Part 8
Palvelijat nostivat hattujansa ja rupesivat täyttämään saatua käskyä. Eugenia hylkäsi vienolla nyökkäyksellä miehensä tarjotun käsivarren.
-- Pelkäänpä, että meidän täällä täytyy luopua huvikävelyksestä, sanoi hän kierrellen.
-- Kumpikin saanee katsoa, kuinka yksinään pääsee eteenpäin.
Hän koettikin sitä, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että jo ensimäisellä askeleella vajosi nilkkojansa myöten sitkeään, likomärkään saveen ja kun hän, tästä säikähtyneenä, pakeni toiselle puolen tietä, yhtyi hän tuumaa syvään veteen, joka roiskui hänen jalkainsa ympärillä; nuori rouva seisoi neuvotonna. Näin vaikealta tie, vaunuista katsottuna, ei ollut hänestä toki näyttänyt.
-- Täällä tosiaankaan emme pääse käymään! arveli Artturi, joka sillä aikaa oli koettanut samaa samalla seurauksella. -- Meidän täytyy mennä metsän kautta.
-- Tuntematta teitä ja polkuja? Saatammehan eksyä!
-- Tuskinpa! Muistan vielä poikuuteni aialta aivan hyvästi erään polun, joka menee suoraan poikki metsän, kunnasten sivutse ja alas laksoon, joka on siitäkin edullinen että melkoisesti lyhentää matkan. Se meidän on etsittävä.
Eugenia vitkaili vielä, mutta puoleksi tulvillaan oleva ja rattaanjälillä vielä enemmin rikottu tie teki perin mahdottomaksi hänen mihinkään päästä. Se ei suonut hänelle valitsemisen valtaa. Hän lähti siis seuraamaan puolisoansa, joka jo oli poikennut vasemmalle kädelle, ja muutamassa hetkessä he jo olivat kuusien tiheän ja tumman vihannan keskellä.
Täällä oli toki mahdollista päästä kävelemään sammaliskossa ja puunjuuria myöten, sillä ehdolla kuitenkin, että oli jalat, jotka olivat senmoiseen kävelyyn tottuneet. Herralle ja herrasnaiselle, semmoisille, jotka olivat tottuneet ainoastaan huoneittensa parketti-lattiaan, joille vaunut ja ratsuhevoset olivat tarjolla joka huvimatkalle, ja joiden vaellukset olivat ainoastaan huvikävelyksiä puistossa kauniilla ilmalla, tämä tie tuotti tarpeeksi asti vastuksia -- entäs vielä niin myrskyisenä ja sumuisena päivänä kuin tämä oli! Kuitenkaan ei nyt enään satanut, mutta koko seutu oli aivan märkänä, ja pilvet uhkasivat joka hetki uudella vesi roiskeella. Yli tunnin matkan päässä kotoa, keskellä metsää, johon olivat menneet voiton ja tappion uhalla, ilman vaunuitta tahi palvelijoitta, ilman pienintäkään suojaa tuulta ja sadetta vastaan -- olipa tosiaankin yhtä outo kuin tuskallinen tila herra Artturi Berkowille ja hänen korkeasukuiselle puolisollensa.
Nuori rouva, tavallisella nerokkuudellaan, ei kumminkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän oli heti ensi askelilla nähnyt mahdottomaksi pelastaa vaalean silkki-hameensa ja valkoisen burnussinsa; hän antoi ne sentähden molemmat huoleti märälle sammalikolle ja vettä valuville puille alttiiksi, ja astui rohkeasti eteenpäin. Mutta yhtä vähän kuin tämä puku oli sopiva tällaiseen vaellukseen, niinpä heikosti se voi suojella pahaa ilmaa vastaan; hän kääräisi, vilusta väristen, keveän kasmiri-pukimensa tiukemma ympärilleen, ja hän välttämättömästi kärsi, kylmän tuulen häntä kosketellessa.
Puolisonsa huomasi sen ja seisahtui. Veltostunut kuin oli, oli hän kotoa lähtiessään, vaikka kuomivaunut häntä täydellisesti suojasivat, heittänyt vaipan ympärilleen. Nyt otti hän sen mitään virkkaamatta päältänsä, laskeakseen sen nuoren vaimonsa hartiolle, mutta tämä teki lujan tenän eikä vastaanottanut.
