Part 19
-- Sentähden, että luulin tarkan tuntosi estävän sinun siitä, sanoi Windeg ylen pahastuneena. Luulin että välttäisit jokaista häneen lähestymistä; sen sijaan näyt etsineen tilaisuutta tavata häntä, ja etsineen sitä, ilman että sanaakaan kirjoitit siitä minulle. Sepä tosiaankin Klaus on joksikin rohkeata!
Toden sanoakseen Klaus'in olisi täytynyt tunnustaa, että oli peljännyt suoraa kieltoa ja sentähden viisaasti kyllä katsonut paremmaksi, ettei ainakaan kirjeessään virkkata mitään koko rikoksesta. Muuten hän antoi ehdottoman arvon isän rypyitetylle. otsalle, mutta tällä kertaa näytti Eugenian läsnä-olo antavan hänelle pelkoansa vastavan rohkeuden. Silmänsä yhtyivät Eugenian silmiin ja tottapa se mitä hän niissä näki, teki nämä isälliset nuhteet huokeimmiksi kestää, sillä eipä paljon puuttunut ettei naurahtanut, kun aivan riuskamielisesti vastasi:
-- No niin, isä, siihen en voi mitään, että nyt minäkin pidän Artturista! Samoin olisit sinäkin tehnyt minun asemallani. Saatpa olla varma siitä, että hän voi olla viehättävän armas, jos vaan ei olisi niin kumman vakava, mutta onhan sekin hänelle oivallisen suureksi kaunistukseksi. Sanoin hänelle eilen illalla juuri erotessamme: jospa olisin ennen tuntenut sinun tuommoiseksi, Artturi --
-- "Sinun"? keskeytti hänen parooni mitä tuikemmalla äänen korolla.
Nuori upseeri kallistutti joksikin ynseästi päänsä taaemalle.
-- No niin, meistä on tullut veljet! Se on, minä pyysin häneltä sitä, enkä voi ymmärtää miksi emme sanoisi toisiamme sinuksi; lankoni hän kumminkin on.
-- Lankous on loppunut; vastasi parooni kylmästi, osottaen kirjoituspöydälle, tuolla on eron hakemus.
-- Klaus ei luonut juuri suopeata silmäystä osotetulle paperille.
-- Vai niin, hakemus! Joko Eugenia on kirjoittanut sen alle?
Hän aikoo juuri tehdä sen!
Nuori mies katsoi taas sisarensa puoleen, jonka käsi vapisi hänen kädessään ja huulet välähtelivät ikäänkuin vaivoin pidätetyistä tuskista.
-- No isä, minun mielestäni Artturi juuri siinä kohdassa on käyttänyt itsensä niin, että kaikki nuhteet ja kaikki mielen-kitkeryys olisivat vaijennettavat. Turhamaista olisi ettei nyt tehtäisi hänelle oikeutta. En ikänäni olisi uskonut ihmisen voivan niin päästä velttoudestaan, kuin nyt näen hänen pääsneen. Mitä hän näillä viikoilla on toimeen saanut, kuinka hän yleensä oikealla ajalla ja oikealla paikalla on käynyt asioihin käsiksi, ja mitä hirmuisia tapauksia ja riitaisuuksia hän on estänyt, hän yksinänsä, sen kapinallisen joukon keskellä, ainoastaan tarmokkaalla käytöksellään ja omalla kunnollisuudellaan -- sitä kaikkea täytyy nähdä, jos mieli on voida uskoa. Hänestä on tullut oikea sankari, sanoo översti ja kumppalit, sen sanoo koko kaupunkikin. Hänen tehtaansa virkamiehet käyttävät itsensä niinikään oivallisesti, kun näkevät hänen joka paikassa johtavan asioita; ei yksikään ole luopunut virastansa, mutta minun siellä käydessäni kaikki näytti olevan hyvin täpärällään. Sepä siinä onkin onnettomin, että Artturi on pannut päähänsä, ettei kukaan vieras saa tulla sinne riitoja välittämään, ja että hän kivenkovalla totuudella panee tämän päätöksen toimeen. Luulen, että jos piukalle käy, niin kyllä hän virkamiehistönsä parissa turvaa salpatuihin huoneisinsa, josta sitte torjuu vihollisiansa niin kauan kuin jokukin pystyssä pysyy, pikemmin kuin hän kutsuu meitä avuksi. Siksi hän on mies!
