Chapter 14

-- Se olisi onnellista, -- muistutti Fredrik, -- jos sama jalo ajatustapa, joka yksityisten seurusteluista on poistanut muinaisen, raa'an itsekkäisyyden, pääsisi vallalle myöskin valtioiden yhteiselämässä. Jos tultaisiin huomaamaan se seikka, että omia etuja paljo enempi edistetään siten, että yhdistetään ne toisten etuihin, kuin että ne niistä eroitetaan.

-- Mitä sinä sanoit? -- sanoi isäni ja pani kätensä korvan taa.

Fredrik ei huolinut uudistaa pitkää lausettansa, ja niin loppui keskustelu.

* * * * *

»Tulen huomenna kello yksi Grumitziin. Konrad.»

Selvää on, minkä ilon tämä sähkösanoma tuotti Lillille. Sellaisella riemulla otetaan varmaankin vastaan ainoastaan se, joka palajaa sodasta.

Kaikkialla ympäristössä asui preussiläisiä, ja nyt oli tullut Grumitzin vuoro. Vaikka aselepo oli jo vahvistettu ja rauha melkein tehty, pelkäsivät ja epäilivät asukkaat kuitenkin suuresti tätä majoitusta. Talonpoikien päästä ei mitenkään voinut saada pois sitä ajatusta, että nuo huippulakkiset tiikerit repisivät kyllä heidät palasiksi, kun vaan saisivat käsiinsä. Ja oli useita, jotka eivät ainoastaan peljänneet vaan vihasivatkin heitä, ja luulivat tekevänsä isänmaallensa palveluksen, jos yhdellä tahi toisella tavoin voisivat jotain preussiläistä vahingoittaa. Ja sattuipa usein, että he jostain piilopaikasta ampuivat luodin noiden vihattujen preussiläisten sekaan, ja kun syyllinen sitte saatiin kiinni, tuli hän ilman armoa ammutuksi. Näistä esimerkeistä oli kuitenkin se seurauksena, että talonpojat koettivat salata vihaansa ja julkisesti nurisematta ottivat majoitusväen luoksensa. Ja kohta he huomasivat ihmeeksensä, että »viholliset» olivat aivan hyvänsuopia, ystävällisiä ihmisiä, jotka maksoivat kunnollisesti kaikki mitä saivat.

Istuin eräänä aamuna -- elokuun alkupäivinä -- ja katselin ulos kirjaston avonaisesta akkunasta, josta oli laaja ja komea näköala. Minusta näytti, kuin olisi etäältä haamoittanut joukko ratsastajia, joka liikkui linnaa kohden.

-- Preussiläinen majoitusväestö, -- ajattelin minä ja menin hakemaan kiikaria. Oikein. Noin kymmenen ratsastajaa huojuvat mustanvalkeat viirikkeet keihäiden kärjissä. Ratsastajien joukossa näin yhden metsästyspuvussa olevan jalkamiehen. Miksi kulki hän noin hevosten välissä? Olikohan hän kenties joku vanki? -- Kiikari ei ollut kyllin voimakas, en voinut oikein selvästi eroittaa, eikö luultu vanki ollut joku meidän metsänvartijoistamme.

Riensin ilmoittamaan isälle ja täti Marialle vieraitten tuloa.

-- Preussiläiset tulevat, preussiläiset tulevat! -- huusin minä hengästyneenä. Onhan ihminen tavallisesti aina iloinen, kun voi ensimäisenä kertoa tärkeän uutisen.

-- Vieköön heidät paholainen! -- kuului isäni sangen vähän vierasvarainen ääni.

-- Annan heti rouva Walterille käskyn heidän vastaanotostaan, -- sanoi täti Maria.

-- Missä Otto on? -- kysyin minä. -- Häntä täytyy varoittaa, ettei hän anna preussiläis-vihansa hyvin paljo näkyviin tulla.

-- Otto ei ole kotona. Hän meni tänä aamuna ulos ampumaan peltopyitä.

