Chapter 15

Oi tätä koleraviikkoa Grumitzissa! -- Siitä on jo kulunut enempi kuin kaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin käyvät kylmät väreet läpi luun ja ytimen, kun ajattelen sitä aikaa. Kyyneleitä, valitushuutoja, sydäntäsärkeviä kuolemankamppauksia, karboolinhajua, kuolevien kauheita suonenvetokohtauksia, kuolinkellojen alituista soittoa, hautajaisia -- ei, multaan pistämisiä, sillä tällaisessa tapauksissa ei pidetä mitään hautajaismenoja. Koko elinjärjestyksemme oli ylös alaisin käännetty. Mitään kunnollisia aterioita ei ollut -- keittäjä oli kuollut, -- yöllä ei tullut nukutuksi, -- söi palan silloin kuin sattui ja nukahti hetkisen aamupuolella.

Ja tämän kauhean ajan kuluessa oli ulkona mitä ihanin kesä-ilma. Rastaat lauloivat puistossa, kukkaispenkit loistivat selittämättömän komeina. Tämä oli kuin välinpitämättömän luonnon ivaa.

Kylässä sattui yhä uusia kuolemantapauksia. Kaikki tänne jääneet preussiläiset olivat kuolleet. Yksi palvelijoista kertoi: -- Kohtasin tänään haudankaivajan, joka palasi hautausmaalta tyhjine vaunuineen. Oletteko taas pistänyt multaan muutamia? -- kysyin minä häneltä. -- Olen, kuusi tahi seitsemän kappaletta taas, -- joka päivä on niitä ainakin puoli tusinaa, usein enempikin. Kyllähän joku joskus liikkuu vielä vaunussa -- mutta ei se mitään tee. Pian multaan preussiläiset!

Seuraavana päivänä kuoli tuo ihmispeto, ja toisen piti astua hänen sijaansa, joka olikin vaivaloisimpia toimia tähän aikaan. Posti toi ainoastaan surullisia tietoja koleran levenemisestä muualla, ja rakkaudenkirjeitä, -- joihin ei koskaan tulisi vastausta, -- mitään pahaa aavistamattomalta prinssi Henrikiltä. Konradin olin valmistanut surusanomaa vastaanottamaan siten, että olin ilmoittanut hänelle Lillin olevan hyvin sairaana, mutta hän ei voinut viraltansa päästä heti tulemaan. Vasta neljäntenä päivänä Lillin kuoleman jälkeen tuli hän rientäen huoneeseen, jossa istuimme.

-- Onko totta että Lilli? -- huusi hän.

Vastasimme hänen kysymykseensä myöntävästi.

Hän vastaan otti sanoman kauhealla levollisuudella ja ulkonaisesti surua osottamatta.

-- Olen rakastanut häntä niin monta vuotta, -- supisi hän itsekseen ja sanoi sitte ääneen:

-- Missä hän lepää? -- Tahdon käydä hänen luonansa. -- Voikaa hyvin, -- hän odottaa minua.

Tulenko kanssasi? -- ehdotti joku.

-- Ei, menen mieluimmin yksin.

Hän meni -- ja me emme nähneet häntä koskaan enää. Lemmittynsä haudalla ampui hän kuulan otsaansa.

Jolloinkin muulloin olisi tämä surullinen tapaus herättänyt suurta huomiota, mutta nyt oli niin moni nuori upseeri välittömästi joutunut kuoleman omaksi sodassa -- ainoa erotus oli, että Konrad välillisesti joutui saman kohtalon alaiseksi. Ja kun me saimme tiedon tästä surullisesta tapauksesta, oli kotiamme juuri kohdannut uusi perheonnettomuus, joka tuotti meille kaikille suurinta tuskaa. Otto, isän ainoa, jumaloitu poika, oli myöskin joutunut kauhean murhanenkelin käsiin.

