Part 18

-- Se ei ole mitään uutta. -- Väkivalta väkivaltaa vastaan! Tiesin jo edeltäkin, että meidän kerran niin pitkälle oli tuleminen.

Artturi katseli häntä vakavin silmin.

-- Ja kenenkä on syy, jos tulemme niin pitkälle, väestönkö vastahakoisuus vaiko yksityisen niskotteleminen?

-- Yksityisen niskotteleminen! aivan oikein, herra Berkow! Te tiedätte, että jos vaan sanotte yhden ainoan sanan -- ja tehtaanne ovat huomenna taas käymässä.

Ja te tiedätte, ettei minun sovi sanoa sitä sanaa, koska siinä on mahdottomuuksia seurauksena. Nyt on teidän vuoronne tehdä mitä voitte; vielä kerran tarjoan teille käteni sovinnoksi.

-- Tosiaankin! sanoi nuori vuorityömies, tällä kertaa nähtävällä ilkulla. -- Tottapa se on sentähden, että kapina jo on noussut koko maakunnassa ja että meillä siis on tukea ammattiveljiltämme?

Berkow oikaisi itsensä äkisti, ja hänenkin silmänsä nyt liekitsivät.

-- Ei, vaan sentähden, että teitä ase kädessä muuten pakoitetaan järjestykseen, jota nyt tallaatte jalkainne alle, ja sentähden että tahtoisin säästää väkeäni semmoisesta kohtalosta. Herjetkää tuosta kopeudesta, johon ette itsekään luota. Mitä ollenekin tapahtunut ja vieläkin tapahtunee välillämme, niin luulen, että me kummallakin puolella toki voimme toistamme todistaa kyllä rohkeaksi.

Taas oli äänenlaatu ja silmäys sama kuin neuvoittelusalissa. Olli katseli osaksi nurjuudella osaksi kummastuksella nuorta isäntämiestänsä, joka tämmöisessä tilassa rohkeni puhua hänelle tuohon laatuun, ja joka kumminkin metsässä olleen tapauksen perästä hyvin kyllä tiesi mitä oli pelkäämistä kohtauksesta semmoisesta kuin tämä; todistivatpa hänen sanansa, että hän tiesi sen, ja kuitenkin oli hän toki pakiparastaan tätä kahdenkeskistä kohtausta hakenut. Puisto oli aivan tyhjä, niityllä ei näkynyt ketään ja kaukana täältä olivat ihmisten asunnot. Ei yksikään tehtaan herroista olisi uskaltanut mennä kahdenkesken puhuttelemaan peljättyä Hartosta, eihän urhea yli-insinöörikään; noh, siinäpä kyllä selvä todistus Artturin vihamiehelle, että pelkoa hän ei lainkaan kantanut povessaan.

Artturi näkyi havaitsevan minkä vaikutuksen pontevuutensa teki; hän astui askelen likemmä.

-- Ettekö ymmärrä, Hartonen, että surmaatte oman onnenne tuolla käytöksellä? kysyi hän vakaisesti. -- Luulette kentiesi, että kun tullaan lopulliseen päätökseen, niin pitäisi kumppalinne voivan jotain hyväksenne vaikuttaa? En muutu minä kenenkään käskystä, olkaa siitä varma; mutta teissä minä kunnioitan väkevää vaikka harhailevaakin miestä. Tähän asti teistä on ollut minulle vaan vahinkoja, mutta niistäpä olen nähnyt, mitä te voitte saada aikaan, jos te vaan luopuisitte kantamasta vihaa minua vastaan. Antakaa nyt miehen mieli tulla valtaan, tyytykää kun saatte mitä on mahdollista -- ja minä tarjoan teille vapaa-ehtoisesti, että jäätte paikallene ja saatatte nousta virka-arvossa. Tiedän kyllä, mitä uskallan, kun pysytän miestä semmoista kuin teitä työmiesteni joukossa, mutta minä uskallan sen, jos luottamukseeni vastaatte luottamuksella.

