Part 7

Isä pudisti päätänsä tälle pikaiselle päätökselle, mutta ei tahtonut estääkään poikaansa menemästä. Sydämensä ilossa hän ei juuri huolinut, jos tämä näin hartaasti haluttu yhdistys solmitaan vähän oudolla tavalla; hän päätti päinvastoin jäädä huoleti sinne ulos, jotta nuorukaiset siellä sisällä saisivat rauhassa sopia keskenään, sillä hän tunsi Ollin siksi, että tiesi ajattoman sekaannuksen asiaan pilaavan kaikkityyni.

Sukkelasti, niinkuin ei tahtoisi eikä tohtisi silmänräpäyksenkään aikaa ajatella asiata, oli nuori mies sillä aikaa pistäytynyt porstuaan ja aukaissut tuvan oven. Martta istui pöydän ääressä, muuten uutterat kädet työttöminä polvilla; hän ei katsahtanut sisään astuvan puoleenkaan eikä näyttänyt mitään huolivan siitä, että Olli seisahtui juuri hänen tuolinsa viereen; mutta sitä selvemmin näki Olli, että Martta oli itkenyt.

-- Oletko vihassa minulle, Martta, että taas pikastuin. Siitä olen pahoillani -- minkä tähden noin katsot päälleni?

-- Sentähden, että tämä on ensi kerta kun siitä olet pahoillasi. Muulloin et ole koskaan huolinut, miten mikin asia minulle tuntuu, ja sama se voi olla sinusta tänäkin päivänä.

Ääni kuului kylmältä ja poistavaiselta, mutta Olli ei antanut itseään säikytellä. Isän ilmoitus lienee voimallisesti vaikuttanut hänen uppiniskaiseen luonteesensa, sillä äänensä helähti tavattoman lempeältä, kun hän vastasi:

-- Tiedän kyllä olevani melkoista huonompi muita, mutta sitäpä en nyt auttaa voi. Saat nyt ottaa minun semmoisena kuin olen, ja kentiesi voit tehdä minusta paremman.

Tyttö oli jo ensimmäiset sanat kuultuaan hämmästyneenä katsahtanut ylös, ja tottapa Ollin kasvoissa oli jotakin tavatonta, sillä tyttö liikahti yhtäkkiä, noustaksensa seisaalle. Olli piti hänestä kiini.

-- Jää tänne, Martta! Minä tahdon puhutella sinua, minä tahdon puhutella sinua! -- Noh, pitkiä puheita en osaa pitää eikä niitä meidän välillä tarvitakaan. Me olemme serkukset ja olemme jo monta vuotta asuneet tässä talossa; sinä tiedät paraiten minkälainen olen, ja sinä tiedät myös, että aina olen pitänyt sinusta, vaikka pikku-kinastusta on ollut välillämme -- tahdotko ruveta vaimokseni, Martta?

Tämä kosiminen oli niin kiivasta, rajuista ja väkinäistä, kuin kosijan oma luonnekin oli. Hän vetäisi pitkään henkeänsä, ikään kuin näillä ratkaisevilla sanoilla joku taakka olisi pudonnut rinnastansa. Martta istui vielä liikkumattomana hänen edessään; hänen muuten kukoistavat kasvonsa olivat muuttuneet kalman kalpeiksi; mutta hän ei epäröinyt eikä viipynyt silmänräpäystäkään, ennenkuin hiljaisella, puolimasennetulla äänellä tuota pikaa vastasi: en.

Olli ei luullut oikein kuulleensakaan.

-- Etkö?

-- En, Olli, en tahdo! toisti Martta vakaasti. Nuori mies oikaisi itsensä loukkautuneena suoraksi.

-- Noh, siispä koko puheeni meni hukkaan. Isä on siis erehtynyt ja samoin minäkin. Ei vahinkoa mitään ole tapahtunut, Martta!