Koko yön ja seuraavan päivän elimme me toivon ja levottomuuden vaiheella. Kello seitsemän illalla hän vaipui kuolemaan.

Isäni heittäytyi kuolleen yli huutaen sydäntä vihlaisevasti; huuto kajahti läpi koko talon. Suurella vaivalla saimme me hänet pois poikansa luota. Mitä epätoivoisen surun purkauksia nyt seurasikaan! Vanhus vääntelihe aivan kuin ruumiillisten tuskien käsissä ja vaikeroitsi kuin lapsi. Hänen Ottonsa, hänen rakkaansa, hänen kaikkensa...

Jäykkä ja äänetön tylsätuntoisuus seurasi näitä surunpurkauksia. Hän ei jaksanut olla läsnä poikansa hautajaisissa, hän lepäsi sohvallansa liikkumatta ja nähtävästi tiedotonna. Tohtori käski meidän toimittaa hänet levolle.

Hetken kuluttua näytti hän jälleen heräävän. Fredrik, täti Maria ja minä olimme hänen luonansa. Hän katseli ympärilleen kysyvästi, nousi sitte istumaan ja koetti puhua. Mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustansa, hengitti vaan raskaasti. Äkkiä rupesi hän tutisemaan ja vapisemaan aivan kuin suonenvedosta, ja minä ymmärsin hänen huuliensa epäselvästi lausuvan: Martha!

Laskeusin polvilleni hänen vuoteensa viereen.

-- Isä, rakas, oma vanha isäni!

Hän kohotti ylös toisen kätensä ja pani sen pääni päälle. -- Toivomuksesi -- sanoi hän vaivaloisesti -- olkoon -- täytetty -- minä -- kiroan --

Hän ei saanut lausetta lopetetuksi, hänen päänsä vaipui raskaasti takaisin tyynylle. Tohtori Bresser, joka oli sillä välin tullut sisään, todisti, että henki oli eronnut, että isäni oli kuollut sydämenkouristukseen.

Kun palasimme hautajaisista, nyyhkytti täti Maria liikutettuna: -- Kauheinta kaikista on, että hän kuoli kirous huulillaan.

-- Älä ole levotoin siitä, täti, -- sanoin minä. -- Jos sellainen kirous tulisi jokaisen suusta, niin olisi se ihmiskunnalle suurimmaksi siunaukseksi.

* * * * *

Sellainen oli koleraviikko Grumitzissa. Seitsemän päivän ajalla oli kokonaista kymmenen henkeä linnan omista asujamista mennyt manalan majoille: isäni, Lilli, Rosa, Otto, Konrad, kamarineitini, keittäjä, kuski ja kaksi tallirenkiä. Kylässä oli saman ajan kuluessa kuollut yli kahdeksankymmentä henkeä.

Kun sen näin kertoo, tuntuu se kuivalta, tilastotieteelliseltä laskulta. Kun se on romaanissa luettavana, pitää sen liioitellun mielikuvituksen tuotteena. Mutta se ei ole niin kuivaa kuin ensinmainittu eikä niin liioitellun romantillista kuin viimemainittu -- se on yksinkertaisesti vaan kylmä, paljas, surullinen todellisuus.

Grumitz ei ollut ainoa paikka tässä seudussa, joka joutui näin kovan kohtalon alaiseksi. Stockernin linnassa, pienen Horn kaupungin lähellä, kuoli yhdessä perheessä viiden päivän kuluessa neljä henkeä: kaksikymmenvuotias Rudolf, hänen sisarensa Emilia ja Bertha ja heidän setänsä sekä sitäpaitsi viisi palvelijaa. Nuorin tytär, Paulina von Engelshofen säästyi kuolemalta ja tuli sittemmin naimisiin erään parooni Suttnerin kanssa. Hänkin kertoo vielä nytkin vavistuksella koleraviikosta Stockernissa.

