Part 21

-- Jospa vaan olisi voitettava! Mutta sitä ei voiteta, ja uhrit olisi suotta menetettävät. Minä tukehdutan toran täksi hetkeksi, mutta tulevana vuonna, kentiesi tulevalla kuulla nähdään se uudestaan alkavan, ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin etten semmoisessa tapauksessa voisi tehtaita kunnossa pitää. Muissa paikoin nähdään toki älyä kunnollisuuteen ja luottamukseen, ja väestö alkaa viime vihdoin heltymään; meillä ei ole sitä toivomistakaan; kauan kylvössä ollut nurjuus ei ole niin helposti voitettu. Viha ja vaino oli välisanana, jaettuna kullekin minun tänne tullessani; se se on vielä tänäkin päivänä, ja jos nyt laskisin verta itseni ja väestöni välillä, niin silloin olisi kaikki lopussa. Hartonen ehkä rohjennee häätää väkensä kuuliaisuuteen julkisessa taistelussa, hän rohjennee väkisin, ehkäpä vertakin vuodattamalla pakoittaa heidät tahtoonsa mukautumaan; mutta hän tulee ainakin olemaan se apostoli, jolta pelastustaan odottavat.

Mutta jos antaisin mennä yhdenkin laukauksen, jos vaan varustan itseni aseilla ainoastaan henkeni turvaksi, niin olen minä hirmuvaltias, joka röyhkeällä mielellä murhautan heitä, sortaja, jolla on ilonsa heidän tuhostaan. Vanha purnumestari ei sanonut turhaan: "jos kerta meillä kahakka syttyy, silloin Jumala meitä auttakoon!"

Ei ollut vaikeroimista, eikä alakuloisuutta näissä sanoissa, ainoastaan tuo haikea mielikarvaus, mikä saa sijansa ihmisessä, joka viime vihdoin näkee itsensä temmatuksi tuon hurmauksen partaalle, jota on koettanut kaikin voimin välttää. Kentiesi nuori isäntä ei olisikaan näin puhunut jollekulle toiselle, mutta yli-insinööri oli ainoa, joka viime aikoina oli päässyt häntä likemmä, hän kun kaikissa vaaroissa ja neuvotteluissa oli pysynyt järkähtämättä hänen rinnallaan; hän oli niin'ikään ainoa, joka isännän suusta kuuli muuta kuin käskyä ja kehoituksia, mitkä olivat ainoat, joita isäntä muille virkamiehille jakoi.

-- Väestö on kuitenkin osaksi tahtonut ryhtyä työhön, sanoi insinööri.

Ja sekö juuri pakoittaisi minun julistamaan toisille sodan? sanoi Artturi oikaisten itsensä suoraksi. -- Hartosta on mahdoton saada sovintoon -- turhaan olen vielä kerran sitä koettanut.

-- Ketä? mitä olette koettaneet, herra Berkow? kysyi insinööri niin älykkäästi, että nuori isäntä oikein kummeksien katseli häntä.

-- Hartosta saada sovintoon. Tuo asia toki ei julkisesti tapahtunut; olisipa se sitte voitu kehnoudeksi sanoa; tapahtui se kerran, kun sattumasta kohtasimme toinen toisemme, kun olimme kahden kesken ja minä vielä kerran tarjosin hänelle käteni sovinnoksi.

-- Sitä teidän ei olisi pitänyt! virkkoi siihen toinen, miltei kiihkossaan. -- Ojentaa sille miehelle kättänsä sovinnoksi! Oih Jumala, te ette siis tiedäkään vielä mitään.

-- Eikö olisi pitänyt? kysyi Artturi tuikeasti. -- Mitä tarkoitatte, herra yli-insinööri? Olkaa vakuutettu, että kyllä ymmärrän varjella asemani semmoisissakin tiloissa.

Yli-insinööri oli jo malttunut.