Tässä nyhtäisi Eugenia nopeasti kätensä veljen kädestä. Hän kavahti jaloilleen ja meni akkunalle; parooni taas nousi istuimelta näyttäen tuiki nyrkästyneen muotoiselta.
-- En ymmärrä, Klaus, miten mutkattomaan kysymykseeni, kuinka asiat Berkowin tiloilla ovat, olet tullut vastanneeksi tuommoisella tulvaavalla ylistyksellä. Se on julmuutta sisartasi kohtaan, jota en suinkaan olisi uskonut sinusta, joka aina olet rakastanut häntä niin sydämmellisesti. Kuinka aikoneet selittää ylenmielellisen ihastuksesi tämän miehen suhteen, kun ero tulee maailmalle tiedoksi, sen jätän omaan huoleesi. Tällä kertaa pyydän sinua herkeämään puhumasta. Näethän kuinka tuskallisesti se on koskettanut Eugenian mieltä. Käy täältä pois, Klaus!
-- Anna Klaus'in jäädä tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi, hyvä isä, pyysi nuori rouva hiljaisesti, tahtoisin kysyä häneltä jotakin.
Parooni nykähytti hartioitaan.
-- Noh, sitte pitää hänen kumminkin olla niin hyvä, ettei hän enään koske tähän asiaan eikä enään huolestuta sinua. Tuokion hetken perästä hevoset ovat valmiit, Klaus, silloin odotan sinua varmaan. Jäähyvästi siksi!
Tuskin oli ovi suljettuna ennenkuin nuori upseri riensi akkunalle sisarensa luokse ja todentakaisella, ehkä kyllä riuskallakin sydämellisyydellä loi kätensä hänen vyötärilleen.
-- Oletko minullekin vihaisena, Eugenia? kysyi hän. Olinko tosiaankin julma?
Eugenia ylensi silmänsä häneen palavalla mielihaikeudella.
-- Olet ollut Artturin luona -- olet usein puhutellut häntä -- ja eilen jäähyvästi sanoessasi -- eikö hän ole antanut sinulle mitään käskyä käydäksesi, eikö ensinkään mitään?
Klaus katsahti maahan ja vastasi joltisen raskaasti:
-- Hän käski tervehtää sinua ja isää.
-- Mihin laatuun? kuinka hän käski sen?
-- Hän virkoi minulle, kun jo olin astunut vaunuihin: Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!
-- Ja siinäkö kaikki:
-- Kaikki!
Eugenia kääntyi hänestä pois; hän ei tahtonut että veljensä näkisi sitä kamalaa pettymystä mikä kasvoihinsa kuvautui, mutta Klaus ei irroittunutkaan hänestä. Hänellä oli sisarensa kauniit tummat silmät; hänen olivat ainoastaan hilpeämmät ja iloisemmat, mutta tällä hetkellä -- hänen kumartuessaan syvältä Eugenian helmoille -- ilon sijaan astui tavaton vakavuus.
-- Tottapa joskus olet loukannut häntä sattuvasti, kovin sattuvasti, Eugenia, ja tämä siihen tapaan, ettei hän vieläkään voi sitä unhottaa. Olisin mielelläni tuonut sinulle jonkun kirjerivin tahi jäähyvästisanan, mutta sitä ei ollut mahdollinen saada. Hän ei koskaan tahtonut vastata minulle, kun mainitsin nimeäsi, vaan kalmettui joka kerta ja kääntyi pois, ja otti valtaväkisin toisesta asiasta puhuakseen, aivan siihen laatuun kuin sinäkin teet, puhuessani hänestä. -- Oi hyvä Jumala, vihaatteko te toisianne niin suunnattoman kauheasti?
