Part 24
-- Taivaallinen jumala! Tuo on kuuluva purnusta! Siellä on jotakin tapahtunut! sanoi Lauri hätäisesti.
-- Tuo oli räjähdys! huusi yli-insinööri, joka noina viimeisinä vaarallisina hetkinä oli asettaunut porstuaan nuorempain tehtaan herrain ja koko läsnä-olevan virkamiehistön päähän, isännälle avuksi ollakseen jos siksi kävisi. -- Joku onnettomuus on tapahtunut purnussa, herra Berkow. Meidän täytyy sinne!
Vielä vähän aikaa näytti säikähys rampauttavan kaikkia. Ei kukaan liikkunut paikaltaan; kehoitus olikin kamala. Juuri samana hetkenä, jona toinen puolue surmaten aikoi ryhtyä toisen valloittamiseen, kohtasi toinen surma heidän veljiään siellä syvyydessä ja kutsui heidät lujalla äänellä ryntäyksestä pelastus-työhön. Artturi oli ensimäinen, joka hoksasi miten asian laita oli.
-- Purnulle! huudahti hän tehtaan virkamiehille, jotka olivat karanneet asunhuoneuksesta pihalle ja nyt seisoivat hänen ympärillään, ja hän antoi heille esimerkin rientäen tehtaalle kaikkein ensimäisenä.
-- Purnulle! karjaisi Ollikin vuorityömiehille; mutta käskyä ei tarvittukaan, sillä koko lauma juoksi jo tulista kiirutta samalle suunnalle, johtaja etukynnessä; hän ja Berkow olivat ensimäiset, jotka melkein samaan aikaan ehtivät kaivoksille.
Mitään ulkonaisia merkkiä hävittävän elementin vaikutuksesta siellä ei vielä näkynyt; ainoastaan sakea savu-patsas, joka tuprusi kaivoksesta, todisti mitä oli tapahtunut, mutta puhuipa sekin tarpeeksi. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli koko edusta täpö-täynnä ihmisiä, joiden ensi alussa puhumaton säikähys nyt muuttui tuskan, kauhun ja toivottomuuden huudoiksi. Onpa jotakin kauhistuttavaa, mutta samalla ylentävää tämmöisessä suuressa onnettomuuden tapauksessa, joka ei ole lähtenyt ihmiskädestä, sillä miltei ainakin se pelastaa ihmisluonnon kunnian, siten että puhdistaa sen intohimoista, jotka muutoin himmentäen ja rumentaen siihen ryhtyvät. Yleisen mielialan muutos tapahtui tässä niin äkisti, niin salaman nopeudella, ettei enään näyttänytkään olevan sama joukko, mikä vielä vähän aikaa sitä ennen piiritti huonetta, uhaten raivolla ja hävityksellä, kentiesi murhallakin, sentähden ettei heidän hurjia vaatimuksiaan täytetty. Kina, tora ja kuukausia kestänyt viha, kaikki katosi ja tuo ainoa pelastamisen ajatus sai vallan; tähän pelastukseen tunkeili vuorenlohkojia ja insinöörejä, ystäviä ja vihollisia, ja hurjimmat rauhanrikkojat olivat innokkaimmat kaikista. Vielä tunnin aikaa tätä ennen olivat ne uhkaamalla ja väkivallalla ahdistaneet tovereitansa, ja olisivat heidät murhanneetkin, jollei juuri johtajan isä olisi työväkeä johtanut; ja nyt kun samat toverit olivat vaarassa, nyt olisi jokainen heistä pannut henkensä alttiiksi pelastakseen heitä -- tuo kauhistuttava muistutus oli vaikuttanut hyvää.
-- Peräytykää! huusi Artturi järjettömälle, paikalle tunkeilevalle väkijoukolle. Vielä ette te voi mitään tehdä. Te vaan estätte insinöörejä. Ensin täytyy nähdä kuinka ja mistä meidän on pääseminen aukkoon. Päästäkää insinöörit tulemaan!
