Part 9

Aviomies oli kahden vaiheilla antaisiko puolisollensa avun, jonka hän olisi tehnyt kenelle vieraalle ihmiselle hyvänsä, ja sen avun suhteen, minkä tuntematon ihminen näissä suhteissa arvelematta olisi vastaan ottanut, sen avun suhteen vaimo tässä epäili ottaisiko sen mieheltään vastaan; hän vapisi vienosti kun Artturi viimein, vähän aikaa mietittyänsä, kuitenkin laski kätensä hänen ympärilleen. Ei kumpikaan heistä virkannut sanaakaan tämän kymmenen minuutin pituisella matkalla, mutta Eugenian kasvot kalpenivat joka askele, mihinkä he luikuivat laksoa kohden. Hän ei näyttänyt suvaitsevan, että tuo käsi ympäröitsi häntä, että hänen täytyi nojata Artturin olkapäätä vasten niin liki, että Artturin hengitys kosketti häntä; ja kuitenkin helpotti Artturi hänelle niin paljon kuin mahdollista tätä tuskallista tilaa. Ei ainoatakaan silmäystä Artturi luonut Eugenian puoleen; koko hänen huomionsa näkyi olevan tiehen tarkistuneena, mikä vaatikin kaikkea varovaisuutta, jolleivät molemmat solahtaisi rinnettä alas. Mutta vastoin tätä tyvenmielisyyttä näkyi taas nuoren miehen huulilla tuo petollinen vävähtely, ja kun hän oli ennättänyt alas ja syvälle henkeään vetäen laski nuoren rouvan käsistään, oli selvästi nähtävänä, että hän oli ollut kaukana olemasta levollinen tällä oudolla vaelluksella. Puiden oksain välitse pilkoittivat arentitalon rakennukset, ja äkisti, ikäänkuin heidän täytyisi mihin hintaan hyvänsä lyhentää tämän yksinäisyyden, poikkesivat he sinne. Korkealla heidän päällänsä pauhasi kevätmyrsky ja siellä kukkulalla peitti sumu jälleen metsän rinteessä olevan kuusen, joka varjellen oli levittänyt siipensä kahden ihmisen suojaksi, hetkellä, josta vuoritaru kertoo: Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi!

* * * * *

Puolenpäivän jälkeen samana päivänä, jona Artturi ja hänen vaimonsa olivat metsässä, oli herra Berkow tullut ja oli jo heidän kotiin tullessaan heidät vastaan ottanut; mutta hän ei näkynyt tällä kertaa pää-kaupungista tuoneen muassaan sitä erinomaisen hyvää mielialaa, millä hän tätä ennen täällä käydessään oli ollut, ahmiessaan ensimäistä voittoriemua, minkä se uusi ylhäinen sukulaisuus hänelle tuotti. Tosin oli hän nytkin erinomaisen kohtelias miniäänsä ja äärettömän armoitteleva poikaansa kohtaan; mutta koko hänen olentonsa osoitti jonkinlaista pikaisuutta, jotakin levottomuutta ja hajamielisyyttä, mikä jo illan kuluessa ilmaantui ja vielä selvemmin näkyi seuraavana aamuna, kun Artturi astui hänen huoneesensa ja pyysi päästä puheille.

-- Myöhemmin, Artturi, myöhemmin! sanoi hän poistellen. Älä nyt kiusaa minua turhanpäiväisillä, kun pääni on täynnä mitä vakaisimpia asioita. Raha- ja toimintoseikat ovat tuottaneet minulle äärettömiä haittoja pääkaupungissa; kaikki tukkeutuu, kaikki antaa vahinkoa voiton sijaan ja -- vaikka, tuotahan et ymmärrä, eikä se sinua miellytäkään! Kyllähän kohta saan asiat kuntoon jälleen; mutta säästä minua nyt vaan yksityisistä asioistasi!

