Part 25

-- Älkää hätäilkö, rouvaseni; se on vaan pyörtymystä, sanoi lääkäri, joka kaiken ajan oli hoidellut onnettomuuteen yhtyneitä ja hetikohta oli rientänyt tänne. -- Hän ei ole mitenkään vahingoittunut, sen mukaan kuin voin nähdä; hän kyllä tointuu kohta.

Eugenia ei kuullellut tätä puhetta; hän näki ainoastaan nuo kalpeat kasvot ja ummistuneet silmät, ainoastaan tuon pitkänään makaavan ruumiin, jossa ei näkynyt vähintäkään merkkiä että siinä henki olisi. Oli ollut hetki semmoinenkin, jolloin nuori rouva, äsken naituna, vieraan käden avulla vaarasta temmattuna ja puolisonsa kohtalosta vielä tietämätönnä huoleti ja kylmästi oli sanonut pelastajalleen: "katsokaa miten Berkowin on". Mitä huolimattomuus ja ylenkatse silloin oli rikkonut, sen nyt sovitti, jopa enemminkin kuin sovitti näiden viimeisten tuntien tuska, joina hän oli saanut kokea, miltä se tuntuu kun vapistaan rakastetun kuoleman pelvosta, voimatta auttaa, saamatta edes olla häntä likelläkään. Nyt ei hän lähettänyt ketään toista häntä katsomaan; nyt oli hän itse polvillaan sanomattomissa tuskissa, huutaen, kuten kukin muu rakastava vaimo, puolisotaan nimeltä.

-- Artturi!

Tämä huudahus oli mitä kiihkoisimman rakkauden ja korkeimman epätoivon huudahus; sen kuultua nuori päällysmies, joka vielä nojasi pilaria vasten, vielä vienosti vavahti ja oikaisi itsensä. Vielä kerran kääntyivät hänen tumman siniset silmänsä näiden molempain puoleen, mutta niissä ei ollutkaan enään vanhaa ynseyttä eikä entistä vihaa, niissä oli ainoastaan äänetön, mutta syvä mielihaikeus; sitte pimittyivät hänen silmänsä, käsi kohosi, ei verta vuotavalle otsalle, vaan sydämen kohdalle, jossa hän kumminkaan ei ollut nähtävästi haavoitettu, mutta hän likisti sen niin kovasti sitä vasten, kuin jos kovin tuska juuri siellä raivoaisi, ja samassa kun Artturi puolisonsa sylissä loi silmänsä auki, kaatui Olli heidän takanaan kentälle. -- --

Vaikka jo viimeisetkin olivat kaivoksesta tulleet, vallitsi yhtähyvin äänettömyys ja alakuloisuus väkijoukossa. Ei riemuhuutoja, ei ilon osoituksia näkynyt ei kuulunut; haavoittuneiden läsnä-olo ei niitä sallinut. Ei tietty vielä kutka heistä tulisivat henkiin jäämään, vai olisiko kuolema vaativa jälleen ne häneltä niin vaivaloisesti temmatut uhrit.

Nuori isäntä oli vironnut voivuksistaan pikemmin kuin oli odotettu. Kovasti tärähtäneen vuoren sisällä olikin jälkilohkeama tapahtunut, joka viimeisellä silmänräpäyksellä oli tavannut Artturin ja hänen kumppalinsa, mutta kummasti kyllä ei ollut Artturi siitä saanut mitään vahinkoa; hän seisoi jo taas pystyssä vaikka vielä voimatonna ja kalpeana puolisonsa käden nojassa, kokien pitää ajatuksiaan koossa vastatakseen Eugenian hätäisiin kysymyksiin.

-- Olimme juuri kaivoksen suulla sanoi hän; Hartonen oli muutamia askelia edellä ja siis jo suojassa; hän silloin havaitsi jonkin vaaraa ennustavan merkin. Minä näin hänen yhtäkkiä hyökäävän takaisin minua kädestä kiini ottamaan, mutta se oli jo myöhäistä; kaikki paikat ympärillämme ja päällämme liikahtelivat. Sen vaan tunsin, kuinka hän riuhtaisi minun kumoon ja heittäysi päälleni, kuinka hän ruumiillaan suojasi minua putoavilta lohkareilta -- ja niin menin tainnoksiin.