Tämä tarjous oli jo itsestään joksikin rohkea koetus miehelle, joka oli tottunut katsomaan kaikki sovinnon yritykset voimattomuuden todisteena; mutta Berkow ei näyttänyt ensinkään erehtyneen. Tosin Olli ei vastannut mitään, hän ei liioin osoittanut mitään sovinnontaipumusta, mutta kovaluontoinen kuin hän oli, niin oli sitä jo siinäkin, kun ei hän tarjousta heti työntänyt takaisin synkällä epäluulolla?

Luottamusta olen tätä ennen teiltä turhaan odottanut, jatkoi Artturi. -- Te olette sen kieltänyt minulta ainakin tähän hetkeen asti. Minä olen tullut tänne vieraana miehenä, joskin en ollut vieras paikalla, niin olin kuitenkin vieras tehtaissani ja teille kaikille. Te olette vastaanottanut minua sotaa julistamalla, kysymättäkään, mitä omasta ehdostani voisin muuttaa tahi parantaa. Te olette vihollisena minua tervehtänyt ja vihollisena olette minua kohdellut, ettekä ensinkään tiennyt, josko minäkin tahdoin olla vihollisena teille.

-- Me olemme jo alkaneet sodan! sanoi Olli lyhyesti, -- nyt ei auta muu kuin se, että jokainen käyttää hyväksensä mitä voi.

Artturi kohotti ennestään jo kalpeet kasvonsa, joihin nyt iltarusko loi leimuavan purppuransa, jonka valo peitti heidät molemmat.

-- Täytyykö siis välttämättömästi sota olla välillämme? En tarkoita tätä nykyistä taistelua, joka ennen tai myöhemmin saa loppunsa; tarkoitan vaan sitä salaista, tuimaa sotaa, joka nostattaa kovuutta ja pakkoa toiselta puolen ja alituista kaihelmaa ja vihaa toiselta. Niin on asianlaita ollut vuosikausittain, sen tiedän, ja semmoiseksi on se jälleen tuleva, jos pakko tulee olemaan ainoa mikä teidät johdattaa. Meidän olisi rauha tehtävä, ennenkuin molemmat riitapuolet kaiken verensä menettävät; vielä nyt voimme sen tehdä; ei vielä ole mitään tapahtunut, mikä tekee epäsovun mahdottomaksi; muutamain päiväin kuluessa se kentiesi on myöhäistä.

Nuoren isännän äänessä, niin levollinen kuin se olikin, oli jotakin sydämelle kovasti koskettavaa, ja Hartosen kasvojen vaihtelevista liikunnoista näkyi, ettei hän ollut sille tunnoton. Tämä uppiniskainen vuorityömies näki itsensä täällä joutuneeksi astimelle, jonne ei kukaan ennen ollut häntä asettanut. Hän tiesi hyvin kyllä, ettei Artturi olisi näin puhutellut ketään alustalaistaan, kentiesi ei ketään tehtaan esimiestäkään, että hän sai ainoastaan omaa itseään kiittää tästä kohtelusta. Isäntä puhutteli häntä niinkuin mies puhuttelee miestä asiassa, josta kummankin onni tai onnettomuus riippuu, ja hän olisikin kentiesi nyt voittanut, ellei hän olisi ollut juuri Artturi Berkow. Olli oli liian taipumaton ja rajuluontoinen voidakseen menetellä oikeuden mukaan siinä, missä hän kaikesta sydämestään yksin kantoi vihaa.

-- Huonolle kannalle on luottamus joutunut, sanoi hän karvaasti. -- Isänne on vuosien kuluessa meiltä siitä hävittänyt niin paljon, ettei ole pojalle enään mitään jälellä. Uskon, herra Berkow, että tarjouksenne ei lähde pelosta; jostakin toisesta en olisi sitä uskonut, mutta teistä sen uskon! Mutta koska nyt olemme tulleet niin pitkälle, että tahdomme itse ottaa etujamme turvataksemme, niin tottapa taistellemme loppuun asti ainakin. Kävi miten kävi, -- tottapa toinen tahi toinen viime lopussa oikeuden puolellaan pitää.