-- Antakaa anteeksi, herra Berkow! sanoillani en tahtonut moittia isäntämieheni tekoja! ne tarkoittivat ainoastaan poikaa, jolla ei liene aavistustakaan noista huhuista, jotka ovat liittyneet hänen isänsä kuolinhetkeen. Olimme luvanneet toisillemme, ettemme virkkaisi niistä teille mitään; sen teimme paraimmassa tarkoituksessa. Mutta nyt näen, että olemme tehneet väärin, että teidän olisi pitänyt saada niistä tiedon. Te tahdoitte ojentaa kätenne sovinnoksi, ja minä sanon vieläkin, ettei se olisi pitänyt tapahtua.

Artturi katsoa tuijotti häneen. Kasvonsa olivat yhtäkkiä käyneet verettömiksi ja huulet värisivät.

-- Te puhutte Hartosesta ja isäni kuolin hetkestä. Onko mitään yhteyttä niitten välillä?

-- Pelkään sitä: me pelkäämme sitä kaikki. Yleinen epäluulo ei ainoastaan meidän vaan hänen kumppaniensakin kesken syyttää päällysmiestä.

-- Silloin kulku-aukossako? kysyi Artturi kovin liikutettuna. -- Turvattomanko salamurhaaminen? Sitä en usko Hartosesta!

-- Hän vihasi vainajaa, sanoi yli-insinööri viitaten, -- eikä ole hän koskaan kieltänyt vihaansa. Herra Berkow on voinut suututtaa hänet jollakin sanalla tahi haasteella. Lienevätkö köydet todellakin ainoastaan sattumuksesta katkenneet, ja käyttikö hän sitä vaarallista hetkeä pelastaakseen itsensä ja syöstäkseen toisen syvyyteen, vai lieneekö koko tämä tehtävä ollut jo aikasemmin keksittynä, tämäpä peittyy sakiampaan pimeyteen, mutta syytön hän ei ole, siitä olen valmis takaamaan.

Nuoren esimiehen kasvoista näkyi kuinka syvälle tämä ilmoitus hänen mieltänsä viilsi; hän nojasi raskaasti pöydän laitaan.

Tutkinnossa asia nähtiin olevan onnettomuuden saattama, vastasi hän arastavalla äänellä.

-- Tutkinnossa ei päästy minkään perille! Sentähden otaksuttiin kaikki onnettomuuden tapaukseksi ja jätettiin semmoisekseen. Ei kukaan tohtinut julkista kannetta tehdä, todistuksia ei ollut ja välttämättömiä riitaisuuksia olisi sytytetty työmiestemme oloissa, jos tämän epäluulon nojalla heiltä olisi otettu heidän johtajansa, joka todenmukaisesti kuitenkin olisi syyttömäksi julistettu. Me tiesimme että asiain ollessa niin kuin olivat, ette voisi välttää tämän vastustajan nostamia yrityksiä ja tahdoimme säästää teidät ainakin mielipahasta, joka olisi syntynyt samassa kun olisitte saanut tietää, mikä mies vastustajanne oli. Tämä oli syynä siihen, ettemme mitään asiasta virkkaneet.

Artturi pyyhkäisi kädellä hikistä otsaansa.

-- Sitä en aavistanut? Enpä aavistanut! Ja vaikkapa hän olisikin syytön -- te olette oikeassa, sille miehelle minun ei olisi pitänyt kättä ojentaa.

-- Ja sama mies, jatkoi siihen yli-insinööri vakavasti, -- on toveriensa johtajana kerännyt kaikki onnettomuudet teille ja meille; sama mies on herkeämättä liehtonut ja pitkittänyt toraa, ja koettaa nyt, kun valtansa on vähenemässä, tehdä riidan auttamattomaksi. Taidatteko ja tahdotteko vielä sääliä häntä?