Eugenia ei antanut vastausta; hän oli äärettömästi peljännyt Hartosen likisyyttä aina siitä hetkestä asti kun oli saanut tietää, että Artturi hänen kanssansa oli lähtenyt tuolle vaaralliselle retkelle, ja nyt sai hän kiittää ainoastaan hänen läsnä-oloaan, että vielä sai sulkea puolisonsa hengissä ja pelastettuna syliinsä.

Yli-insinööri läheni heitä; kasvonsa olivat hyvin vakaiset ja äänensä tavallista järeämpi, kun sanoi: lääkäri sanoo, että kaikki voivat pelastua paitsi yksi; Hartosta ei käy pelastaminen -- hänestä on loppu tullut. Mitä hän tänäpänä kaivoksessa on toimeen saattanut, on ollut liian paljo hänenkin jättiläis-luonteelleen, ja haavat ovat niistä lopun tehneet. Miten hänen lienee ollut mahdollista noiden vaikeiden haavain kanssa ensin itse kömpiä sorasta ylös ja sitte saada teidät siitä autetuksi, nostaa teidät tynnyriin ja tukea teitä kunnes pääsitte tänne ylös, on perin mahdotonta käsittää, eikä olisikaan se kellekään muulle kuin hänelle ollut mahdollista. Hän on sen tehnyt, mutta siinä on häneltä henkikin mennyt.

Artturi katsahti puolisonsa puoleen; heidän silmänsä kohtasivat ja ymmärsivät toisensa. Niin voivuksissa kuin oli, ponnisti Artturi voimansa, otti Eugeniaa kädestä ja vei hänen kanssansa paikalle, missä onnettomuuden kärsineet saivat paraan hoidon ja avun. Yksi vaan, se viimeinen, oli viety syrjäpaikkaan. Olli makasi pitkänään kentällä; isänsä ei ollut vielä toipunut eikä siis tiennyt mitään pojan kohtalosta, mutta Ollin ympärillä ei ollut ainoastaan vieraita holhojia; vierellään oli nuori tyttö polvillaan, joka piti kuolevan kättä sylissään ja silmäili häntä sanomattomalla mielikarvaudella, huolimatta kihlatustaan, joka ystävän kylmenevää kättä pidellen, seisoi häntä vastakkain. Olli ei nähnyt heitä, kenties ei tiennytkään kummankaan läsnä-olosta; silmänsä tuijottivat suurina ja kankeina leimuavaa iltataivasta, vajoavaa aurinkoa kohti, ikäänkuin vielä ilmaistakseen yhden säteen tuota iankaikkista valoa ja viedäkseen sen muassaan siihen pitkään, synkeään yöhön.

Artturi oli kysynyt jotakin läsnä olevalta lääkäriltä; tämä vastasi vaan vienosti päätä pudistaen -- nuori isäntä ei tarvinnut enempää tietää. Päästäen vaimonsa käden kuiskasi hän hänelle muutamia sanoja korvaan ja syrjäytyi, jolla aikaa Eugenia kallistui Ollin puoleen ja mainitsi häntä nimeltä.

Vielä kerran kävi elämän vävähys kuoleman synkeydestä; elämän koko hehku ja kiihko yhdistyi vielä kerran siihen silmäykseen, minkä Olli nyt täydellä tunnolla loi nuorta rouvaa kohti, jonka huulet hiljaa ja hätäisesti kysyivät: -- Oletteko pahoin haavoittunut, Hartonen?

