Part 23

-- Minun pitää olla varoillani vaikka viimeisiin, sanoi hän hiljaisesti ja laski pistuolin kirjoituspöydälle. -- Näethän, että jo olen hankkinut aseita tuommoisiinkin tapahtumiin, mutta arvelen että tämä vaan oli alkajaisia huomispäivälle, jolloin varsinainen ryskytys alkaa. Pelkäätkö, Eugenia? Anottu apu voi vasta illan puoleen olla täällä; meidän täytyy yksinämme kestää koko päivä vihollistemme rynteitä.

-- Sinun rinnallasi en pelkää mitään. Mutta, Artturi, -- äänensä todisti rukoilevaista tuskallisuutta -- älä vaan enään yksinäsi mene ryskeen keskelle niinkuin puolenpäivän aikana! Hän on siellä, ja hän on vannonut kuolemasi.

Artturi nostahti hiljaa nuoren puolisonsa päätä ylemmälle ja katsahti uskollisesti ja vakaasti häntä silmiin.

-- Elämä ja kuolema eivät toki yksistään ole Hartosen käsissä; totta löytyy toinenkin, joka asiasta päättää. Älä murehdi, Eugenia! Minä olen täyttävä kaikki vaatimukset, mutta toisin nyt on käyminen kuin ennen; nythän tiedän miten vaimoni huolehtii minusta; sitä ei ole niin vähällä unohtamista.

Tuolla ulkona, paltalla seisoi Olli Hartonen. Hämärä oli käynyt synkeämmäksi; hänen kasvoistaan ei enään käynyt näkeminen mitä mielessään, hengähti kun silmiänsä käännähti huoneiden akkunoihin, joista äskeisin oli lähtenyt; mutta äänensä todisti sen, kun hän puoli-ääneen, ikäänkuin vannoen, jupisutti samaa uhkausta, jonka hän jo Artturille oli lausunut. Hän tahi minä, taikka jos niin on täytyminen käydä -- me molemmat.

* * * * *

Toisena aamuna! Tuopa oli ajatus, joka huolestutti ei ainoastaan Artturin puolisoa, vaan koko hänen talonväkeänsäkin. Nythän oli tulossa tuo peljätty aamu ja näytti toteuttavankin sen pelvon, millä oli käyty sitä vastustamaan. Niin varhainen kuin aika vielä oli, olivat tehtaan virkamiehet jo isäntänsä luona. Olivatko he kokoontuneet sinne neuvoittelemaan vai olivatko he paenneet sinne? -- näyttipä miltei niinkuin olisivat sen tehneet, sillä kasvonsa olivat kalpeat ja pöyhistyneet, ja puheet ja vastaukset, ehdoitukset, voivotukset ja änkkäykset kuuluivat sekaantuvan toinen toisiinsa.

-- Minä pidän vieläkin siitä, mitä jo sanoin: paha oli, kun ne kolme miestä vangittiin! intti Sihvonen, tirehtöörin puoleen kääntyneenä. Se kyllä olisi voitu tehdä, jos sotaväen apu jo olisi ollut täällä, mutta ei ikänä omin neuvoimme. Nyt he ryntäävät huoneesen pelastamaan vankeja, ja me häädymme laskemaan ne vapaiksi.

-- Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri, joka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa. Kyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme puolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin päättänyt sen tehdä.

-- No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette hänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena, kun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta, vaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.

-- Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä, vastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin samaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja velvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin kurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää. Tarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.

-- Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.

-- Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow joutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken olisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja siinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli vielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei kauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi häntä ahdistamaan.

-- No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi tirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa estääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään väkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä hän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten joukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten neuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme kiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.

-- Sitähän sanonkin, vakuutti Sihvonen vieläkin; kaivoksen aukko otettiin väkisin, enempi kuin puolet työmiehistä pysyivät jo hiljaisena, ja ellei heitä olisi yllytetty kumppaleitansa kiini panemalla, niin olisi seikka kokonaan päättynyt siivoon ja rauhaan.