-- Häntäkö? En! sen päätin jo silloin kun hän niin jyrkästi hylkäsi rauhan-ehdoitukseni, mutta tämän päiväisten tapausten nähtyäni en saata säästää niitä muitakaan, ne vaativat minun viimeistä keinoani koettamaan. Ne kaksisataa, jotka aamulla tahtoivat työhön ruveta, ovat nyt oikeutetut saamaan suojelusta työssänsä. Purnut ovat turvattavat mihin hintaan hyvänsä, sitä en voi enään yksinäni, siis --

-- Siis -- odotamme käskyjänne herra Berkow.

Hetkisen äänettömyys seurasi, mutta Artturin kasvoissa selvästi nähtävä taistelu antoi viimein sijan näkyviin astuvalle synkeälle päätökselle.

-- Minä kirjoitan sotamiesten päälikölle kaupungissa. Kirjeen pitää joutua sinne, jo tänä päivänä -- niin _täytyy_ käydä.

-- Viime vihdoin! sanoi yli-insinööri puoli-ääneen ja ikäänkuin puoleksi nuhdellen. -- Jopa olikin aika.

Artturi kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen.

Menkää nyt ja katsokaa, että tirehtööri ja muut herrat jäävät paikoilleen, kuten heille osoitin käydessäni tehtaissa. He eivät saa mennä sieltä, ennenkuin minä tulen. Aamulla ei olisi auttanut mitään käydä meteliä vastustamaan; kentiesi menestyy asia nyt paremmin. Puolen tunnin päästä olen minäkin siellä. Tapahtuuko jotakin vaseti merkillistä sillä aikaa, niin lähettäkää minulle hetikohta sana.

Kun yli-insinööri, joutusasti kumartaen, lähti huoneesta, oli hänellä liiain kova kiiru ja pää liiain täynnä ajatuksia, havaitaksensa nuorta rouvaa, joka hänen lähetessään painui syvälle oviverhojen lymyyn. Katsahtamatta ollenkaan syrjään meni hän poikki lähisen etuhuoneen ja sulki oven jälkeensä. Molemmat puolisot olivat nyt yksinänsä.

Artturi oli vaan kitkerästi myhähtänyt insinöörin viimeisille sanoille.

-- Se on kovin myöhäistä; sanoi hän raskaasti itsekseen. -- Ne eivät väisty ilman verta vuodattamatta -- minun täytyy niittää mitä isäni on kylvänyt!

-- Hän heittäytyi nojatuoliin, ja laski pään kätensä nojaan. Nyt, kun hänellä ei enään ollut vastaamista kenellekään, kun hänen ei enään ollut täytymys näyttäytä isäntämiehenä, jonka nerosta kaikkein muitten onni rippui, nyt kaikki ponsi näytti poikkeevan hänestä ja hän jäi tuon kuolleen hermottomuuden näköiseksi, johonka väkevinkin on menehtynyt sittekun hän viikkokaudet on ponnistanut ruumiinsa ja hengensä voimia mitä jäntevämmille. Olipa tuo syvän ja tuskallisen älyttömyyden hetki, mikä kyllä voi lähestyä miestä, joka lakkaamatta ja turhaan vastaan sotii kirousta menneestä ajasta, jolloin hän kumminkaan ei rikkonut muussa missään, kuin siinä, että pysyi osaa ottamatta silloisiin pyrintöihin, ja jonka onneakukistava perintö kuitenkin kaikella kovuudella oli ottanut rasittaaksensa häntä yksinään. Isäänsä kovat syyttämiset, jotka huulillaan väikkyvät, tosin vaiensivat samana hetkenä, kuultuansa mikä kauhea luulo ihmisten kesken oli noussut hänen kuolemastaan, ja kuitenkin oli isä yksinään syynä siihen, jos poika nyt, tuon tuskallisen sodan yhteydessä, kumminkin viime vihdoin näki itsensä pakoitetuksi viimeiseen kauheaan välttämättömyyteen, jos hän, häviönsä tarjona ollessa, vaimonsa hylkäämänä, kaikista entisistä ystävistään kaukana, ryhtyi viimeiseen keinoon turvatakseen itsensä ja mitä hän vielä kumminkin hetkeksi nimitti omaksensa, vastustaaksensa sitä vihaa, jota vuosikausina oli kylvetty ja kasvatettu ja joka nyt hänelle tarjosi kaiken katkeran hedelmänsä. Artturi ummisti tuiki väsyneet silmänsä ja nojasi päänsä tuolin selkäimeen -- hän ei muuta mitään kyennyt.