Ollin kasvot vavahtivat vieläkin kerran; ääni oli tohuinen, katkonainen, mutta levollinen, hänen vastatessaan:

-- Mitä minusta huolitte? Onhan teillä hän jälleen. Mitä varten minä vielä eläisin? Olenhan jo sanonut teille: hän taikka minä! -- Toisin kyllä silloin ajattelin, mutta kuitenkin se oli tämä ajatus, joka lennähti päähäni kallion alas romahtaessa. -- Silloin ajattelin teitä ja itkuanne ja valitustanne, -- ja muistakaapa, kuinka hän ojensi minulle kätensä täällä ylhäällä, kun ei kukaan tahtonut siihen ruveta, -- ja silloin heittäysin hänen päällensä.

Hän vaipui takaisin; leimahtanut kipinä sammui äkisti ponnistuttavan puhumisen jälkeen, mutta tämä hurjasti hohkuva elo menehtyi kuolemassa hiljaisesti, taistelutta ja tuskatta. Tämä mies, jonka koko elämä oli ollut vihaa ja taistelua niitä vastaan, jotka sallimus oli asettanut häntä ylemmä, oli nyt sen hengen pelastamisessa, jota oli vihannut, saanut loppunsa. Toteutunut oli aavistus, mikä eilispäivänä oli noussut hänessä hulisevan veden partaalla; se oli vuoren syvyydestä saattanut kuolonsanoman uhrille. Ei hän enään tarvinnut silmäillä tuonnemma tuota "huomispäivää", joka oli niin syvälle häneltä kätkeytynyt: kaikesta oli hänelle tämän "huomispäivän" kanssa tullut loppu -- loppu kaikesta!

Tuolta maantieltä kuului marssivan joukon tahdilliset askelet, ynnä komentosanoja ja aseiden kalsketta. Se oli se kaupungista anottu apu, joka tuli. Jo tehtaasen tullessaan oli komentava upseeri saanut kuulla, mitä oli tapahtunut; hän antoi väkensä seisahtua maantielle, ja tuli itse ainoastaan muutamain miesten kanssa onnettomuuden paikalle, jossa pyysi saada isäntää puhutella. Artturi meni häntä vastaanottamaan.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat, sanoi hän tyynellä vakaisuudella, mutta myöhästyneet olette; en enään tarvitse apuanne väkeäni vastaan. Kymmenen tuntia yhteisesti taistellessamme, väkeämme kuolemasta pelastaaksemme, olemme tehneet rauhan -- kuten toivon, iäksi päiväksi!

* * * * *

Vuosia oli kulunut; taas oli kesä, taas peitti päivänpaiste ja kesäinen loisto vuoret ja laksot ja Berkowin tehtaat, joissa liikuttiin yhtä ripeästi ja vankasti, mutta vapaammasti kuin koskaan ennen. Vapauden ja onnellisuuden henki puhalteli nyt näissä tehtaissa; ne eivät olleet mitenkään pienenneet suunnattomasta suuruudestaan ja olivat jälleen saaneet kaikki, mitä niiltä kerta puuttui. Tosin ei ollut se tapahtunut viikoissa tahi kuukausissa, siihen oli mennyt vuosia, ja vuodet, jotka likinnä seurasivat sitä suurta tapausta, olivat olleet sangen vaivaloiset. Kun työhön siihen aikaan jälleen ryhdyttiin tehtaissa, painoi vielä raskas takka nuoren isännän hartioita, joka kyllä oli tehnyt rauhan väkensä kanssa, mutta yhtähyvin seisoi häviönsä partaalla. Vaaran aika oli kyllä jo mennyt, jolloin täytyi omalla rohkeudella ja omilla uhrauksilla astua kapinallisen väestön väkinäisyyksiä vastaan; mutta sen sijaan tuli toinen aika, huoliensa vaivaloisen työn aika, miltei toivoton taistelu suhteiden voimaa vastaan, taistelu, joka oli Artturin maahan sykertää. Mutta hän oli edellisessä taistelussa tullut tuntemaan voimansa; hän ymmärsi käyttää niitä jälkimäisessä. Enemmän kuin vuoden ajan oli oltu epäilyksissä siitä, voitaisiinko tehtaita pitää käymässä ja isännälle säilyttää, ja vielä ensimäisestä ja vaikeimmasta pulasta päästyäkin oli kyllin vaaroja ja vahinkoja, joita oli vastustaminen. Jo vanhemman herra Berkowin viimeisellä elämän ajalla oli hänen asemaansa ja varakkuuttansa kolautelleet rohkeat keinottelemiset ja ylimieliset tuhlaukset, mutta erinomattain hänen tunnottomat, ainoastaan hetken voittoa tarkoittavat yrityksensä, joiden kovat seuraukset viimein poikaa kohtasivat. Tehtaiden seisominen, jota kesti lähes kuukauden, onnettomuus kaivoksessa, jonka korjaaminen vaati melkoisia summia, uhkasivat perin hävittää sen, mikä jo oli puoleksi menetettynä. Useammin kuin kerran näytti mahdottomalta saada pitää tehtaita; useammin kuin kerran näytti Artturille mahdottomalta lääkitä isän ajalta johtuneita ja etenkin viime taistelun lyömiä vammoja; mutta Artturin luonne, joka niin myöhään oli eloon vironnut, vahvistui ja kehittyi täydellisesti lakkaamatta ponnistuttavan toimellisuuden koulussa.