-- Siivoon ja rauhaanko, Hartosen vallan aikana? pilkkaili yli-insinööri; siinä te perin petytte. Hän haki ryntäykseen syytä, minkälaatuista tahansa, ja olisi toki syyn puutteessa alottanut kahakan ilmankin. Kuitenki lienee tämä aamu hänelle näyttänyt että valtansa on kukistuva hornan liukkaasti, että tänäpänä kentiesi hän viime kerran on hallitsemassa joukkojansa, ja silläpä hän nyt viimeisiänsäkin rohkenee. Mies on nyt ymmärtävä, miten hänen on käyminen, ja silläpähän järjettömän tapaisina laahaa muassaan onnettomuuteen kaikkia, ketkä vaan vielä pelvosta tahi vanhasta tavasta häntä tottelevat. Hänellä ei ole enään mitään menetettävänä, ja meitä hän kaikista vähimmin säälii.

Heidät keskeytti herra Wilpponen, joka kasvoistansa kalpeana peräytyi akkunan ääreltä, jonne hän äsken oli asettautunut.

-- Melu käy yhä jyntevämmäksi, sanoi hän vapisten; ei ole enään epäilemistä, he aikovat rynnäköllä huoneisin, jos ei vaan herra Berkow suostu pyyntöihinsä. Puiston ristikko on jo sapsahutettu maahan, kaikki aljo-istutukset tallatut ja lannistetut. Oih! tuota tekoa, entä tuo mieltä ylentävä kukkaisryhmä paltalla --

-- Pitäkää nyt takananne tuo hellyytenne; sanoi yli-insinööri, samalla kun tirehtööri ja Sihvonen kiiruhtivat akkunalle. -- Nyt, kun melskeen tekijät ryntäävät huoneisin, te ajattelette tallatuita kukkaispensaita. Ettekö halukkaammin istahtaisi pöydän äärelle laatimaan kujerruksianne runosanoiksi. Senpä luulisin runoilijalle oikeaksi asemaksi.

-- Kovaksi onnekseni olen minä jo jonkun aikaa huomannut herättäväni herra yli-insinöörin tyytymättömyyttä, puhuisin taikka tekisinkö mitä hyvänsä, vastasi herra Wilpponen loukkautuneena, mutta kuitenkin salaisella älyn nurjuudella, joka näytti esimiestä vielä enemmin suututtavan.

-- Sillä, ettette puhu ettekä tee mitään sen oivempaa! mumisi hän, kääntyen häneen selin ja mennen likemmälle toisia herroja, jotka akkunasta katselivat yhä yltyvää meteliä.

-- Käypä arveluttavaksi; sanoi tirehtööri levottomasti. -- Ne uhkaavat jo porstuan ovia. Meidän on asiasta ilmoittaminen herra Berkowille.

-- Suokaa hänen olla muutama hetki rauhassa! väitti yli-insinööri. Minun mielestäni hän on päivänkoitteesta alkaen ainiaan hellittämättä valvonnut puoltamme, että meidän pitäisi suoda hänen olla hetkisen vaimonsakin puheille. Onhan meillä käyty kaikkiin välttämättömiin toimiin, ja kovan onnen tullessa hän kyllä on paikallaan; senhän tiedämme.

Hän olikin oikeassa. Artturi, jolla varhain aamusta oli ollut alinomaista tointa käskyjen antamisesta, sääntöjen jakelemisesta ja itsen-omaisesta asioihin puuttumisesta, oli tähän asti tuskin nähnytkään vaimoaan ja oli vasta muutama hetki tätä ennen seurannut häntä läheiseen huoneesen. Siellä lienee hän ilmoittanut hänelle millä kannalla asiat olivat, sillä nuoren puolison käsivarret olivat tuskallisesti luotuina hänen kaulallensa.

-- Et vaan saa mennäkään pihalle, Artturi: se on turhaa, hillittömän rohkeata yritystä! Mitä yksinäsi voit raivostuneelle joukolle? Eilen he sotivat keskenään, kun otit mennäksesi heitä hillittämään, mutta tänäpänä he kaikki tarkoittavat sinua. Sinä saat kalliisti maksaa rohkeutesi, minä vaan en päästä sinua menemään!

Artturi irroitti itsensä hellästi mutta vakaasti hänen syleilystään.

-- Minun täytyy, Eugenia! Se on ainoa keino, millä myrskyä vielä käy pidätyttäminen, eikä tuo ole ensikerta kuin olen semmoiseen ottava osaa. Ja mitäpä itse eilen illalla teit tänne tullessasi?