Minut oli vallannut sellainen kuolemanvelttous että joka hetki odotin kuolemaa, jonka piti tulla ottamaan pois minut ja rakkaimpani. Itkin heidän kuolemaansa jo edeltäpäin. Mutta he säästyivät ja suuressa surussani oli minulla onnellisiakin hetkiä, jolloin sain nojata päätäni uskollisen puolisoni rintaa vastaan ja siinä surra surujani ja itkeä kiitollisuuttani. Miten hellästi ja lempeästi hän minua puhuttelikaan ja miten nämät sanat lämmittivät ja keventivät sydäntäni. -- Ei, maailma ei ole niin huono, täytyi minun ajatella, maailmassa ei ole yksinomaan kurjuutta ja valitusta, siellä on myöskin myötätuntoisuutta ja rakkautta. Ja yksilöiden tunteet ovat tulevaisuudessa koko yhteiskunnan ja ne tulevat olemaan ojennusnuorana ihmisten välillä olevissa asioissa. Hyvyys on oleva tulevaisuuden tunnussana.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Me vietimme lopun kesästä Genèven lähistössä. Fredrik tahtoi oppia tuntemaan ne miehet, jotka olivat panneet toimeen »punaisen ristin» ja ottaa heiltä selkoa seuran tarkoituksesta ja toiminnasta. Hän oli pyytänyt eroa sotilas-virasta ja saanut lomaa siksi, kunnes hänen eronhakemukseensa oli ehditty suostua.

-- Minusta oli nyt tullut rikas, hyvin rikas. Isäni, veljeni ja sisareni kuoleman kautta olin perinnyt Grumitzin ja koko sukuomaisuuden.

Kun näytin Fredrikille paperit, jotka asian vahvistivat, ja jotka notaarioni oli antanut minulle, sanoin surumielisesti leikkiä laskien:

-- Mitä sanoisit nyt, jos ylistäisin sotaa, jonka kautta kaikki tämä on tullut osakseni?

-- Silloin et olisi minun Marthani, -- vastasi hän hellästi.

Me asuimme pienessä huvilassa Genèvejärven rannalla ja elimme hiljaa ja yksinäisyydessä. Mieleni oli niin kiihoittunut kaikesta, mitä äsken olin kokenut, että en tahtonut nähdä ketään vieraita ihmisiä. Tarvitsin lepoa ja tyyntä, yksitoikkoista elämää, saadakseni hermoni vähitellen levollisiksi.

Fredrik meni usein kaupunkiin saadakseen tarkkoja tietoja kaikesta, mikä koski »punaista ristiä». En muista selvästi, mikä oli tuloksena näistä tutkimuksista. Siihen aikaan en tehnyt päiväkirja-muistoonpanoja, ja siksi olen unohtanut suurimman osan siitä, mitä Fredrik minulle kokeistansa kertoi. Yksi ainoa asia on kumminkin selvästi painunut muistooni tältä ajalta: se tyyneys, se ennakkoluulottomuus, se iloinen toiminta, joka vallitsi niiden ihmisten kesken, joiden yhteyteen sattumalta jouduin. Tuntui kuin olisimme eläneet onnellisimmassa, rauhallisimmassa aikakaudessa. Ei missään kuulunut ohimenneen sodan kaikua, jollei joskus leikkipuheissa. Koko sotaa pidettiin vaan mieltä kiinnittävänä tapauksena ja sopivana puheaineena muun valtiollisen lorupuheen seassa. Aivan kuin ei kauhistuttava kanuunanjyrinä böhmiläisillä taistelutantereilla olisikaan sisältänyt mitään surullisempaa kuin joku uusi Wagnerin ooppera!

Lokakuun keskipaikoilla palasimme Wieniin, jossa minun täytyi olla läsnä perintöasioiden selvittelyä varten. Kun ne olivat selvillä, päätimme asettua Parisiin pitemmäksi ajaksi. Fredrik tahtoi kaikin voimin työskennellä rauhanaatteen eteen ja uskoi että lähestyvä maailmannäyttely olisi sopiva tilaisuus rauhanystävien kongressin kokoonkutsumiselle. Sitäpaitsi oli Parisi hänen mielestään juuri se paikka, missä hän parhaiten voisi työskennellä tämän suuren kansainvälisen kysymyksen hyväksi.