-- Se ei ole mikään yksityinen asia, isä; asia on arvollinen sinullekin. Mieltäni pahoittaa, että minun juuri nyt täytyy vaatia huomiotasi, hetkellä, jona sinulla on niin ylen paljon tekemistä, mutta sitä ei käy välttäminen.

-- Noh, sitte päivällisen jälkeen! vastasi Berkow tuskallisesti. Voinethan niin kauan odottaa. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat jo odottavat minua siellä neuvoittelu-salissa, ja minä olen antanut sanoa yli-insinöörille, että minä heti kokouksen jälkeen tulen menemään alas hänen seurassaan.

-- Menemään alasko? kysyi nuori Berkow tarkallisemmin. Aiotko purnua tarkastaa?

-- En! Minä aion tarkastaa vipulaitoksen muutosta, joka on tehty poissa ollessani. Mitäpä minä purnussa tekisin?

-- Minä luulin, että kerran itse ottaisit tarkan tiedon, näyttääkö siellä alhaalla todellakin niin huonolta kuin sanotaan.

Berkow, joka jo oli lähtemäisillään, käännähti yhtäkkiä päin ja katseli poikaansa erinomaisen kummastunein silmin.

-- Mistä sinä tiedät miltä purnussa näyttää? kuka on pannut semmoista päähäsi? Näyttää niinkuin tirehtööri olisi kääntynyt herra poikaseni puoleen, kun en ottanut korviini hänen pyyntöänsä saada rahaa korjauksiin. Silloin on hän tosiaankin kääntynyt oikean miehen puoleen!

Hän nauroi ääneen, huolimatta siitä tyytymättömyyden ilmauksesta, mikä oli luettavana Artturin kasvoissa, kun tämä vastasi:

-- Kuitenkin on tutkittava, missä määrässä korjaukset ovat välttämättömiä, ja kun nyt kerta menet sinne alas insinöörin seurassa, niin voisithan käyttää tilaisuutta ja ottaa purnu perinpohjin tutkittavaksesi.

-- Varonpa itseni siitä! vastasi Berkow lyhyesti. Luuletko minulla olevan halua panna henkeäni vaaraan? Purnut ovat vaaralliset nykyisessä tilassaan, se on epäilemätön asia.

-- Ja kuitenkin lähetät joka päivä satoja työmiehiä sinne alas?

Tämän kysymyksen nuotti oli varsin omituinen, niin omituinen, että isä rypisti otsaansa.

-- Tahdot kentiesi pitää parannus-saarnan minulle, Artturi? Miltähän se kuuluisi sinun suustasi? Näytät yksinäisyydessäsi täällä maalla ruvenneen harrastamaan philantropiaa (ihmisrakkautta). Mutta parempi että annat sen olla! Se on ylen kallishintainen huvitus, etenki meidän suhteissamme. Muuten pidän huolen siitä, ett'ei minkäänlaisesta onnettomuuden tapauksesta minulle vahinkoa tule, sillä se nyt juuri tulisi sangen sopimattomalla ajalla. Mikä on välttämätöntä, se tehdään ja parannetaan; laajoihin laitoksiin minulla ensistäkin ei ole rahaa, ja yhtä vähän voin, lyhemmäksikään ajaksi, seisahduttaa työtä; paljon rahaa olet sinä viime aikana ennen häitäsi tarvinnut. Mutta enpä ymmärrä, minkä tähden nyt tuota pikaa huolehdit asioita, joista ennen et ole tahtonut tietää mitäkään. Otapa sen sijaan asumustasi ja talvelliset iltahuvisi pääkaupungissa järjestääksesi ja jätä minulle huoli ja edesvastaus semmoisesta, mitä et laisinkaan ymmärrä.

-- En isä, en ollenkaan! vakuutti poika, teeskentelemättömällä tuimuudella. -- Siitä olet rehellisesti huolen pitänyt.