Talossa syntyi nyt kuitenkin puuhaa. Kuului nopeita askelia ja levottomia ääniä.

-- Ne tulevat jo, sen vintiöt, -- sanoi isäni huoaten. Ovi lensi auki, ja Frans, palvelija, riensi sisälle.

-- Preussiläiset, preussiläiset! huusi hän niin hätäisellä äänellä kuin olisi tuli ollut irti.

-- Eivät suinkaan ne meitä syö, -- sanoi isäni kärtyisesti.

-- Mutta heillä on mukanansa yksi -- jatkoi palvelija vapisevalla äänellä -- yksi Grumitzista, en tiedä kuka, joka on ampunut heitä, ja kukapa ei mielellään ampuisi noita lurjuksia? -- mutta hän on hukassa. --

Nyt kuului hevosten kavioiden kopinaa ja vilkkaita ääniä. Me menimme porstuaan ja katselimme pihaan päin olevasta ikkunasta. Ulaanit ratsastivat juuri pihaan ja heidän keskellään näin minä Oton -- kalpeana ja uhkamielisenä.

Isäni huudahti kiihkeästi ja riensi pihalle. Tämähän oli kauheata. Jos Otto todellakin oli ampunut preussiläisiä -- ja se olisi ollut hyvin hänen kaltaistaan, -- niin -- niin, minä en uskaltanut ajatellakaan seurauksia.

Minulla ei ollut rohkeutta seurata isää, vaan riensin Fredrikin luo. Mutta ennenkuin olin sinne ehtinyt, näin isäni palaavan Oton kanssa, ja huomasin heidän kasvojensa ilmeestä, että vaara oli ohitse.

Kuulustelussa oli tullut ilmi seuraavaa: Pyssy oli lauennut sattumuksesta. Kun ulaanit lähestyivät, tahtoi Otto nähdä ne lähempää; hän juoksi kentän yli, mutta kompastui ja putosi ojaan, jolloin pyssy laukesi. Alussa eivät preussiläiset olleet tahtoneet luottaa nuoren metsästäjän selitykseen, vaan ottivat hänet vankina mukaansa linnaan. Mutta kun he huomasivat, että nuori mies oli kenraali Althausin poika ja itsekin sotaopistolainen, hyväksyivät he hänen anteeksi pyyntönsä. Isäni lausuttua: -- Sotilaan poika ja itse tuleva sotilas voipi tosin rehellisessä taistelussa ampua vastustajansa, mutta ei aselevon aikana eikä salaisesti, -- oli preussiläinen aliupseeri päästänyt Oton.

-- Oletko sinä todellakin viaton? -- kysyin minä häneltä. -- Sinä, joka niin vihaat preussiläisiä, et hämmästyttäisi minua...

Hän pudisti päätään.

-- Toivon vielä eläessäni tulevani tilaisuuteen saada ampua muutamia heistä, mutta ei salaisesti, ei muulla tavoin kuin siten, että oma rintani on heidän kuulilleen altis.

-- Hyvin puhuttu, poikani, -- huudahti isäni ihastuneena.

Minuun vaikutti lausunto ikävästi. Kuulla tuollaisen nuoren henkilön käyttävän noita vanhoja lauseparsia ja puhuvan siitä, miten hän halveksii itsensä ja muiden henkeä, on aina ollut minusta vastenmielistä. Mutta olin sydämestäni iloinen siitä, että asia oli näin hyvin päättynyt.

Yllä mainittu preussiläinen ratsujoukon osasto oli tullut edeltäpäin hankkimaan asuntoa kahdelle everstille ja kuudelle muulle upseerille Preussin sotajoukosta. Miehistön tuli majoittua kylään.

Pari tuntia sen jälkeen kuin ilmoitus oli tullut, saapuivat nuo vastentahtoiset ja kutsumattomat vieraat luoksemme. Rouva Walter ja kokki olivat pitäneet huolta siitä että huoneita ja ruokaa oli kylliksi. Preussiläiset vieraamme eivät ainakaan tulisi kärsimään puutetta siinä suhteessa.