Miehuullisen uljuutensa puolesta tästä lyhyestä kiellosta ylen loukkauksissaan oli hän juuri tuvasta lähtemäisillään, kun silmäys Martan puoleen pakoitti hänen vielä viipymään. Martta oli noussut seisomaan ja tarttunut tuolin selkäimeen molemmin käsin, ikään kuin sillä varotakseen itseänsä. Ei sanaakaan vastaukseksi tahi selitykseksi tullut hänen huuliltaan, mutta huulensa vapisivat niin ankarasti ja kalpeissa kasvoissa värähteli niin sanomaton tuska, että Olli alkoi aavistaa, isän ainakin olevan oikeassa.

-- Minä luulin sinun pitävän minusta, Martta! sanoi hän hienosti ja nuhtelevaisesti.

Martta pyörähti kiivaasti hänestä pois ja peitti kasvonsa käsillään, mutta Olli kuuli ikäänkuin vaivoin pidätetyn nyyhkytyksen.

-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että olen sinulle kovin kova ja kiivas. Sinä pelkäät sitä ja ajattelet, että häiden jälkeen kävisi vielä pahemmin; -- Laurista, joka kaikissa tekee tahtosi mukaan, varmaan saat paremman miehen.

Martta pudisti päätänsä ja kääntyi nyt verkalleen hänen puoleensa.

-- En pelkää sinua, vaikka kyllä monesti olet kova ja kiivas. Tiedänhän, ettet voi siihen mitään, ja minä olisin ottanut sinun semmoisena kentiesi mielellänikin. Mutta semmoisena kuin nyt olet, Olli, en sinua tahdo, semmoisena kuin olet ollut aina siitä päivästä kuin - armollinen rouva tuli tänne.

Olli hypähti; kasvonsa leimahtivat yhtäkkiä punaisiksi. Hän mieli ärjähtämään, hän tahtoi kiivaasti komentaa häntä pitämään suunsa kiini, mutta ei hän saanut sanaakaan suustansa.

-- Eno luulee, ettet huolikaan kenestäkään, sinulla kun on aivan toisia ajatuksia päässäsi, jatkoi Martta yhä intoisemmin -- niinpä aivan toisia ajatuksia! Et ole koskaan huolinut minusta ja nyt tulet yhtäkkiä ja tahdot minua vaimoksesi! Tottapa tarvinnet jonkun, joka karkottaisi nuo ajatukset, vai kuinka, Olli? Ja siihen on ensimäinen paras tarpeeksi hyvä, siihen olen minä kyllin hyvä? Mutta niin pitkälle ei ole vielä tultu, että minä _siihen_ kelpaan.

Ja jos olisinkin pitänyt sinun kaikkea muuta maailmassa rakkaampana, ja vaikka henkeni menisi siitä, että minun täytyy luopua sinusta, -- niin ennen Lauri, ennen kuka muu hyvänsä, kuin sinä!

Hirmuinen oli se kiihko, minkä tämä muuten niin tyvenmielinen tyttö nyt osoitti. Myrskyn, minkä Olli oli hänessä nostattanut, olisi pitänyt näyttää Ollille, kuinka syvälle hän oli tunkenut Martan sydämeen; kentiesi hän sen havaitsikin, mutta ei se haihduttanut synkeyttä hänen otsaltaan, eikä myöskään sitä hohtavaa kasvojen punaa, mikä jokaisesta Martan sanasta kävi yhä tummemmaksi. Hänellä ei ollut vastausta Martan sanoihin, ja kun Martta nyt hyrähti ankarasti itkemään, silloin seisoi hän äänetönnä hänen vierellään, kykenemättä sanallakaan häntä lohduttaa tahi rauhoittaa. Näin kului useita minuuteja tuskallisessa äänettömyydessä. Martta kumartui pöytää vasten, pää käsivarrella peitettynä. Ei muuta kuulunut kuin hänen tempovaiset nyyhkytyksensä ja vanhan seinäkellon yksitoikkoiset napsutukset. Viimein Olli kallistui hänen puoleensa, äänensä ei ollut enään karkea ja kova, mutta ei lempeäkään; se ilmaisi ainoastaan mielikarvautta.