-- Luulenpa tosiaankin, että tahdot antaa minulle nuhteita? puhkesi Berkow sanomaan. Etkö ole nauttinut kaikkia elämän riemuja? Olenko koskaan karttanut yhtään uhria, jolla niitä on voitu hankkia sinulle runsahimmassa mitassa? Enkö jätä jälkeeni rikkautta, minä, joka olen alkanut retkeni pennittä lakkarissa? Enkö ole naimisen kautta paroonitar Windegin kanssa saattanut sinua aatelisten pariin, johon, ennen tahi myöhemmin, tulet kuulumaan. Tahtoisinpa nähdä sen isän, joka on tehnyt niin paljon poikansa hyväksi kuin minä!

Artturi oli koko tämän puheen aikana äänettömänä katsonut akkunasta ulos; nyt kääntyi hän mennäksensä pois.

-- Sinä olet aivan oikeassa, isä, mutta minä näen, että sinulta nyt puuttuu sekä kärsivällisyyttä että aikaa kuulemaan, mitä olen päättänyt sanoa sinulle. Siis, päivälliseltä päästyämme!

Hän meni, kun Berkow, päätänsä pudistaen, katsoi hänen jälkeensä. Poikansa tuntui hänestä nyt aika-ajoin varsin mahdottomalta käsittää; muuten hänellä ei juuri näyttänyt liikaa aikaa olevan, hän sulki äkkiä kirjoituspöydän, otti hattunsa ja meni neuvottelu-saliin -- silmän luonteella, joka ei ennustanut lempeyttä siellä odottaville tehtaan herroille.

Purnussa olivat sillä aikaa kaikki vuorityömiehet koolla, ja niiden piti juuri nyt laskeuta toiseen kerrokseen; he odottivat ylipäällysmiestä, jota ei vielä näkynyt. Siellä oli miehiä kaiken-ikäisiä ja kaikkiin työhaaroihin kuuluvia, joita vuorenkaivosten toimessa vaaditaan, niin myös kaikki tähän osastoon kuuluvat päällysmiehet; mutta heillä kaikilla oli vaan yksi keskus, nimittäin Olli Hartonen, joka seisoi keskellä ryhmää, ristissä kasinoja joka, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä puhunut, kuitenkin ehdottomasti näytti olevan päähenkilö.

Varsinainen neuvottelu ei kyllä täällä liene tullut kysymykseen; siihen oli niin aika kuin paikkakin varsin sopimaton; mutta tässäkin lyhykäisessä sattumoisessa yhtymyksessä näkyvät he puhuneen asioista, jotka nyt kerran olivat joutuneet punnitsemisen pää-aineiksi tehtaan työmiehissä.

-- Luota siihen, Olli, ne eivät seuraa meidän esimerkkiämme noissa toisissa tehtaissa, sanoi nuori vuorityömies Lauri, joka seisoi rinnatusten Hartosen vieressä. He väittävät, että se on liian aikaista heille ja etteivät ole siihen kyllin valmistetut, sanalla sanoen, heillä ei ole halua, ja he tahtovat ensin odottaa soveliasta aikaa.

Olli nakkasi ynseästi päänsä kenolleen.

-- Noh hyvä! Silläpä astumme yksinämme edellä. Meillä ei ole aikaa hukata!

Hämmästyksen hälinä kuului työmiesten joukosta.

-- Yksinämmekö? kysyivät muutamat. Ilmanko tovereittamme, lisäsivät toiset, ja enemmistö matki levottomasti: Nytkö jo?

-- Nyt sanon minä, keskeytti heidät Olli komentaen, ja samalla yllyttäväisesti ympärilleen katsahtaen. Jos jollakin teistä on toinen mielipide, niin sanokaa!

Melkoinen osa läsnä olevista näytti tosiaankin olevan toista ajatusta; kuitenkaan ei yksikään uskaltanut lujasti panna vastaan, ainoastaan Lauri arveli:

-- Mutta niinhän oli sinunkin mielestäsi, että parasta olisi jos kaikki lähiset laitokset yhtä haavaa lakkaisivat työtä tekemästä.