-- Oi, -- huokasin minä, -- mitä voit sinä yksin vaikuttaa tuohon mahtavaan, tuhatvuotiseen, miljoonien ihmisten puolustamaan varustukseen?

-- Vaikuttaa? Minä? Ei, niin ajattelematon en toki ole, että toivoisin itse persoonallisesti voivani saada toimeen muutosta asioiden suhteen. Tahdon vaan asettua rauhan armeijan *riviin*. Olenko koskaan sotilaana ollessani luullut yksin voivani pelastaa isänmaan, tahi voittaa jonkun provinsin? Ei, yksityinen voi ainoastaan palvella, ja jos niin vaaditaan, uhrata henkensä sen asian hyväksi, jota hän tahtoo edistää.

Wienistä tein pyhiinvaelluksen Grumitziin, jonka hallitsijaksi nyt olin tullut. Mutta minulla ei ollut voimaa mennä linnaan; laskin vaan neljä seppelettä rakkaitteni hautakummuille ja matkustin jälleen takaisin.

Sitte kun tärkeimmät asiani olivat järjestetyt, ehdoitti Fredrik, että matkustaisimme Berliniin tervehtimään täti Cornelia raukkaa. Rudin jättäisimme siksi aikaa täti Marian hoidettavaksi. Grumitzin kauheat päivät olivat vaikuttaneet häneen siten, että hän oli tullut kovin alakuloiseksi, ja koko hänen rakkautensa, koko hänen huolenpitonsa kohdistui nyt minun pikku Rudolfiini. Toivoin senvuoksi, että se vaikuttaisi häneen virkistävästi ja rohkaisevasti, jos poika olisi jonkun ajan hänen luonaan.

Mutta tuskin olimme ehtineet olla muutaman päivän Berliinissä ja käydä surullisella vierailullamme rouva von Tessovin, Gottfriedin äidin luona, ennenkuin äkillisesti saimme kutsumuksen palata takaisin Wieniin. Minä sain nimittäin sähkösanoman, että täti Maria oli äkkiä sairastunut ja toivoi saada meitä tavata. Lääkärit olivat jo jättäneet kaiken toivon sairaan paranemisesta.

-- Nyt on tullut minun vuoroni, -- sanoi hän, kun istahdin hänen vuoteensa viereen, -- ja minä jätän sangen mielelläni tämän elämän. Sen jälkeen kun veli raukkani ja sinun sisaresi niin äkillisesti kutsuttiin manalan majoihin, ei minulla ole ollut mitään oikeata iloa -- en ole koskaan voinut saada surulleni lohdutusta. -- Tuolla ylhäällä saan heidät kaikki nähdä. -- Konrad ja Lilli ovat siellä yhdistettyinä, -- he eivät saaneet yhdistyä täällä alhaalla, niin oli määrätty. --

-- Se on minulle suuri lohdutus, että sinä olet onnellinen, rakas Martha, -- jatkoi täti Maria. -- Miehesi on palannut kahdelta sotaretkeltä, kolera on teidät säästänyt, kaikesta huomaa, että Luojan tarkoitus on antaa teidän vanhentua toistenne rinnalla. Koettakaa nyt vaan kasvattaa pikku Rudolfista hyvä kristitty ja kelpo sotilas, että hänen isoisänsä tuolla ylhäällä saa iloita hänestä. --

Luonnollisesti en maininnut mitään siitä, että olin päättänyt, ettei pojastani koskaan tulisi sotilasta.

-- Alituisesti olen rukoileva teidän puolestanne ... että saisitte elää kauan ja onnellisina.