Eugenia kiskaisi itsensä polttavalla hillittömyydellä hänen syleilyksestään.
-- Anna minun olla, Klaus, Jumalan tähden, anna minun olla, minä en kestä sitä kauemmin.
Puoleksi voittoriemullinen valo ilmestyi nuoren upseerin kasvoissa, ja äänensä soi miltei kuin valloille päässyt ilon henki, vastatessaan:
-- No enhän tahdokkaan tunkea salaisuuksiinne! Nyt täytyy minun mennä. Isä tulee muuten levottomaksi; hän on jo ennestään pahalla mielellä. Siis jätän sinut yksinäsi nyt, Eugenia! Pitäähän sinun ainakin -- kirjoittaa eron hakemuksen alle! Tultuamme takaisin se lienee tehtynä. Hyvästi!
Hän riensi menemään. Hevoset olivatkin jo kartanolla ja parooni heitteli malttamattomia silmäyksiä akkunoille. Huviratsastus ei ollut tällä kertaa hupaisempia, sillä sekä vanhin poika että molemmat nuoremmat saivat sillä aikaa palkita isän pahaa tuulta. Parooni Windeg ei muka suvainnut laisinkaan, että ketään Berkow nimellistä hänen läsnä ollessaan kiiteltiin; ja koska hän tietystikin luuli, että oli samaten hänen tyttärensäkin laita, niin hän katsoi sekä häntä että itseänsä loukatuksi, ja Klaus sai sentähden kuulla monenlaista taitamattomuudestaan ja karttamattomuudestaan. Ratsastus pitkitettiin kauas ja vasta hämärän tullessa nämä neljä herraa palasivat pääkaupunkiin.
Eugenia oli sillä aikaa ollut yksinään kotona. Ovi oli ollut lukittuna -- hän ei voinut eikä tahtonut nähdä ketään likellänsä. Huoneen seinät ja ne suvun muotokuvat, jotka niitä kaunistivat, olivat jo sitäkin ennen olleet todistajina moniin kyyneliin, moniin katkeroihin hetkiin, kun kysymys oli ollut nuoren naisen naimisesta, mutta eipä milloinkaan aikaan niin vaikeaan kuin tämä oli, sillä tänä päivänä Eugenian oli itsensä valloittaminen, ja tämä taistelu ei ollut vähällä lopetettu.
Tuossa kirjoituspöydällä oli paperi, jossa vaimo vaati laillista eroa miehestään; ainoastaan allekirjoitus vielä puuttui. Jos se kerta oli tehtynä, niin oli erokin samalla tapahtunut, sillä puolison suostumus ja paroonin vaikuttamiset ja tuttavuudet takasivat tälle asialle toivotun lopun ja pikaisen päätöksen. Eugenian ei haluttanut tehdä tätä ylen tähdellistä kynäystä isän läsnä ollessa; nyt oli se kumminkin tehtävä. Mitä hyvää oli muutamain tuntien viivytyksestä? Samahan oli, jos välttämättömästi tehtävä askare tapahtui ennen tahi myöhemmin. Mutta nytpä oli Klaus juuri tullut ja kertomuksillaan oli hän taas saattanut särkymään sen haavan, josta muka veri ei vielä tänäkään hetkenä herjennyt vuotamasta.