-- Jääköön nyt asia tähän, Martta! Minä ajattelin, että asiat paranisivat, jos sinä olisit apunani; kentiesi ne vaan pahenisivat, ja sinä olet aivan oikeassa, kun et tahdo uskaltaa yritystä. Asia jääpi siis välillämme entiselleen.

Olli meni tiehensä ilman sen enemmittä jäähyväisittä; mutta kynnykselle seisahtui hän vielä kerran ja katsahti takaisin Martan puoleen. Martta ei nostanut päätänsä, ja Olli astui liukkaasti ulos.

-- Noh? kysäsi purnumestari intoisesti, astuen häntä vastaan. Noh? kertoi hän verkkaisemmin, sillä pojan kasvot eivät osoittaneet onnellista kosijata.

-- Se oli turhaa yritystä, isä! sanoi Olli hiljaa. Martta ei tahdokaan minua ottaa.

-- Eikö tahdokaan sinua? _Sinua_! huudahti vanhus, äänellä, niin kuin olisi saanut kuulla mitä uskottomimman asian maailmassa.

-- Ei! Ja älkää nyt kiusatko häntä paljoilla kysymyksillä ja puheilla asiasta; hän kyllä tietää, minkätähden hän on antanut minulle rukkaset, ja minäkin sen tiedän; sentähden kolmannen ei tarvitse asiaan sekauta. Ja antakaa minun nyt mennä, isä; minun täytyy mennä tieheni.

Äkkiä, ikäänkuin tahtoen välttää sen enempää haastelemista, riensi nuori mies tiehensä; purnumestari tarttui piippuunsa molemmin käsin ja milt'ei ollut vihansa vimmassa sitä kenttää vasten musertaa, saadaksensa sillä vihansa haihtumaan.

-- Onko mahdollista ymmärtää naisten luonnetta! Olisinpa pannut pääni panttiksi siitä, että tyttö pitää häntä rakkaana, ja nyt laskee hän hänet rukkasinensa menemään, ja Olli -- enpä olisi uskonut pojan niin pahaksensa sitä panevan. Hän näytti niin perin hävinneeltä ja pakeni pois kuin hullu; mutta ei hän koskaan anna minulle selitystä, sen verran tunnen hänen, eikä Marttakaan tee sitä.

Purnumestari alkoi kiivaasti kävellä edes ja takaisin pienessä puutarhassaan, kunnes raivonsa asettui ja hän malttoi mielensä. Ja mitäpä asiaan voitiinkaan? Väkisin pakoittaa nuorukaisia yhteen, jos eivät tahtoneet, sitä eihän voitu, ja mitään hyötyä ei siitäkään ollut, että vaivattiin päätänsä kysymyksellä, minkä tähden he eivät tahtoneet. Syvästi huoaten vanhus sanoi hyvästi mielituumalleen; sillä pakoittaa heitä ei käynyt laatuun.

Vielä seisoi hän surullisissa ajatuksissaan, kun näki nuoren Berkow herran astuvan tiellä, joka kulki hänen tupansa sivutse, puiston takapuolelle. Artturi näytti olevan portteihin tutustuneempi kuin hänen vaimonsa oli ollut; hän veti jo taskustaan avaimen, joka sopi siihen niin väkinäisesti avattuun lukkuun. Purnumestari tervehti nöyrästi ja kunnioittavasti sivu-menevää nuorta perillistä; tavallisessa välinpitämättömyydessään tämä tuskin loi silmiään syrjään, tervehti ylhäisesti huolettomalla nyökäyksellä, jonka arvattavasti piti merkitä kiitosta, ja aikoi astua eteenpäin. Tuskallinen tunto riuhtaisi vanhuksen kasvoja; hän seisoi yhä lakki kädessä ja katsoi hänen jälkeensä hiljaisella, surullisella katsannolla, joka näytti sanovan: "Tuommoinenko sinusta siis on tullutkin!"

