Chapter 11

-- Kun saa lukea tuollaista, tekee se hyvää sieluun asti. Ettekö nyt voi millään tavoin kohota suurempaan isänmaalliseen innostukseen, te Martha ja Lilli, ja unohtaa, että rakkaanne ovat vähäpätöisille vaaroille alttiina, joista he kyllä pääsevät ehyvin nahkoin? Ja jos he kaatuisivatkin taistelossa, olisi se vaan heille kiitokseksi ja kunniaksi. Ei löydy yhtään sotilasta, joka ei mielellään tahtoisi kuolla, huutaen: isänmaan edestä!

-- Mutta se sotilas, joka kadotetun taistelun jälkeen jää makaamaan veriinsä rikkiammutuin jäsenin ja saapi maata siinä neljä tahi viisi päivää kauheimmissa tuskissa, kylmään ja janoon nääntyen, kunnes hän lopullisesti mätänee ja kuolee -- tietäen, ettei hänen kuolemansa vähintäkään hyödytä isänmaata, mutta saattaa hänen rakkaansa hätään ja kurjuuteen -- en luule, että hän »mielellään kuolee» sellainen huuto huulillansa.

-- Sinä puhut syntisiä sanoja, jotka ovat kerrassaan sopimattomia naisellekin.

-- Luonnollisesti! Peittämätön totuus on aina »sopimaton» ja ilkeä kuulla. Ainoastaan vanhat, polvesta polveen kulkevat valheet, joita on vuosisata toisensa jälkeen uudistettu, ovat sopivia lausua!

* * * * *

Tappio toisensa perästä -- se on suunnatonta! Ensin rynnätään Padolin kylään, jossa Clam-Gallas on pysytellyt, ja valloitetaan se yöllä kuun- ja tulenvalolla. Sitte voitetaan Gitschim. Kirottu sytyteneulakivääri kaataa meikäläisiä rivittäin. Molemmat viholliset armeijakunnat, joita perintöruhtinas ja ruhtinas Fredrik Karl johtavat, ovat yhdistyneet ja marssivat nyt Münchengrätziä kohti. --

Nämä masentavat tiedot antoi meille isämme yhtä suurella surulla, kuin hän joku aika takaperin oli suurella ilolla ilmoittanut Custozzan voitosta. Mutta vieläkään hän ei ollut kadottanut toivoa.

-- Antaa niiden vaan tulla Böhmiin. Siellä he tulevat viimeiseen mieheen asti kaadetuiksi! Kiukustunut maalaiskansa pehmittää ne kyllä. -- Ei ole edullista toimia vihollisen maassa, sillä siellä on, paitsi itse armeijaa, koko maalaiskansa vastustamassa. -- Huoneista Trautenaussa kaatoivat asukkaat kiehuvaa vettä ja öljyä preussiläisten päälle. --

Minä huudahdin inhosta.

-- Niin, mitä sinusta sitte olisi tehtävä? Se on tosin julmaa, mutta -- sellaista on sota.

-- Mutta älä sitte koskaan sano, että sota jalostuttaa ihmiset, myönnä, että se tekee ne villipedoiksi, paholaisiksi. -- Kiehuvaa öljyä -- oi sehän on kauheata.

-- Rakas Martha, itsepuolustus ja oikeutettu kosto on sallittu. Luuletko kenties, että heidän sytyteneulakiväärinsä ovat tehneet meidän sotilaillemme hyvää? -- Niinkuin turvattomien tappoeläinten täytyy meidän urhollisten sotilastemme kaatua tuon murhaavan aseen edessä. Mutta meitä on kaikissa tapauksissa niin paljo, ja me olemme niin hyvästi opetetut, että kyllä lopuksi tulemme noiden »räätälinkisällien» herroiksi.

Tähän astihan vaan on ollut muutamia valmistavia otteluja, mutta nyt kokoomme me voimamme Königgrätzissä ja odotamme siellä sadantuhannen miehen kanssa vihollista. Siellä tulee pohjoinen Custozzamme olemaan.

Siellä piti myöskin Fredrikin ottaa osaa taisteluun. Hänen viimeinen kirjeensä, jonka sain samana päivänä kuin tuo taistelu oli, sisälsi tiedon:

»Marssimme Königgrätziin.»