-- Päästäkää insinöörit tulemaan! huusivat ensimmäiset; huutoa jatkettiin pitkin riviä, ja tiheään tunkeutuneessa joukossa aukesi hetikohta leveä tie yli-insinöörille, joka allensa kuuluvain virka-miesten ohessa oli saapuvilla; ne tulivat vastakkaiselta puolelta.
-- Tuolta on mahdotonta mihinkään päästä, sanoi hän Artturille, viitaten alemmalle kaivokselle, joka oli yhdistetty ylempään aukkoon ja jonka suusta savua ja huurua mahdottomina patsaina nousi taivasta kohden. -- Emme ole uskaltaneet yrittääkään, sillä noissa helvetin huuruissa ei voi kukaan ihminen hengittää! Hartonen yritti, mutta muutamia askelia tehtyänsä täytyi hänen puoli tukahduksissa palata ja sai töintuskin pois laahatuksi Laurin, joka oli mennyt muassa mutta suistunut heti aukon suulla. Ainoa toivomme on nyt tännempi purnu; kentiesi ovat sinne pelastuneet. Pankaa koneet käymään! Meidän täytyy sinne!
Koneenhoitaja, jolle nämä sanat sanottiin, seisoi kalpeana ja liikkumattomana, eikä näyttänyt aikovankaan totella.
-- Koneita ei saada käymään, ilmoitti hän tuskissaan, -- on jo tunti siitä kun tekivät tenän, ja minä ajattelin heti ilmoittaa asian herroille, tuolla kartanossa ollessanne, mutta sanansaattajani ei päässyt väkijoukon ahtauksesta mihinkään, ja sitte ajattelin että pahimmassa tapauksessa työmiehille olisi tie auki alimmaisen purnun kautta. Kotvan aikaa olemme jo turhaan koettaneet koneita, mutta niitä ei saada paikalta päkähtämään.
Taivaallinen Jumala! tuopa tässä on puuttuva! huudahti yli-insinööri, rientäen konehuoneesen.
-- Entä kulku-aukko? kysyi Artturi, kääntyen tirehtöörin puoleen -- emmekö sen kautta pääse menemään?
Tirehtööri pudisti päätänsä.
-- Kulku-aukkoon ei pääse sitte eilisen. Tiedättehän, herra Berkow, että Hartonen lyötti rikki kaikki ylimmäiset portaat, tahtoessaan mihin hintaan hyvänsä estää sinne menemisen. Siinä hän ei onnistunut; väki meni tännemmän purnun kautta, ja se on tällä kertaa ainoa paikka mistä kaivokseen pääsee.
Nyt tuli Ollikin Wilmin ja useiden tavallisten seuralaistensa ohessa.
-- Ei tuolta käy laatuun, huusi hän kumppaleilleen, tunkien pois heidän rivistään. -- Suotta panemme henkemme alttiiksi, ja parempaa tarvitaan jos auttaa aiotaan. Kenties on huokeempi päästä tämän kautta. Miksi koneet eivät käy? Meidän täytyy mennä tynnyriin. Hän yritti rientämään purnurakennukseen, mutta seisoi yhtäkkiä vastatusten nuorta isäntäänsä, joka vakaisesti astui hänen tiellensä.
-- Koneita ei ole kokonaisen tunnin aikaan saatu käymään, sanoi hän lujalla ja tuikalla äänellä, -- ja onnettomuus tapahtui vasta kymmenen minuuttia sitten. Näiden kahden tapausten välillä ei siis ole yhteyttä, mutta juuri tuntia tätä ennen tapahtui se, että kolme teidän miehiä pantiin kiini. Mitä siellä on tehty, Hartonen?
Olli keikahti selkäpiilleen, kuin halvautunut. -- Minä peräytin käskyni -- änkytti hän -- samassa kuin isäni meni alas ja ne toiset seurasivat häntä; minä menin itse tänne sitä estämään -- tottapa se silloin jo oli tehtynä. Sitä en tahtonut; auttakoon Jumala! sitä en tahtonut!