Kaikki oli rappiolla ja siihen paikkaan kukistumallaan, kun nuori isäntä oli ryhtynyt siihen vaikeaan työhön, että järjestäisi nämä sekasortoiset tehtävät ja täyttäisi kaikki kontrahdit ja velkasitoumukset, sekä panisi uuden järjestyksen käymään; mutta hän oli saanut luottamuksen itseensä; hänellä oli vierellään puolisonsa, ja tälle ja hänelle itselleen oli tulevaisuus voitettava. Tämä ajatus antoi hänelle uskallusta, missä muut kentiesi hätäyneinä ja toivottomina olisivat peräytyneet; se piti häntä pystyssä, kun työt toisinaan näyttivät tahtovan käydä yli hänen voimainsa ja sepä vihdoin tuotti hänelle voiton. Nyt oli kestetty kaikki sen kovan tapauksen seuraukset ja onni oli palannut kaikkiin yrityksiin, mitkä olivat Berkowin nimeen yhdistettyinä, mutta tämä nimi oli nyt myöskin puhdistanut itsensä kaikesta, mitä halpamaista siihen muinoin oli ryhtyneenä ollut; se oli nyt puhdas ja kunnioitettu maailman edessä. Tehtaat suunnattomasti laajennettuina ja suurenmoisille malmihakkuuneinsa olivat nyt lujemmin ja vakaammin perustetut kuin koskaan ennen, ja samalla karttuivat isännän varatkin. Tämä rikkaus, joka kerta oli käydä niin turmiolliseksi nuorelle pilatulle perilliselle ja osaksi jo oli turmiollinen ollutkin siten, että onni oli laskenut sen hänen jalkainsa eteen ilman mitään vaivaa hänen puoleltaan ja juuri sen tähden saattanut hänen ylenkatseellisella haluttomuudella sitä pitelemään, tämä rikkaus, jonka hänen täytyi vuosikautisilla taisteluilla jälleen voittaa ja joka hänen käsissään tuli siunaukseksi monelle, oli nyt hänenkin silmissään saanut toisen arvon.

Oli puolenpäivän aika, kun tirehtööri ja yli-insinööri eräänä päivänä vaelsivat verstaista kotiinsa. Tosin olivat he kumpikin näinä vuosina vanhenneet, mutta muuttuneet eivät olleet. Toinen oli säilyttänyt sävyisän, toinen ivallisen laatunsa, joka nyt juuri taas huomattiin hänen äänessään, hänen pitkittäessään jo aijettua kanssapuhetta.