-- Minä kiitän! Minä en sitä tarvitse!
-- Mutta sinulla on vilu.
-- Ei ollenkaan! En olekaan niin arka kuin sinä.
Sanaakaan virkkaamatta otti Artturi vaipan takaisin, mutta sensijaan, että olisi uudestaan luonut sen ympärilleen, nakkasi hän sen huolettomasti käsivarrelleen ja astui nyt keveässä puvussaan Eugenian rinnalle. Tuulen puuska riuhtaisi häneltä hatun pois ja lennätti sen äkkijyrkästä törmästä menemään syvyyteen, josta sitä ei enään käynyt hakeminen. Artturi katsahti aivan huoleti pakolaisen perään ja viskasi, miltei uhalla pitkän tukkansa kasvoiltaan. Jalkansa upposivat joka askeleella syvälle sammalikkoon, ja kuitenkaan hänen askeleensa eivät olleet koskaan näyttäneet Eugeniasta niin vakavilta ja jänteiltä kuin tänä päivänä. Hänen miehensä velttoperäinen ryhti katosi hetki hetkeltä sitä enemmin, jota syvemmälle he painuivat viheriään erämaahan. Hänen muuten niin raukeat silmänsä tähystelivät tarkoin etsittyä polkua. Märkä, jylhä metsä näytti oikein elähdyttävästi vaikuttavan häneen; niin syvälle henkitteli hän tuikeata pihkaista kuusikko-ilmaa, niin joutuisasti vei hän nuorta puolisoansa eteenpäin humisevain puulatvain alatse. Hän seisahtui yhtäkkiä ja huudahti miltei riemuten: Tuolla tie on!
He näkivätkin edessään kaitaisen polun, joka meni suoraan metsän poikki ja vähän etempänä heistä näytti lähtevän alaspäin. Eugenia katsoi vähän kummastuksissaan sinne päin; hän ei ollut uskonut miehestään olevan luotettavaksi oppaaksi, vaan oli varmaan luullut että eksyisivät.
-- Näytätpä tuntevan tämän seudun jotensakin! sanoi hän, rinnastusten miehensä kanssa astuessaan.
Artturi hymyili, mutta tämä hymy ei tarkoittanut Eugeniaa vaan ympärillä olevaa seutua, jota hän nyt tyynemmästi tarkasteli.
-- Enkö tuntisi metsääni! Me olemme vanhoja ystäviä, vaikka emme ole nähneet toisiamme moniin, moniin aikoihin.
Eugenia nostatti kummastuneena päätänsä. Semmoista puhetta ei ollut hän koskaan kuullut Artturin suusta. Siinä oli havaittavana syvälle sortunut tunne, minkä kuitenkin hänen äänensä ilmaisi.
-- Rakastatko metsää niin paljon? kysyi Eugenia, malttamatta olla jatkamatta puhetta, joka muuten arvattavasti olisi päättynyt tavalliseen äänettömyyteen. -- Minkätähden siis näiden neljän viikon kuluessa, et ole kertaakaan käynyt täällä?
Artturi ei vastannut mitään. Silmäyksensä hupeni ikään kuin uneksivaisena noihin viheriöihin, sumun peittämiin syvyyksiin.
-- Minkätähdenkö? toisti hän viimein synkeästi, -- en tiedä! Ken tiesi olen ollut ylen hidas. Pääkaupungissanne unhotetaan kaikkityyni, niinpä kyllä tietokin metsän yksinäisyydestä.
-- Pääkaupungissanne? Minä arvelin sinun, yhtä hyvin kuin minun, olevan siellä kasvatetun.
-- Niinpä kyllä! Ainoastaan sillä eroituksella, että elämäni lakkasi, kun niin sanottu kasvatukseni alkoi. Minkä vuoksi oli eläminen, sen jätin taakseni astuttuani niiden muurien sisälle; sillä elämä oli jonkin arvoinen ainoastaan iloisina, päivänloistoisina lapsuuteni vuosina.