-- Minun teki mieli tavata sinua, sanoi Eugenia äänellä ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut todistaa mitä rohkeudellaan oli tarkoittanut. Mutta sinun tekee mieli kiskoutua pois minusta ja antautua Hartosen silmittömälle raivolle. Muista vaan eilen-illallista melskettä ja tekemänsä uhkaukset! Ja onko sinun välttämättömästi meneminen: eikö ole muuta mitään neuvoksi, niin suo kumminkin minun olla seuranasi. Minä en ole pelko; minua tuskistuttaa ainoastaan kun tiedän sinun olevan yksinäsi.

Artturi kallistui totisena mutta lempeydellä hänen helmoilleen.

-- Sen tiedän, että olet urhea, puolisoseni, mutta minä muuttuisin raukaksi melskeen parissa, jos vaan tietäisin, että heiltä tuleva kivi olisi mahdollinen satuttaa sinuakin. Tänäpänä olen kaiken miehuuteni tarpeessa, ja sitä ei sallittaisi minulle, jos näkisin sinun vaarassa, voimattomana suojella sinua. Tiedän, mistä syystä tahdot olla seuranani; sinä luulet minun olevan turvassa Hartoselta, siinä kun sinä seisot vieressäni. Mutta älä pety; siitä tuli loppu eilen illalla; siitä asti sinullakin on osasi siinä vihassa, millä hän minua vainoaa, ja vaikka ei niin olisikaan -- tässä kadotti äänensä lempeisen sulonsa ja otsansa kävi rypyille -- niin en tahdo turvastani kiittää tuota miestä, joka on loukkauksena niin sinulle kuin minulle, ja joka on täältä pois pantava jo senkin tähden, vaikka käytöksensä muuten ei sitä vaatisikaan.

Nuori rouva lienee huomannut hänen sanainsa totuuden; hän painoi päänsä alempaan puhumattomalla tottelevaisuudella. -- Artturi riensi jaloille.

-- Kah nyt! meteli on taas alkava! Minun pitää mennä! Tänäpänä on yhdessä olomme supistettu vaan hetkiin, ja nekin joutuvat olemaan häiriöllisiä sinulle, armas vaimoni! Etpä milloinkaan saattanut palata tänne surkiampaan aikaan.

-- Olisitko pikemmin minutta tahtonut kestää tämän myrskyn? kysyi Eugenia hiljaa.

Innollinen lempeys valisti nuoren miehen synkeistyneet kasvot.

-- Ilman sinuttako? Tähän asti olen sotinut kuin mies toivottomalla maalla. Eilisestä aikain tiedän että ottelu voi olla jommoisestakin arvosta, kun elämäni onni ja tulevaisuus siinä on voitettavana. Sinä olet palauttanut molemmat, ja vaikka myrsky nyt rajuaisi vieläkin kovemmin joka haaralta meitä vastaan, niin luotan taas onneeni, kun olen taas saanut sinun puolelleni.

Tehtaan herrain kesken yhä kiivaammaksi käynyt väittely pysähtyi kun Berkow puolisonensa astui huoneesen, mutta liike, joka joka kulmalta ilmaistiin, oli enemmän kun ainoastaan kunnioitusta isännän tulolle. Kaikein totiset, murentuneet ja levottomat silmät tarkastelivat hänen kasvojaan, ikäänkuin keksiäkseen niistä toivoa tahi pelkoa. Kaikki tungeksivat hänen ympärilleen niinkuin olisi hän keskus, josta etsivät tukea ja turvaa. Kaikille kävi henkitys huokeammaksi hänen sisään astuttua, ikäänkuin olisi vaara osaksi jo silläkin voitettuna. Tämä kiihko, todellinen kun oli, näytti Eugenialle kylläksi, minkä aseman puolisonsa oli saavuttanut heidän keskellä, ja käytöksensä laatu heidän parissa näytti vielä selvemmin, että hän ymmärsi sen pitää omanansa. Kasvonsa, jotka nuori rouva joku hetki sitä ennen oli nähnyt niin tuiki alakuloisina, osoittivat nyt, kun hän kohtasi kaikki nuo huolestuneet silmäykset, ainoastaan levollista vakaisuutta, ei sen enempää, ja käytöksessään oli vakavuus, joka välttämättömästi rohkaistutti alakuloisimmankin.