Eugenia oli hiljaa lähtenyt lymy-paikastaan ja astunut kynnykselle. Unhotettuna oli vaara, missä hän oli ollut, unhotettuna insinöörin syytös, jota hän äskeisin kauhistuen oli kuulellut, unhotettuna hänkin, jota syytös tarkoitti, ja kaikki mitä häneen oli liitettynä; nyt, kun hän puolisotaan lähestyi, näki hän ja kuuli ainoastaan häntä. Hunnut, jotka niin kauan ja niin tiheänä olivat rippuneet heidän välillään, olivat nyt viho vihdoin rikki raastettavat. Jos hän oli erehtynyt, jos häntä ei niin vastaanotettaisi, kuin hän, väkipakolla kopeudesta luovuttuansa, tahtoi ja täytyi tulla -- veri syöksi hurjan väkisellä voimalla nuoren naisen sydämeen, ja tämä sydän sykki sanomattoman tulisesta tuskasta -- seuraavana hetkenä oli koko hänen elämän onnensa päätettävä.

-- Artturi! sanoi hän hiljaa.

Artturi kavahti pystyyn kun olisi joku luonnottaren ääni korvaansa koskettanut, ja katsoa tuijotteli ympärilleen. Tuolla kynnyksellä, missä hän iäksi oli sanonut hänelle jäähyväiset, siellä seisoi hänen vaimonsa, ja samana hetkenä kuin hän näki hänen katosivat kaikki hurmeet ja mietteet. Hän teki liikahduksen ikäänkuin heittäytäkseen häntä kohden, ja autuas äänähdys, joka välähti hänen suustaan, salaman säihky hänen silmässään, todisti hänelle kaikki mitä kuukausien maltti aina tähän hetkeen asti oli kokenut peittää.

-- Eugenia!

Nuori rouva tapaili syvälle henkeään, ikäänkuin rautanen paino olisi nostettu rinnaltaan. Silmäilys ja tuo ääni, millä Artturi mainitsi hänen nimeään, antoivat hänelle nyt viime vihdoin tuon niin kauan epäillyn todistuksen, ja vaikka hän pidätytti hurjamaisen aikeensa, vaikka hän ikäänkuin omaksi turvakseen koettikin taas pukeutua vanhaan valelliseen verhoonsa ja peittää tuon toden puhuvan silmänsä, tuo kaikki oli jo myöhäistä, hän oli jo nähnyt kylläkseen.

-- Mistä tulet? kysyi Artturi vihdoin, vastuksella voitetulla ky'yllä, -- näin odottamattomasti -- ja kuinka olet päässyt näihin huoneihin? Tehtaassa ollaan täydessä metelissä, mahdotoin sinun on ollut sitä tietä tulla. Eugenia astui hiljakseen likemmälle.

-- Olen tullut muutama hetki tätä ennen. Tien tänne minun on täytynyt valloittaa itselleni, äläpä nyt kysy millä neuvoin -- siinä kyllä, että menestyin. Tahdoin tulla puolellesi, ennenkuin sorto saavuttaisi sinun. Artturi koetti kääntyä toisaalle.

-- Mitähän tuo tietänee, Eugenia? Mikä on tarkoituksesi helevällä äänelläsi? Klaus kaiketiki kertomuksillaan on sinua huolestuttanut, vaikka kyllä rukoilin ja vasetinki kielsin häntä sitä tekemästä. Minä en välitä säätämäkäskyn ja jalouden tarjouksia, sen tiedät.