Nämät sanat lausui hän puoleksi kaipausta puoleksi mielikarvautta osoittavalla äänellä. Mutta liikahtipa Eugeniankin sydämestä entinen mielipaha jälleen voimmakkaasti. Kuinka rohkeni Artturi puhua luopumuksesta ja uhrauksesta? Mitä hän siitä tiesi? Eugenialtahan itseltään onni tosiaankin oli loppunut lapsuuden ijällä; hänellehän alkoi, maailmaan astuessaan, koko tuo pitkä sarja suruja, nöyryntymisiä ja epätoivoa, joka hänellä, isän uskotulla ja perheen asioihin tutustuneella, oli ollut läpikäytävänä, se katkera koulu, joka kyllä oli karaissut hänen luonteensa, mutta myös viennyt häneltä kaikki nuoruuden ilot. Minkälaiset eikö sitä vastoin hänen miehensä asema ja entiset päivät olleet. Ja niistä nyt otti puhuakseen niin kuin onnettomuudesta!
Artturi näytti keksivän nämä ajatukset Eugenian silmistä, kun kumartui lykkäämään syrjään erästä laukoilevaa oksaa, joka olisi ollut Eugenialle haitaksi.
-- Sinä arvelet, ettei minulla pitäisi olla syytä valittaa? Mahdollista. Kyllä! Onpa minulle sanottu, että onneni on kadehtittava. Mutta minä vakuutan sinulle, että toisinaan tuntuu minusta niin tuskallisen kamalalta semmoinen elämä, missä onni sirottelee jalkain eteen kaikkia lahjojaan, joita tallataan, ainoastaan sen tähden ettei enään tiedetä, mitä niistä muuta sopisi tehdä! niin kamalalta ja lohduttomalta, että viimein, maksoi mitä maksoi, paras on päästä mokomasta kullatusta autuallisuudesta pois vaikkapa myrskyyn ja raju-ilmaankin!
Eugenian tummat silmät olivat sanomattomalla kummastuksella luotuina Artturin kasvoihin. Yhtäkkiä välähti heleä puna Artturin poskille. Hän näytti tuota pikaa huomaavan, että oli tehnyt itsensä vikapääksi siihen anteeksi antamattomaan vikaan, että sydämestään jotakin ilmoittaa puolisollensa.
Nuori mies veti otsansa rypyille ja loi uhkaavaisen silmäyksen synkeään metsään, joka oli houkutellut hänen tämmöistä totta puhumaan, mutta jo seuraavana hetkenä oli hän taas vaipuva entiseen älyttömyyteensä.
-- Myrskyä ja raju-ilmaa tosiaankin on enemmän kuin saatamme haluta! sanoi hän huolettomasti, kääntäen selkänsä Eugenialle, ja alkoi astumaan edelleen. -- Kauheasti tuolla aukinaisella kukkulalla vonkuu! Meidän täytyy odottaa siksi kun tuuli asettuu; nyt ei ole mäen rinteelle lähtemistä.
-- Metsästä astuessaan heidät tapasikin niin ankara myrsky, että tuskin pysyivät jaloillaan. Tällä hetkellä oli mahdotonta päästä mihinkään polulle, joka tällä paikalla, jyrkkänä ja aukinaisena, laskeutui laksoon; myrsky mieli lennättää kulkijaa syvyyteen. Tätä nykyä ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jäädä tänne puiden suojaan, siksi kun raivo lakkaisi.
He seisoivat vankan kuusen alla, metsän syrjässä. Myrsky reuhtoi sen viheriöissä oksissa, joita se suojellen ojensi nuorempain toveriensa ylempänä, ja itse horjui se vikisten sinne tänne, mutta sen jättiläis-vahva vaalean-harmaa runko antoi kuitenkin turvan ja suojan Eugenialle, joka siihen sai nojautua. Siinä pakkotilassa olisi ollut sijaa kahdellekin, mutta olisi silloin ollut täytyminen tunkea toinen toisiinsa likemmin, ja luultavasti oli se tämän seikan punnitseminen, joka pakoitti Artturin seisahtumaan muutamia askelia Eugeniasta, vaikka hänellä siellä oli aivan vähän suojaa tarjona, ja vaikka äskeisen sateen vetyttämät oksat heiluen haalien kosolta roiskivat vettä hänen hartioillensa. Tukkansa liehui harristuneena tuulessa, ja sateen tipahtumat valuivat hänen suojattomalle otsalleen. Kuitenkaan ei hän tehnyt pienintäkään yritystä siirtymään.
-- Etkö -- etkö mieluimmin tahdo tulla tänne? kysyi Eugenia, siirtyen syrjemmä, antaaksensa hänelle sijaa ainoalla kuivalla paikalla, mikä löytyi.