Noh, hyvät herrat, näyttääpä nyt joksikin uhkaavalta ja tuimalta tuolla pihalla. Meidän täytyy varustauta jonkunlaisen piirityksen, kentiesi rynnäkönkin vastustamiseen. Mitä luulette?

-- He tahtovat vankeja pois, sanoi tirehtööri, luoden apua anovan silmäyksen Sihvosen puoleen, joka myös astui esiin.

-- Niin on, herra Berkow, ja minä pelkään, ettemme voikaan vastustaa kapinaa. Kolmen vuorityömiehen vangitseminen on tällä kertaa siihen ainoana syynä; mitä jos se poistettaisiin --

-- Niin he kohta etsisivät toisen syyn -- keskeytti hänen Artturi, ja näytetty pelko saattaisi heidät perin hillittömiksi. Emme saa näyttää heikkoutta eikä pelkoa, muuten viime lopussa joudumme hukan perille. Seuraukset ennustelin kyllin, panettaissani kiini ne kolme miestä, mutta tuommoista rohkeutta vastaan ovat kovat kourat välttämättömät. Vangit ovat kiini pidettävät kunnes sotaväki saapuu.

Tirehtööri peräytyi ja Sihvonen nostatti olkapäitään; he olivat tulleet tuntemaan isäntänsä sen verran että tiesivät, ettei auttanut väitellä tämmöistä äänenlaatua vastaan.

-- Enpä näekään Hartosta heidän joukossaan, sanoi Artturi yli-insinöörille. Hän tavallisesti on ensimäinen melussa ja metelissä; tänäpänä hän näyttää vaan kiihottaneen lauman hyökäykseen ja sitte menneen tiehensä. Häntä ei näy missään.

-- En ole nähnyt häntä nyt neljännes-tuntiin, vastasi yli-insinööri mietteellisesti. Kunhan vaan ei keksisi jotakin uutta hälinää. Te kutsuitte vahdit pois konerakennuksista.

-- Totta kaiketi! Ne harvat miehet, mitkä meillä ovat, me tarvitsemme paremmin täällä kotona, ja sittekuin kaivokseen mentiin väkisin, purnu ja koneet ovat suojatut. He eivät voi niille mitään, tuhoamatta omia tovereitaan, jotka ovat siellä alhaalla.

-- Kun vaan semmoinen johtaja ottaisi sen ajatellakseen? sanoi insinööri epäillen. Artturin otsa synkistyi.

-- Sen toki uskon! Hartonen on hillimätön, onpa raivokaskin kun suuttuu, mutta konna hän ei ole, ja mitä nyt tarkoittelette, olisi konnantekoa. Hän tahtoi hävittää koneet estääkseen kaivoksiin pääsemästä, ja kun ei kauemmin voinut sitä estää, minkä vuoksi luulette siis hänen noin hurjamaisesti hyökänneen asumuksia hätyyttämään. Ei suinkaan hän tehnyt sitä jättääkseen isäänsä ja tovereitaan turmioon. Hän tahtoi peräyttää annetut käskynsä, ja vasta kun näki, että olimme häntä estämään ennättäneet, puhkesi hän raivoon pahoin käynneestä hankkeestaan. Ainoastaan lähtönsä kaivoksiin on meille koneet pelastanut. Niihin ei koske kukaan, niin kauan kuin purnumestari ja ne muut ovat kaivoksessa, ja sentähden nyt myrsky kääntyy tänne. Minä menen pihalle ja koetan heitä hillittää.

Herrat olivat viime viikoilla tottuneet näkemään, kuinka heidän isäntänsä tämmöisissä tapauksissa ryhtyi toimeen suurimmalla nerolla ja omasta vaarasta huolimatta, mutta nyt kuului joka kulmalta rukouksia ja muistutuksia; jopa yhdistyi yli-insinöörikin tällä kertaa muihin, ja Sihvonen, joka luuli tietävänsä kenenkä puheista tässä parasta apua olisi, kääntyi Eugeniaan, joka seisoi miehensä rinnalla.