Ja kuitenkaan veli ei tuottanut hänelle mitään lähetystä eikä mitään tervehdystä. "Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!" siinä kaikki. Miksi ei halukkaammin: terveiseni rouvalliselle armolle? sehän olisi ollut vielä kylmemmin, vieläpä koskemattomammin. Eugenia oli mennyt kirjoituspöydän äärelle ja silmänsä käämivät asiakirjan sisällystä. Sielläkin sanat soivat niin kylmiltä, niin asiaan kuulumattomilta, ja kuitenkin tällä kirjoituksella kahden ihmisen tulevaisuus ratkaistiin! Mutta eihän Artturi ollut toisin tahtonutkaan! Hänpä se, joka ensiksi oli ottanut erosta puhuakseen, hänpä se, joka hetikohta ja vastustamatta oli ruvennut sitä kiirehtimään, ja kun Eugenia oli tullut hänen puheilleen ja sanonut tahtovansa jäädä hänen omaksensa, silloin oli hän kääntynyt pois ja käskenyt hänen mennä. Veri nousi taas kuohuen nuoren naisen ohimoille ja kätensä tarttui kynään. Kuitenkin oli hän siksi nainen, että ymmärsi kuinka syvälle tämä allekirjoitus oli koskeva Artturiinkin, vaikkapa hän olisikin sitä varonnut, hän ymmärsi kuitenkin selittää silmäyksiä ja ne varomattomat hetket, jolloin Artturi oli ilmaissut itsensä; mutta että Artturi viimeiseen hetkeen asti oli hillinnyt tämän heikkoutensa, ettei hän ollut ymmärtävinään sitä viittausta, jolla Eugenia oli näyttänyt hänelle sovinnon mahdolliseksi, että hän oli pannut kopeuden kopeutta vastaan, kovuuden kovuutta vastaan, sen saisi hän palkita, vaikka Eugenia itse kymmenen kertaiseksi siitä tulisi sakkoja kantamaan. -- Parempi tehdä kaksi ihmistä onnettomaksi, kuin tunnustaa että kerran on oltu väärässä.
Kopeuden paha henki nousi hänessä taas eleille kaikessa surmaavassa vimmassaan. Kuinka usein eikö se ollut, vastoin kaikkia parempia tunteita, jäänyt voitolle, joskin ei aina siunaukseksi hänellekään eikä muille. Mutta tällä kertaa sekaantui Klaus veljen sanelmiin eräs toinenkin ääni: "Artturi taistelee kuin mies onnettomuutta vastaan, joka kaikilta suunnilta käy häntä ahdistamassa, mutta viimein se väkivoimalla sortaa hänen!" Ja jos hän sortoon joutuisi, niin hän _yksinään_ menehtyisi, yksinään, niinkuin oli ollut kaiken taisteluajan; hänellä ei olisi ketään ystävää, eikä ketään uskottua, ei ketään! -- Niin uskolliset kuin apulaisensa tehtaassa hänelle olivatkin, niin suuresti kuin oudot ihmiset häneen ihastuivatkin, ei kukaan olisi hänen likellään, ei kenkään sydän sykkisi hänen onneksensa; ja puolisonsa, jonka nyt pitäisi olla hänen apunansa, kirjoitti tällä hetkellä anomuskirjansa, jolla vaati eroa niin pikaista kuin suinkin siitä miehestä, josta hän oli luopunut ja joka nyt, päivä päivältä, taisteli surmaustansa vastaan.