Olen säilyttänyt muutamia niistä pienistä kirjelapuista, joita Fredrik kirjoitti minulle suurimmassa kiireessä, joskus levätessään teltissään, joskus hevosen selässä lyijykynällä. Useat sai hän heti lähetetyiksi, toiset jälleen tulivat käsiini vasta sotaretken loputtua. Kas, tässä muutamia niistä:

»Bivuakissa. Ilman telttiä. On lempeä, suloinen kesäyö ... taivas, tuo suuri, välinpitämätön taivas, on miljooneja tähtiä täynnä... Väsyneinä rasittavista marsseista makaavat sotamiehet siellä ja täällä kentällä. Ainoastaan päällys-upseereille on pystytetty muutamia telttoja. Minun teltassani on kolme telttasänkyä. Molemmat toverini nukkuvat. Oman sänkyni päälle olen pannut pikku Puxlin ... voi kuinka väsynyt se koiraparka oli. Kadun, että otin hänet mukaani. Nyt hän nukkuu tyynesti ja hyvin ... luulen että hän uneksii ystävästään ja suojelijastaan, setä Rudolf Dotzkystä. Ja minä uneksin sinusta, Martha.

Meillä on ollut kauhean kuuma marssiessamme tänään. Aurinko poltti, aivan kuin olisi tahtonut saada aivomme kiehumaan ... ja kantaa sellaisessa kuumuudessa raskasta pääkoppaa ja raskasta kivääriä olalla! Kuitenkaan ei ole yksikään valittanut. Mutta pari kaatui matkalla, eivätkä nousseet enää... Muutamat saivat auringonpiston ja kuolivat heti. Heidän ruumiinsa pantiin kulkulasaretti-vaunuun.

Tähtienloistosta, kuunvalosta ja lempeistä tuulista huolimatta puuttuu kuitenkin tältä kesäkuun yöltä kaikki runollisuus. Ei mitään satakieliä, ei mitään siriseviä heinäsirkkoja, ainoastaan levottomien hevosten kavioiden töminää ja hirnumista, keskustelevien sotilasten ääniä ja yövahtien astuntaa. Ruusujen ja jasminien tuoksun sijaan on täällä nahkan ja hihnojen haju. Mutta eihän tämäkään ole vielä mitään ruudin, veren ja mätänevien ruumisten hajua vastaan... Ihmeellistä, miten sokeita ihmiset ovat! Kun he lukevat tahi kuulevat puhuttavan niistä rovioista, joita ennenaikaan poltettiin »Jumalan kunniaksi», tuomitsevat he niin julmaa ja mieletöntä menettelyä, mutta meidän aikamme ruumiilla-täytettyjä taistelutantereita ihailevat he suuresti... Kynttilä on palanut loppuun ... minä paneudun hetkeksi levolle pienen Puxlin viereen.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Kylä on meidän ... ei, se on vihollisen ... ja jälleen meidän ... ja jälleen vihollisen ... mutta kylä se ei enää olekaan, on vaan kasa savuavia raunioita.

Asukkaat olivat jo joku aika ennemmin muuttaneet tiehensä. Se oli hyvä, sillä sota asutussa seudussa on jotain kauheata. Silloin lentävät kuulat sekä ystävien että vihollisten puolelta asutuihin tupiin ja tappavat vaimot ja lapset. Yksi perhe oli kuitenkin jäänyt jälelle tuohon kylään, jonka eilen voitimme ja jälleen menetimme, se oli vanha pariskunta ja heidän tyttärensä, jonka mies palveli meidän rykmentissämme. Kun lähestyimme kylää, sanoi hän minulle: »Tuolla punakattoisessa huoneessa asuu vaimoni ja hänen iäkkäät vanhempansa. He eivät ole voineet paeta, molemmat vanhukset ovat melkein rampoja, ja vaimoni ei tahtonut heitä jättää... Jumalan tähden, herra everstiluutnantti, komentakaa minut sinne!»... Mies parka! Hän joutui juuri parahiksi näkemään vaimonsa kuolevan. Pommi oli pudonnut hänen vierelleen. Miten vanhuksien oli käynyt, en tiedä. Luultavasti ovat he hautautuneet raunioihin: heidän huoneensa oli ensimäisiä, joita sytytettiin. Taistelu aukealla tanterella on jo kylliksi hirvittävää, mutta taistelu ihmisasumusten keskellä on paljo hirmuisempaa. Kaatuvia hirsiä ... leimuavia liekkiä ... tukehduttavaa savua ... tuskasta raivostuneita eläimiä ... jokainen muuri varustus, jokainen ikkuna ampuma-aukko... Olen nähnyt rintavarustuksen, joka oli tehty ruumiista ... tuota näköä en koskaan unhoita. Yksi tuon muurin »tiilikivistä» eli vielä ja liikutti käsivarsiansa...