Joko nyt Artturi lienee nähnyt tuon katsannon, taikka että hänellä nyt vasta johtui mieleen, että se oli hänen lapsuuden ystävänsä ja leikkitoverinsa, joka seisoi hänen edessään, hän seisahtui yhtäkkiä.

-- Noh, katsopas, eikö se ole Hartonen! Kuinka voitte?

Veltolla, huolettomalla tavallaan ojensi hän hänelle kättä ja näytti vähän närkästyvän, kun purnumestari ei heti kohta tavannut sitä; mutta purnumestarille ei ollut moneen vuoteen semmoista ystävällisyyttä osoitettu; hän viipyi siis ottamasta häntä kädestä, ja kun se viimein tapahtui, niin vienosti ja varovasti, kuin jos pelkäisi tuon hienon valkoisen käden vahingoittuvan hänen kovassa kourassaan.

-- Kiitän! minä voin joksikin hyvästi, herra Artturi -- suokaa anteeksi: herra Berkow, aioin sanoa.

-- Sanokaa vaan Artturiksi, sanoi nuori mies huoleti. Te olette siihen enemmin tottuneet ja minä kuulen teiltä sen nimen kernaammin kuin minkään muun. Siis olette tyytyväinen, Hartonen?

-- Olenpa niinkin, Jumalan kiitos, herra Artturi. Minulla on mitä tarvitsen. Vähän huolta ja surua tietysti on joka talossa, ja minulla on sitä nyt lasteni vuoksi -- mutta eipä nyt muuta olekaan.

Purnumestari näki kummastuksekseen nuoren herran astuvan likemmä ja laskevan molemmat kätensä säleaidalle, ikäänkuin aikovan käydä pitempään puheesen.

-- Lastenneko vuoksi? Minä luulin teillä olevan vaan yhden pojan.

-- Aivan oikein, Olli poikani. Mutta minulla on myös eräs sisareni tytär, Martta Ellanen hoidettavanani.

-- Ja hänkö huolettaa teitä?

-- Mitä vielä! vastasi purnumestari intoisesti. Tyttö on niin ripeä ja niin suosittava kuin kukaan voi olla mutta minä olin ajatellut, että hänestä ja Ollista voisi tuilla pariskunta, mutta --

-- Mutta tottapa Olli ei tahtone? keskeytti hänen Artturi.

Vanhus kohotti hartioitaan sanoen:

-- En tiedä. Eikö lienekään todella tahtonut, vai lieneekö kosinut nurin puolisesti, se vaan, että asia on päättynyt heidän välillään. Ja viimenen toivoni oli, että Olli saisi kelpo vaimon, joka voisi asettaa hänen päänsä oikeaan suuntaan.

Merkillistä oli, että nämä vanhan vuorimiehen yksinkertaiset eikä suinkaan miellyttävät perheelliset ilmoitukset eivät näyttäneet nuorta herraa kyllästyttävän; hän ei haukotellutkaan niin kuin tavallisesti, kasvonsa osoittivat jonkunlaista mielenkiintoakin, kun kysyi:

-- Onko hänen aivoissaan tätä nykyä mitään vikaa?

Purnumestari loi aran silmäyksen kysyjän puoleen ja sitte maahan.

-- Oi herra Artturi, teille en tarvinne sitä mainita. Kyllä olette jo kuulleet tarpeeksi Ollista.

-- Olenpa kuullut, nyt muistan, isäni on puhunut hänestä minulle. Poikanne ei ole hyvässä suosiossa herrain tykönä tuolla ylhäällä, ei laisinkaan, Hartonen!

Vanhus huokasi syvästi.