-- Onko se minun syyni, että he nuhjailevat ja vitkastelevat siksikuin kärsivällisyytemme loppuu? kysyi nuori päällysmies kiivaasti. Jos he nyt välttämättömästi tahtovat odottaa, niin me emme taida, sen te tiedätte hyvin kyllä. Mutta tottapa he tahtovat lähettää meidät edeltäpäin tuleen nähdäksensä kuinka meidän käypi. Sepä vasta on oikein toverin tavalla tehty! Noh, kyllä tulemmekin ilman heittä toimeen!

-- Ja luuletko siis todellakin, että hän -- Lauri katsahti nyt sille suunnalle, missä vallas-miesten asunto oli - että hän antaa suostumuksensa?

-- Hänen täytyy! sanoi Olli jäykästi, taikka syöksee hän itsensä häviöön! Nyt juuri on muutamat hänen aikeensa käyneet onnettomasti; siihen vielä on hänen täytynyt maksaa kaikki herra poikansa velat ja se uusi huoneus kaupungissa maksanee niinikään sadat tuhantensa; jos nyt siihen lisäksi laitokset pysyvät työttöminä moniaita kuukausia, juuri nyt, kun ne suuret kontrahdit ovat tehdyt, niin on loppu käsissä koko loistoisuudelle. Kaksi vuotta tätä ennen hän kentiesi vielä olisi sen kestänyt, nyt ei hän kestä. Me pääsemme tarkoituksemme perille, jos vaan sillä nyt uhkaamme häntä.

-- Suokoon Jumala, että todellakin pääsisimme tarkoituksemme perille! huokasi eräs kaivostyömies, eräs jo elähtänyt, kalpea- ja laiha-kasvoinen ja murheellisen näköinen mies. Olisipa kauheata, jos ilman aikojamme saattaisimme päällemme kaiken surun ja hädän, ja viikottain saisimme vaimonemme ja lapsenemme istua nälissämme, ja kuitenki viime lopussa asia jäisi entiselleen. Jos kuitenkin kernaammin odottaisimme kunnes kumppalit --

-- No niin, jos odottaisimme niitä toisia? -- kuului sieltä ja täältä yksityisiä ääniä.

-- Lörpötyksiä, eikä koskaan muuta! ärjähti Olli hurjasti. Minä sanon teille, että juuri nyt on paras aika ja että me käymme edellä. Tahdotteko seurata minua vai ettekö tahdo? Vastatkaa?

-- Noh, älä nyt noin kiivastele! sanoi Lauri välitellen. Tiedäthän, että sinua seuraavat kaikki, kun kerta niin pitkälle tullaan. Antakaamme toisten tehtaalaisten tehdä mitä tahtovat. Me olemme yksimielisiä -- täällä ei kukaan jätä sinua pulaan.

Enpä neuvokaan ketään peräytymään kun asiasta tosi tehdään! sanoi Olli synkeästi ja uhkaavasti vilkaisten sille suunnalle, mistä vastaanpano kuului. Silloin ei pelkoisuus kelpaa, silloin täytyy toisen vastata toisensa puolesta, ja voi sitä, joka ei sitä tee!

Nuorella johtajalla näytti yksinvaltaisessa käytöksessään kumppaleita kohtaan olevan oikea keino, millä hän voi tukahuttaa jokaisen mahdollisesti koituvan vastuksen. Ne harvat vastaan sanojat, jotka yksin omaisesti olivat elähtäneitä miehiä, pysyivät ääneti, jota vastoin muut, erittäinkin nuoremmat, ilmi-ääneen hyväksyen tungeksivat Hartosen ympärille, joka nyt tyvenesti jatkoi:

-- Muuten ei nyt olekaan aikaa puhua kaikista noista asioista, illalla tahdomme --

-- Ylipäällysmies! huudettiin keskelle hänen puhettaan, ja kaikkein silmät kääntyivät samalla purnun suuta kohden.