Artturi kääntyi pois eräälle insinöörille, joka samassa tuli ulos, äkisti kysyen:
-- Noh, kuinka käypi?
-- Koneet eivät tottele, vastasi hän, hartioitaan tempastellen. -- Emme vielä ole voineet keksiä mikä syynä on; räjähdystä ei ole syyttämistä; se tapahtui koko tunnin aikaa myöhemmin ja itse rakennus on aivan vahingoittumatoin. Vahinko on ihmiskäden tekemä; tottapa aamulla tutkiessamme joku kohta jäi huomaamatta. Jos ei saada koneita käymään niin suorin tie syvyyteen on salvattuna ja ne onnettomat siellä alhaalla välttämättömästi hukassa, purnumestari Hartonen ja ne muut.
Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan hän koroitti äänensä ja silmäili Ollia, joka seisoi kalmankeltaisena ja liikkumattomana; siinä samassa hän hypähti ja lähti yhtäkkiä kävelemään. Artturi astui hänen eteensä.
-- Minnekä?
-- Minun täytyy tuonne alas, ähkyi nuori päällysmies, -- minun täytyy käydä avuksi. Päästäkää minua, herra Berkow! minun täytyy, kuulkaatte?
-- Te ette voi auttaa! sanoi Artturi katkerasti. -- Paljas nyrkkivoima ei voi täällä mitään. Hävittää te voitte ja tehdä vaaran kahta suuremmaksi, mutta asiain korjaamisen entiselleen saatte jättää insinööreille. He yksin voivat tehdä avun mahdolliseksi, ja heitä ei saa häiritä eikä estää työssänsä. Sulkekaa huone, herra tirehtööri, niin ettei kukaan pääse sinne, ja te Wilpponen, tuokaa tänne ne kolme vankia! Nehän tietävät mitä ovat turmelleet ja kentiesi osaavat insinöörejä ohjata. Joutukaa!
Wilpponen totteli ja tirehtöörikin alkoi panna annettua käskyä toimeen. Häntä ei siinä vastustettu. Joukko tiesi nyt, kuinka paljo tässä rippui esimiehistä, ja totteli mielellään. Kaikki näkivät todeksi Artturin sanat, mitkä hän kerran oli antanut vastaukseksi heidän johtajansa uhkailevaan vaatimukseen: "Koettakaa tehdä sitä, jos teiltä puuttuu se niin halpana pidetty kyky, joka suuntaa kätenne, panee koneet käymään ja elähyttää työnteon!" Siellä oli sadoittain käsiä, sadottain ihmisiä valmiina auttamaan eikä yksikään kyennyt kättä nostamaan, ei yksikään kyennyt voimiaan yrittämään; kaikki valta ja avun mahdollisuus oli hallussa niiden harvain, joiden täytyi lainata neronsa avun hankkimiseksi tässäkin tilassa, missä joukko johtajallensa ei muuta voinut kuin korkeintaan syöksähtää varmaan kuolemaan. Nuo niin vihatut, niin usein soimatut virkamiehet! Heissä nyt rippuivat kaikkein silmät, heidän ympärilleen kaikki tunkeilivat, heti kun joku heistä tuli näkyviin; nyt olisi, maksoi mitä maksoi, suojeltu heitä ja heidän töitään jos sitä olisi tarvittu.