-- Siihen en voi mitään. Hän ei enään tottele minua, ja oikeastaan ei hän koskaan ole totellut. Hän on aina pitänyt omaa päätänsä ja joka paikassa tahtonut saada omat mielipiteensä vallan päälle. Minä olen antanut sen pojan oppia enemmän kuin muut opettavat poikiaan, kentiesi enemmänkin kuin on hänelle hyödyllistä ollut; minä ajattelin, että hän pikemmin pääsisi eteenpäin maailmassa ja hän onkin jo vuorityön päällysmiehenä ja pääsee kyllä vielä ylipäällysmieheksikin, mutta opista koko hänen onnettomuutensa on tullut! Hän etsii selkoa kaikista mahdollisista asioista, tahtoo tietää kaikki asiat paremmin, istuu kaiket yöt kirjainsa ääressä ja on toveriensa kaikki kaikissa. Kuinka hän menettelee päästäkseen joka paikassa ensimäiseksi, sitä en käsitä, mutta hän oli vaan pienoinen nulikka, kun jo kaikki kuulivat hänen komentoansa, ja nyt on asian laita pahempi kuin milloinkaan. Mitä hän sanoo, sen he uskovat sokeasti; missä hän on, sinne he kaikki keräytyvät, ja jos hän tahtoisi viedä heidät vaikka hiiteen, niin he ovat hänen seurassaan, kun vaan hän on esimmäinen. Mutta se ei ole ollenkaan hyvä, erittäinkin täällä tehtaissa.

-- Miksi ei juuri täällä? kysyi Artturi.

-- Siksi että väen tila täällä on kovin huono! rupatteli purnumestari aivan ajattelemattomasti. Älkää suuttuko, herra Artturi, että sanon sen teille vasten kasvojanne, mutta niin se todellakin on. Minä osaltani en saata valittaa: minun on aina käynyt ylen hyvästi, sen tähden että äiti-vainajanne suosi vaimoani -- mutta nuo muut, katsokaapa! Ne tekevät työtä ja ponnistelevat päivä päivältä ja tuskin sittekään voivat hankkia välttämättömimpiäkään tarpeita vaimolleen ja lapsilleen. Sen Jumala tietäköön, että se on kovaa ja kitkerää leipää; mutta työtä meidän kaikkein tietysti pitää tehdä, ja useimmat tekisivätkin sydämen halusta, jos heille vaan tapahtuisi sama oikeus kuin muissa tehtaissa. Mutta täällä heitä ahdistellaan ja kiusataan jokaisen pennin suhteen, mikä heidän niukkaan palkkaansa kuuluu, ja tuolla purnussa sitte ovat asiat niin surkean huonolla kannalla, että jokainen lukee Isä-meidän rukouksen ennenkuin menee sinne alas, hän ei voi muuta uskoa, kuin että jonakin armaana päivänä kaikkityyni romahtaa hänen päällensä. Mutta parannuksiin siellä ei löydy rahoja, ja jos joku yhtyy hätään ja viheljäisyyteen, silloin ei myöskään ole rahaa, ja sillä välin täytyy heidän nähdä, kuinka satojatuhansia lähetetään pääkaupunkiin, että --

Vanhus maltti tuota pikaa mielensä ja tukki suunsa. Hän oli joutunut semmoiseen pakinoimisen intoon, että kokonaan unhotti kuka se oli, joka seisoi hänen edessään: ja se heleä punastus, joka hänen viimeisten sanainsa johdosta nousi nuoren herran poskille, sai hänen vasta pidättämään kielensä.

-- Noh? kysäisi Artturi, hänen yhä ääneti pysyessä. Jatkakaa pakinaanne, Hartonen; näettehän että kuultelen.

-- Oi Herra Jumala! änkytti vanhus hädissään, en niin aikonut sanoa; minä kokonaan unhotin --

-- Senkö unhotitte, kuka on tarvinnut nuo sadat tuhannet? Ette tarvitse puhdistaa itseänne, Hartonen, vaan kertokaa huoleti mitä aiotte sanoa. Vai luuletteko, että aion syyttää teitä isäni tykönä?