-- Erilleen toisistanne! komensi Olli, ja kuuliaisena komennolle lauma hajautui. Itsekukin kaappasi taas lyhtynsä, jonka oli luotansa laskenut.

Ylipäällysmies, joka ripeästi ja joksikin äkkiarvaamatta oli astunut esiin oli arvattavasti havainnut tämän äkisti hajautuvan ryhmän, kentiesi kuullut komennonkin, sillä hän katsahteli uteliaasti ympärilleen miesjoukkoon.

-- Näytättepä pitävän tovereitanne aivan erinomaisessa kurissa, Hartonen, sanoi hän kylmästi.

-- Pidänpä jotensakin, herra ylipäällysmies! vastasi Hartonen samaa nuottia.

Ei liene ylipäällysmiehelle eikä muillekaan tehtaan virkamiehille ollut mikään salaisuus, mitä se oli, josta työmiehet nyt enimmiten puhelivat keskenään; kuitenkin katsoi hän paremmaksi olla niin kuin ei olisi mitään kuullut eikä nähnyt, ja hän jatkoi ei mistään milläänkään:

-- Herra Berkow tahtoo yhdessä insinöörin parissa katsastaa vipulaitosta. Te jäätte Laurin seurassa kulkuaukkoon, Hartonen, kunnes herrat ovat tulleet takaisin. Päällysmies Wilmi vieköön väkenne purnuun, siksikuin itse tulette.

Olli mukautui mitään virkkaamatta tähän järjestelmään ja jäi Laurin parissa sinne, jolla aikaa muut, ylipäällysmiehen johtamina menivät alas kaivokseen. Viimeisen tovereista mentyä kääntyi nuori vuorityömies nyreissään po'is mennäkseen.

-- Pelkuri-raukkoja ne jokaiset! jupisi hän vihoissaan. Niissä epäröimisissä ja pelvon tuskissa ei pääse paikalta. He tietävät yhtähyvin kuin minäkin, että meidän nyt juuri on ottaminen ajasta vaarin, ja yhtähyvin he eivät tahdo ryhtyä mihinkään sentähden, että jäävät yksinään, sentähden, että nuo toiset eivät seiso heidän takanaan. Onneksi meillä on juuri Berkow ainoa, joka on meillä vastuksena eikä mikään muu! Jos hän olisi mies, joka oikeaan aikaan heitä hyvillä sanoilla puhuttelisi, niin emme saisikaan asiaamme aikaan.

-- Etkö siis luulekaan hänen sitä tekevän? kysyi Lauri, vähän epäillen Hartosen arveluja.

-- En, hän on pelkuri, niinkuin kaikki tirannit! Hän kerskailee ja kiusaa meitä vaan niin kauan, kuin pysyy pinnalla kellumassa, mutta kun tulee kysymykseen hänen oma nahkansa tahi oma kukkaronsa, niin kyllä hän sitte ryömii ristin juureen. Hän on tehnyt itsensä niin juurta jaksain vihattavaksi ja on härsyttävä heidät niin supi soppeellisesti, ettei viime lopussa kenelläkään enää ole mitään empimistä, ja silloin ovat kaikki asiat hyvin, silloin on hän jo vallassamme.

-- Entäs nuori herra? Etkö luulekaan hänen sekautuvan asiaan kun meteli alkaa?

Teeskelemätön pilkka välkkyi Ollin huulilla, ylenkatseellisesti vastatessaan:

-- Häntä en otakaan lukuun; hän juoksee ensi hälinällä kaupunkiin, suojaa etsimään. Jos meillä olisi hänen kanssansa tekemistä, kyllä silloin aikaan tulisimme; hän myöntyy vaikka mihinkä, kun vaan uhataan häntä, ettei saa tarpeeksi asti nukkua. Isä toki antaa meille enemmän tekemistä.

-- Hän aikoo katsahtaa vipulaitosta, sanoi Lauri mietiskellen. Entäs jos hän menee alas kaivokseenkin.

Olli naurahteli kitkerästi.