-- Kiitoksia! En tahdo vaivata sinua likisyydelläni.
-- No ota toki vaippa ympärillesi! -- Tällä kertaa Eugenian ääni kuului heleänä kuin rukous. -- Aivanhan kastut likomäräksi.
-- En ollenkaan; En olekaan niin arka ilmanlaadulle kuin luulet.
Nuori rouva puri huultansa. Ei ole hauska kun meitä kolhitaan omilla aseillamme; mutta enemmin kuin tämä, loukkasi häntä se rohkeus, millä Artturi antoi ilman ja tuulen piestä itseään, ainoastaan häntä kuritaaksensa. Tosin katsoi hän tämän rohkeuden sanomattoman naurettavaksi; eihän hänellä ollut siitä haittaa, ja hänestä oli miltei yhtä, jos Artturi siitä vilustui, sairastui, tahi ei, mutta se ärsytti häntä kumminkin, että hän seisoi niin jäykkänä ja levollisena raju-ilman pieksettävänä; kentiesi tämä ei tapahtunut ponnistuksetta, mutta Artturi kesti sen kuitenkin -- hän, joka puolta tuntia sitä ennen uneliaana ja viluisena nojasi vaunujen mukavia tyynyjä vasten ja näytti tuskittelevan pienintäkin tuulen löyhäystä, mikä kentiesi tunki sisään lasiruudun kautta. Tarvitsiko hän todellakin myrskyä ja raju-ilmaa näyttääksensä Eugenialle, ettei hän ollutkaan se vennokas, joksi Eugenia oli häntä luullut?
Artturi ei kumminkaan näkynyt ylipäiten tahtovan näyttää mieltä minkäänlaista; hän näkyi tällä hetkellä kokonaan unhottaneen Eugenian läsnä-olon. Ristissä käsin seisoi hän siellä ja katseli vuoriselännettä, jonka enin osa tälle kukkulalle oli nähtävänä. Vitkalleen liukui hänen silmänsä kukkulalta kukkulalle, ja Eugenia teki sillä aikaa yhtäkkiä sen hämmästyttävän havainnon, että hänen puolisollaan oikeastaan olikin sangen kauniit silmät. Tämäpä tosiaankin hämmästytti häntä; hän oli tähän asti vaan tiennyt sen, että noiden puoli-umpinaisten silmäkannetten alla oli jotakin raukeata ja uneliaista, eikä ollut hän koskaan viitsinyt tyynemmin sitä tarkastella. Kun Artturi jonkun kerran silmäsi taivasta kohden, niin se aina tapahtui niin verkalleen, niin hitaisesti, ikään kuin silmäys olisi vaatinut häneltä ääretöntä vaivaa, eikä kuitenkaan olisi vaivaa maksanut; ja kuitenkin tätä silmäystä kelpaisi katsella. Kasvojen näöstä päättäen olisi noiden aina suljettuin silmälautasten alla luullut asuvan raukeat ja kylmät, siniset silmät; mutta sensijaan loisti sieltä puhtaan tummanruskea silmäpari, tosin vielä raukea ja untelo, mutta kuitenkin sen näköinen, että nämä silmät ehkä voisivat välähdellä voimuudesta ja innostuksesta, ja niinkuin tämän synkän katsannon takana asuisi aikoja sitten vajonnut, unhotettu ja lumottu maailma, mikä vaan odotti loihtusanoja noustaksensa jälleen syvyydestään. -- Aavistus, mikä jo ennen oli noussut nuoressa rouvassa, kun Artturi metsässä niin äkisti kääntyi häneen selin, valtasi hänen taaskin: se epäluulo, että isä tässä kasvatuksellaan oli rikkonut ja turmellut äärettömän paljon, enemmän kuin että hän koskaan voi siitä vastata ja enemmän kuin hän koskaan taisi palkita.