-- Entä kumppalinne? Otatteko vastataksenne kaiken sen surun ja kurjuuden, kentiesi viheliäisyydenkin minkä tämä taistelu tuottaa seurassaan.

-- Siihen en voi mitään! Se on tapahtuva heidän tähdensä.

-- Ei hän se! heidän hyväksi ei se tapahdu, sanoi Artturi vakavasti, -- vaan ainoastaan tydyttääksi johtajaansa, joka tahtoo anastaa vallan, hallitakseen sitte heitä paljoa yksivaltaisemmin, kuin vihatut herrat koskaan ovat hallinneet. Jos vielä turvaatte niin sanottuun lähetykseenne, minua ette sillä lumoo, sittekun olen nähnyt oikeuden, että hylkäätte kaikki mihin olen sanonut itseni valmiiksi, parantaakseni kumppalienne tilan, ja että sen hylkäätte ainoastaan yhdestä syystä, minkä nyt oivan hyvästi tiedän. Te tahdotte tästälähtien nähdä minut ja tehtaan hoitajat voimattomina kaikessa mikä koskee päätöksiä ja tehtävien täyttämistä, jotka te yksinänne tahdotte määrätä; puhuessanne tietämättömän väestön nimessä, te vaan tahdotte anastaa teille yksinänne kaikki tehtaan isännän oikeudet ja jättää minulle ainoastaan nimen ja velvollisuudet; puolueenne etuja ette tarkoita, vaan -- ainoastaan vastapuoluen sortoa -- juuri sentähden te panette kaikki arvalle -- te joudutte tappiolle!

Tämä oli karskeata puhetta tämmöiselle miehelle, ja Olli leimahti vihan vimmaan.

-- Noh, jos niin tarkoin kaikki tunnette, herra Berkow, niin aivan mielellään minun puolestani. Te olette oikeassa; kysymys ei koske yksin korkeampia palkkoja ja rahtusen parempaa turvaa purnussa. Siihen tyytykööt ne, jotka vaan riehuaavat vaimonsa ja lastensa elatuksesta, eivätkä tiedä mistään muusta kaikkena elinkautenaan; kykenevämmät meissä pyytävät enempää. Me tahdomme ohjat käsiimme; meitä opittakoon vertaisina kunnioittamaan! Käyköön kyllä sen oppiminen työlääksi itsevaltaisille herroille, mutta nyt on meidän vuoromme. Jo viimein olemme tulleet ymmärtämään että se on meidän tekemämme työ, mikä hankkii heille kaikkia, josta he nauttivat hedelmät. Kauan kyllä olette orjantöihin kykyämme käyttäneet, nyt tulette tuntemaan sitä.

Nämä sanat laskettiin niin hirvittävällä kiivaudella, ikäänkuin jokainen niistä olisi ollut ase, aiottu osaamaan ja tappamaan. Ollin koko suunnaton kiihko puhkesi taas ilmi, ja vimma, joka tarkoitti herroja yleisesti, tavoitti tällä hetkellä vaan tuon yhtä, joka juuri nyt seisoi hänen edessään. Tämän tila oli arveluttava kyllä vastatusten miestä, joka, suonet otsassa pullistuneena ja nyrkit takanansa puristettuina, näytti olevan valmis sanoistansa ryhtymään työhön.

Mutta Artturi ei silmiäänkään räpäyttänyt eikä askeltakaan väistynyt tästä kauhistuttavasta lähisyydestä.

Hän seisoi taas häntä vastatusten kylmänä, jäykkänä olennoltaan, ja suuret silmät luotuna vastustajaansa, ikäänkuin tämä hänen silmänluontinsa yksistään olisi ollut voimallinen häntä hillitsemään.