-- No sen minä tiedän! vastasi Eugenia vakaasti. -- Olethan jo kerta ennenkin torjunut minun pois niitä tuottamasta. Sinä et voinut anteeksi antaa, että kerran tein sinulle väärin, ja sitä kostaaksesi olit vähässä menettää sekä minun että itsesi. Artturi, kuka meistä molemmista oli hurjempi ja rajumpi?

-- Eihän se ollut kostoa, -- sanoi hän hiljaa. -- Minä laskin sinun vapaaksi; -- itsehän sitä halusit.

Eugenia seisoi nyt aivan hänen uumillaan; tunnustus, joka ennen ei mihinkään hintaan olisi luiskahtanut hänen huuliltaan, kävi nyt senpä keveämmäksi, kun tiesi olevansa rakastettu. Hän nosti tummat, kyyneltulvaamat silmänsä ylös Artturiin.

-- Ja jos nyt sanon puolisolleni, etten tahdokkaan vapautta ilman hänettä, että olen tullut tänne tekemään itseäni osalliseksi kaikessa, mitä meille voi tapahtua, että olen oppinut -- rakastamaan häntä; onko hän silloin toisen kerran käskevä minun pois?

Sanoilla hän ei saanut vastausta, mutta hän levähti jo Artturin sylissä, noissa syleilyissä, jotka niin lämpöisesti ja tukevasti sulkivat hänen, ikäänkuin eivät milloinkaan tahtoisi laskea luotaan mitä viime vihdoin oli voitettuna. Tulisista hyväilyksistä joita hän tuhlaten jakeli hänelle, huomasi Eugenia, kuinka syvälle katomisensa oli koskenut Artturiin ja mikä takaisin tulonsa tämmöisellä ajalla oli hänelle. Noissa suurissa ruskeissa silmissä hän näki helleyden, jota hän ei koskaan ennen niissä nähnyt. Tuo lumouksissa oleva kadonnut maailma oli kohonnut syvyyksistään täyteen hehkuvaan päivänvaloon, ja nuori nainen lienee ehkä saanut näissä jonkun aavistuksen kaikista aarteista, jota tämä maailma lupasi hänelle, sillä hän laski mitä hellimmällä suopeudella päänsä miehen rinnalle, kun tämä kumarsi hänen helmoilleen ja hiljaa kuiskahti:

-- Puolisoni! kaikkeni!

Avonaisesta akkunasta luikaili huoneesen ikäänkuin suihkina ja tervehdys tuolla etäällä olevalta metsäkukkulalta. Näitten äänien täytyi välttämättömästi ottaa osaa tähän äsken saavutettuun riemuun; olivathan ne olleet sitä synnyttämässäkin. Ne olivat jo aikoja tunteneet nämä molemmat, silloinkin kun he eivät vielä tunteneet toisiaan, kun he vielä olivat kopeina ja sotaisina ja puhuivat luopumuksesta aivan samana hetkenä, kun sydämensä tapasivat toinen toisensa. Mutta eihän tuo mitään auta, että ihmislapset kopeilevat ja sotivat, jos he sydämillään ja toiveillaan ovat joutuneet siihen lumoukseen, johonka vuorenhaltijat väikkyvällä terhenneliä saartavat valtakuntansa kevään ensi taitoksessa -- sillä mikä silloin iskee yhteen, se on yhdessä pysyvä iankaikkisesti!

* * * * *

Päivä, joka oli alkanut näin myrskyisenä Berkowin tehdas-asunnoilla, päättyi verrattain tyvenenä, tyvenempänä kuin aamun tapauksista päättäen olisi saattanut odottaa. Suhteisin outo olisi kentiesi luullut sen tyvenen, mikä illan puoleen näytti vallitsevan kaikissa tehtaissa, sitkeimmäksi rauhaksi, ja kuitenkin oli tuo vaan tyven edellä myrskyn, joka huovahteli hetkisen aikaa sitte uudella rajuudella jälleen alkaakseen.