-- Älkää salliko sitä, armollinen rouva! Vaan ei tänä päivänä -- tänä päivänä vaara on suurempi kuin yhtenäkään edellisenä. Väestö on hirmuisesti vihoissaan ja Hartonen koittaa viimeisiä keinojaan; älkää päästäkö häntä menemään.

Eugenia kävi kalmankalvakaksi tästä kehoituksesta, joka vaan todisti hänen omat varomisensa oikeiksi, mutta hän ei hämmentynyt; näytti kuin Artturin vakamielisyys olisi häneenkin siirtynyt.

-- Mieheni on sanonut minulle, että hänen täytyy tehdä tämä koetus, vastasi hän vakaasti, eikä ole kukaan sanova, että kyynelillä ja vaikeroimisella olen pidättänyt hänen siitä, minkä hän katsoo velvollisuudekseen. Antakaa hänen mennä!

-- Noh, herrat, ottakaa esimerkkiä vaimoni rohkeudesta! Hänellähän lienee enimmän syytä peljätä. Sanon vieläkin: koe on tehtävä! Jättäkää ovi auki.

-- Me käymme muassa jokainen! sanoi yli-insinöri, älkää peljätkö, armollinen rouva! En luovu hänen rinnaltaan.

Artturi viittasi häntä hiljaisesti mutta vakaasti paikoillaan pysymään.

-- Kiitän teitä, mutta jääkää te tänne ja nämät muut herrat niinikään -- minä menen yksinäni. Tämmöisissä seikoissa korkeintaan yksi vaan on turvattu joukkoa vastaan. Nähdäänkö te kaikki siinä, niin on härsy heille senpä väkisempi. Olkaa vaan valmiit hätätilassa suojelemaan palamistani! Hyvästi Eugenia:

Hän meni, ja yli-insinööri ja muutamat virkamiehet seurasivat häntä portaille. Ei yksikään koettanut häntä palauttaa; he tiesivät kaikki, että tässä hänen käymisessään siellä pihalla oli ainoa mahdollisuus välttää vaaran, jota vastaan kävisi työlääksi, ellei mahdottomaksi useita tuntia täällä sisällä itsensä puollustaa.

Eugenia riensi akkunalle. Hän ei nähnyt, kuinka ne toiset joutusasti tuskalla sydämmin tunkeilivat toisille akkunoille eikä kuullut niitä puoli-äänisiä muistutuksia, joita tirehtööri ja Sihvonen, jotka seisoivat heidän takanaan, vaihettelivat keskenään; hän näki vaan tuon hurjistuneen joukon, joka tiheään tunkeutuneena piiritti huoneuksen ja raivoisella räyhinällä vaati vankeja irti päästettäviksi; tuon joukon, jota vastaan hänen puolisonsa nyt aikoi yksinään mennä ja joka kenties jo ensi hetkenä uhkasi hänen henkeänsä. Puiston ympärillä oleva, tosin enemmän komea kun vankka rautaristikko oli jo särkynyt ryntäyksestä, se oli pirstoina kentällä; kalliit ja huolellisesti hoidetut puutarha-laitokset olivat nyt, satain jalkain tallattuna, ainoastaan julma sekasoka multaa, kukanvarsia ja rusennettuja pensaita. Jo olivat joukon etumaiset tunkeneet aina paltalle asti ja olivat siis juuri likellä asunhuoneusta; jo näkyi koko joukko kivillä varustettuja käsiä, ja kaikki valmiina sinkauttamaan niitä akkunoista huoneisin. Uhkauksia, räyhästystä ja kaikenlaista hurjaa huutoa kuului sekaisin; melu eneni enenemistään ja yltyi tuontuostakin pitkälliseksi ulinaksi, joka tuskin enään näytti ihmisistä lähteneeltä. Nyt seurasi kerrassa sikeä hiljaisuus! Hälinä herkesi niin jyrkästi kuin valtakäsky ylhäältä olisi hiljaisuutta vaatinut; hurjasti liikkuvat laumat asettuivat; joukko kavahti takaisin, niinkuin yhtäkkiä olisi johonkin esteesen törmännyt, ja kaikkein kasvot, kaikkein silmät kääntyivät yhdelle suunnalle: isot ovet aukenivat ja nuori isäntä astui paltalle.