Eugenia antoi kynän luiskahtaa kädestään ja lähti pöydältä. Miten Artturi oikeastaan olikaan rikkonut? Hän oli näyttänyt olevansa huolimatta, oli jättänyt naisen, jonka luuli antaneen ainoastaan ehdot rikkaaksi päästä houkutella itsensä tähän tekoliittoon, ja kun tämä nainen otti hänen siitä erehdyksestä, silloin nainen samalla myöskin osoitti hänelle ylenkatsetta, josta ei kukaan mies voi kärsiä, etenki jos hänessä on pieninkin rahtu kunnon tuntoa povessaan. Artturi oli silläkin kertaa saanut palkita isänsä syntiä, olipa runsaastikin saanut maksaa niitä lyhyen avioliittonsa aikana. Tuon iltakeskustelun jälkeen ei ollut Eugenialle sen enempää tapahtunut, kuin että puolisonsa kylmänä ja outona vältti häntä; mutta mitä eikö Artturille tapahtunut? Eugenia tiesi paraiten, mitä nämä kolme kuukautta olivat helmassaan kantaneet hänelle; loukata saatetaan joka silmäyksellä, joka hengähtämälläkin, ja niin oli tässäkin tapahtunut. Säätynsä ja omansakin kaikella kopeudellaan oli Eugenia tahtomatta kokenut ahdata häntä takaisin siihen mitättömyyteen ja kataluuteen, mihin hän hänen mielestään kuului. Päivä päivältä oli hän käyttänyt aseitaan ja käyttänyt niitä sitä säälimättömämmin kuin hän oli havainnut, että Artturia oli mahdollinen semmoisilla loukkauksilla tavata; hän oli hänen kodistaan tehnyt kärsimisen luolan, hänen avioliitostaan kirouksen, kostaaksensa hänelle isän tunnottoman menetyksen hänen perhettään kohtaan. Hän oli tahallaan häätänyt häntä siihen, että hän pyysi eron kun ei hän kauemmin saattanut kestää sitä elämää yhdessä hänen parissa --; jos hän nyt viimein oli noussut ja luotaan sysännyt sen käden, joka niin usein oli kiusannut ja vaivannut häntä, kuka siihen oli syynä?
Nuori rouva kavahti jaloilleen tuolilta, johon oli heittäytynyt, ja astui astumistaan kauheassa tunnon tuskassa huonettansa halki ja poikki ikäänkuin paetakseen omia mietteitään. Hän tiesi hyvin kyllä mitä ne kysyivät, mihin ne häntä vaativat; oli vaan yksi ainoa neuvo, mikä tässä voi välittää ja auttaa, ja sehän oli mahdoton, sitä ei käynyt tekeminen. Ja jos hän ottaisi kantaaksensa sen suunnattoman uhrin, että luopuisi, kopeudestansa, ja uhria ei otettaisi vastaan niin kun se tarjottaisiin; jos Artturi nyt taas kohtaisi häntä jäisellä silmäyksellä, joka kysyisi, mikä oikeutti hänen sitä tekemään; jos hän vielä kerran sanoisi hänelle, tahtovansa olla ja sortua yksinänsä; jos hän toisen kerran käskisi hänen mennä -- ei! ei ikäpäivinä! Mieluisemmin ero, mieluisemmin koko elämä, täynnä tuskaa ja kataluutta, kuin mokoman tapanen nöyristyminen! --
Ilta-aurinko, joka oli kultaillut puiden latvoja, oli aikoja sitte laskenut; hämärä tuli, tuomatta kumminkaan lepoa ja varjostusta ihmisistä täytetyille kaduille. Siellä ulkona viileässä ilta-ilmassa yhä hälisi ja vilisi vilisemistään; lakkaamatta virtaeli väkeä sinne ja tänne, ja ihmis-ääniä ja vaunuin kolinaa kuului sikisokin akkunoilta huoneesen. Mutta kaikessa tässä ääntäeli jotain muutakin, ensin etäisenä ja epäselvänä, sitte likeempänä ja selvempänä. Oliko se lennehtänyt tänne metsäkukkuloilta ja raivannut tiensä halki pääkaupungin solinaa aina nuoren rouvan korviin. Hän ei tiennyt mitä se oli, mutta se oli kuin suhinaa kuusen oksissa, kuin metsän tuulelmaa salaisine sointuneen, ja samassa syntyi hänessä taas aavistus keväästä ynnä siitä haikian suloisesta poltosta, minkä hän oli tuntenut kuusen oksain alla hetkisen oltuansa. Sumu häälyi taas näkyviin, myrsky pauhasi, vedet sorisivat, ja tuosta harmaasta verhosta astui nähtäväksi ainoastaan yksi hahmu, joka sittemmin ei ollut luopunut hänestä, ei yöllä unta nähdessään eikä päivällä valveilla ollessaan, ja joka silmäili häntä niin vakavasti ja nuhtelevasti suurilla tummilla silmillään. Joka vaan kerran on käynyt taistelua, missä kaikki sielun voimat ponnistellaan päätöstä tehdessään, hän tuntee myöskin semmoiset muistot, jotka viivähtämättä astuvat esiin, ilman aihetta tahi yllykettä, mutta voimalla, jota ei mikään vastusta. Eugeniakin tunsi nyt semmoisten muistojen leyhkäilevän ympärillään, tunsi kuinka ase aseen perästä väännettiin hänen kädestään, viilteet viilleitten perästä hänen sydämestään, kunnes ei muuta jäänyt kuin sen hetken voima, jolloin hän oli tuntenut, että oli loppu vihasta tullut ja että sen sijaan jotakin uutta oli eloon virennyt, jota vastaan hän oli hengen uhalla taistellut ja kuitenkin nyt allekynnen joutunut.