-- Parooni Windeg on taas vanhimmalla pojalla ilmoituttanut tänne tulonsa. Näyttää siltä kuin nyt hiukkaisen ylpeiltäisiin sukulaisuudesta, jota alussa vaan suurimmalla vastenmielisyydellä tahdottiin tunnustaa. Sittenkuin hankkeemme ja laitoksemme ovat saavuttaneet niin erinomaisesti hyvittävän huomion hallituksen puolelta ja siis ylhäisemmissä seuroissa ollaan niihin mieltyneinä, ovat tehtaat saaneet enemmän arvoa vanhan ylimyksenkin silmissä. Hänen vävynsä oli tehnyt saman jo aikoja ennen, ja minun mielestäni hän ei ensinkään sovi asetettavaksi Windegin herrasväen rinnalle. Koko Rabenauen sukukartanon kunnia ja kirkkaus ei vedä puoliakaan vertoja Berkowin tiloille ja niiden isännän mahtavuudelle. Parooni näkee nyt, että hän tiloineen hupenee joukon sekaan, jota vastoin me olemme mahti maakunnassa, jota ei kukaan ole tunnustamatta.

-- Täälläpä saadaankin enemmän tehdyksi kuin missään muualla, sanoi tirehtööri. -- Nythän käydään kaikilta kulmilta tutkimassa laitoksiamme ja parannuksiamme, mutta sittekään ei ole vielä kukaan tehnyt niiden mukaan.

-- Eipä kyllä; mutta jos näin saadaan pitkittää, niin meillä kohta lienee se "ihmislempinen mallilaitos", jota herra Berkow vainaja niin kiivaasti vastusti. Nyt Jumalan kiitos! -- yli-insinööri kohautti tässä hyvin arvokkaasti päätänsä -- sen voimmekin tehdä! Nyt ei haittaa meitä jos väkemme hyväksi käytämmekin summia, joita toisten täytyy hätäisesti taskuunsa tukkia, eivätkä ne pikku-summia olekaan. Eikä kuitenkaan ole kauan siitä kuin taistelimme, eikä varain eikä mahtavuuden vaan suoraan sanoen tehtaiden pysyttämisen puolesta, eikä sekään olisi meille onnistunut, ellei muutamia onnellisia asianhaaroja ratkaisevalla hetkellä olisi meille avuksi tullut.

-- Ja ellei väkemme olisi käyttänyt itseään niin erinomaisesti -- liitti siihen tirehtööri vakaisesti. -- Ei se ollut mikään vähäpätöinen asia että pysyivät rauhallisina sillä aikaa kuin häiriöistä ja härsytyksistä lähitienoissa ei tahtonut loppua tullakaan. Onnettomuus kaivoksessa maksoi paljon rahaa juuri semmoisella ajalla kun oli kipuli joka tuhannesta; mutta luulenpa, ettei herra ole liikaa maksanut siitä, mitä hän väkensä luona silloin voitti. Niitä tuskan ja vaaran hetkiä, joita hän vietti heidän kanssansa siellä alhaalla pelastaakseen heidän kumppaleitaan, ei ole kukaan unhottanut eikä olekaan unhotettava; semmoinen teko liittää ihmiset toisiinsa elinkaudeksi. Aina siitä päivästä aikain he uskoivat häntä, kun lupasi asettaa kaikki hyvinpäin, jos vaan antoivat hänelle aikaa varoja hankkia; he odottivat rehellisesti ja senpä tähden ei olekaan kumma, että hän nyt tekee enemmän kuin on luvannutkaan.

-- Eipä vainen! virkkoi toinen siihen kuivasti, -- siihen nähden saa hän aina vähän komeilla. Muuten on lysti nähdä, että sillä välin, vastoin ihmislempisyyttä, asiat ovat niin loistavat kuin tilinpäätöksemme osoittavat. Ne ovat paljoa edullisemmat kuin vanhan hallituksen aikana, jota ei käynyt mistään erinomaisesta ihmisrakkaudesta syyttäminen, ja yhtähyvin silloin kiskottiin kaivoksista mitä kiskoa voitiin.