Aika kului kulumistaan sydäntä särkevässä ja tuskallisessa odotuksessa. Wilpponen oli jo aikoja sitte palannut kolmine vankinensa, joita oli säilyssä pidetty asunhuoneuksen alakerrassa. Ne tiesivät mitä oli tapahtunut; ne tulivat hengästyksissä kiirehtien, ainoastaan seisomaan niinkuin kaikki muutkin neuvottomina ja toivottomina ja mihinkään yritykseen kykenemättöminä. Mutta eipä heitä enään tarvittukaan; vikapaikat koneissa olivat jo löydetyt. Vika havaittiin vähäpätöiseksi ja voitavan pian korjata. Esimiehensä johtamana ponnistivat insinöörit siinä tarkoituksessa kaikki voimansa, samalla kuin ulkopuolellakin käytiin pelastuksen hankkeisin ja sen toimeen panemiseen, jolla koettiin toiseltakin puolen päästä purnuun. Vaara oli ikäänkuin yhdellä silmukalla jälleen solminnut kurin ja järjestyksen purkautuneet siteet. Kaikki tottelivat ja tottelivat pikemmin ja paremmin kuin koskaan ennen työn lakkauttamista. Mutta enemmin kuin kukaan muu teki isäntä työtä. Joka paikassa oli hänen silmänsä ja käskynsä; joka paikassa ymmärsi hän puuttua työhön ja sitä elähyttää. Artturilla oli vaan vähän taikka ei ensinkään sitä oppia ja kokemusta, mitä tässä tarvittiin; nuori perillinen oli kasvatettu täydellisessä tietämättömyydessä juuri siitä, mitä hänen välttämättömimmästi tarvitsi ymmärtää; mutta hänellä oli yksi asia, jota ei suinkaan käynyt oppiminen eikä kasvatuksen kautta saaminen: johtamisen kyky; ja se oli tässä tarpeesen, juuri nyt, kun ainoalla tarmokkaalla miehellä, yli-insinöörillä oli koneista siellä sisällä tekemistä, ja kun tirehtööri, niinkuin muutkin puoli-pyörryksissä asianhaarain pikaisesta muutoksesta, samoin kuin itse tapauksestakin, niin taitava ja ymmärtäväinen kuin olikin, oli perin neuvottomaksi joutunut. Se oli Artturi, joka sai hänen tointumaan, hän joka pikaisella silmäyksellä asetti jokaisen paikalleen, ja pani kaiken hänen kykynsä työhön ja toimeen; joka nerollaan innostutti kaikki ja vei kaikki muassaan.
Jo viimein kuului raskas, vohottava ääni, jolla kone alkoi käydä; sitte puhkauksia ja jäsäyksiä; alussa väliajoittain ja katkonaisesti, sitte säännöllisesti ja tasan; laitos nousi ja laskeutui tavallisella varmuudellaan ja tarkkuudellaan. Yli-insinööri lähestyi Artturia, mutta kasvonsa eivät olleet vielä valistuneet.
-- Koneet ovat taas käymässä, sanoi hän vakaisesti, -- mutta pelkään kovin aikaiseksi ja kovin myöhäiseksi mennä alas. Savu tunkee nyt ylös täältäkin; enemmän ilmaa on sisään päästettävä ja me saamme luvan odottaa.
-- Odottaako? kysyi Artturi malttamattomasti liikahtaen. -- Johan olemme kokonaisen tunnin odottaneet ja onnettomain henki voi olla joka hetki vaarassa. Luuletteko mahdolliseksi päästä tännemmäisen purnun kautta?
Mahdollista tuo kyllä voi olla; näyttää niin kuin vaan olisi huurua, mitä sieltä nousee; mutta joka sinne nyt jo tahtoo mennä, panee henkensä alttiiksi. Sitä en uskaltaisi.
-- Entä minä! virkkoi Olli synkeällä mielen rohkaistuksella. Samassa kuin kone rupesi käymään, oli hän tunkenut esille ja seisoi jo tynnyrin ääressä.
-- Minä menen, sanoi hän vieläkin, mutta ei _yksi_ siellä riitä. Minulla pitää olla apua. Kuka lähtee seuraan.
Ei kukaan vastannut; itsekukin näytti kauhistuvan lähtöä tuohon höyryvään kitaan. He olivat nähneet, kuinka ne uskaliaat, jotka olivat koettaneet toisista aukoista tunkea alas, olivat selälleen keijahtaneet tahi silmilleen tupertuneet. Lauri makasi vielä tainnoksissa siitä kokeesta, minkä väkevämpi toverinsa varsin vaaratta oli kestänyt, mutta seurata tätä toveria matkalle, josta oli miltei mahdotonta palata takaisin, siihen ei ollut rohkeutta kenelläkään.