Hiljaisuutta kesti muutama hetki; sitte nousi, hetkisen hämmästyksen perästä, uusi, edellistä hirvittävämpi vonkutus; kaikki nuo pyöryttävät rääkymiset, kaikki nuo vihaiset kasvot ja heristelevät kädet, jotka tähän asti olivat uhanneet asunrakennusta asukkaineen, kääntyivät nyt yhtä ainoata vastaan, mutta tämä ainoa oli isäntä, tehtaiden päämies, ja mitä isä teollisella nerollaan, sitkeällä kestäväisyydellään ja yksinvaltaisella tahdollaan ei ollut vuosi kymmeninä voinut saavuttaa, sen oli poika muutamissa viikoissa voittanut: rajattoman kunnioituksen; tämä vaikutti tässä tilassa, missä kaikki järjestys oli kumottuna. Huoleti antoi hän myrskyn rajuta loppuun, solakkaa varttansa suorana pitäen, terävästi ja vakaasti silmäillen laumaa, jossa jokainoa mies oli häntä etevempi voimassa ja jota vastaan ei mikään muu häntä suojellut kuin tuo kunnioitus, seisoi hän yksinään ja aseettomana heitä vastakkain; mutta hän seisoi siellä kuin patsas, jota vastaan kapinan kuohuvain aaltojen täytyi musertua.

Ja ne masentuivat todellakin. Hälinä vaikeni vaikenemistaan; se muuttui yksityisten kiljannaksi, sitte muminaksi, viime vihdoin asettui tämäkin ja nyt koroitti Berkow äänensä, joka soi heleänä ja selkeänä kauempanakin seisoville.

-- Jumalan olkoon kiitos! mumisi Sihvonen, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa, -- nyt pitää hän heitä ohjauksessaan. He kyllä juonittelevat ja mukisevat, mutta tottelevat! Katsokaapa, armollinen rouva, miten vallattomuus asettuu, miten kaikki peräytyvät. He suorivat pois paltaita -- ja katsokaapa, kivet putoilevat maahan; Jos vaan taivas pitää Hartosen täältä poissa, niin vaara täksi kerraksi on poistettu.

Hän ei arvannut millä kuoleman tuskalla Eugenia toivotti samaa. Tähän asti oli hän suotta etsinyt tuota peljättyä miestä joukosta, ja niin kauan kuin sitä ei näkynyt, hänen uskalluksensa pysyi kannallaan, niin kauan luuli hän Artturin olevan ilman vaaratta; mutta nyt oli luottamus ja toivo saanut loppunsa. Lieneekö tämä yhtäkkiä vaiennut hälinä, jonka hän itse taki-tahallaan oli valloilleen laskenut, kutsunut sinne sen kaivatun, tai lieneekö aavistus tästä tapauksesta saattanut hänen tänne tällä ratkaisevalla hetkellä -- -- ikäänkuin maasta nousneena seisoi Olli Hartonen puiston ristikon takana, ja yksi ainoa silmäys sanoi hänelle, millä kannalla asia oli.

-- Voi pelkureita ja raukkoja! pauhasi hän kumppaleilleen, siinä kun hän Laurin ja päällysmies Wilmin parissa raivasi itselleen tietä tämän tiheään tunkeutuneen joukon keskellä. -- Jopa aavistinkin, että taas tarttuisitte hänen verkkoihinsa, sillä aikaa kuin me kävimme katsomassa minne olivat vangit vieneet. Nyt olemme siitä selvässä! Tuolla oikeanpuolisessa kylkirakennuksessa ne ovat, alakerrassa juuri ison salin vieressä; sinne rynnäkkö on tehtävä. Lyökää akkunat puhki, niin meidän ei tarvitse ensinkään rynnätä oville.

Vielä ei kukaan totellut tätä kehoitusta, mutta vaikutuksetta ei se jäännyt. Ei mikään ole huikentelevampaa ja älyttömämpää kuin hurjistunut väkijoukko, joka on tottunut olemaan yhden ainoan nerokkaan henkilön johdatettavana. Koko melu ja meteli tähän asti kuitenkin oli ollut mieletöntä ja hajallista, eikä siis joutanutkaan käydä mihinkään pätevämpään hyökäykseen. Johtajan kättä ja neroa oli puututtu; nyt oli hän siellä ja samalla kuin hänen kätensä tarttuivat ohjiin, antoi hän joukolle täyden suunnankin. Nyt tiettiin missä vangit olivat; tie sinne tiettiin -- tämäpä alotti vaaran vastuudesta.