Eli vielä ... se on tila, jota sodassa näkee tuhannessa eri muodossa ja joka sulkee itseensä hirmuisimmat kärsimykset. Jos olisi olemassa yksi laupeuden enkeli, joka liikkuisi taistelutantereitten yli, olisi hänellä kylliksi tehtävää antaessaan armonpistoja noille onnettomille olennoille ... ihmisille ja eläimille ... jotka »vielä elävät».

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Tänään on meillä ollut pieni ratsuväki-miekkailu. Yksi preussiläinen rakuunarykmentti tuli laukaten vastaamme. Me emme odottaneet hyökkäystä, vaan riensimme vihollista vastaan. Emme ampuneet laukaustakaan. Muutamien askelten päässä toisistaan kajahuttivat molemmat armeijat kaikuvan hurraahuudon ... sotahuuto voipi innostuttaa, sen tietävät intiaanit ja Zulu-kafferit vielä paremmin kuin me ... hyökkäsivät sitte toisiansa vastaan, hevonen hevosta ja polvi polvea vastaan. Sapelit välkkyivät ilmassa ja iskeytyivät vastustajain päihin. Pian olimme niin lähellä toisiamme, ettemme enää voineet käyttää aseitamme, vaan taistelimme rinta rintaa vastaan. Säikähtyneet hevoset nousivat pystyyn ja peräytyivät nopeasti. Minä putosin kerran maahan ja näin raivokkaasti potkivia hevosen kavioita aivan lähellä päätäni.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Taaskin on päivä kulunut; olemme marssineet ja onpa meillä ollut pari otteluakin. Minua on kohdannut suuri suru, joka tuottaa minulle tuskaa, vaikka minun pitäisikin olla tottunut tämänkaltaisiin tapauksiin. Mutta minä en voi sille mitään, että onnettomuus on niin syvästi koskenut mieleeni, etten voi olla sitä ajattelematta... Puxl, meidän pieni iloinen Puxl ... voi, jos olisin antanut hänen jäädä pikku Rudolfin luo!... Puxl juoksi tapansa mukaan jälessämme. Äkkiä kuulen sen ulvahtavan tuskasta ... yksi kranaatin-siru oli läpäissyt siltä oikean jalan... Se ei voi juosta enää ... yksin ja hyljättynä jää se jälkeen ja »elää vielä». Kaksikymmentäneljä, neljäkymmentäkahdeksan tuntia kuluu ja yhä vieläkin se elää. Se huutaa valittaen jälkeeni: »Oi, isäntäni, hyvä isäntäni, älä jätä pikku Puxl raukkaa jälkeesi!» Ja sen pieni sydän halkeaa surusta... Se ajatus katkeroittaa minua enimmin, että kuoleva, uskollinen olento tuomitsee minua väärin. Se näki minun katsovan jälkeeni, kuulevan valituksensa ja kuitenkin sydämettömästi sen jättävän. Tuo pieni eläinraukka ei ymmärrä, että eteenpäin ryntäävä rykmentti, jonka rivistä taistelutoverit kaatuvat ja jäävät tielle, ei voi pysähtyä pienen haavoitetun koiran vuoksi. Sen korkeamman velvollisuuden täyttämisestä, jota minä noudatin, ei sillä luonnollisesti ollut aavistustakaan, siksi syytti tuo rakas, uskollinen koiransydän nyt minua armottomuudesta...