Pyysin, ettei tätini rasittaisi itseänsä liiallisella puhelemisella. Huvittaakseni häntä kerroin hänelle, mitä olimme nähneet Schweitzissä ja Berlinissä. Kerroin muun muassa, että olimme tavanneet prinssi Henrikin, ja että hän oli antanut linnansa puistoon pystyttää marmoripatsaan nopeasti voitetun ja nopeasti kadotetun morsiamensa muistoksi.

Kolmen päivän kuluttua vaipui tätini rauhallisesti kuolemaan, nautittuansa kuolinsakramentin. Ja nyt olivat kaikki omaiseni, kaikki ne, joiden seassa olin kasvanut, maailmasta pois lakaistut.

Täti Maria oli testamentissaan määrännyt Rudolfin koko pienen omaisuutensa perilliseksi, ja omaisuutta hoitamaan oli hän määrännyt ministerin »Totisesti».

* * * * *

Toukokuussa matkustimme Parisin näyttelyyn. Minä en ollut vielä nähnyt Seinen rannoilla olevaa maailmankaupunkia ja silmiäni häikäisi se elämä ja loisto, jota siellä näin. Parisi ei varmaankaan koskaan ole näyttäytynyt niin edullisessa valossa kuin nyt, keisarikunnan ollessa suurimmassa loistossansa ja Euroopan kaikkien itsevaltiasten täällä kokoontuessa. Kaikki Euroopan kansat olivat tulleet rauhalliseen kilpataisteluun Marskentän suuressa palatsissa. Rikkauksia, taideteoksia, teollisuudentuotteita oli tänne koottu semmoisia joukkoja, että katselijan täytyi hämmästyä. Tyyneys ja iloisuus valtasi mieleni, sillä kaikessa tässä näyttäytyi minusta rauhan vertauskuva, rauhallisen edistyksen ihanimmat hedelmät. Koko tämä loistava, häikäisevä näyttely oli mielestäni takeena siitä, että sovinnollisuuden ja yhteistyön uusi aika oli alkava maailmalle.

Asuimme Grand Hotellissa Capusinikadun varrella. Tässä hotellissa kävi parhaastaan englantilaisia ja amerikalaisia. Me kohtasimme aniharvoja omia maanmiehiämme, sillä itävaltalaiset eivät rakasta matkustusta. Vierailuilla emme käyneet missään, minä käytin vielä surupukua, ja me emme lainkaan kaivanneet mitään seuraa.

Rudolf oli nyt kahdeksan vuoden vanha ja tavattoman viisas poika. Olimme ottaneet hänelle opettajaksi erään nuoren englantilaisen, joka oli seurana pojallemme silloin kuin emme voineet ottaa häntä mukaamme matkoillemme.

Maailma, joka täällä avautui silmieni eteen, oli minulle aivan uusi. Nämä maailman kaikilta haaroilta kokoontuneet ihmiset, tämä juhlallisuus, tämä loisto, tämä vilinä -- olin melkein tukahtua kaikesta mitä näin ja kuulin. Ja kuitenkin pysyimme loitolla varsinaisesta suuresta maailmasta, olimme olleet ainoastaan parilla vierailulla, esim. kerran meidän lähettiläämme, ruhtinas Metternichin luona. Mutta sitävastoin tutustuimme useihin kirjallisesti ja valtiollisesti merkillisiin henkilöihin ja sen teimme etupäässä Fredrikin »tehtävän» vuoksi. Sillä vaikka hänellä olikin vaan hyvin vähäinen toivo pyrkimystensä onnistumisesta, emme kuitenkaan asiaa koskaan syrjään jättäneet. Meillä oli erityinen kirja, jonka nimitimme »rauhanpöytäkirjaksi», ja johon me jäljensimme kaikki kirjoitukset, todistuskappaleet ja uutiset, jotka jollain tavalla koskivat rauhaa. Sinne kirjoitimme myöskin »rauhanaatteen historian», niin lavealta kuin onnistuimme saamaan tietoa siitä, ja lisäksi filosoofien, runoilijoiden, lainoppineiden, ja valtiomiesten lausuntoja asiasta. Täten kasvoi näistä muistiinpanoista pian paksu nidos, -- minä jatkan niitä vielä nytkin, -- johon kuuluu useita pienempiä siteitä.