Olli tällä hetkellä ei juuri huolinut, toteltiinko hänen käskyjään vai eikö. Hän oli avannut tien itselleen paltalle ja seisoi nyt hillittömän luontonsa täydellä vakavuudella ja ylpeydellä aivan nuoren isännän edessä ja jättiläis-vartalonsa näytti miltei päätä pidemmältä kaikkia muita. Hän näytti olevan luotu väkijoukkojen johtajaksi, ja harvinainen tarmonsa ja valloittava tahtonsa vaikutti siinä rajattoman kuuliaisuuden, ja vastoin kaikkia mitä oli tapahtunut ja kentiesi vielä oli tapahtuva, vallitsi hän heissä tänä hetkenä rajattomasti. Koko Artturin vastikään valloittama voitto oli nyt epätiedossa, miltei mitättömäksi tehty, ainoastaan tämän miehen ilmaantumalla, jonka vaikutus oli yhtä väkevä kuin isännänkin.

-- Missä toverimme ovat? kysyi Hartonen uhkaavasti, astuen yhä likemmä. -- Me tahdomme ne pois paikalla! väkivaltaa miehiämme kohtaan emme salli!

-- Ja minä en salli, että koneeni hävitetään! keskeytti hänen Artturi kylmästi. -- Olen panettanut heidät kiini, vaikka vaan olivat aseina toisen hallussa. Kuka on käskenyt käydä koneihin käsiksi?

Ollin silmät leimahtelivat voittoriemusta, hän oli edeltäpäin arvannut tuon lujuuden ja siihen rakentanut tuumansa. Tosin ei hän enään tarvinnut mitään tekosyytä tähän ryntäykseen, hän kun tahtoi mihin hintaan hyvänsä tyydyttää vihansa, mutta hänen joukkonsa, joka jo oli alkanut horjahtaa ja uhkasi kuin väkkärä kääntyä toisaalle, sepä olikin tekosyyn puutteessa; tässä oli syy horjuvaisia jälleen kiihoituttaa, ja vastustaja oli rohkea ja kopea kyllä antamaan hänelle siihen aihetta.

-- En tarvitse vastata teidän edessänne mitään! huudahti hän pilkallisesti, ja paitsi sitä en annakaan puhuttaa itseäni tuolla mahtavalla äänellä. Vielä kerran antakaa pois vangit! Työmiehet vaativat sitä, muuten -- silmänsä vahvisti uhkauksen.

-- Vangit jäävät meidän talteemme, -- vastasi Artturi liikahtamattomalla jäykyydellä, ja teillä, Hartonen, oikeastaan ei olekaan enään oikeutta puhua työmiesten nimessä: enemmän kuin puolet niistä ovat jo luopuneet teistä. Minulla ei ole teille enään mitään puhumista!

-- Mutta olisipa minulla teille! ärjäsi Olli ihan silmittömänä, -- toveriemme, perille! kiljasi hän, joukkoon kääntyen -- kaatakaa maahan mikä vaan tiellenne asettautuu; perille käykäämme!

Etunenässä seisoen aikoi hän syöksähtää Berkowia vastaan ja tällä neuvoin antaa käskyn hyökäykseen muillekin, mutta ennenkuin ehti sitä tehdä, ennenkuin oli varma, josko joukko häntä tottelisi tahi pettäisi johtajansa, kuului ankara jyminä, joka pani koko seudun tärähtämään ja hurjan johtajankin malttamaan mieltänsä, samalla kuin muut seisoivat hengen salvannoissa hämmästyneinä. Oli kuin etäinen, kumahtava jyskähdys, joka tuntui tulevan maan syvyydestä, ja sitte kuului maan-alainen jylinä, jota kesti useita hetken aikoja; sittemmin seurasi kuolon hiljaisuus, ja sadottain kauhistuksesta kalvettuneita miehen kasvoja kääntyivät tehtaita kohden.