Tuo vanha paha henki, kopeus, joka ei voinut anteeksi antaa kerran tapahtunutta hylkäämistä, ja naisen sydän, joka vastoin kaikkea tätä tiesi itsensä rakastetuksi, yhtyivät nyt lyhykäiseen taisteluun; mutta metsän humina ei ollut tällä kertaa suotta puhunut, sepä viimein otti voiton. Paperi, joka oli aiottu eroittamaan kaksi ihmistä, jotka olivat vannoneet ollakseen iäti toistensa omat, oli rikki revittynä lattialla, ja puoliso oli polvillaan, nostaen kuumilla kyynelillä vaaleltuneet kasvot korkeutta kohden.
-- En voi sitä, en voi sitä tehdä hänelle ja itse minulle; se koskee meihin molempiin -- käyköön miten hyvänsä, Artturi, minä tulen jäämään omaksesi! -- -- --
* * * * *
-- Missä Eugenia on? kysyi parooni, kun tunnin aikaa myöhemmin astui valaistuun salonkiin, jossa poikansa jo olivat. Eikö armolliselle rouvalle olekaan ilmoitettu, että odotamme häntä? jatkoi hän, kääntyen palvelijoihin, jotka juuri olivat järjestäneet iltaispöydän ja aikoivat lähteä huoneesta.
Klaus esti vastaamisen. Hän viittasi palvelijan menemään, ja sanoi.
-- Eugenia ei ole kotona, isä!
-- Eikö kotona? toisti parooni kummastuneena. Onko hän lähtenyt ajelemaan näin myöhään, ja minnekkä?
-- Sitä en tiedä, vastasi Klaus, olkapäitään nykähyttäen. Minä menin heti ratsailta astuttuani hänen huoneesensa, mutta hän ei ollut siellä; sen sijaan tapasin tämän lattialta.
Hän otti paperilevyn näkyviin; nuoren upseerin huulilla tepasteli jotakin hyvin omituista, ikäänkuin pidätetty naurahdus, samalla kun hän mokoman vakavasti koki mahdollisen tarkasti asettaa toisiinsa sovitetut paperin puoliskot nähtäväksi isälle, joka ei näyttänyt mitään aavistavan.
-- Tämäpähän on kyhäys eron hakemuksesta minkä oikeusneuvos on kirjoittanut, paperi, jonka alle Eugenian oli määrä nimensä panna, ja sitä hän ei olekaan vielä tehnyt, kuten näen.
-- Eipä niinkään, ei näy olevan allekirjoitettuna, sanoi Klaus asiasta tietämättömämpi kuin muu kukaan maailmassa, mutta se on kahtialle revitty. Merkillistäpä kyllä! Katsokaapa, isä!
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Windeg korkeimpaan määrään suutuksissaan. Missähän Eugenia on? Pitää minun kysyä palvelijalta; jos hän todellakin on mennyt ajelemaan, niin tottapa tietävät minnekä.