-- Eikö kukaan? kysyi Olli, vähän odotettuaan. -- Hyvä! Niinpä menen yksinäni! Antakaa käskyn!
-- Hän hypähti tynnyriin; mutta yhtäkkiä ilmaantui hieno valkoinen käsi tynnyrin mustalle syrjälle ja heleä ääni sanoi uskaliaasti:
-- Odottakaa Hartonen! minä lähden mukaan.
Kauhistuksen huuto kaikilta tehtaan herroilta kuului tämän päätöksen johdosta; joka haaralta koetettiin väkevästi asiata estää. Taivaan tähden herra Berkow! te menetätte henkenne! Ette voi siellä mitään tehdä -- kuului kaikkialta, tuskalliset pelvon äänet.
Artturi oikaisi suoraksi, isäntämiehen ja hallitsijan täysi itsetietoisuus loisti hänen kasvoistaan.
-- En ota sitä tehdäkseni avun vaan esimerkin vuoksi. Jos menen alas, niin kaikki tulevat jälessä. Hankkikaa te täällä ylhäällä pelastusvoimia, herra yli-insinööri; tirehtööri pitää huolen järjestyksestä tuolla ulkona. Minä tällä hetkellä en voi muuta kuin innostuttaa väestön rohkeutta ja sen tahdon tehdä.
-- Mutta ei yksinänne Hartosen seurassa, sanoi yli-insinööri, miltei vetäen häntä takaisin. -- Varokaa itseänne, herra Berkow! Sama matkahan tuo on ja sama matkakumppalikin, joka oli niin tuhontuottava isällenne. Teillekin voi siellä alhaalla olla muitakin vaaroja kuin nousevat höyryt.
Tämä oli ensi kerta, kun tämä syytös sinkautettiin julkisesti kaikkein kuultavaksi, ja joskin ei kukaan rohjennut siihen yhdistyä, niin kaikkein kasvot kuitenkin osoittivat, että olivat samaa ajatusta. Olli seisoi vielä paikallaan, ääneti ja liikkumatta; hän katsoi vaan vakaasti ja muualle vilkaisematta nuorta isäntäänsä silmiin, ikäänkuin odottaen hänen suustaan vapauttamistaan tahi tuomiotansa.
Artturin silmät kohtasivat hänen silmiänsä -- ainoastaan sekunnin aika ja hän irrotti itsensä niistä väkevistä käsistä, mitkä häntä pidättivät.
-- Tuonne syvyyteen hukkuu enemmän kuin sata ihmistä ellemme tule avuksi, ja silloin ei yksikään käsi liiku muuta kuin pelastamista varten. Antakaa käskyn! Lyökäämme kättä, Hartonen, teidän pitää auttaa minua.
Vavahdellen ojensi Olli kätensä antaaksensa anottua apua. Samassa seisoi jo Artturikin hänen vieressään.
-- Kun onnellisesti olemme päässeet purnun pohjalle, niin lähettäkää sinne miehiä niin monta kuin haluttaa ja voipi päästä. Hyvästi!
-- Hyvästi! toisti Olli matalan-koleasti, mutta yhtä vakavasti. Tämä jäähyvästi kuului kamalalta, miltei aaveentapaiselta, tuosta syvyydestä, joka nyt vastaanotti nämä miehet. Kone alkoi käydä ja tynnyri vajosi verkalleen. Aukon suulla seisojat näkivät vaan, miten nuori isäntä, huimastuneena oudosta menosta ja onneksi vaan ohuesta nousevasta savusta huumahtuen, hoipahti, ja miten Hartonen äkisti loi kätensä hänen vyötäisilleen ja voimakkaasti tuki häntä -- sitte molemmat katosivat pimeään syvyyteen.