-- Mitä ajattelet? Semmoisten kuin meidän täytyy joka päivä panna henkemme alttiiksi siellä alhaalla; siihen kyllä kelpaamme, mutta herra esimies jääpi kyllä turvallisempaan kulkuaukkoon. Soisinpa että kerta olisin kahden kesken hänen parissa, toisiamme vastatusten; silloin opettaisin hänelle sen vapistuksen, jota niin usein on meillä tarjona siellä alhaalla.

Nuoren miehen silmäykset ja ääni olivat niin rajut, niin täynnä synkeintä vihaa, että hänen maltillisempi toverinsa katsoi paremmaksi olla vaiti ja siten ainakin täksi kerraksi tehdä lopun keskustelusta. Nyt seurasi joksikin pitkä äänettömyys; Hartonen oli astunut akkunan luokse ja katseli malttamattomasti ulos, kun yhtäkkiä tunsi käden olkapäällään ja näki Laurin seisovan ani vierellänsä.

-- Haluaisin kysyä sinulta jotakin, Olli, alkoi hän änköttää. Noh niin, kyllä sanotkin sen minulle, jos pyydän sinua. -- Kuinka on sinun ja Martan väli?

Viipyi muutama hengähdys, ennenkuin Olli vastasi.

-- Minun ja Martan väli! Tahdotko tietää sen? Nuori vuorityömies laski silmänsä maahan. Tiedäthän, että jo kauan olen silmäillyt Martan puoleen, mutta hän ei ole koskaan huolinut minusta, sen tähden että -- hän lienee huolinut jostakin toisesta. Noh, siitäpä en voi moittia häntä! -- silmänsä liukui tämän ohella ihmeellisen liukkaasti ystävän ääritse -- ja jos tosiaankin on totta, että seisot tielläni, niin saanen heittää asian huolestani. Sano siis suorastaan, joko olette asiasta sopineet?

-- Emme ole, Lauri, vastasi Olli kolkolla äänellä, me emme ole sopineet, emmekä tullekaan sopimaan, sen tiedämme nyt kumpikin. En ole esteenä enään minä, ja jos vielä kerran tahdot koettaa onneasi, niin luulen, että hän ottaa sinun.

Ilon leimaus välähti nuorukaisen kasvoille, kun syvästi hengähtäen itsensä oikasi.

-- Niinkö tosiaankin luulet? Noh, kun sinä sanot sen, niin tottapa se niin on, ja minä tahdon koettaa onneani vielä tänä iltana.

Olli veti otsaansa rypyille.

-- Tänä iltanako? Etkö siis ollenkaan muista, että meillä tänä iltana on neuvottelu ja että sinun pitää mennä sinne, eikä kosimaan? Mutta etpä olekaan muita parempi. Nyt, kun aiomme mennä ottelemaan, lemmenhoureet kiertelevät päässäsi; ja nyt, kun jokaisen pitäisi iloita siitä, ettei hänellä ole vaimoa ja lapsia, sinä ajattelet naimista! Teidän kanssanne ei tule toimeen!

-- Noh, saanenhan toki kysyä Martalta, puollusti Lauri itseään nurpastuneena; ja jos hän antaakin suostumuksensa, niin kyllä häihin ainakin on pitkä aika. Mutta katsopas, et tiedä, millä mielellä ollaan, kun rakastetaan jotakin, jota ei voida saada, eli kuinka sydän tykyttää, kun nähdään, että toinen päivä päivältä oleskelee hänen parissaan ja vaan tarvitsisi ojentaa kätensä saadakseen, sen jonka vuoksi toinen panisi henkensä arvalle, vaan ei kuitenkaan huoli sitä ottaa; sinä --

-- Vaiti, Lauri! keskeytti hänen Olli vapisevin huulin, pudottaen puristetun nyrkkinsä niin kovasti akkunapieleen että tärisi. - Mene Martan luokse, nai hänet, tee mitä tahdot, mutta älä kauemmin täällä puhu semmoisista asioista; en tahdo, en voi kauemmin kuulla niitä!