-- En! vastasi purnumestari vilpittömästi. Sitä ette suinkaan tee. Ette olekaan isänne luonnosta; hän erottaisi minut virastani varomattoman lörpötykseni tähden. Noh niin, tarkoitukseni on vaan, että kaikki täkäläinen meno vihastuttaa työväkeä. Herra Artturi -- hän astui rukoilevalla, puoleksi pelvolla, puoleksi luottamuksella, askelen likemmä -- jos te kuitenkin ottaisitte asian korjataksenne! Te olette herra Berkowin poika ja tulette sittemmin perimään kaikkityyni; eihän asia koske keneenkään likemmin kuin teihin.

-- Minuunko? kysyi Artturi mielikarvaudella, joka onneksi kokonaan välttyi purnumestarilta; enhän ymmärrä mitään, miten täällä on tapana tahi mikä täällä on tarpeellista, aina on se ollut outoa minulle.

Vanha purnumestari pudisti surullisena päätänsä.

-- Oi Jumala, mitäpä tuo on ymmärtää! Siihen ette tarvitse ensin tutkia purnua ja koneita. Siihen tarvitaan vaan, että katsotte ja kuultelette työväkeä, niinkuin nyt minua kuultelette, mutta sitäpä ei kukaan tee. Joka valittaa se eroitetaan toimestaan, ja silloin kuuluu heti: "sentähden, että on ollut uppiniskainen", ja kun joku vuorityömies-parka semmoisesta syystä on toimestaan eroitettu, niin hän tuskin enään löytää yhtään elatuskeinoa. Minä vakuutan teitä, herra Artturi, se on viheljäisyyttä! ja sitäpä Olli ei voi nähdä, se kalvaa häntä, ja jos kymmeniäkin kertoja saarnaan hänen ajatuksiaan vastaan, niin hän kuitenkin pää-asiassa on oikeassa; niin ei se kauvan käy laatuun. Ainoastaan keino, millä hän tahtoo saada muutoksen aikaan on jumalaton ja syntinen; se tulee saattamaan hänet onnettomuuteen ja ne muut niinikään. Herra Artturi -- suuret karpalot näkyivät ukon silmissä, kun hän tällä kertaa epäröimättä otti nuorta miestä kädestä -- minä rukoilen teitä, älkää Jumalan tähden antako tätä menoa enään kestää! se ei ole hyvä, ei herra Berkowillekaan. Yleensä muissa tehtaissa on työnteko lakkautettu, mutta jos se kerta täällä tapahtuu, silloin, Jumala meitä auttakoon, silloin se on hirmuista!

Artturi oli koko tämän puheen ajalla äänetönnä katsoa kurkistanut eteensä, nyt nosti hän silmänsä ja katsoi pitkään ja vakaisesti puhujata.

-- Minä olen puhuva isälleni siitä sanoi hän verkkaisesti. Luottakaa siihen, Hartonen!

Purnumestari päästi irti Artturin käden ja astui takaperin. Tosin oli hän tällä kertaa purettuansa kaiken sydämensä, odottanut toista vaikutusta, kuin tuota kylmää lupausta. Artturi oikaisi itsensä, kääntyi pois ja yritti lähtemään.

-- Vielä yksi asia, Hartonen! Poikanne on äskettäin pelastanut henkeni, ja häntä lienee loukannut se, ettei ole kuullut yhtä sanaa kiitokseksi siitä. Oikeastaan en pidä elämätä suuressa arvossa, ja mahdollista on, että sentähden arvasin sen hyvän työn kovin vähäarvoiseksi, mutta minä olisin korjannut tämän laiminlyömisen, jos -- nuori perillinen veti kulmiaan ryttyyn ja äänensä kävi tuikemmaksi -- jos Olli ei olisi mikä hän on. Minulla ei ole halua nähdä kiitollisuuteni ken tiesi samalla tavoin hyljätyksi, kuin äskettäin tapahtui tirehtöörille, jonka panin asialleni. Kiittämättömänä en kuitenkaan tahdo itseäni pidettävän; sanokaa hänelle, että kiitän häntä, ja mitä muuhun tulee, aion puhua siitä isäni kanssa. Hyvästi!