Voida tuollaisten suurten tapausten keskellä surra pientä koiraa!... niin huudahtaisi moni, mutta et sinä, Martha. Tiedän, että sinunkin silmääsi samentaa kyynel ajatellessasi meidän rakkaan Puxlimme surullista kohtaloa.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Mitä tuolla tehdään? Ulosottokomppania asettuu puoliympyrään. Onko saatu kiinni joku vakooja?... Ei *yksi*, vaan *seitsemäntoista*... Tuolla ne tulevat, neljään riviin järjestettyinä ja päät alaspäin. Niiden jälestä tulee vaunu, jossa makaa ruumis, ja sen viereen sidottuna istuu kaksitoistavuotias poika, kuolleen poika...

En voi katsoa heidän kuolemaansa ja poistun sen vuoksi. Mutta laukaukset kuulen ... kahdeksantoista kappaletta... Muurin takaa kohoaa savupilvi ... kaikki ovat kuolleet ... poikakin...»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Vihdoinkin mukava yöpaikka eräässä pienessä kaupungissa, hyvä yösija ja hyvä illallinen. Ja kuule vielä:

Olin juuri paneutumaisillani sänkyyn, kun käskyläiseni ilmoitti, että yksi mies meidän rykmentistämme pyysi hartaasti päästä puheilleni, koska hänellä oli jotain mukanansa, jonka hän välttämättömästi itse tahtoi minulle jättää. Annoin hänen tulla sisään.

Ja kun hän jälleen meni takaisin olin hänet runsaasti palkinnut, luvannut pitää huolta hänen vaimostaan ja lapsistansa, jos hänelle jotain tapahtuisi.

Sillä se, mitä tuo kunnon mies minulle antoi, päästi minut suuresta tuskasta, joka oli vaivannut minua kolmekymmentäkuusi tuntia. Se oli minun Puxlini. Tosin haavoitettuna ... kunniakkaasti haavoitettuna, niinkuin sanotaan ... mutta vielä hengissä ja rajattoman iloisena siitä, että jälleen oli isäntänsä luona. Hän huomasi varmaankin nyt, että hän oli väärin tuominnut minua kovuudesta... Niin, kohdatessamme toisemme valtasi meidät molemmat suuri riemu. Annoin hänelle heti kulauksen vettä ... oi, kuinka se mahtoi maistaa, sillä varmaankin kymmenen kertaa keskeytti hän ahnaan latkimisensa ilmoittaakseen iloisella haukunnalla tyytyväisyytensä. Sitte sidoin hänen jalantynkänsä, annoin hänelle hyvän illallisen ja panin hänet maata sänkyyni. Nukuimme molemmat hyvin. Kun aamusilla heräsin, nuolasi hän vielä kerran kiitollisena kättäni, ojensi jalkansa, hengitti syvään ja -- oli mennyt suloisiin rauhanmajoihin. Pikku Puxl, se oli onnellisinta sinulle!»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Mitä kaikkea olenkaan tänään nähnyt! Kun suljen silmäni, astuvat näkemäni tapaukset kauhean selvinä sisällisten silmieni eteen. Kuinka on mahdollista, että muut saavat niin »raikkaita, iloisia muistoja» sodasta? Niin, he eivät puhu mitään niistä hirmutapauksista ja siitä kurjuudesta, jota ovat nähneet, he pitävät kaiken sellaisen omana salaisuutenaan.

Kerron sinulle nyt kaksi tapausta, jotka ovat syvästi painuneet muistooni.

Jyrkkiä, kallioisia vuoria ja sotamiehiä, jotka notkeina kuin kissat kiipeävät niitä ylös. Kallioiden huipuilta ampuu vihollinen hyökkääjiä. Näen, miten kuulat niihin sattuvat, miten he äkkiä ojentavat molemmat kätensä, pudottavat kiväärin ja putoavat korkeudesta alas -- porras portaalta, kunnes aivan musertuvat.