Purnumestarinkin kotona vallitsi tuo tukala, raskas hiljaisuus, joka kätki niin paljon onnettomuutta helmassaan. Purnumestari itse istui nojatuolissaan lietensä edessä; Martta askaroitsi sitä ja tätä tuvassa, silmäten tuontuostakin Olliin, joka vaieti ja ristissä käsin lakkaamatta mittaili huoneen lattiata. Ei kukaan sanonut hänelle mitään, eikä hänkään muille. Entinen ystävällisyys, jota nuori päällysmies jäykällä luonteellaan piukalle käydessä monta kertaa oli saattanut häiriöön, mutta joka yhtä monesti oli johdatettu sovintoon, oli aikoja sitte kadonnut. Olli hallitsi nyt täällä kotona yhtä itsevaltaisesti, kuin toveriensakin keskellä; ei tohtinut enään isäkään puhua hänen päätöksiään ja yrityksiään vastaan; mutta täällä, niinkuin muittenkin kesken, oli pelko ainoa, mikä tuotti hänelle kuuliaisuuden; rakkaus ja luottamus olivat kaukana.

Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaa ja olisi arvattavasti kestänyt vieläkin kauemmin, jollei Lauri olisi astunut huoneesen. Martta, joka näki hänen akkunasta, meni häntä vastaanottamaan ja aukaisi oven. Näiden kihlattuin väli oli kumminkin omituisesti kalsea; vastoin päivän arveluttavia tapauksia olisi tytön tervehdys voinut olla -- olisipa kentiesi juuri niiden tähden pitänytkin olla -- herttaisempi, ja tämä ajatus näyttikin olevan nuorella työmiehellä, sillä kasvoihinsa ilmausi tyytymättömyys ja hän pidättyi keskelle herttaista tervehdystään; mutta Martta ei huomannut sitä eikä tätä ja Lauri käännähti Ollin puoleen.

-- Noh? kysyi Olli, seisahtuen.

-- Niinhän se on; kuin jo ennenkin olen sanonut sinulle, vastasi Lauri, hartioitaan nytkäyttäen. Huomenna ilmoituttaa neljäsataa miestä itsensä työhön otettavaksi, ja yhtä monta epävakaisena väipistelee. Tuskin voit puoleenkaan luottaa.

Tällä kertaa Olli ei kiivastunutkaan niinkuin hänen semmoisissa tiloissa oli tapana; hurja vallattomuus, jonka hän aamulla oli osoittanut, milloinka oli puhe toverien verrattain vähäisestä luopumuksesta, näytti tummasti eroittavan tuosta miltei luonnottomasta hiljaisuudesta, millä hän otti puhuakseen.

-- Vaiko ei puoleenkaan? Ja kuinka kauan hekään pysyvät vakavina?

Lauri vastasi kierrellen:

-- Niihin kuuluu koko nuorempi työmiehistö. He ovat alusta aikain liittoutuneet sinuun ja he kyllä pysyvät yhdessä, vaikka huomenna tapahtuisikin jotakin kaivoksissa. Aiotko tosiaankin antaa asian niin pitkälle mennä, Olli?

-- Hän antaa asian mennä niin pitkälle, sanoi vanha purnumestari nousten seisaalle ---, että kaikki luopuvat hänestä ja hän jää yksinään. Olen jo sanonut sen teille. Te ette tule mihinkään mielettömällä vaatimuksellanne ja vihallanne, joka kyllä voi olla paikallaan mitä koskee isään, mutta jota poika ei ole ansainnut. Mitä hän tarjosi teille, siinä oli kyllin, sen tiedän minä, joka myös olen tehnyt työtä purnussa ja jolla myös on sydän vertaisteni kärsimykselle; useimmat olisivatkin tyytyneet hänen tarjouksiinsa, mutta he kiljuttiin korvat täyteen ja heitä uhattiin, kunnes ei yksikään enään uskaltanut paikaltaan ainoastaan sen tähden, että Olli oli pannut päähänsä vaatia mahdottomia. Nyt on viikkokausia kestänyt kaikkea tuota kurjuutta, kaikkea tuota murhetta ja puutetta, eikä ole tuosta mitään apua ollut. Sinä, Olli, olet sen aikaansaattanut, sinä yksinäsi; tee nyt siitä loppukin.