-- Te olette ja pysytte pilkkakirveenä! tiuskasi tirehtööri. Kyllä tiedätte, että semmoiset syyt eivät vaikuta herra Berkowissa.

-- Ei, siihen on hän liiaksi ihannoitsija! arveli yli-insinööri, suopeasti suvaitseva tuon muistutuksen. -- Onneksi hän kumminkaan ei ole ihannoitsija enemmältä kuin käytäntöön sopii, ja hän on käynyt siksi kovaa koulua että ymmärtää, että käytäntö on kaikkein tämmöisten yritysten peruste ja ehto. Minä osaltani en ole ihannoitsija ensinkään, sen kyllä tiedätte.

Tirehtööri naurahteli hiukan ilkipilaisesti.

-- Senpä kyllä kaikki tiedämme, mutta eikö sitä mitenkään kävisi korjaaminen, jos niin perin ihannoitseva mies kuin Wilpponen tulisi perheesenne? onhan se niin käymäisillään, ammatti veikkoseni?

Tirehtööri luuli tarkoittelemisellaan antaneen arvolliselle ammattiveljilleen aika iskun, sillä tämä murti suutansa ja väänti päätänsä, kiivaasti vastaten:

-- Ei sanaaka siitä! Sen saan kuulla kovin usein kotonani. Ja sen piti sattua juuri minulle, joka en inhostu mitään niinkuin haikailemista ja mielen kiihkoisuutta! Juuri minulle piti sallimuksen valikoida vävyn, joka laatii värsyjä ja soittaa kitarria! Siitä miehestä ei pääse, eikä kosimisestaan, eikä huokailemisestaan, eikä Melania ota malttaaksensa. Mutta enpä ole vielä suostumustani antanut, eikä ole niin vissi tulenko antamaankaan.

-- Noh, siitä asiasta annamme neiti Melanian pitää huolen! sanoi tirehtööri nauraen. -- Hänellä on monessa kohti isänsä pää ja hän ymmärtää panna tahtonsa täytäntöön. Saatanpa vakuuttaa, että Wilpponen jo rehentelee voitostaan ja poistaa kaikki onnentoivotukset, merkillisesti vastaten "ei vielä!" Nuorukaiset jo tietänevät asiansa. Hyvästi, ystäväni! Tottapa minulle ensi kynteen annatte tiedon tästä iloisesta perheellisestä tapauksesta?

Yli-insinööri meni sangen alakuloisen näköisenä portaita ylös asuntoonsa, jossa tyttärensä jo tuli häntä vastaan. Neiti Melania oli tänäpänä pelkkää herttaisuutta isäänsä kohtaan; hän sanoi häntä tervetulleeksi, otti hänen hattunsa ja sormikkaansa, hyväili häntä hetkisen aikaa ja katsoi tämän alun perästä soveliaaksi etsittää erään rukouksen.

-- Isä, tuolla sisällä on joku, joka haluaa puhutella sinua hetikohta ja tähdellisestä asiasta. Hän on siellä sisällä äitin tykönä. Saanko tuoda hänen tänne!

-- En tahdo puhua kenenkään kanssa! morahti isä, joka jo aavisti mitä tulossa oli; mutta nuori nainen ei ollut tästä kiellosta mitään tietävinään. Hän puikahti likimmäiseen huoneesen, ja toi hetikohta sisälle tuon "jonkun" kuiskaistuansa vielä muutamia rohkaisevia sanoja sen korvaan.

Näyttipä sen olleen välttämätöntäkin, sillä herra Wilpponen, hännystakkiin pukeutuneena, vaalea tukka huolellisesti jaettuna, koko asu ja käytöstapa kuin virallisella kosijalla, seisoi nyt siinä, niinkuin äkki-arvaamatta leijonan luolaan pudonneena. Varalle oli hän valmistanut komean ja hyvin laaditun puheen tätä tähdellistä hetkeä varten, mutta vihainen silmänluonne eikä ensinkään kehoittavainen äänenlaatu, millä yli-insinööri kysyi mitä hän oikeastaan tahtoi, saattivat hänen kokonaan aivunsa avaimet hukanneeksi.