* * * * *

Loistava oli seura, joka päivälliskellon soidessa kokoontui Grumitzin saliin. Kaikki herrat, paitsi ministeri »Totisesti», joka sattui olemaan vieraanamme, olivat virkapuvussa ja naiset myöskin juhlapuvussa. Ensi kerran pitkään aikaan olimme mekin somistaneet hiukan itseämme, varsinkin Lori, koreileva Lori, joka oli juuri samana päivänä saapunut Wienistä useita komeita pukuja mukanaan. Lillillä oli vaaleansininen puku, Rosalla vaaleanpunainen, ainoastaan minä, jonka mielestä sota-aika oli surun-aika, olin mustaan puettu.

Minun sisälle astumiseni keskeytti hetkiseksi sen vilkkaan hälinän, joka salissa oli, sillä preussiläisten vieraittemme tuli nyt tehdä tuttavuutta minun kanssani. Siinä oli joukko hienolta kajahtavia nimiä, jotka päättyivät »ow» ja »wits», monta joilla oli »von» mukanaan, vieläpä oli siellä prinssi -- Henrik -- en muista kuinka mones, Reussiläinen.

Nämä olivat siis vihollisiamme! Täydellisiä gentlemanneja, tavoiltaan tottuneita ja hienokäytöksisiä. Mieliala pöydässä oli hyvin iloinen; preussiläiset olivat nähtävästi hyvin ihastuneita, kun saivat kestettyjen rasitusten jälkeen istua jälleen mukavasti hyvillä ruuilla täytetyn pöydän ääressä. Ja tieto siitä, että he olivat sodassa voittaneet, kohotti varmaankin vielä heidän iloista mielialaansa.

Mekin, voitetut, koetimme niin paljo kuin voimme, osoittaa kohteliaisuutta ja peittää kaikki nöyryytyksen ja mielipahan tunteet. Isälleni oli tämä suuri rasitus ja Otto kärsi nähtävästi tästä pakollisesta kohteliaisuuden osottamisesta. Huolellisesti vältettiin, ettei puhe joutuisi sota-asioihin, me kohtelimme vieraita aivan kuin olisivat he olleet matkailijoita, jotka sattumuksesta saapuivat tienoillemme, ja itse he välttivät huolellisesti kaikkea, mikä olisi voinut muistuttaa meille, että he olivat täällä voittajinamme.

Päivällisen jälkeen menimme jälleen saliin, missä sytytetyt kruunut levittivät loistavan valomeren. Ovet seisoivat auki verannalle, ja ulkona kuvastui kuutamo laajoihin puiston lammikoihin. Oliko se tosiaankin sama kuu, joka vähän aikaa takaperin oli näyttänyt minulle nuo kirkkotarhan aitaa vasten ladotut, petolintujen ympäröimät ruumisläjät?

Hetken kuluttua tulivat prinssi Henrik ja Rosa verannalle. He eivät huomanneet minua pimeässä verannan kulmassa. He näyttivät iloisilta ja onnellisilta ja nuori prinssi piti sisareni kättä kädessään. He puhuivat kuiskaten, ja minä kuulin joskus muutaman sanan, joka ilmaisi, että heidän välillään oli lämpimämpiä tunteita. Minusta oli vaikea näin tahtomattani syrjästä kuulla heidän keskusteluaan, ja minä tein sen vuoksi liikkeen huomauttaakseni heitä läsnäolostani.

-- Oi, oletko sinä täällä, Martha?

Rosa oli huomannut minut; -- ensin hän hyvin peljästyi, kun hän näki, että joku oli heidät huomannut, mutta tyyntyi, kun huomasi, että se vaan olin minä.