Vanhus oli noussut seisaalle ja katseli nyt miltei uhkaavasti poikaansa, mutta Olli pysyi yhtä kolkkona ja puhumattomana tässäkin äänettömässä, nuhtelevassa katselmassa, joka arvattavasti muussa tilassa olisi nostattanut kaiken hänen röyhkeytensä.

-- Sinun sanoillesi, isä, ei kannata väitteitä panna, vastasi hän karsaasti, sen olen tietänyt jo aikoja! Sinä olet tyytyväinen kun vaan saat syödä kovaa leipääsi rauhassa, mikä sitä ylemmäksi menee, sen sanot hurjuudeksi tahi rikokseksi. Kaikki minä olen pannut sattumuksen nojaan! Minä olen aikonut panna sen toimeen ja olisinkin sen tehnyt, ellei tuo Berkow äkkinäisesti olisi tullut ja näyttänyt meille teräksistä neroaan. Jos nyt ei menestyisikään -- noh, saatanhan vielä luottaa puoleen tovereistani ja puolellakin näyttää hänelle, mitä sortamisemme maksava on. Voittonsa pitää tulla hänelle kyllä kalliiksi!

Purnumestari katsahti Lauriin, joka seisoi siellä alakuloisena, käymättä keskusteluun osalliseksi, ja otti sitte pojallensa puhuakseen:

-- Katso ensin, pysyykö tämä puolikaan sinulle uskollisena, jos herra taas astuu väliin, niinkuin hän teki puolenpäivän aikana. Se maksoi sinulle toisen puolen, Olli. Luuletko, ettei hänen käytöksensä, ensi päivästä aikain kun aloitte uhata häntä, ole mitään vaikuttanut? Luuletko, etteivät he näe, että hän kyllä pystyy vastustamaan sekä sinua että heitä, kun kerta herkeät olemasta heidän päälikönsä? Tänä aamuna ovat ensimäiset työhön hankkineet; sen he olisivat tehneet kolme viikkoa tätä ennen, jos he vaan olisivat tohtineet. Kun nyt alku kerran on tehty, peräytymistä ei enään olekaan toivominen.

-- Voitpa olla oikeassakin, isä, sanoi Olli matalan kolealla äänellä. Peräytymistä ei enään ole toivominen! Olen luottanut heihin niin kuin kallioon, ja nyt on se pelkkää, kätteni alla valuvaa hiekkaa. Berkow kyllä ymmärtää, miten hänen tulee houkutella pelkureita raukkoja puolelleen puheillaan ja kirotulla käytöstavallaan keskenämme, aivan kuin ei löytyisikään kiviä, jotka voisivat sinkota häntä päähän, tahi jotakin nuijaa, joka piukalle käydessä voisi tavata korkeasti kunnioitettua isäntämiestä; ja senpä tähden ei kukaan uskalla häntä lähestyä. Kyllä tiedän, minkä tähden hän tänäpänä yhtäkkiä nosti päätänsä niin korkealle, minkä tähden hän syöksi joukkomme keskelle iloisena, ikäänkuin ei nyt enään voitto ja onni häneltä tulisi puuttumaan, ja tiedänpä senkin, että se jo nyt on hänen huostassa -- olenpa itse vienyt sen hänen helmaansa tänä aamuna.