Vähän matkan päässä luotani näen yhden ratsastajan, jonka vierellä yksi kranaati lentää pirstoiksi. Hänen hevosensa hyppää sivulle ja hyökkää ohitseni. Mies istuu vielä satulassa, mutta kranaatin-siru on repäissyt auki hänen vatsansa ja sisälmykset ovat kiskoutuneet pois. Hänen ruumiinsa yläosaa pitelee kiinni alaosassa ainoastaan selkäranka, koko etupuoli on suuri, verinen aukko. Vielä muutamia hetkiä ja hän putoaa satulasta, mutta jääpi riippumaan jalustimeen ja peljästynyt hevonen vetää häntä pitkin kivistä maata.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Jyrkkää ja sateen-liuottamaa tietä pitkin tulee tykistöväestön osasto. Kanuunavaunut ovat uponneet syvään liejuiseen maahan, ja märät hevois-raukat saadaan vaan pieksämisen ja lyönnin kautta eteenpäin kulkemaan. Yksi, joka on jo kuolemaisillaan väsymyksestä, ei voi enää kulkea eteenpäin; ei auta, jos häntä lyödään, hän tahtoisi mennä eteenpäin niin mielellään, mutta hän ei jaksa. Eikö tuo mies, joka lakkaamatta lyöpi eläinraukkaa päähän, sitä huomaa? Jos tuo raaka heittiö olisi ollut tavallinen ajuri, joka noin olisi rääkännyt hevostansa, olisi poliisi hänet heti ottanut kiinni. Mutta tuo kanuunankuljettaja, joka on saanut käskyn kuljettaa tuota murhaavaa kapinetta eteenpäin, täyttäähän hän vaan velvollisuutensa. Sitä ei rääkätty hevosraukka voinut tietää, hänen täytyi ihmetellä tuollaista kovuutta ja armottomuutta. Ihmetellä! -- Niin, sillätavoin kuin eläimet ihmettelevät, ei sanoilla ja käsitteillä, vaan tunteilla, jotka ovat sitä syvemmät, koska ei niitä voida ilmaista. Ainoastaan yksi ilmaisukeino on heillä tuollaista kärsiessä, tuskan huuto. Ja hevosraukka huusi myöskin kaatuessaan vihdoin, huusi niin sydäntävihlovasti ja valittavasti, että se vielä nytkin kaikuu korvissani, ja koko seuraavan yön vaivasi minua unissani. Kauhea uni sitäpaitsi! Mielestäni olin, en yhden, vaan satojen tuhansien sellaisten tykistö-hevosten surutunto, -- sillä uneksiessani olin nopeasti laskenut niiden hevosten luvun, jotka sodassa nääntyvät... Ihmiset *tietävät* ainakin, miksi heidän henkensä pannaan vaaralle alttiiksi, he ymmärtävät ainakin syyn ja tarkoituksen. Mutta me, hevois-raukat, emme tiedä mitään, kaikki ympärillämme on vaan pimeyttä ja kauhua. Ihmiset menevät ilolla vihollista vastaan, mutta meidän ympärillämme on joka puolella vihollisia -- omat isäntämme, joita niin uskollisesti rakastamme, ja joiden palveluksessa ponnistamme viimeisetkin voimamme, ne lyövät ja rääkkäävät meitä ... ja jättävät meidät auttamattomina makaamaan sinne, jonne kaadumme. Ja kuinka paljo saammekaan kärsiä: pelkoa, niin että tuskan hiki vuotaa virtana koko ruumiistamme ... janoa, sillä meillä on alituinen kuume!... Oi, kuinka tuo jano kiduttaa meitä, vertavuotavia, kurjia hevosia, meitä sataatuhatta!... Tässä heräsin ja tartuin kiihkeästi vesipulloon -- minulla itselläni oli polttava kuume.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Eräältä korkealta kukkulalta voivat upseerit nähdä vaihtelevia tapauksia. Niinpä näki sieltä, miten eräs silta rysähti rikki juuri kuin pitkä rivi vaunuja ajoi sen ylitse. Oliko noissa vaunuissa haavoitettuja? En tiedä, näin vaan, miten kaikki, vaunut, hevoset, ihmiset syöksyivät syvään, valtavaan koskeen ja katosivat sinne. Onhan tuo onnellinen tapaus, koska vaunut olivat »mustien» omat. Minä kuvittelen nimittäin mielessäni, että taistelu tapahtuu sakkilaudalla, jossa me olemme valkoiset nopat ja viholliset mustat. Silta ei sortunut sattumuksesta; valkoiset olivat sahanneet sillan nojapuut poikki, koska he tiesivät, että mustien piti kulkea siitä ylitse; -- kaunis ajatus siis!