Nuori vuorityömies katseli kummastuksella ystäväänsä; hän ei voinut selittää noita hurjia nuhteita; kuitenkaan ei ollut epäilemistä, että Olli vapaalla tahdolla luopuu tytöstä. Aikaa ei hänellä kumminkaan ollut miettiä tätä asiata, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului Berkowin tuikea ääni ulkopuolella. Tämä sanoi kovalla ja sangen lemmettömällä äänellä hänen muassaan oleville herroille:

-- Ja nyt pyydän teitä todellakin, hyvät herrat, heittämään ne tuumat. Vanha ilmapumppu on kestänyt niin kauan tätä ennen, mitään onnettomuutta tapahtumatta ja voi vieläkin kestää. Me emme tarvitse mitään kallishintaisia laitoksia, jotka katsotte välttämättömiksi sen tähden, ettei se kysy teidän kukkaroanne. Luuletteko tahtovani tänne ihmislempeätä mallilaitosta? Tuotteet tahdon enennetyiksi, ja summat, jotka sitä varten vaaditaan, myönnetään. Muut tuumat pois! Jos kaivosväki on vaarassa, niin siihen en voi mitään! heillä on siitä leipänsä. Minä en voi heittää summia pois vakuuttaakseni muutamia vuorenlohkojia ja päällysmiehiä onnettomuutta vastaan, joka ehkä kerta voi tapahtua, mutta jota tähän asti ei ole tapahtunut. Korjaukset purnuissa ovat rajoitettavat kaikkein välttämättömimpiin, niin että työt pysyvät käymässä, ja sillä hyvä!

Hän töytäsi kaivoshuoneen oven auki ja näytti jotenkin pahasti hämmästyvän, kun näki nuo molemmat vuorityömiehet, joiden ei ollut aavistanut siellä olevan ja jotka uskottavasti olivat kuulleet nuo hänen viimeiset sanansa. Vielä pahemmalta näytti niiden läsnä-olo tuntuvan yli-insinööristä.

-- Mitä täällä ylhäällä teette, Hartonen? kysyi hän kiivaasti.

-- Ylipäällysmies sanoi, että meidän pitää saattaa herrat kulku-aukkoon, vastasi Olli, kääntämättä tumman kiiltoisia silmiään pois Berkowista.

Yli-insinööri nykäytti vienosti olkapäitään ja kääntyi esimiehensä puoleen silmänluonnilla, josta selvästi voi lukea: siihen olisi hän voinut valita jonkun toisen -- kuitenkaan ei hän mitään virkkanut.

-- Hyvä sanoi Berkow lyhyesti. -- Menkää te edellä, me tulemme jälessä, hyvästi!

Molemmat vuorityömiehet tottelivat; ollessaan jo poissa herrain näkyvistä pysähtyi Lauri hetkisen ajaksi.

-- Olli!

-- Mitä tahdot?

-- Kuulitko?

-- Kuulinpa, ettei hän saata heittää summia pois pelastaakseen muutamia lohkojia ja päällysmiehiä? Mutta että tulonsa on enennettävä satoihin tuhansiin! Noh, turvattu ei ole lopuksi kukaan täällä alhaalla, ja hän tietysti laskeutuu tänne tänä päivänä. Saammehan nähdä, kenenkä vuoro ensiksi tulee.

* * * * *

Näyttipä tosiaankin, niinkuin eilispäivän raju-ilmalla se niinkauan ikävöitty kevät vihdoin olisi vallannut valtakuntansa; ilma oli ikäänkuin taikasauvan lyönnistä yöllä muuttunut. Sumu ja pilvet olivat peräti kadonneet, ja niiden ohessa myrsky ja kylmä. Vuoret seisoivat niin kirkkaina, herttaisen auringonvalon loistossa, lauhkean, lämpimän ilman löyhäyksissä, että nyt vihdoin voitiin toivoa viimeisten viikkoin alinomaisia sateita ja myrskyjä menneiksi, auringon paisteista kevättä ja kesää paenneiksi.