Prinssi Henrik oli hyvin hämillään ja hämmästyneenä. Hän lähestyi minua sanoen:

-- Olen juuri tarjonnut käteni sisarellenne, rouva paroonitar. Puhukaa hyvä sana minun puolestani. Menettelyni näyttää teistä varmaankin hyvin äkkipikaiselta ja kiirehdityltä, mutta minä olen tottunut aina kulkemaan eteenpäin nopeasti ja rohkeasti -- hidastelu ja epäily eivät ole sallittuja minun toimessani -- ja, samoin kuin olen menetellyt sodassa, olen myöskin tässä menetellyt sisartanne kohtaan. -- Antakaa se minulle anteeksi ja älkää suuttuko minuun. -- Te vaikenette, kreivitär, -- sanoi hän, kääntyen Rosan puoleen, -- te ette siis tahdo lahjoittaa kättänne minulle?

Riensin Rosan avuksi.

-- Sisareni ei luonnollisesti voi noin nopeasti kohtaloansa ratkaista. Ja kuka voi tietää, jos isämme myöntyy siihen, että hän menee naimisiin »vihollisen» kanssa -- tahi kenties ei Rosa voikaan vastata noin äkkipikaiseen ihastukseen.

Rosa oli seisonut silmät maahan luotuina ja posket punasina, mutta nyt hän katsahti äkkiä ylös:

-- Minä voin sen tehdä, -- sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä prinssi Henrikille, joka raivoisan onnellisena sulki hänet syliinsä.

-- Voi, teitä, mielettömät lapset! -- sanoin minä ja asetuin salin ovelle estääkseni ainakin tällä hetkellä kenenkään menemästä verannalle.

* * * * *

Seuraavana päivänä julaistiin kihlaus. Ihmeellistä oli, ettei isäni ollut asiaa vastaan. Mahtoiko se nyt olla sen vuoksi, että isäni osasi eroittaa henkilön ja asian, tahi että liitto Reussin suvun kanssa hyväili hänen itserakkauttaan, tahi että hän oli liikutettu nuorten rakkaudesta, joka oli syttynyt näin romantisissa oloissa. Pääasia oli, että hän taipui sangen mielellään antamaan heille siunauksensa.

Täti Maria ei ollut niin helppo taivuttaa. Hän sanoi.

-- Mahdotonta, prinssihän on lutherin uskolainen.

Mutta hänkin tyyntyi siinä toivossa, että Rosa kyllä voi puolisonsa käännyttää.

Otto pani enimmän vastaan ja sanoi lopuksi:

-- Jos sota preussiläisten kanssa jälleen alkaa, kuinka minä silloin voin ajaa lankoni pois maasta? -- Mutta hänelle selitettiin tuo ihmeellinen oppi kansasta ja yksilöstä, ja hän käsitti sen suureksi hämmästyksekseni -- sillä *minä* en ole sitä koskaan käsittänyt.

Kuinka helposti unohtuukaan ohi mennyt suru ilon päivinä. Kaksi joukossamme olevaa vasta kihlattua paria teki mielialan siellä miellyttäväksi ja iloiseksi. Vähitellen tunsin minäkin, että kuluneiden viikkojen hirmuiset muistot alkoivat hälvetä ja huomasin kalvaavalla omallatunnolla, että säälin tunteeni alkoivat laimeta.

Ulkomaailmasta tunkeusi kyllä aika ajoin surullisia kuulumisia korviimme. Sanottiin, että kolera oli ruvennut raivoamaan preussiläisten sotilasten keskuudessa, kerrottiin, että meidänkin kylässämme oli ollut yksi kohtaus. Mutta me emme ottaneet sitä korviimme. Se on vaan punatautia, lohdutimme me itseämme, sehän liikkuu joka kesä. Ja itsekkäällä välinpitämättömyydellä pudistimme luotamme vastenmieliset kertomukset.