Toinen tapaus, jonka myös voi nähdä kukkulalta oli eräs, jossa valkoiset olivat suuresti erehtyneet pelissä. Yksi meidän rykmenteistämme komennetaan erehdyksessä suoraan yhteen lammikkoon, josta se ei voi enää palata, vaan tulee melkein miespuuttoon ammutuksi. Ne, joita vihollisen luoti kohtaa, kaatuvat liejuun ... vaipuvat syvempään ja syvempään ... tukehtuvat likaan, joka tunkeutuu nenään ja suuhun, eivätkä voi edes huutaakaan. No niin, se oli sen erehdys, joka komensi ne sinne, mutta vahinkohan ei ole niin suuri, vastaa suunnilleen kaatunutta talonpoikaa. Seuraava taidokas peli tornilla tahi ruhtinattarella, ja kaikki on jälleen palkittu. Lieju on tosin vielä jälellä kaatuneiden silmissä ja suissa, mutta sehän on sivuseikka. Päävirhe on -- tehty asetelmallinen erehdys.

Joku aika sitte tapahtui jotain samankaltaista. Meidän jääkäripataljoonamme ampui yön pimeydessä useita tuntia lakkaamatta yhtä meidän omaa rykmenttiämme kohti, kunnes päivän vaietessa huomasivat erehdyksen; ja erään toisen kerran jälleen komennettiin toinen joukko-osasto yhteen lammikkoon, jonne moni hukkui. Mutta sellaisia vähäisiä erehdyksiä voipi tapahtua parhaimmallekin pelaajalle.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Horjumaton päätökseni on, että jos palajan tältä sotaretkeltä, otan eroni sotilasammatista. Kun kerran on saanut sellaisen inhon sotaa kohtaan, kuin minä, niin olisi tuon asian palveleminen loppumaton valhe. Kuten tiedät, on minulla aina ollut vastenmielisyys sotaan menoa vastaan, mutta nyt on se niin suurentunut, että kaikki ne syyt, jotka ennen saattoivat minut jäämään virkaani, nyt eivät enää minua sinne sido.»

* * * * *

Königgrätzin taistelu oli ollut. Taaskin tappio, ja tällä kertaa ratkaiseva, siltä ainakin näytti. Isäni ilmoitti meille tämän tiedon sellaisella tavalla, kuin olisi ilmoittanut meille maailman lopusta.

Eikä mitään kirjettä eikä mitään sähkösanomaa Fredrikiltä! Konrad ilmoitti morsiamelleen olevansa vahingoittumatta, -- mutta Fredrik, oliko hän haavoitettu tahi kuollut? Tappioluettelot eivät olleet vielä saapuneet, mutta kerrottiin, että mieshukka oli Königgrätzissä ollut tavattoman iso: neljäkymmentätuhatta kuollutta ja haavoitettua.

Kolmantena päivänäkään ei vielä mitään tietoa. Minä itken ja itken koko päivän. Juuri siksi, etten ole vielä kadottanut *kaikkea* toivoa, voin vielä itkeä. Isänikin on hyvin alkuloinen, mutta Otto on kiihkoissaan kostonhimosta. Kerrotaan, että Wienissä pannaan toimeen vapaaehtoinen joukko, ja siihen aikoo hänkin yhtyä.

Muutamien päivien perästä tuli kirje tohtori Bresseriltä, joka oli taistelutantereen läheisyydessä. Hätä oli ääretön ja aivan mahdoton kertoa. Hän oli liittynyt erääseen tohtori Braueriin, joka oli lähetetty ottamaan oloista selkoa ja lähettämään tietoja. Myöskin odotettiin sinne erästä saksilaista naista -- rouva Simonia, uutta Nightingalea, joka oli sodan alusta asti toiminut Dresdenin hospitalissa ja nyt tarjoutunut matkustamaan böhmiläisille taistelutantereille auttaakseen haavoitettuja ympärillä olevissa sairaaloissa. Tohtorit Bruauer ja Bresser aikoivat mennä tuota uljasta naista vastaan Königinhofiin, viimeiselle asemalle, joka vielä oli rautatie-yhteydessä Wienin kanssa. Bresser pyysi meitä, jos mahdollista lähettämään sidetavaroita ynnä muuta sellaista mainitulle asemalle, jossa hän itse olisi niitä vastassa.