-- Luulenpa, Hartonen, että ensistäkin saatte jättää ohjakset hallittavaksi niille, jotka ovat tottuneet ja kykenevät niitä hallitsemaan. Siihenkin on oppi tarpeen! Törkeällä nyrkkivoimalla on kahakkaa tapana nostaa ja rakennuksia hävittää, mutta uusia ei sillä rakenneta. Koettakaapa johtaa näitä tehtaita omilla neuvoillanne, hakematta siihen apua siitä vihattavasta puoluesta, joka kumminkin suuntaa nuo nyrkit, joka antaa järjestyksen koneille ja valaa elävän hengen työn toimiin; tämä etu vielä on meidän omanamme. Asettukaa samalle kannalle, eikä kauemmin kieltäytä pitämästä teitä yhtä oikeutettuina. Mitä teillä tähän aikaan on vaakalle pantavaa, miesvoima ainoastaan, se ei vakuuta teille hallintoa.

Olli tahtoi vastata, mutta vielä salpasi mielenkiihko hänen äänensä. Artturi pyörähytti silmänsä metsälle, missä iltarusko hupeni hupenemistaan ja kääntyi pois mennäksensä.

-- Jos olisin tätä ennen tietänyt että jokainen sovintoa tarkoittava sana oli hukkaan menevä, enpä olisikaan etsinyt tätä keskustelua. Olen tarjonnut _teille_ rauhaa ja että saisitte jäädä tehtaasen alallenne; sitä tarjousta kentiesi ei kukaan muu olisi teille tehnyt, ja työläs kyllä on minunkin ollut siihen ruveta. Senkin olette pilkaten hyljänneet. Te tahdotte olla viholliseni -- no hyvä, sen saatte olla! mutta itse saatatte myös vastata kaikesta mitä nyt tapahtuu; turhaan olen kokenut sitä estää. Miten taistelu päättyneekin -- välillämme asiat nyt ovat päätöksessä.

-- Onneapa siksi! huusi Hartonen kolealla äänellä hänen jälkeensä. Sanoissa kuului olevan vihlova iva, ja iva niissä lieneekin ollut tarkoituksena. Nuori isäntä ei näyttänyt niitä kuulleen. Hän oli jo muutamia askelia paikasta ja poikkesi nyt asuinhuoneille menevälle tielle.

Olli jäi paikalleen seisomaan; päänsä päällitse heiluivat jalavan oksat illan tuulelmissa. Niityllä häälyi valkoinen usva ja loitolla kuusien takana välähti vielä iltarusko, kummallisesti ja punoittavasti kuin veri, sitte vaaletaksensa. Nuori vuorityömies katsoa tuijotteli järkähtämättömänä tuota leimuavaa iltataivasta; tuo kummallinen valo paistoi hänen kasvoillensa.

-- Välillämme asiat ovat päätteessä? Eipähän niin, herra Artturi Berkow, vastapa nyt ollaankin alussa. En ole tahtonut tunnustaa sitä arkuutta, mikä tähän asti on minua pidättänyt; en ole rohennut käydä häntä likemmäksi, niin kauan kuin _rouva_ oli hänen äärellään. Nyt on tie auki -- nyt ovat välillämme tilit tehtävät.

* * * * *

Pääkaupungissa vilisi ihmisiä kesäisenä päivänä kaikessa kirjavassa vilkkaudessaan. Isommilla kaduilla tungeksi huvikuleksijoita, askaroitsijoita ja työväkeä yhä vaihtelevassa kihinässä; sillä välin kuului loppumaton hälinä ja yhtä loppumaton vaunujen kolina; joka suunnalta tuprusi pölyä ilmaan, ja iltapäivän auringon kuumat säteet, jotka jo alkoivat aleta, valaisivat kaikkia kokonaisuudessaan.