Siellä seisoivat he molemmat, yksinään kukkulalla. Sumuhunnulla peitettynä oli metsä, tiukkaan ympäröittynä harmailla varjoilla, jotka milloin tiukkaan kiertyivät tummain oksain ympäri, milloin liehuvina juomuina rippuivat niiden nenissä, milloin aaveentapaisina väikkyivät pitkin maata. Ja tämä sumuhuntu väikkyi ja liehui tuolla vuorillakin, milloin rikki raastettuna, milloin keräytyneenä tummain kukkuloiden ja puoskeiden laksojen vaiheille. Se oli loppumatonta väikkymistä ja keinumista, nousemista ja laskeutumista, ikään kuin tahtoisivat vuoret ja metsät milloin kohota etäisimmistä syvyyksistä, milloin kätkeytä joka ihmis-silmältä. Ympärillä raivosi myrsky, vinkuen niin sata-vuotisten kuusien välitse kuin vilja-vainioin ylitse; vikisten köyristyivät voimakkaat rungot, suhisten notkuivat puunlatvat ja niiden päällitse lensivät harmaat pilvet, muodottomiksi jängiksi keräytyneinä, hurjasta paosta. Se oli raju-ilma, jommoinen ainoastaan jonkun kerran ärjähtää vuorten keskellä, ja kuitenkin olivat ne kevätmyrskyjä, mitkä siellä ylhäällä pauhasivat. Näillä suhisevilla siivillä teki kevät tulonsa, ei päivänloistoisena ja hymyilevänä, niinkuin siellä alhaalla laksoissa; täällä tuli se tuimana, hurjana ja väkinäisenä, mutta se oli kumminkin kevään henki, mikä tässä myrskyssä puhalteli, hänen äänensä, mikä tässä pauhinassa kaikui. Kevätmyrskyn luonteessa asuu ikäänkuin lupaus kaikesta siitä auringon loistosta ja kukkasten lemusta, mikä kohta on valahtava maan päälle, ikäänkuin aavistus kaikesta siitä voimakkaasti luovasta elosta, joka jo ponnistaa valkeuteen tuhat kertaista nuorta orastansa. Ja he kuulivat äänen, nuo humisevat metsät, lorisevat ojat ja huuruavat laksot, ja ne vastasivat hänelle. Tässä pauhussa, kuohussa ja melussa helisi ainoastaan luonnon ilohuuto, joka vihdoin loi talven viimeiset kahleet päältänsä, helisi riemuhuuto, jolla se tervehti lähestyvää pelastajaa: Kevät tulee!
Tämmöisessä kevään taitoksessa on jotakin salatemppuista, ja vuoriseudun tarut antavat sille omituisen runollisen merkityksen. Ne kertovat vuorenhaltijasta, joka silloin vaeltaa valtakuntaansa tarkastamassa ja jonka voima semmoisella hetkellä ryhtyy siunaavana tahi tuhoavana niiden ihmisten elämään, jotka sen alueella viipyvät. Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi. He eivät tarvinneet kohdata toisiaan täällä, ne molemmat, jotka seisoivat tuolla kukkulalla; he olivat jo yhdistetyt lujimmalla siteellä, mikä voi yhdistää kaksi olentoa, ja kuitenkin seisoivat he niin kaukana toisistaan ja olivat niin oudot toisilleen, kuin olisi ollut maailmoja heidän välillään. Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaan. Eugenia teki siitä ensiksi lopun.
-- Artturi!
Hän hypähti, ikäänkuin heräten ja kääntyi hänen puoleensa.
-- Mitä haluat?
-- Täällä ylhäällä on niin kylmä -- etkö nyt tahtoisi lainata minulle vaippaasi?
Niinkuin äskettäin nousi taaskin heleä punoitus nuoren miehen kasvoille, kun hän sanomattomalla hämmästyksellä katsasti Eugenian puoleen. Hän tiesi, että tämä uljas nainen ennemmin olisi jähmettynyt jääkylmässä tuulessa, kuin alentunut pyytämään sitä kerran halveksittua vaatetta ja kuitenkin se nyt teki sen, särkyneellä äänellä ja silmät maahan luotuina niinkuin silloin kuin tunnustetaan, että on oltu väärässä. Tuotapikaa seisoi hän Eugenian vierellä ja ojensi hänelle vaipan. Mitään virkkaamatta antoi Eugenia hänen laskea se hartioilleen, mutta kun Artturi yritti palaamaan entiselle paikalleen, kohtasi häntä äänetön toden takaa nuhteleva silmäys. Artturi näkyi vielä epäröivän hetkisen aikaa; mutta eikö Eugenia ollut tehnyt jotakin anteeksi anomisen kaltaista? Hän antoi siis ynsyytensä mennä ja jäi hänen vierelleen. Laksosta nousi sumupenger ja kääriytyi niin tiiviisti näiden molempain ympärille, kuin tahtoen pidättää heidät tälle paikalle. Vuoret ja metsät katosivat harmaaseen usvaan; ainoastaan hyvin suuret kuuset pistivät siitä ylös, vakaisesti silmäillen näiden molempain puoleen, jotka olivat paenneet niiden suojeltavaksi. Heidän päällänsä ratisivat ja humisivat ne tummat oksat, kuin tuhansilla oudoilla, salaisilla sävelillä, ja sillä välin soivat metsän täyteläisemmät äänet -- --
-- Olipa jotakin tuskallista, jotakin kamalaa tässä usvassa, tässä suhinassa ja pauhinassa. Eugenia hypähti tuota pikaa, ikäänkuin kiskoutakseen irti jostakin vaarasta, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen.