Viimeiset sanat katosivat hänen paiskatessa kiini oven, jonka hän puhellessa oli aukaissut; ei niistä kukaan läsnä olevista mitään ymmärtänyt. Olli lähti pihalle ja heittäytyi lavitsalle istumaan. Tavaton ja käsittämätön vakavuus täytti tänäpänä koko hänen olentonsa, tuopa tuntui miltei pelottavalta miehessä, jonka muuten aina oli tapa laskea kiivautensa valloilleen. Joko niin, että hänen toveriensa pettämys oli niin kovasti koskenut hänen sydämeensä, taikka että oli jotakin muuta, joka aamusta aikain oli vaivannut hänessä, siinä kyllä, että pöyhkeä voittotoivonsa, johon tähän asti oli luottanut, nyt näytti olevan löyhtyneenä, milteipä peräti lauenneenaki.

Pienen puutarhan sivutse juoksi leveä puro, joka etempänä pani käymään tehtaita, mitkä nyt kumminkin istuivat. Väkevävirtainen oli tuo oja ja sillä ei ollut mitään sitä surisevaa hopean heleätä juoksua, josta sisarensa tuonempana vuoren välillä olivat tunnetut, ja kuitenkin hänelläkin oli alkunsa vuorten syvyyksistä, juuri sieltä kauemmalta, missä kaivokset olivat tehtynä. Tämä virta näytti niin kolkolta, siinä kun se juoksi illan hämärässä; ja vielä kolkommalta kuului sen porina. Se kuiski ja huusi niin ilkullisena ja pahan-nauroisena kuin jos siellä syvyydessä olisi keksinyt kaiken vuorenhaltijan ilkikurisuuden, millä se ympäröi ne ihmiset, jotka alinomaa kokivat ryöstää häneltä hänen aarteitaan, ja jolla se jo oli vaatinut niin monen nuorukaisen hengen ja haudannut sen sinne kaivoksen yöhön. Tässä porinassa ja pauhussa ei kuulunut hyvää, eikä se ollut hyvällä hetkellä kuin se kuuluminen tapasi nuoren työmiehen korvaan, siinä kun hän istui ja tuijotti ojaan, ikäänkuin jotakin salamielistä ääntä kuullellen.

Kotvan aikaa lienee hän istunut niin, kun askelia kuului juuri hänen takanaan, ja heti sen jälkeen seisoi Martta hänen vieressään.

-- Mitä tahdot? kysyi Olli, kääntämättä silmiään purosta.

-- Tahdoin katsella, minne jouduit menemään, Olli! Tytön äänessä kuului kuin pidätettyä mielentuskaa. Olli kiskahti hartioitaan.

-- Minnekä minä jouduin? siellä sisällä on sulhasesi, hänestä saatat huolta pitää. Anna minun olla missä olen!

-- Lauri on jo mennyt! sanoi Martta äkisti, ja hän tietää paraiten, ettei hänelle vääryyttä tapahdu jos puhuttelen sinua.

Olli kääntyi tytön puoleen ja katseli häntä; olipa niinkuin olisi tahtonut kiskoutua irti niistä ajatuksista, joita puron kohina hänessä herätti.

-- Kuulepas Martta, mitä Lauri sinulta hyvänään pitää, siihen ei tyydy kukaan muu. En kärsisi, että noin kohtelisit minua. Sinun ei olisi pitänyt antaa suostumustasi, jos et rakasta häntä.

Nuori tyttö kääntyi pois, miltei ynseyttä näyttäen.

-- Sen hän tietää, sen sanoin hänelle kihlautuessamme. Kuitenkin hän niin tahtoi, ja minä en voi muuttaa sitä, en ainakaan nyt; kentiesi häiden jälkeen käy huokeammaksi.

-- Kentiesi! toisteli Olli katkeruudella, joka oli vihlovampi, kuin että se vaan olisi Martan sanoja tarkoittanut Häiden jälkeenhän opitaan paljo, niin se ainakin muissa on, miksi ei niin sinussakin.