Hän meni puiston kautta. Purnumestari katsoi surullisena hänen jälkeensä ja raskas huokaus väikkyi hänen huulillaan, kun hän hiljaa jutteli itsekseen: suokoon Jumala, että tästä olisi apua -- mutta sitä en usko!

* * * * *

-- Siellä vallaskartanossa vedettiin herrasväen ajoneuvot vaunuhuoneesta pihalle ja ajaja hankkiutui hevosia valjastamaan.

-- Tämäpä on jotain uutta, sanoi hän lähelle seisovalle palvelijalle, joka vastikään oli tuonut hänelle käskyn hevosten valjastamisesta. Herra ja armollinen rouva ajavat yhdessä. Meidän täytyy vetää punainen piiru annakkaan.

Palvelija naurahteli.

Niinpä niin, suurta hupaa heillä kyllä ei siitä ole, mutta toisinkaan ei käy laatuun. Heidän on käytävä vuoronsa vieraissa niiden, ylhäisten luona, jotka olivat täällä päivällisellä, ja silloin ei sovi, että ajavat sinne erillään toisistaan; muuten he kyllä sen tekisivät.

-- Kummallista herrasväkeä! arveli ajaja, päätänsä pudistellen. Ja sitä sanotaan avio-elämäksi. Jumala jokaista semmoisesta avioliitosta varjelkoon!

Neljännes tuntia sen jälkeen pyörivät vaunut, joissa Artturi Berkow nuoren rouvansa kanssa istui, tiellä, joka vei kaupunkiin. Ilma, joka koko aamupäivän oli ollut jommoinenkin oli melkoisesti rumennut. Koko taivas oli harmaiden pilvien peitossa, joita miltei myrskyksi yltyvä tuuli ajeli ja lähetti tuontuostakin sateen roiskauksia jo ennestään läpimärälle maalle. Kevät oli ylimalkain rankka ja myrskyinen, oikein omaansa tekemään maalla asumisen kaupunkilaisille mahdottomaksi kärsiä. Vaikka jo oltiin toukokuussa, niin puiston paljaat, lehdettömät puut tuskin vielä näyttivät ensimäisiä urpiansa; tuima tuuli ja kylmät sateen roiskaukset hävittivät lopen Berkowin puutarhurin kaiken kukaston, jota hän niin suurella vaivalla oli kasvattanut penkereille ja kukkasaroille, sekä pieksivät rikki ja kuolettivat jokaisen kukan, mikä vielä puhkesi ulkoilmassa. Pohjattomat tiet, sadeveden vallassa olevat metsät tekivät kaiken matkustuksen yhtä ikäväksi kuin hyödyttömäksi yritykseksi.

Artturi katseli, samoin kuin Eugeniakin, ääneti vaunu-akkunasta ulos, koettaen yhtä vähän kuin puolisonsakin saada mitään puhetta alkuun. He eivät olleet tänäpänä oikeen toisiaan tavanneet ennenkun vaunuihin astuessaan ja olivat silloin ainoastaan näön vuoksi virkanneet jonkun sanan ilmanlaadusta, matkasta ja sen tarkoituksesta; sitte oli jäähdyttävä äänettömyys seurannut, jota näytti tulevan kestämään aina kaupunkiin asti. Tällainen matkustus ei ollut suloisinta; tosin he mukavissa kuomivaunuissaan eivät tunteneet mitään rumasta ulkoilmasta, mutta ei voinut pehmeä istuinkaan täydellisesti suojella täristyksistä näillä huonoilla teillä, joilla raskaat matkavaunut, vaikka hevoset olivat kauniit ja vahvat, ainoastaan verkalleen pyörivät. He olivat ennättäneet noin puoliväliin matkaa ja olivat keskellä metsää, kun erittäin ankara järähdys oli paiskata vaunut kumoon. Ajuri kirosi puoli-ääneen ja pidätti hevoset; sekä hän että palvelija nousivat kiireesti alas istuinlaudalta, ja nyt syntyi iso-ääninen rupatus sinne ja tänne vaunujen ulkopuolella.