-- Sumu yhä sakenee, -- sanoi hän, masenneella äänellä, ja ilma yhä kovenee! Luuletko mitään vaaraa meillä olevan täällä?
Artturi katsahti ympärillä vaappuvaa usvaa ja pyyhkäisi kädellään veden hiuksistaan.
-- En tunne vuoriamme niin paljon että tietäisin, mihin määrään asti nämä myrskyt voivat olla vaarallisia. Ja jos nyt niin olisi, niin pelkäisitkö?
-- En ole pelkuri, ja yhtäkaikki on vapistus aina tarjolla, kun henki on kaupalla.
-- Ainako? Minä kuulin, että se elämä, jota me olemme näinä neljänä viikkona viettäneet, ei ole ollut semmoista, erittäinkin mitä sinuun tulee, että sen alttiiksi paneminen vapistuttaisi.
Nuori rouva loi silmänsä maahan. -- Sen mukaan kuin minä tiedän, en ole kiusannut sinua millään valituksella, sanoi hän hiljaa.
-- Etpä kyllä! Sinun huultesi ylitse ei tule valitusta. Jospa vaan voisit karkoittaa poskiesi kalpeuden yhtä hyvästi kuin valituksen huuliltasi! Tottapa soisit voivasi sen tehdä, mutta se käy yli _sinunkin_ tahtosi voiman. Luuletko minulla olevan niin suurta iloa siitä, että näen, kuinka vaimoni menettää kaiken verensä minun vierelläni, sen tähden että sallimus nyt kerta on hänen sinne pakoittanut.
Nyt oli Eugenia se, joka karahti tulipunaiseksi! mutta ei se ollut nuhde Artturin sanoissa, mikä tuotti tämän punan hänen poskilleen, se oli se omituinen sana, jota Artturi nyt ensi kerran käytti. "Vaimoni" sanoi hän. Niinpä totisesti, Eugenia oli vihitty Artturille vaimoksi, mutta mieleensä ei ollut koskaan johtunut, että Artturilla voisi olla oikeus sanoa häntä "vaimoksensa".
-- Miksi nyt taas kosketat tuota asiata? kysyi Eugenia, kääntyen päin. -- Toivoin sen jo olevan iäksi päiväksi ratkaistun sillä ensimäisellä välttämättömällä selityksellä, mikä välillämme oli.
-- Siksi, kun näytät olevan siinä erehdyksessä, että tahtoisin elinajaksi pitää sinua niissä kahleissa, jotka totisesti ovat yhtä raskaat minulle kuin ne sinulle ovat olleet.
-- Ääni kuului jääkylmältä, ja kuitenkin silmäsi Eugenia äkisti häntä silmiin, mutta ei voinut hänen kasvoistansa mitään keksiä. Minkätähden verhottuivat nuo silmät heti kun Eugenia koetteli tutkia niitä? Eivätkö ne tahtoneet antaa hänelle selitystä, vai pelkäävätkö ne sitä?
-- Puhutko -- erosta?
-- Luuletko, että olisin katsonut avioliiton välillämme yhä edelleen mahdolliseksi, noiden -- kunnioitusta tarkoittavain sanain perästä, jotka minun ensi iltana täytyi kuulla suustasi?