Grumitzissa oli jälleen hiljaista. Vieraittemme täytyi lähteä pois ja Konradkin sai käskyn palata rykmenttiinsä. Molempien sisarteni häät määrättiin pidettäväksi lokakuussa, heidät piti vihittämän samana päivänä Grumitzissa. Prinssi Henrik aikoi ottaa eron sotapalveluksesta, voidakseen sitte levätä laakereillaan. Viimeisen kunniarikkaan sotaretken jälkeen hän kyllä helposti voisi sen tehdä.

Rakastavien ero toisistaan oli samassa surullista ja iloista. He lupasivat joka päivä kirjoittaa toisilleen, ja tulevan onnen varmuus poisti eron katkeruuden.

Mutta oikeastaan ei tuleva onni ole koskaan varma -- ja kaikista vähimmin on se sota-aikana. Silloin liikkuvat onnettomuudet ilmassa kuin heinäsirkkaparvet, ja toivo oman pienen piirin säästymisestä on sangen vähäinen.

Sota oli tosin ohitse ja rauha oli tehty. Mutta siemenet, joita edellinen oli mukanansa tuonut, rupesivat nyt itämään ja nousemaan, ja niiden nimet olivat: kurjuus, raakuus, kulkutaudit. Ei auttanut enää korvien sulkeminen ja asian tyhjäksi tekeminen: kolera raivosi maassa.

Oli elokuun 8 päivän aamu. Me istuimme kaikki verannalla aamiaispöydän ympärillä ja luimme juuri tullutta postia. Molemmat morsiamet rupesivat riemulla lukemaan kirjeitänsä ja minä katselin sanomalehtiä. Yhdessä näistä luin:

»Koleraan kuolleiden luku lisääntyy huolestuttavasti sekä sotilas- että siviilisairashuoneissa. Tauti on huomattu oikeaksi *cholera asiaticaksi*. Lujiin toimenpiteisiin on ryhdytty taudin levenemisen estämiseksi.»

Aijoin juuri lukea ääneen tämän uutisen, kun täti Maria, joka oli saanut kirjeen eräältä ystävättäreltään muutamasta naapurilinnasta, kauhistuneena huudahti:

-- Tämä on kauheata! Betti kirjoittaa, että kaksi henkeä heidän talossaan on kuollut koleraan ja että hänen miehensäkin on nyt sairastunut.

Samassa ilmoitti sisälle astunut palvelija, että koulunopettaja halusi saada puhua kenraalin kanssa. Hänen jälestään astui sisälle ilmoitettu, joka näytti kalpealta ja väsyneeltä.

-- Teidän ylhäisyytenne, pyydän saada ilmoittaa teille, että minun täytyy sulkea koulu. Eilen sairastui kaksi lasta, ja tänään -- ovat ne kuolleet.

-- Kolera! -- huusimme me.

-- Pelkään, että meidän todellakin täytyy käyttää sitä nimeä. Tuo niin sanottu punatauti, joka rupesi raivoamaan täällä majailevien preussiläisten sotilasten seassa, ja johon on jo kymmenen miestä kuollut, oli koleraa. Kylässä vallitsee suuri pelko, sillä tohtori luulee, että tuo kauhea tauti on alkanut raivota talonpoikiemmekin seassa.

Minusta tuntui kuin olisin kuullut jotain ääniä ja kuulostin tarkemmin.

-- Kuolinkellot soivat, rouva paroonitar, -- sanoi koulunopettaja kun näki kysyvän katseeni. -- Varmaankin joku taas tekee lähtöänsä. Tohtori kertoi, että kaupungissa kuolinkellot soivat lakkaamatta. --

Me katsoimme toisiimme äänettöminä ja kalpeina. Hän oli siis jälleen täällä, kuolema, ja meistä näytti, kuin olisi se heiluttanut uhkaavaa viikatetta päittemme yli.

-- Paetkaamme niin pian kuin mahdollista, -- ehdoitti täti Maria.

-- Paetkaamme, minne? -- sanoi opettaja, onhan tauti jo levinnyt kaikkialla tässä tienoossa.