Hän yritti kellon nauhaa tapaamaan, mutta poika virkahti sukkelasti sanoiksi:
-- Minä luulen, isä, että Eugenia on lähtenyt puolisotansa tapaamaan.
-- Oletko mieltä vailla, Klaus? puhkesi parooni sanomaan. Eugeniako olisi lähtenyt puolisotansa tapaamaan?
-- No niin, minä vaan arvelen sen, ja kohtahan saanemme siitä todistuksenkin, sillä kirjoituspöydällään oli tämä kirjelappu, päällekirjoituksella sinulle. Otin sen mukaani! tottapa siinä kumminkin on jonkunlainen selitys.
Windeg mursi sinetin eikä innossaan havainnut, kuinka Klaus rikkoi taidon vaatimuksen, rohjeten astuskella likelle ja lukea kirjoituksen isän olkapään päällitse. Nuoren paroonin kasvot osoittivat sen ohessa niin täydellistä voitto-iloa, että molemmat nuoremmat veljensä, jotka asiasta eivät mitään ymmärtäneet, kyseskellen silmäilivät milloin häneen, milloin isään.
Kirjoitus sisälsi ainoastaan muutamia riviä:
Minä lähden puolisotani tapaamaan! Annapa anteeksi isä, että lähden niin salaa ja niin tulisesti, mutta en tahdo menettää ainoatakaan hetkeä, enkä tahdo saavuttaa kieltoasi, jonka minun kumminkin on rikkominen; sillä päätökseni on pysyvä lujana. Älä käy enempiin puuhiin avio-eron asiassa, peräytä nekin, mihin jo on käyty! En anna niihin suostumustani, en luovu Artturista!
Eugenia.
-- Onko maailmassa mokomaa kuultu? puhkesi parooni nyt sanomaan, pudottaen kirjeen kädestään. -- Peräyttäminen, todellinen karkaaminen perheestäni; ja sen uskaltaa tyttäreni tehdä minulle! Irroittaa suojeluksestani, kaikista toiveistani ja tulevaisuuden hankkeistani hänen hyväksensä sekä palata tuolle Berkowille, nyt, kun hän jo on astumaisillaan häviönsä äyräälle; lähteä hänelle, juuri metelin raivotessa hänen tiloillaan, kapinallisten työmiesten keskelle; tuopa jo on miltei mielen hurjuutta! Mitähän on tapahtunut? Minun täytyy se tietää; mutta ensiksi on tuo hurja mieletön päätös mitättömäksi tehtävä, niin kauan kun aikaa vielä on. Minun täytyy tuossa paikassa --
-- Pikajuna M. kaupunkiin on lähtenyt puolituntia tätä ennen, keskeytti hänen Klaus vakavasti. -- Ja juuri nyt näkyvät vaunut palaavan asemapaikalta. Oli miten oli, niin se on myöhäistä.
Samassa kuuluivatkin vaunut, epäilemättä ne, joilla nuori rouva oli lähtenyt, palaavan portista kartanolle. Parooniki huomasi nyt, että kaikki oli myöhäistä, ja koko vihansa kääntyi nyt poikaan. Hän soimasi hänen tähän olevansa yksinään syypäänä; hänpä se, joka naurettavalla ylistyksellä oli ottanut langosta puhuakseen ja liioitetuilla kertomuksillaan hänen surkeasta olostaan oli häirittänyt Eugenian tuntoa, kunnes tämä väärästä velvollisuuden tunnosta oli häätynyt rientämään puolisonsa luokse, ainoastaan sentähden, että luuli hänen onnettomaksi; ja jos Eugenia kerta oli siellä, niin kukapa silloin tiesi, eikö viimein täydellinen sovinto voisi syntyä, jos Berkow olisi niin omaa puoltaan katsova, että tarjotun uhrin vastaan-ottaisi. Mutta Windeg vannoi yhtähyvin kovasti ja kalliisti, että sittekin saattaisi avio-eron aikaan; asia oli jo alkuun pantuna, olipa se jo oikeusneuvoksen hallussa, ja Eugenian täytyisi palata järjelleen. Hän, parooni, tahtoisi nähdä, eikö enään hänen isällistä valtaansa toteltaisikaan, joskin kaksi hänen lapsistaan -- tässä kohtasi musertava silmäys Klaus raukkaa, joka tällä kertaa oli yksinään saapuvilla -- näkyivät kokonaan sitä ylenkatsovan.