Eugenia ei virkannut mitään. Heidän päällitse humisivat ja huokuivat taas nuo viheriät kuuset; metsän ääni tunki kehoittaen ja varoittaen näiden puolisoiden luokse, jotka juuri oli erotuomiota lausumaisillaan, sillä ei kumpikaan heistä tahtonut ymmärtää varoitusta.
-- Ei kummallakaan meistä ole tarpeeksi asti vapautta, niin että voisimme perin laiminlyödä kaikki arvelut, jatkoi Artturi samaan laatuun. -- Isäsi, samoin kuin minunkin isäni, on kovin tunnettu seurapiireissänne, yhdistyksemme nosti kovin suurta huhua, kuin että taitaisimme niin pian sen purkaa, antamatta pääkaupungille ammentamatonta ainetta häväistys-juttuihin, joissa me molemmat tulisimme olemaan naurettavina päähenkilöinä. Ei käy laatuun erota neljänkolmatta tunnin perästä, ilman mitään ulkonaisia syitä, eipä kahdeksan päivänkään perästä; meidän täytyy "näön vuoksi" kärsiä toisiamme vuoden ajan, että sitte voisimme todenmukaisesti selittää, kuten luonteet eivät sovi yhteen. Toivoni oli että niin kauvan voisimme kärsiä toisiamme; mutta näyttääpä niinkuin voimamme eivät riittäisi semmoiseen vaatimukseen. Jos tätä menoa yhä edelleen kestää, niin kumpikin menehdymme.
Käsi, jonka nuori rouva oli kääräissyt puurungon ympärille, vapisi vienosti, mutta äänensä oli aina vakava kun sanoi:
-- En menehdykään niin helposti kerran päätetyn tehtävän alle, ja mitä sinuun tulee, niin enpä uskonutkaan, että erittäin tuntisit tämän yhdessä elämisen kiusallisuutta.
Artturin silmät leimahtivat; se oli taas tuo äkkipikainen salamantapainen leimahus, joka tuli ja katosi näissä ruskeissa silmissä, jättämättä mitään merkkiä jälkeensä; ne olivat taas raukeat ja elottomat kuin tavallisesti, kun hän, vähän aikaa ääneti oltuaan, vastasi:
-- Sinä et tosiaankaan sitä uskonut? Sepä se! Noh niin, minun tunteestani eihän asia ripukaan. En olisi koskenut tähän asiaan, jos en olisi nähnyt välttämättömäksi rauhoittaa sinua lupauksella, että yhdistyksemme puretaan, niin pian kuin se maailman edessä käy laatuun. Kenties silloin en näe sinua niin kalpeana kuin tänä viimeisenä aikana, ja kentiesi sinäkin nyt uskot, minkä tähän asti olet valheena pitänyt, ettei minulla ollut aavistustakaan niistä hankkeista, jotka väkivallalla veivät minun sitomukseen, jonka luulin vapaaehtoisesti olevan minulla tarjona.
-- Minä uskon sinua Artturi, -- sanoi Eugenia hiljaa, nyt uskon sinua.
Artturi hymyili, mutta se oli äärettömän mielikarvauden hymyllä, kuin hän vastaanotti tämän ensimäisen todistuksen vaimonsa luottamuksesta juuri sillä hetkellä, jolla luopui hänestä.
Sumu alkaa aleta, sanoi hän keskeyttäen, -- ja myrskykin näkyy hetkisen ajaksi asettuneen. Meidän täytyy käyttää sitä aikaa tullaksemme täältä pois; tuolla laksossa olemme suojatut, eikä ole meillä sitte pitkältä arentimiehen taloon, josta toivon saavani lainata vaunut. Tahdotko niin lähdetään astumaan?
Tie oli jyrkkä ja liukas, mutta Artturi näkyi tänäpänä tahtovan peräti kieltäytä luonteestansa. Hän astui lujilla ja tanakoilla askelilla alas vuorta, jota vastoin Eugenia ohuissa jalkineissaan ja pitkissä vaatteissaan, ja kun vaippa vielä lisäksi esti hänen liikkeitään, tuskin pääsi kulkemaan. Artturi näki, että hänen tässä täytyi hänelle avuksi käydä, mutta paljaassa käsivarren tarjoamisessa tällä tiellä ei ollut kyllin; hänen täytyi välttämättömästi ottaa häntä vyötäisistä, jos avusta piti jotakin hyötyä olla, ja se -- ei käynyt laatuun.