Artturi oli oikeassa; esimerkkinsä teki lopun epäilyksistä, missä Ollin esimerkki jäi tehottomaksi. Totuttu kuin oltiin, näkemään päällysmies Hartosen paljoa vähemmästä syystä hurjamaisesti panevan henkensä alttiiksi ja aina vahingotta pääsevän vaarasta, niin oli jo aikoja sitte tovereissa syntynyt arvelu siitä, ettei mikään vaara häntä tapaisikaan. Hänpä oli, joka oli tehnyt kulku-aukon pääsemättömäksi, joka koneita turmelemalla oli viivyttänyt tunnin aikaa, isänsä oli alhaalla muiden parissa -- kentiesi surman omana samasta syystä -- siispä oli luonnollista, että hän viipymättä syöksähtäisi uhkaan, johon ei kukaan tahtonut käydä osalliseksi. Mutta kun isäntä itse antoi tuommoisen esimerkin, hän tuo ylhäinen mies, joka ei koskaan käynnyt purnuissaan, silloinkaan kuin ne olivat olleet verrattain luotettavat, ja nyt lähti niihin, kun turmio uhkasi jokaista -- kun hän meni edellä, silloin menivät kaikki muutkin samaa tietä. Jotka häntä likinnä seurasivat, olivat ne kolme vuorityömiestä, jotka aamulla olivat koneille vahinkoa tehneet ja nyt erään insinöörin johdolla lähtivät purnuun. Sitten tuli yhä enempi ja enempi uusia auttajia, ja tässä ei tarvittu rukouksia eikä kehoituksia. Yli-insinöörin täytyi ennen pitkää käskeä pois tarjolle tulijat, koska väestöä ainoastaan osaksi voitiin pelastustyöhön käyttää.
Tunnit kuluivat kulumistaan; aurinko oli aikoja sitte ennättänyt puolipäivän korkeudelle, aikoja sitte jättänyt sen, ja vielä taisteli siellä maanpovessa ihmisnero ja ihmistahto raivoavia elementtejä vastaan, temmatakseen niiltä niiden uhria. Se oli taistelu hirvittävämpi kuin mikään päivänvalossa taisteltu; joka kämmenen leveys oli valloitettava, joka askel kuoleman vaaralla astuttava, jos mieli päästä eteenpäin; mutta eteenpäin yhtähyvin tungettiin, ja näyttipä niinkuin nämä suunnattomat ponnistukset tulisivat palkituiksi paremmin kuin voitiin odottaakaan. Jo tiettiin missä onnettomat olivat, toivottiinpa voivansa heidät pelastaakin, sillä he vielä elivät, ainakin osa heistä. Onnellinen sattumus, kaksi löydettyä tulisoittoa, jotka äkillisessä paossa oli kadotettu tahi viskattu pois, johtivat pelastajia oikealle jälelle. Räjähdys näytti ainoastaan osaksi koskeneen ylempiin purnuihin, ja näyttivät aikanaan paenneen erääsen turvallisempaan syrjäkäytävään, johon savu ei päässyt, mutta johon alasromahtaneet kallion lohkareet olivat heidät haudanneet ja niin estäneet heidät ulos pääsemästä. Nyt oli pyrittävä heidän luoksensa semmoista tietä, jossa pelastajain ainakin kävi hengittäminen, ja tätä varten pikaisesti mutta varuisasti tehdyn pelastus-tuuman toimeenpanemiseksi, nyt kaikki voimat ponnistettiin.