Klaus antoi tämän myrsky-tuulen mennä ohitse, koettamatta sanallakaan puollustaa itseään; hän tiesi kokemuksesta sen paraaksi neuvoksi. Allapäin ja nulosilmin hän näyttikin tuntevan erinomaisen katumuksen erehdyksestään ja sillä lähtevästä vahingosta. Mutta kun parooni, vielä kokonaan vihan vimmassa, meni salista omaan huoneesensa tätä ääretöntä onnettomuutta tuskittelemaan, teki nuori upseeri äkkinäisen hyppäyksen korkealle ja kerskauksen osoitteet hänen kauniissa kasvoissaan ja nuo iloiset silmät todistavat, ehkä kyllä pahasti, kuinka vähän isällinen rajuus oli käynyt hänen sydämelleen.
Huomen aamulla varhain Eugenia on miehensä huostassa! sanoi hän veljille, jotka nyt kysymyksillään ja nuhteillaan riensivät häntä ahdistamaan. -- Ja sitte isä koettakoon isällisen valtansa ja oikeuden palvelijoitaan asian välittämiseksi! Kyllä Artturi vaimonsa turvaa, kun kerta huomaa, että se on kuuluva hänelle; tätä ennen eihän sitä tiennytkään. Meillä, -- -- tässä oli hän silmänsä oveen, jonka kautta isä oli mennyt -- meillä kestäne myrsky vielä kahdeksan päivää, ja tottapa pahin melskaus tullene vasta silloin kun isä havaitsee, millä kannalla asiat molempain välillä ovat ja että kysymys nyt todellakin koskee jotakin muuta kuin tunnon häiritystä ja säätämä-huolen villitystä, mutta sen sijaan tulee nyt Artturi saamaan sulaa päivän hellettä, ja siinä ja Eugenian lempeydessä hän on voittava kaikki vastuksensa. Oikeudenkäymisistä, Jumalan kiitos, nyt olemme päässeet, ynnä siihen kuuluvasta tuomiosta ja oikeusneuvoksista -- ja kuka vaan teistä tästäpuolen langostani vihjaa pahan sanan, hänen pitää huomaaman että asia on minuakin koskeva!
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna pysähtyivät postivaunut, jotka olivat tulleet kaupungista Berkowin alueelle lakson päähän, missä tehdas oli ja jonka ensimäiset rakennukset näkyivät juuri likellä.
-- Älkää sitä tehkö, armollinen rouva! sanoi ajaja, vaunuihin puheensa kääntäen. -- Kääntykää pikemmin takaisin, niinkuin jo edellisellä pysäyspaikalla sanoin. Sen kuulin jo siellä, ja talonpoika, jonka tapasin, sanoi samaa. Tänäpänä hankitaan murhaa ja kuolemaa tuolla tehtaissa; ne ovat menneet varhain aamulla kylistä sinne ja nyt otellaan tuimasti. Paraalla tahdollani en voi kyyditä teitä edemmä; hevoseni ja vaunutkin saattaisin vaaraan; jos ovat jo kapinaan ryhtyneet, niin he eivät säästä ystävää eikä vihollista. Ettehän tarvinne juuri tänä päivänä tulla sinne; odottakaa vaan huomiseen!
Vastauksen sijaan töytäsi nuori nainen, joka istui yksinään vaunuissa, oven auki ja astui maalle.