Windegin hovin akkunasta, joka oli erään pääkadun varrella, silmäili nuori nainen tätä sekasortoa, joka oli käynyt hänelle miltei oudoksi, yksinäisenä kun hän oli oleskellut metsä-kumpujensa keskellä. Eugenia oli palannut isänsä kotiin, ja hänen avioliittonsa lyhyt aika näytti nyt olleen pois vuoltuna, unohtuneena. Perheessä tätä asiaa ani harvoin kosketettiin, ja ainoastaan silloin, kun tehtävänä oleva avio-ero tuli puheeksi. Pojat noudattivat siinä isänsä esimerkkiä, joka oli päättänyt olla ainakin omassa kodissaan siitä sanaakaan virkkaamatta, vaikka hän kyllä sen ohella hiljaisuudessa kävi tarpeellisiin askaroimisiin, laillista eroa toimittaaksensa. Siihen asti ei muka oltaisi maailman silmissä asiasta milläänkään. Palvelusväki, samaten kuin pääkaupunkiin jääneet harvat tuttavat, eivät tienneet muuta, kuin että nuori rouva oli vaan käymässä omaistensa luona, johon vierailemiseen miehensä tiloilla vallitsevat olot olivat muka syynä.

Eugenia asui jälleen samassa huoneessa kun ennen naimistaan; huoneen kalustossa ei ollut mitään muutettu, ja kun hän nyt niinkuin ennenkin seisoi alttaanin akkunassa, kohtasivat hänen silmänsä kaikki entiset hyvin tunnetut esineet, ikäänkuin hän ei koskaan olisi ollut sieltä poissa. Eiväthän nämä kolme viimeistä kuukautta tainneetkaan hänelle muuta olla kuin vaikeata ja tuskallista unelmaa, josta hän nyt oli herännyt entiseen tyttövuosiensa vapauteen, silloista onnellisempaan aikaan, sillä nyt ei vaaninutkaan surun uhkaava aave joka askelella, minkä hän ja omaisensa ottivat; nyt ei jokainen tuleva päivä tuottanut uusia nöyrytyksiä ja uusia uhria; nyt ei pelko huomispäiväisen häviön ja kaikkein sen kauhistuttavain seurausten häpeästä myrkyttänyt joka hetkeä perheen oloissa. Windegin vanha jalo suku taisi jälleen näyttäytyä mahtavuutensa ja rikkautensa täydessä loistossa. Joka oli perinyt Rabenaue'en tilat, oli kyllin rikas niillä peittämään kaikki velkansa sekä valmistamaan loistavan tulevaisuuden itselleen ja omaisilleen. Eugenia oli jälleen omassa vallassaan; se nyt varakas, suurten tilain perillinen taisi vakuuttaa häntä runsaista myötäjäisistä; parooni tiesi useamman kuin yhden säätyveljen, joka oli valmis mielellään, vaan ei ainoastaan voiton himosta, jälleen solmimaan kerta katkenneet siteet ja siten saattamaan pois unhotukseen tuon avioliiton nimen ja viimeisen muiston, sekä yhtäsäätyisellä yhdistyksellä jälleen korottamaan nuoren paroonittaren samaan, kentiesi korkeampaankin arvoluokkaan kuin mihin hän synnyltään kuului. Silloin olisi tuo viimeinen tahra Windegin vaakunakilvestä pois puhdistettuna, tämä loistaisi vastakin taas kaikessa kirkkaudessaan.

Mutta nuori rouva ei näyttänytkään niin iloiselta ja toiveiselta kuin olisi saattanut odottaa. Hän oli jo ollut kokonaisia viikkoja isänsä kodissa, eikä tahtonut verevä puna sittekään palata hänen poskilleen, eivätkä huulet oppia hymyilemään. Hän pysyi täällä, vaikka omaistensa rakkauden ja huolten keskellä, yhtä kalpeana ja hiljaisena, kuin hän oli ollut hänelle pakoitetun puolisonsakin sivulla, ja tälläkin hetkellä katseli hän akkunasta alla olevaan vilinään, ehkei ketään noista siellä liikkuvista, vaihettelevista nähtävistä hetkeksikään olisi voinut kiinnittää hänen huomiotansa. Se oli semmoista tyhjää uneilevaa katselemista, jolta likisin ympäristö hupenee näkymättömiin ja joka sen sijaan näkee ihan toisia, etäisiä esineitä. "Pääkaupungissannehan tavallisesti unhotetaan kaikki, jopa kaipuun metsän yksinäisyyteenkin." Se ei näyttänyt tässä toteutuvan. Eugenia näytti, kuin hän todellakin hartaasti olisi sinne ikävöinnyt.