Kuinka vähäistä on kuitenkin se, mitä kirjoitetaan sotaa _vastaan_, verrattuna niihin tuhansiin niteisiin, joita on kirjoitettu sen _puolesta_. Mutta jos ajattelee, että pienestä siemenestä voi kasvaa suuri metsä, niin ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, ettei tällainen jalo aate edistyisi maailmassa, vaikka se alkaisi miten vaatimattomasti tahansa.

* * * * *

Lokakuun 2 p:nä 1867 syntyi ensimmäinen pieni tyttäremme, joka kasteessa sai nimen Sylvia. Tämä oli meille suuri ilo, ja suurempi oli onnemme vielä sen vuoksi, että saimme sen yhdessä vastaanottaa.

Miten lapsellisia me vanhat ihmiset olimmekaan tämän pienen lapsen kehdon vierellä, miten paljo me leikimme ja puhelimmekaan, sitä ei voi sanoin selittää! Sitä ei voi käsittää kukaan muu kuin onnelliset vanhemmat, ja kaikki ne ovat varmaankin olleet yhtä lapsellisia ja hulluja kuin mekin.

Miten onni tekee ihmisen itsekkääksi! Tähän aikaan unohdimme me todellakin kaikki, joka ei kuulunut omaan pieneen onnelliseen piiriimme. -- Koleran kauhistavien päivien muisto haihtui haihtumistaan niinkuin ilkeä unelma, ja Fredrikinkin into rauhanasian ajamisessa laimeni hiukan. Se ei ollutkaan mitään innostuttavaa työtä. Kaikkialla vastaanotettiin hänen ehdotuksensa ja viittauksensa hymyilyllä, olannostoilla, niin, joskus moitteellakin. Maailma näkyy haluavan tulla, ei ainoastaan onnettomaksi, vaan petetyksikin. Jos ehdoitetaan keinoja kurjuuden ja onnettomuuden poistamiseksi, vastataan siihen: ilmalinnoja, lapsellisuuksia j. n. e. eikä tahdota mitään kuulla.

Mutta Fredrik ei kuitenkaan koskaan unohtanut tarkoitusperää, johon hän tahtoi pyrkiä. Hän syventyi yhä enempi ja enempi kansaoikeuden tutkimiseen ja muihin opiskeluihin, ja minä otin mielelläni osaa hänen luonnontieteellisiin tutkimuksiinsa. Hän aikoi kirjoittaa isomman teoksen »Sota ja rauha», ja sitä varten hän nyt luki niin paljo.

Talven Sylvian syntymisen jälkeen vietimme kaikessa hiljaisuudessa Wienissä ja matkustimme seuraavana keväänä Italiaan. Olimmehan vapaita ja kyllin varakkaita voidaksemme tyydyttää toivomuksemme saada nähdä eri maita ja kansoja. Tosin ei matkustaminen pienten lasten kanssa ole mukavaa, mutta kun voipi pitää tarpeellisen määrän palvelijoita, niin käypi se kuitenkin päinsä. Olin ottanut palvelukseeni erään vanhan palvelijan, joka oli hoitanut minua ja sisartani meidän ollessamme pieninä, mennyt sitte naimisiin erään meidän alustalaisemme kanssa, mutta oli nyt jo leski. Luotin täydellisesti tähän »Anna rouvaan», ja voin tyynesti jättää Sylvian hänen huostaansa silloin, kun Fredrik ja minä, pääasuinpaikastamme käsin, teimme pitempiä matkoja ympäristöön. Rudolf oli yhtä varmasti tallessa englantilaisen opettajansa luona, mutta usein otimme hänet mukaammekin matkoillemme.