-- Mikä on hätänä? kysyi Eugenia, hätäisesti nousten istuimeltaan.

Artturi kohdaltaan ei juuri halunnut tietää mitä se oli; arvattavasti hän olisi huoleti odottanut, kunnes tultaisiin asiata ilmoittamaan; mutta nyt tunsi hän olevan syytä avata vaunun-akkunan ja uudistaa vaimonsa kysymyksen.

-- Älkää hätäilkö, herra Berkow, sanoi ajaja, joka ohjat kädessä astui vaunun-akkunan eteen. -- Me olemme onnellisesti välttäneet vaaran, mutta olipa hiuskarvan päällä ettemme kaatuneet. Tottapa joku paikka takarattaissa on särkynyt. Ranssu on juuri-ikään siellä katsomassa.

Tieto, minkä Ranssu asian tarkasteltuaan antoi, ei juuri ollut lohdullinen. Ratas oli saanut semmoisen vahingon, että nähtiin perin mahdottomaksi matkustaa vaunuilla, siinä kunnossa, missä olivat, sataakaan askelta edemmä. Molemmat palvelijat katselivat neuvottomina herrasväkensä puoleen.

-- Pelkään, että meidän, asiain näin ollessa, täytyy luopua aiotusta kyläilemisestä, sanoi Artturi joinkin vetelästi, kääntyen rouvansa puoleen. Ennenkuin Ranssu ennättää kotiin ja sieltä takaisin toisten vaunuin kanssa, matkustus kaupunkiin myöhästyy.

-- Sitäpä pelkään minäkin. Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin astua ulos ja palata kotiin.

-- Astua ulos? kysyi Artturi teeskelemättömällä kummastuksella. Aiot kentiesi jalkasin palata kotiin?

-- Kentiesi sinä aiot jäädä vaunuihin, siksi kuin Ranssu ehtii tänne toisia tuoda?

Artturi näytti päättäneen sen tehdä, ja olisiki arvattavasti kernaammin istunut kaksi täyttä tuntia vaunujen nurkassa, jossa hän tietysti oli suojeltuna tuulelta ja ilmalta, kuin taipunut jalkaisin vaeltamaan kylmän ja märän metsän kautta. Eugenia lienee sen nähnyt hänen päältänsä, sillä tuo ylenkatseellinen hymy ilmaantui taas hänen huulilleen.

-- Minä osaltani katson kotiin kävelemisen paremmaksi tätä hyödytöntä ja ikävää odotusta. Ranssu saattakoon minua, koska hänen kumminkin täytyy palata. Tottapa sinä jäät vaunuihin? En millään muotoa tahtoisi sitä edesvastausta päälleni, että olen saattanut sinulle vilustuksen.

Mitä koko tämä onnettomuuden tapaus ei ollut voinut, sen vaikutti silminnähtävä iva Eugenian sanoissa; se sai nuoren miehen pois hänen sopestaan. Hän nousi ylös lykkäsi vaunun-oven auki ja seisoi jo ensi silmänräpäyksessä siellä ulkona vaunun-astuimella, tarjoten Eugenialle kättä, auttaaksensa häntä ulos. Eugenia viipyi.

-- Minä rukoilen sinua Artturi --

-- Minä rukoilen _sinua_, ettet saattaisi meitä ihmisten naurettaviksi ottamalla palvelian saattajaksesi kernaammin kuin minun. Tahdotko olla niin hyvä?

Nuori rouva nyykäytti miltei havaitsemattomasti olkapäitään, mutta muuta neuvoa hänelle ei jäänyt, kuin vastaanottaa tarjottu käsi, sillä ajaja ja palvelia seisoivat juuri vierellä; hän astui siis ulos, ja Artturi kääntyi miesten puoleen.

-- Minä lähden saattamaan armollista rouvaa. Viekää vaunut johonkin taloon, johon ne saavat jäädä toistaiseksi, ja tulkaa niin pian kuin mahdollista hevosten kanssa jälkeen.