-- Haluni ja toiveeni -- änkytti hän. -- Neiti Melanian rakkaudelta kehoitettuna -- korkein onneni, saada sanoa häntä omakseni. --

-- Enkö arvannut! Se ihminen ei saata oikisuuntaan kosiakaan, morisi yli-insinööri ajattelematta, että laatunsa millä hän kosijan vastaanotti oli semmoinen, että se olisi voinut hämmentää kenenkä hyvänsä, ja kun nuori mies siitä joutui yhä pahempaan hämiin ja yhä pahemmin sekautui puheessaan, keskeytti hän hänen jyrkästi:

-- Noh vaiti jo! Mitä haluatte ja toivotte ei ole minulle salaisuus. Te tahdotte minua apeksenne?

Wilpposta ei näyttänyt tämä välttämätön seuraus tulevasta avioliitosta ollenkaan ihastuttavan.

-- Pyydän anteeksi -- muistutti hän kaihtivaisesti -- etunenässä haluan neiti Melaniata vaimokseni.

-- Niinkö? Ja minun te otatte varsin väkinäisesti kaupantekijäksi? kysyi kiivastunut appi pilkoillaan. -- Muuten enpä ymmärräkään kuinka rohkenette tulla luokseni semmoisen kysymyksen kanssa. Olittehan armolliseen rouvaan rakastuneet? Ettekö ole kirjoittaneet kokonaisia paperinlevyjä värsyjä täyteen, hänen kunniakseen? Minkä tähden sitä platoonista liekkiä ei enään kestäkään.

-- Oi hyvä Jumala, siitähän on jo monta vuotta? -- sanoi Wilppos-raukka puollustuksekseen. Tietäähän Melania sen jo aikoja sitte, ja sepä juuri olikin mikä ensin saatti meidät toisiimme yhtymään. Rakkaus on kahtalainen herra yli-insinööri; toinen on nuoruuden huikentelemista, joka etsii ihannettaan saavuttamattomissa, toinen on pysyväinen tunne, joka vaan maan päällä löytää sen mikä sen todella onnelliseksi saattaa.

-- Vai niin, ja sille toiselle, maalliselle, kotitekorakkaudelle tyttäreni on hyvä kyllä. Menkää hiiteen! ärjäisi yli-insinööri.

-- Ette tahdo ymmärtää minua, muistutti siihen Wilpponen, syvästi loukkautuneena mutta kuitenki jollakin mahtavuudella; hän tiesi mikä voimallinen liittolainen hänellä oli vieremmäisessä huoneessa. -- Melania ymmärtää minun; hän on jo antanut minulle kätensä ja sydämensä --

-- Sepä komealta kuuluu, jupakoitsi vihastunut isä. Kun tyttäret noin omin päinsä antavat pois kätensä ja sydämensä, niin tekisipä mieleni tietää, mihinkä isiä tarvitaankaan. Wilpponen -- katsantonsa ja äänensä lauhkenivat -- minä tahdon kohdella teitä oikeudella; te olette viime vuosina vähän viisastuneet, vähän mutta ei tarpeeksi. Värsyjen sepustusta esimerkiksi ette malta heittää. Panenpa vetoa, että teillä nytkin on joku lauluruno lakkarissanne.

Hän vilkasi epäluuloisesti nuoren miehen povilakkarin puoleen, ja Wilpponen punastui.

-- Sulhaisena lienen siihen oikeutettukin? muistutti hän ikäänkuin hätäisesti kysäisten.

-- Olettepa niinkin, ja serenaateihin niinikään, -- niin niin, tuleepa komea kesä! jupisi yli-insinööri tuskistuneena. -- Kuulkaapa, Wilpponen jos en tietäisi, että Melanialla on minun luonteeni, niin että hän tulee karkoittamaan teistä nuo romantiset houreet, niin tekisin tenän, kerrassa tenän. Mutta luulen teidän tarvitsevan järkevän vaimon ja ennen kaikkia ymmärtäväisen apen, joka aina tuontuostakin korjaa päänne oikeaan suuntaan, ja koska en tästä vähemmällä pääse, niin saatte molemmat osat.