Tuskin olin lukenut tämän kirjeen, ennenkuin päätökseni oli tehty. Minä veisin itse sidetavara-kirstun Königgrätziin. Voisihan olla mahdollista, että Fredrik makaisi juuri jossain niistä sairashuoneista, joissa rouva Simon aikoi käydä... Minä yhtyisin häneen, ja löytäisin ja pelastaisin Fredrikin, maksoi mitä maksoi.

Ilmoittamatta aikomustani kellenkään omistani, joilla olisi ollut tuhatkin muistutusta sitä vastaan, lähdin matkalle pari tuntia tohtori Bresserin kirjeen tulon jälkeen. Päästäkseni helposti Grumitzista sanoin, että tahdoin itse Wienissä hankkia ja lähettää ne tavarat, joita tohtori toivoi. Wienistä aijoin vasta ilmoittaa isälleni, että olin matkustanut sotatanterelle. Tosin tuli mieleeni epäilyksiä siitä sopisinko tuollaiseen toimeen: taitamattomuuteni ja kokemattomuuteni, inhoni haavoja, verta ja kuolemaa kohtaan -- mutta minä karkoitin nuo epäilykset, minunhan täytyi tehdä mitä tein. Olin näkevinäni mieheni rukoilevan ja kehoittavan katseen; hän ojensi käsivartensa minua kohti sairasvuoteeltaan, ja ainoa mitä voin ajatella oli: minä tulen, minä tulen!

Wienissä vallitsi ääretön hämmästys ja suru. Vaununi ohitse ajoi useita vaunuja, jotka olivat haavoitettuja täynnä -- koetin katsoa noihin vaunuihin, olisiko Fredrik haavoitettujen joukossa, mutta en voinut. Jos hän sitäpaitsi olisi tuotu Wieniin, olisimme kyllä saaneet siitä tiedon.

Menin erääseen hotelliin, järjestin ja panin kokoon ostamani tavarat, kirjoitin kirjeen isälleni, puin itseni yksinkertaiseen ja käytännölliseen matkapukuun ja läksin pohjoiselle asemalle. Aivan kuin jostain päähän pistosta toimitin kaikki tehtäväni.

Asemalla oli suuri liike. Kaikki odotussalit, porraskäytävät, asemasillat olivat haavoitettuja täynnä. Muutamat niistä olivat juuri kuolemaisillaan. Kaikkialla vilisi ihmisiä, sairaanhoitajia, terveys-sotamiehiä, laupeudensisaria ja lääkäreitä. Miehiä ja naisia virtaili salin läpi, etsien haavoitettujen seasta sukulaisiaan, tahi jakaen viiniä, sikaareja ynnä muuta haavoitetuille. Rautatien-henkilökunta koetti estää liiallista tungosta; minuakaan ei tahdottu päästää eteenpäin.

-- Mitä te tahdotte? On kielletty antamasta sairaille ruoka- ja juomatavaroita. Kääntykää komitean puoleen, siellä otetaan kaikki lahjat vastaan.

-- Ei, ei, -- sanoin minä, -- minä matkustan täältä. Milloin menee seuraava juna?

Pitkän odotuksen perästä sain tietää, että useimpain junien kulku oli lakkautettu, koska rata piti pitää vapaana haavoitettujen kuljettamista varten. Tänään ei mennyt mitään matkustajajunaa. Ainoastaan kaksi junaa menisi Königgrätzin läheistöön, yksi reserviväen kanssa ja toinen vieden lääkärejä, sairaanhoitajia ja sidetavaroita.

-- Enkö minä saisi seurata jotakuta niistä?

-- Se on mahdotonta! -- Olin epätoivossa. Silloin näin äkkiä parooni S:n, isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajan, saman, jonka tunsin jo vuoden 1859 sodan ajoilta. Riensin hänen luoksensa.

-- Parooni S., auttakaa minua Jumalan tähden! Te tunnette varmaankin minut?

-- Minulla on kunnia. Paroonitar Tilling ... kuinka voin teitä palvella?

-- Te lähetätte yhden junan Böhmiin -- sallikaa minun seurata mukana. Kuoleva puolisoni kaipaa minua. -- Jos teillä on sydäntä, niin älkää hyljätkö rukoustani!

Monien epäilysten jälkeen myöntyi hän lopullisesti pyyntööni. Hän kutsui yhden niistä lääkäreistä, joiden piti seurata junaa, ja jätti minut hänen suojeluksensa alaiseksi.