-- Tarkoitan, kauas pois, maan rajojen ulkopuolelle.

-- Sinne on jo pantu sulkuja, jonka ylitse ei kukaan pääse.

-- Sehän on kelvotonta! Ei suinkaan ihmisiä voida estää jättämästä maata, jossa kolera raivoaa?

-- Kyllä voidaan. Sellaisesta maasta ei päästetä ketään maahan, jossa ei koleraa vielä ole.

-- Mitä meidän sitte tulee tehdä? -- huudahti täti Maria ja väänteli käsiään epätoivosta.

-- Taipua Jumalan tahdon alle, -- sanoi isäni syvään huoaten. -- Luotathan sinä Maria tavallisesti niin lujasti Luojan suojelukseen, miksi tahdot nyt paeta? Ihminen ei voi koskaan kohtaloansa välttää, missä ikinä hän lieneekin. -- Mutta minä tahtoisin, että te matkustaisitte, lapset. Ja sinä, Otto, älä vaan maista mitään hedelmiä.

-- Minä sähköitän heti Bresserille, että hän lähettää meille desinfektsioni-aineita, sanoi Fredrik.

Mitä sitte tapahtui, sitä en voi tarkasti kertoa, sillä tämän aamun tapaukset olivat viimeiset, jotka kirjoitin punaisiin vihkoihini. Pelko ja epätoivo täytti rintamme. Ja kenpä ei tuntisi pelkoa nähdessään itsensä tahi jonkun rakkaistansa joutuvan noin kauhean ja hyödyttömän kuoleman uhriksi? Henkilön rohkeus ilmenee vaan siinä, että voi olla vaaraa *ajattelematta*.

-- Paeta? -- Niin minäkin olin tullut ajatelleeksi, pääasiallisesti sen vuoksi, että saisin pikku Rudolfin suojelluksi.

Isäni vaati, että toisten piti matkustaa. Seuraavana päivänä pitäisi koko perheen olla poissa. Itse tahtoi hän jäädä tänne, sillä hän ei tahtonut hädän hetkenä jättää alamaisiaan. Fredrik sanoi myöskin tahtovansa jäädä tänne, ja silloin oli minunkin päätökseni tehty: puolisoni luota en enää vapaatahtoisesti poistuisi.

Siis päätettiin, että täti Maria, molemmat tytöt, Otto ja pikku Rudolf matkustaisivat pois niin pian kuin mahdollista. Minne? Toistaiseksi Unkariin, niin kauas kuin mahdollista. Kumpikaan morsiamista ei vastustanut tätä päätöstä, vaan auttoivat hartaasti lähdön puuhissa. Kuolla -- silloin kuin rakkahimmat toivomukset pian toteutuisivat, silloin kun koko elämä näytti niin rikkaalta ja ihanalta -- sehän olisi kuolla kymmenkertaisesti.

Että tavarat saataisiin nopeammin kokoon, kannettiin matkakirstut ruokasaliin, ja kaikki olivat auttamassa. Minä tulin juuri alas, joukko Rudolfin vaatteita käsivarrellani.

-- Miksi et anna kamarineitisi auttaa itseäsi? -- kysyi isäni.

-- Netin, niin, en tiedä missä hän oikeastaan lienee. Olen soittanut monta kertaa, mutta häntä ei näy, eikä minulla ole aikaa etsiä häntä.

Isäni käski erään palvelijoista Nettiä etsimään ja heti tuomaan tänne.

Hetken kuluttua palasi palvelija takaisin kauhistuneen näköisenä.

-- Netti makaa huoneessaan, hän on ... hänellä on ... hän on --

-- Etkö voi sanoa suoraan? -- ärjäsi isäni. -- Mikä hänen on?

-- Hän on jo -- aivan musta.

Me huudahdimme kaikki kauhistuksesta. Siis oli tuo kauhea vieras jo saapunut meillekin.