Mihin määrään jälkimäinen toive lienee tuntunut herra Wilpposelle niin erittäin kadehdittavalta, jääköön sanomatta, mutta edellisen ihastuksissa hän unhotti kaiken ja riensi halaamaan uutta appeaan, joka sen asian suoritti hyvin lyhyesti.

-- Se vaan, ettei mitään liikutuksia! sanoi hän jyrkästi. Niitä en kärsi semmoisissa emme tarvitse viipyä. Tulkaa nyt kanssani Melanian luokse! Te olette kahden kesken ja minun tietämättäni päättäneet asian, mutta sen sanon teille, että jos joskus tapaan teidät runoa sepustelemassa ja tyttäreni itkenein silmin, silloin -- Jumala teitä armahtakoon! --

Sillä aikaa kuin yli-insinööri tällä tavoin taipui välttämättömään kohtaloon, seisoivat Artturi Berkow ja Klaus von Windeg paltalla. Tämä jälkimäinen, joka jo oli lausunut jäähyväiset sisarellensa, odotti vaan ratsuhevostaan esiin talutettavaksi.

Se syvällinen ja suuri muutos, joka oli tapahtunut Artturissa, oli nähtävänä hänen ulkonäössäänkin. Hän ei ollutkaan enään se hoikka kalvakka nuorimies, jonka paras nuoruuden aika ja nuoruuden virkeys oli perin hävitä pääkaupungin elämässä; hän oli nyt täydellisesti esimiehen näköinen, joka ymmärsi pontevuudella johtaa suurenmoisia yrityksiä. Viivoja, jotka tosin olivat piirtyneet hänen otsalleen ja joita vuosikausien huolet ja työt olivat vielä syvemmälle uurtaneet, ei kyllä nykyinen luotettavasti perustettu onnellinen elämä ollut haihduttanut. Semmoiset jäljet eivät katoa, kerta tultuaan, mutta ne eivät rumentaneetkaan tätä otsaa ja näitä kasvoja, jotka nyt osoittivat lujuutta ja vakaista miehuutta. Klaus oli sama nuori ylimielinen upseeri kuin ennenkin, verevät huulensa ja vilkkaat silmänsä olivat säilyttäneet entisen vilkkautensa.

-- Ja minä vakuutan sinua, Artturi, sanoi hän intoisesti, että teet isälleni väärin, jos luulet hänen vielä kantavan turhia luuloja sinua vastaan. Soisinpa että olisit kuullut mitä hän hiljakkoin vastasi vanhalle Waldsteini ruhtinaalle; tämän väittäessä, että tehtaan-isäntäin tila nykyisten työmies-liikkeiden aikana ei olisi kadehdittava. "_Minun_ vävyyni", sanoi isä painokkaasti, "-- se ei sovellu, teidän korkeutenne. Hänen asemansa on ylen vakava, ja valta, mikä hänellä on työmiesten yli, on rajaton, he liittyvät häneen tosi intoisuudella -- ja ilman sitä vävyni pystyy menettelemään missä eripuraisuudessa hyvänsä". Yhtähyvin hän ei vielä anna sinulle anteeksi, että hylkäisit, aatelis-arvokirjan, eikä tyydy siihen, että hänen tyttärensä poikaa mutkattomasti ja porvarillisesti nimitetään Berkowiksi.

Artturi hymyili hiukan ilkullisesti.

-- Noh, minä ajattelen niin, että nimeään ei hän tarvitse hävetä, jos kerta sitä kantavana astuu ulos maailmaan, ja paitsi sitä saatetaan toivoa, että isäsi saa ilon nähdä ynnä hänen kanssansa pikku Windegin vaurastuvan -- -- miten on, Klaus tuleeko kihlauksestasi mitään?

Nuori upseeri murti suutansa.