisyysyhdistystä, silloin ei lähetetty täysiä kirstuja sidevaatetta ja liinannukkaa haavotetuille. Kuinka monen täytyikään silloin, sittekuin välskärien varastot loppuivat, verenvuodosta kuolla! Te ette itse tiedä, miten paljo hyvää teette. -- Ja kaksi suurta kyyneltä vierähti vanhuksen valkoiselle parralle.
Ääniä ja astuntaa kuului toisesta huoneesta, ovet avattiin, ja eräs kaartilainen ilmoitti: hänen majesteettinsa keisarinna.
Varapresidentti riensi ulos, tavallisten juhlamenojen mukaan vastaan ottamaan korkeata vierasta portaiden edessä. Syrjäisestä paikastani voin nähdä tuon nuorekkaan vartalon, joka yksinkertaisessa kävelypuvussaan näytti vieläkin suloisemmalta kuin loistavissa hovijuhlien puvuissa.
-- Olen tullut tänne, -- sanoi hän kääntyen parooni S:n päin, -- koska keisari on minulle kertonut kuinka hyödyllisiä ja tervetulleita teidän yhdistyksenne lahjat ovat olleet. Tahdoin itse saada tietoja yhdistyksen toiminnasta sekä sitäpaitsi tuoda sille ilmi keisarin kiitollisuuden.
Sen jälkeen antoi hän presidentin selittää itselleen tarkoin yhdistyksen toiminta-tavan, ja katseli sitte tavaraläjiä.
-- Katsokaapas vaan, kreivitär, -- sanoi hän ylihovimestarinnalle, joka häntä seurasi, -- miten kunnollinen ja hyvin ommeltu tämä paita on. -- Hän puheli tyytyväisesti kaikesta, ja pois mennessä kuulin hänen sanovan: Se on kaunis, isänmaallinen yritys, joka sotamiespoloisille -- -- --
Loppua en voinut kuulla. »Sotamies-poloisille», ne sanat kaikuivat kauan korvissani, hän oli lausunut ne niin lämpöisellä osanotolla. Niin, todellakin *poloiset*! Ja kuta enempi heidän kohtaloansa koeteltiin huojentaa, sitä parempi. Mutta -- välähti päähäni ajatus -- jollei noita teurastusuhri-poloisia ollenkaan lähetettäisi taisteluun, eikö *se* olisi vielä parempi?