Mitä nyt piti tehdä? Voiko tyttö-raukan antaa kuolla ilman että koettaakaan häntä auttaa? Mutta se, joka lähestyisi häntä, saisi tarttuman, eikä ainoastaan se, vaan kaikki muutkin.

-- Tuokaa heti lääkäri, -- käski isäni. -- Ja te, lapset, joutukaa matkalle niin pian kuin mahdollista.

-- Tohtori matkusti tunti sitte takaisin kaupunkiin, -- sanoi palvelija isälleni.

-- Minusta tuntuu ... niin kummalliselta, -- sanoi Lilli äkkiä ja nojausi kauhean kalpeana tuolin selkänojaa vastaan.

Riensimme hänen luoksensa.

-- Kuinka sinä voit? -- Älä ole lapsellinen, -- se on vaan pelkoa...

Mutta se ei ollut »vaan pelkoa», ei ollut epäilystäkään siitä, mitä se oli. Veimme onnettoman hänen omaan huoneeseensa, jossa hän heti rupesi kiivaasti oksentamaan ja osotti tavallisia kolera-vaivoja. Se oli toinen kolerakohtaus kodissamme sinä päivänä.

Oli kauheata nähdä miten Lilli raukka kärsi. Eikä ollut lääkäriä saatavissa! Fredrik oli ainoa, joka osotti jonkinmoista taitavuutta ja koetti olla lääkärin sijassa. Hän määräsi lämpimiä hauteita, sinappitaikinaa vatsan ja jalkojen päälle, -- jäätä ja samppanjaa sisällisesti, -- mutta ei mikään auttanut. Nämä keinot, jotka helpoissa kolerakohtauksissa auttavat, eivät tässä mitään vaikuttaneet. Mutta ne lohduttivat ainakin sairasta ja hänen ympärillänsä olevia sillä tiedolla, että jotain tehtiin sairaan hyväksi. Kun kohtaukset lakkasivat, alkoi suonenveto; sairaan ruumis riuhtoi ja heitteli, niin että jäsenet nauskoivat. Hän tahtoi valittaa, mutta ei saanut ääneen. -- Iho muuttui siniseksi ja kylmäksi, -- hengitys heikkoni.

Isäni juoksi edes ja takaisin, väännellen käsiään epätoivosta. Kerran asetuin hänen eteensä.

-- Isä, *se on sota* -- sanoin minä. -- Sano, etkö sitä nyt kiroa?

Hän työnsi minut syrjään eikä vastannut.

Kymmenen tunnin kuluttua oli Lilli kuollut. Netti oli kuollut ennemmin yksin huoneessaan. Me olimme kaikki olleet Lillin ympärillä, eikä kukaan palvelijoista ollut uskaltanut lähestyä häntä, joka jo oli »aivan musta».

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Sillä välin oli tohtori Bresser saapunut, tuoden tarvittavia lääkkeitä. Olisin tahtonut suudella tuon uskollisen ystävän kättä, kun hän aivan odottamatta saapui meitä auttamaan. Hän otti heti asiat talossa johtaakseen. Molemmat ruumiit antoi hän viedä yhteen etäällä olevaan huoneeseen, eroitti huoneet, joissa sairaat olivat kuolleet, ja antoi meidät kaikki mitä huolellisimmin puhdistaa. Voimakas karboolinhaju täytti kaikki huoneet, ja vielä nytkin juohtuvat mieleeni koleran kauheat ajat, kun tunnen karboolin hajua huoneissa.

Aijottu pakomatkamme täytyi vielä kerran peruuttaa. Lillin kuoleman jälkeisenä päivänä seisoivat jo vaunut portaiden edessä, kun kuskin, näkymättömän hirmun valtaamana, täytyi laskeutua alas ajajan istuimelta.

-- Mutta minä tulen itse ohjaamaan, -- sanoi isäni päättäväisesti. -- Onko kaikki kunnossa?