Mikä ihana, suloinen aika! Vahinko vaan, että silloin laiminlöin punaisiin vihkoihin kirjoittamisen, sillä juuri nyt olisin voinut kirjoittaa muistiin niin paljo ihanaa, mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä!

Talvella 1868 palasimme Pariisiin, ja tällä kerralla heittäysimme huvitusten pyörteeseen, sillä halusimme tuntea elämää siltäkin puolelta.

Tämä aika oli hyvin väsyttävä, mutta olihan se hetkiseksi sekä viehättävää että hupaista. Olimme vuokranneet hotellin Champs Elyséen luona, jossa me puolestamme olimme tilaisuudessa osoittamaan vieraanvaraisuuttamme ystäviämme kohtaan, jotka melkein joka päivä pyysivät meitä johonkin juhlatilaisuuteen. -- Meidän lähettiläämme esitti meidät hovissa, ja sitte tulimme pyydetyiksi keisarinna Eugenien maanantai-vastaanottoihin. Sitä paitsi olivat kaikkien vieraitten lähettiläitten salit meille avoinna, ja mieluisia vieraita olimme myöskin prinsessa Mathildan, herttuatar Mouchyn, ruhtinatar Isabellan y. m. sellaisten luona. Samoin tutustuimme moneen kirjallisuudessa kuuluisaan henkilöön, joista mainitsen esim. Renan, Dumas vanhempi ja nuorempi, Octave Feuillet, George Sand, Arséne Houssage y. m.

Samoin olimme ahkeroita teatterissa kävijöitä: vähintäänkin kolme kertaa viikossa kävimme oopperassa tahi teatterissa.

On ihmeellistä, miten tärkeänä pitää tuota pientä »suurta maailmaa», eläessään huvien ja juhlien pyörteisessä virrassa. Mitenkään ei olisi voinut käydä päinsä istua jollain muulla paikalla oopperassa kuin ensi rivillä, tahi ajaa Boulognen metsään kaksivaljakolla, joka ei olisi ollut puhdasrotuinen, tahi mennä joihinkin hovitanssijaisiin ilman kahdentuhannen francin maksavaa pukua, tahi istuutua pöytään kotona ilman tavallista lakeija- ja palvelijajoukkoa, joka tarjoili parhaimpia herkkuja ja hienoimpia viinejä. Ei, se olisi ollut suuri rikos etikettiä vastaan.

Helposti tapahtuu silloin, kun joutuu tällaiseen huvien pyörteeseen, että unohtaa aivan seurata niitä asioita, joita *todellisessa* »suuressa maailmassa» tapahtuu. Siten olisi ehkä käynyt minullekin, jollei Fredrik olisi ollut vierelläni. Hän ei antanut tämän sisällöttömän elämän häiritä itseänsä, hän ei unohtanut lukujaan enempi kuin kotiaankaan sen maailman vuoksi, jossa me elimme. Samoin kuin ennenkin opiskelimme ja olimme me lastemme kanssa muutamia tuntia päivässä, ja emme siis täten laiminlyöneet kotiamme emmekä huvituksiammekaan.

Meille itävaltalaisille osotettiin suurta ystävyyttä ja meitä tahdottiin miellyttää sillä, että yhä moitittiin Preussiä ja kehotettiin meitä kostosotaan. Tuollaisia lohdutuksia kuullessamme vakuutimme lujasti, että emme mitään hartaammin toivoneet, kuin rauhan säilyttämistä.

Tämä oli myöskin oikeastaan keisari Napoleonin hartain toivomus, niin kuulimme henkilöiltä, jotka olivat hyvin lähellä keisaria. Hän ei ainoastansa toivonut tilapäistä rauhaa, vaan hänellä oli vielä päälle päätteeksi mielessä tuuma *ehdoittaa valloille yleistä aseitten riisumista*. Tämä herätti kansassa suurta tyytymättömyyttä, ja valtaistuimen läheisimmässä lähistössä oli voimakas puolue, joka teki kaikki todistaakseen, että ainoastaan onnellinen ulkonainen sota voisi tyynnyttää kansaa ja lujentaa keisarin voimaa.