-- Vaikka koko maapiiri olisi heidän päällänsä, niin meidän sittekin täytyy heidän luoksensa! oli Olli huudahtanut, kun ensimäinen vihi oli saatu, ja tästä oli tullut tunnus-sana, jota itsekukin tykönään kertoi. Eikä ollutkaan yhtään, joka olisi laiminlyönyt vaarallisen velvollisuutensa, minne ikänä hän asetettiin, ja kuitenkin oli monta, joissa voimat eivät pysyneetkään tahdon rinnalla, monta, jotka vaipuneina ja puoleksi huumahtuneina olivat takaisin lähetettävät ja joiden sijaan uusia auttajia oli otettava, ellei tahdottu enentää uhrien lukumäärää. Oli vaan kaksi, joita ei mikään haitannut, ei mikään väsyttänyt: Olli Hartonen rautaisella ruumiillaan ja Artturi Berkow rautaisella tahdollaan, joka nyt antoi tälle hennolle ja hienotekoiselle miehelle teräksiset hermot ja sai hänen kestämään olopaikan ja vaarat, joihin moni vahvempi menehtyy. Nämä molemmat kestivät; rinnatusten tunkivat he eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, aina ensimmäisinä. Missä Ollin jättiläis-voimat tekivät uskottomia ja voittivat esteitä, jotka näyttivät miltei mahdottomilta ihmisvoimille, siellä oli siinä kyllä että "herra itse" oli etukynnessä, että hän ainoastaan oli siellä.
Ei hän juuri paljon muuta siellä voinut, kuin rohkaista työmiehiä heidän yrityksissään, mutta sillä hän saikin kyllin toimitetuksi, enemmän kuin hänen kätensä olisivat aikaan saaneet. Jo kolmasti oli hänen kokeneempi kumppalinsa temmannut hänen takaisin, kun hän, outo purnun vaaroihin ollen, kovin varomattomasti antoi itsensä niiden alttiiksi; monta kertaa olivat insinöörit jo pyytäneet häntä palaamaan pois, nyt, kun oli tarpeeksi asti apuväkeä ja tarpeeksi asti työn johtajia. Mutta hän tiesi, kuinka paljo siitä rippui, että hän viipyi näiden ihmisten keskellä, jotka olivat kapinasta ja melskeestä pelastustyöhön rientäneet. Kaikki he silmäilivät isäntänsä puoleen, joka, aina siitä asti kun hän oli itsenäisyyteen toipunut, oli ollut heitä vastaan ja joka tänä päivänä ensi kerran oli heidän myötänsä hädässä ja hengen-vaarassa, joka halvimman työmiehen tavalla pani hengensä alttiiksi ja samoinkuin he oli jättänyt nuoren vaimonsa sinne ylös surun ja huolten valtoin. Nämä yhteisen työn ja yhteisen vaaran hetket saivat heidät viimein Berkowin pojalle ja perilliselle antamaan, mitä niin kauan ja niin uppiniskaisesti olivat häneltä kieltäneet: -- luottamuksensa. Sinne alas, kallion syvyyteen, haudattiin vanha viha, vanha eripuraisuus; siellä taistelu päättyi. Artturi tiesi, että tämä hänen olonsa kaivoksessa oli enempi kuin paljas uhka-yritys, minkä kuka muu hyvänsä hänen sijassaan olisi voinut tehdä; hän tiesi että hän tällä kestäväisyydellään taisteli itselleen ja vuorikaivoksilleen tulevaisuuden, ja tämän vuoksi jätti hän Eugenian sinne ylös yksinään mielihaikeuksiinsa.
Näin tehtiin yhä edelleen työtä väsymättömällä innolla; hiljakseen, askel askeleelta, tosin päästiin eteenpäin mutta eteenpäin ainakin päästiin, ja syvyyden kamalat vallat viimein nöyristyivät ihmisen tahdolle, joka oli raivannut itselleen tien veljiensä luokse siellä alhaalla. Auringon siellä maan päällä laskeissa tie oli löydettynä; silloin tuotiin pelastetut päivän valoon, tosin haavoittuneina, puolitupehtuneina, kauhusta ja kuolonhädästä pyörryksissä, mutta kuitenkin hengissä, niiden muassa tulivat niinikään näännyksiin asti väsyneet pelastajat. Ne kaksi jotka olivat olleet tässä rohkeassa yrityksessä ensimäiset, Berkow ja Hartonen, ne olivat viimeiset palaamaankin, ne eivät peräytyneet ennenkuin kaikki olivat pelastetut.