Eugenia oli mennyt balkongille ja katseli tätä vihdoin verhotonta maisemaa. Silmänsä viipyivät uinailevasti ja mietiskellen likimmäisillä vuorilla. Kentiesi hän ajatteli eilispäivän sumuhetkeä tuolla ylhäällä kukkulalla; kentiesi korvissaan vielä soi kuusen oksain viuhina ja suihkina; -- mutta ajatuksensa keskeytyivät äkkiä ja väkinäisesti postisarven sävelyksestä, jotka helähtelivät juuri hänen lähisyydessään; heti senjälkeen tuli ylimääräiset postivaunut penkereelle, ja hämmästyksestä huudahtaen luikahti nuori rouva takaisin balkongilta. -- Isäni!

Se olikin parooni Windeg, joka nyt nopeasti nousi vaunuista alas ja astui asuinhuoneukseen, jossa tyttärensä jo portailla oli häntä vastaan-ottamassa. He näkivät nyt toisensa ensikerran häiden jälkeen, ja huolimatta molempain palvelijain läsnä-olosta, jotka olivat hyökänneet ulos tätä ylhäistä vierasta vastaanottamaan, likisti isä lapsensa yhtä intoisesti syliinsä, kuin oli sen tehnyt hää-iltana, kun tytär matkavaatteissaan sanoi hänelle jäähyväiset. Nuori rouva irtautti itsensä viimein hiljalleen hänen syleilystään ja vei hänen muassaan mielihuoneesensa, siihen siniseen salonkiin.

-- Mikä äkki-arvaamattomuus, isä! sanoi Eugenia, ilosta ja riemastuksesta vielä hehkuen. -- En osannut aavistaakaan tätä odottamatonta tuloa.

Pitäen kättänsä yhä tyttären vyötäisillä parooni istui hänen viereensä sohvalle.

-- En ollut minäkään aikonut tänne, lapseni. Mutta eräs matkustus saatti minun näille seuduille, enkä tahtonut välttää parin tunnin kierrosta tavatakseni sinua.

-- Matkustusko? Eugenia katsahti kysyvin silmin isänsä puoleen, jonka silmät niin uteliaasti tähystivät tyttären kasvoja, kuin jos hän niistä tahtoisi lukea kertomuksen kaikista näistä viikoista, mitkä Eugenia oli ollut hänestä eroitettuna, mutta kun Eugenian silmät sattuivat nähdä hatun, jota hän vielä piti vasemmassa kädessään, hypähti hän ja vaaleni.

-- Oi Jumalani, isä kulta, mitä tuo suruharso merkitsee? Veljetkö? --

-- Ne voivat hyvästi ja sanovat sinulle sydämellisiä terveisiä, keskeytti hänen parooni rauhoitellen. Ole huoleti Eugenia! Ei se ole kukaan, joka sinuun likemmin koskisi. Kuolemantapaus on kyllä ollut suvussa, mutta ei se -- valitettavasti minun kenties pitäisi sanoa -- käy yhdellekään meistä sydämmelle. Mutta siitä annan sinulle tarkan tiedon sittemmin, sano minulle nyt -- --

Ei, ei! keskeytti hänet Eugenia levottomana, -- minun _täytyy_ ensin tietää, ketä tämä suruharso tarkoittaa. Ketä se on, jonka meidän pitää itkeä?

Windeg asetti harsolla peitetyn hatun vierelleen ja laski kätensä lujemma tyttäreen ympärille; olipa jotakin tuskallista, miltei väkivaltaista siinä herttaisuudessa, millä hän likisti hänen itseensä.

-- Minä olen matkalla osoittamaan orpanallemme Rabenauelle viimeistä palvelusta. Maatilansa ovat täällä maakunnassa.

Eugenia kavahti ylös.

-- Kreivi Rabenaueko?