-- -- -- Aavistuksia? Niitä ei ole olemassa. Sillä muutoin ei olisi Parisi voinut tehdä niin hymyilevää ja iloista vaikutusta minuun, kun me, vietettyämme yhden kesän Schweitsissä, palasimme sinne maaliskuussa 1870. Nyt tiedetään, mitkä kauheat onnettomuudet tätä kaupunkia uhkasivat, mutta minä en voinut mitään sellaista aavistaakaan.

Olimme jo eteltäpäin vuokranneet saman pienen hotellin, jossa olimme edellisenä vuonna asuneet, ja minä tunsin melkein lapsellista iloa asettuessani jälleen tänne asumaan. Tällä kerralla vetäysimme niin paljo kuin mahdollista seuraelämän meluavista huvituksista ja vietimme enimmittäin aikamme keskenämme tahi lähimpien ystävien pienessä piirissä.

Mitä meidän aikomuksiimme keisari Napoleonin aseitten-riisumis-aatteen johdosta tulee, eivät ne nyt näyttäneet lainkaan voivan onnistua. Sanottiin, ettei aika ollut sovelias tämän aatteen toteuttamiselle, ja valtaistuimen lähistössä tiedettiin, ettei itse valtaistuinkaan seisonut varmoilla jaloilla. Kansan seassa vallitsi suuri tyytymättömyys, ja että saataisiin se estetyksi ilmi puhkeamasta, laadittiin yhä ankarampia poliisi- ja sensuuriohjeita, eikä tämä menettely suinkaan ollut omiansa mieliä tyynnyttämään.

Huhuja siitä, että ulkonainen sota lujentaisi valtaistuimen arvoa, kuului tuon tuostakin. Mutta valtiollisella taivaalla ei näkynyt mitään sopivaa syytä sodan alkamiseen. Yleinen aseiden riisuminen olisi kuitenkin nyt ollut hyvin ajattelematonta. Preussissä ja Itävallassa vahvistettiin kaikin voimin maavartioväkeä, ja silloin voipi käsittää, että puhe aseiden riisumisesta kajahtaisi niinkuin kauhea epäsointu.

-- Aika ei ole vielä kypsynyt, -- sanoi Fredrik, -- sen osottaa parhaiten se seikka, että voimme saada sellaisia tietoja. Ja luultavasti täytyy minun jättää kaikki toivo voida itse persoonallisesti olla mukana aatteitteni toteuttamisessa. Onhan se niin kovin vähä, mitä minä voin tehdä. Mutta siitä hetkestä kuin rupesin tuota vähää pitämään velvollisuutenani, on se tullut minulle suuremmaksi -- ja siksi aijon ollakin kestäväinen.

Mutta vaikka aseitten-riisumis-aate nyt olikin mahdoton toteuttaa, oli meillä kuitenkin jälellä se lohdutus, ettei sotaa ollut kuuluvissa. Sotapuolueen, joka toivoi »onnellista ulkonaista sotaa», ja piti tärkeänä, että ranskalaisten tulisi niittää uusia sotaisia laakereja, sen täytyi nyt jättää hyökkäystuumansa ja »viekoitteleva pieni sotaretkensä Reinille». Ranskalla ei nimittäin ollut mitään liittolaisia; maassa vallitsi suuri kuivuus ja eläimenruuan puute. Rykmentin hevoset piti myydä ja vähentää rekryyttien lukua. Päiväjärjestyksessä ei ollut mitään »epävarmaa kysymystä» -- lyhyesti, Euroopan rauha oli turvattu, niin selitti ainakin Ollivier puhuja lavalta.