-- En tiedä mitä se merkitsee, että herra ja Hartonen vielä viipyvät siellä alhaalla, sanoi levottomasti yli-insinööri ympärillä seisoville ammattiveljilleen. He olivat jo ulosmentävän luona, kun viimeiset lähtivät ylös, ja Hartonen tuntee siksi vaarat kaivoksissa, ettei viivy silmänräpäystäkään kauemmin kuin välttämättömyys vaatii. Vielä odottaa tynnyri siellä alhaalla; eivät he anna merkkiä eivätkä vastaa meidän merkkeihimme -- mitä tämä merkitsee?
-- Kunhan ei joku onnettomuus olisi juuri viime hetkellä tapahtunut; virkkoi Wilpponen siihen levottomasti. -- Kuulin jonkun kummallisen äänen sieltä alhaalta, juuri kun viimeiset tulivat ylös. Matka on pitkä ja koneet jyskäävät niin kovasti, ettei sitä käy selvästi eroittaminen, mutta koko vuori on tärähtänyt -- entä jos jälki-lohkeama on tapahtunut!
-- Voi herran nimessä, siinä voitte olla oikeassa! sanoi yli-insinööri. Antakaa vielä kaikesta voimasta merkki! Jos ei siihen vastata, meidän _täytyy_ mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.
Mutta ennenkuin hän tahi kukaan muu ennätti panna tätä käskyä toimeen, annettiin alhaalta kiivas merkki nousemiseen. Ylhäällä olevat hengittivät taas helpommin katsellen kaivoksen aukkoon, jossa vähän aikaa odotettua, tynnyri tulikin näkyviin. Kasvot hiessä ja pölyssä ponnistuttavasta työstä, vaatteet rikki kuluneina ja repaleina, seisoi Olli siinä, ja otsastaan ja ohimoistaan virtasi verta. Samoin kuin alasmennessä olivat hänen kätensä nytkin nuoren isännän ympärille kääräistyinä mutta tällä kertaa ei hän tukenut horjuvaa ainoastaan. Artturin pää nojasi kalmankarvaisena ja ummessa silmin hänen olkapäälleen ja ruumis lepäsi liikkumatonna ja hengetönnä hänen käsivarsillaan, jotka viimeiset voimansa ponnistaen, pitivät häntä pystyssä.
Kauhistuksen huuto kuului joka kulmalta. Tuskin jaksettiin siksi odottaa kuin kone oli seisahtunut. Enempi kuin kaksikymmentä kättä kurottui pyörtynyttä vastaanottamaan ja kantamaan häntä hänen puolisonsa luokse, joka samoin kuin muutkin, ei ollut lähtenyt paikalta pois. Kaikki tunkeilivat nyt näiden molempain ympärille Apua, lääkäriä huudettiin, ja yleisessä häiriössä ei kukaan huolinut Ollista, joka omituisella hitaisuudella ja huolettomuudella oli antanut heidän ottaa tuon kuorman sylistään. Ei hän nyt hypännytkään tynnyristä tavallisella ripeydellään ja jäntevyydellään; verkalleen ja vaivoin astui hän ulos, ja hänen täytyi kahdesti tarttua vitjoihin käsiksi ettei kaatuisi. Eikä hän nytkään mitään ääntänyt, mutta hampaansa oli hän purrut yhteen ja veri virtasi yhä kiivaammin, vaikka paksulta sorakerrokselta ei käynyt näkeminen, että hänen kasvonsa olivat yhtä kalvakat kuin Artturinkin. Horjuen pääsi hän vielä muutamia askelia eteenpäin, sen miesjoukon luokse joka tunkeili Artturin ympärillä; sinne pysähtyi hän yhtäkkiä ja tarttui molemmin käsin ja viimeisistä voimistaan muutamaan rakennuksen pylvääseen kiini, sen varassa pystyssä pysyäkseen.