Silloin astui Rosa hänen luoksensa:

-- Matkustakaa te, -- sanoi hän, -- minun täytyy jäädä, minä -- seuraan Lilliä.

Ja hän puhui totta. Aamun koittaessa vietiin tämäkin nuori morsian -- ruumishuoneeseen.

Matkamme tuli luonnollisesti jälleen siirretyksi. Suuressa surussani valtasi minut jälleen katkeruus tuota jättiläishulluutta kohtaan, jonka seurauksena kaikki tämä kurjuus oli.

Kun Rosan ruumis vietiin pois, lankesi isäni polvilleen ja painoi päänsä seinää vastaan.

Astuin hänen luoksensa ja panin käteni hänen käsivarrelleen.

-- Isä, *se on sota*.

Hän ei vastannut.

-- Kuuletko, mitä minä sanon, isä? Nyt tahi ei koskaan: *tahdotko* kirota sodan?

Hän nousi ja vastasi:

-- Tämä onnettomuus täytyy kantaa sotilaan miehuudella, lapseni. En minä yksin -- vaan koko isänmaa on saanut uhrata verta ja kyyneleitä -- --

-- Minkä vuoksi? -- keskeytin minä. -- Mitä hyötyä on isänmaalla ollut kärsityistä tappioista, surman saaneista sotureista. Oi, isä, kiroa sota -- minun tähteni! Katso, -- jatkoin minä, vetäen hänet ikkunaan; pihalla tuli eräs mies vetäen kärryissä mustaa ruumiskirstua; -- katso tuo on meidän Lillillemme -- huomenna tuodaan samanlainen Rosalle -- ja ylihuomenna kenties kolmas -- ja miksi -- miksi?

-- Koska se on Jumalan tahto, lapseni.

-- Ei, tuhat kertaa ei! Ihmeellistä on, että ihmisten kaikki hullutukset, kaikki raakuuden työt, kaikki väkivaltainen menettely ja kaikki erehdykset aina peitetään tuon kilven taakse, joka kuuluu: »Jumalan tahto.»

-- Älä herjaa, Martha, tällä hetkellä, jolloin Jumalan rankaiseva käsi on ojennettu ylitsemme.

Samassa hetkessä astui eräs palvelijoista sisälle.

-- Teidän ylhäisyytenne, puuseppä ei tahdo kantaa kirstua siihen huoneeseen, missä neidit lepäävät.

-- Etkö sinäkään, pelkuri raukka.

-- En voi yksin.

-- Silloin autan minä sinua -- minä itse.

Hän meni oveen päin.

-- Mene takaisin! -- huusi hän minulle, kun minä tahdoin seurata häntä. -- Sinä et saa heitä seurata -- sinä et saa kuolla pois luotani, et -- ja sinun tulee ajatella lastasi!

Mitä minun tuli tehdä. Kaikista kiusallisinta on sellaisella hetkellä se, että ei näe edessään velvollisuuden tietä selvänä. Jos osoittaa sairaille ja kuoleville rakkauttansa, niin kuljettaa taudin siemenen heidän luotansa terveiden sekaan. Kyllä mieluisasti *uhraisi itsensä*, mutta samassa tietää uhraavansa toisetkin. Yksi ainoa keino löytyy. Täytyy panna alttiiksi itsensä ja kaikki muutkin ja pysyä yhdessä, oikein yhdessä tuossa vajoavassa laivassa aivan viimeiseen silmänräpäykseen asti. Ja sitte -- ihana maailma, jää hyvästi!

Sellainen alttiuden tunne oli vallannut meidät kaikki ja pakenemisen aikeet olivat jo aikoja sitte jätetyt. Me kuljimme vaan kuolinvuoteelta kuolinvuoteelle, eikä tohtori Bresserkään enää meitä tästä estänyt. Hänen läsnäolonsa, hänen väsymätön, luja toimintansa vaikutti meissäkin turvallisuuden tunteen: uppoavassa laivassamme oli ainakin kapteeni.