Ennen huviratsastusta, jolle parooni tavallisesti illan puoleen lähti, oli hänen tapana tulla tyttärensä puheille tunnin ajaksi; niin kävi tänäkin päivänä, mutta tänäpänä oli hän miettivämmän näköinen kuin muulloin, ja hänellä oli paperi käärrös kädessä.

-- Minun täytyy tällä kertaa vaivata sinua toimintoasioilla lapseni, alkoi hän, lyhyesti tervehdettyään. Minä olen äskettäin käynyt asiamiehemme puheille, ja asia on käynyt erinomaisen hyvästi. Vastapuolen asiamiehellä on valtuuskirja tehdä kaikessa mielemme mukaan; herrat ovat jo sopineet välttämättömistä puolista, joihin on käytävä ja koko asia tulee arvattavasti suoriamaan paljoa pikemmin ja helpommin, kuin olemme rohjenneet toivoakaan. Pyydän sinua olemaan hyvä ja kirjoittamaan nimesi tämän kirjoituksen alle.

Hän ojensi kirjoituksen näkyviin, nuori rouva näytti nopeasti älyvän sitä ottaa, mutta samassa antoi hän kätensä laskea takaisin.

-- Pitääkö minun --?

-- No niin, panna nimesi tämän kirjoituksen alle, ei mitään muuta? sanoi parooni tyynesti, laskien paperin pöydälle ja lykäten tuolin etemmä. Eugenia vitkasteli.

-- Tämä on asiakirja -- eikö minun ensin pitäisi lukea sitä?

Windeg naurahteli.

-- Jospa olisi tämä täydellinen asiakirja, niin tietysti olisimme antaneet sen sinulle luettavaksi; mutta nythän se vaan on eron pyyntösi, jonka oikeusneuvos sinun nimessäsi on esittävä ja johon hän tarvitsee sinun allekirjoituksesi -- ainoastaan apunaan, jolla lainkäyminen pannaan alkuun. Erityisseikat tulevat sitte. Jos todellakin haluat kuulla kuinka sanat kuuluvat. --

-- En, en! keskeytti hänen nuori rouva, sitä en tahdo. Minä kirjoitan alle, mutta eihän sen nyt paikalla tarvitse tapahtua; en ole nyt tällä kertaa siihen kykenevä.

Parooni katseli häntä kovin hämmästyneenä.

-- Kykenevä? Eihän tässä muuta tarvita kuin nimen kirjoitus; senhän voit tehdä tulisesti kyllä, ja minä olen luvannut lähettää paperin oikeusneuvokselle jo tänä päivänä, sillä hän aikoo jättää sen jo huomenna oikeuteen.

-- Noh, sitte jätän sen sinulle vielä tänä iltana, nimelläni varustettuna. Vaan ei kuitenkaan nyt, sitä en _saata_ tehdä.

Nuoren rouvan ääni oli kummallisen sortoinen, miltei kolea. Isä pudisteli mielipahoissa päätänsä.

-- Tämä on eriskummallinen oiku, Eugenia, jota en ollenkaan ymmärrä. Minkä tähden et saata tehdä tuota vähäistä kynäystä heti täällä ollessani? Mutta olkoonpa niin, jos niin haluat -- minä odotan paperia takaisin illalla, rualle ollessamme; ennättäneehän sen vielä silloinkin lähettää.

Hän ei huomannut tyttären huojentavia henkäyksiä näitä viimeisiä sanoja kuultuaan, vaan meni huoneen akkunalle, ja katsasteli sieltä kadulle.

-- Eikö Klaus saattaisi tulla luokseni? kysyi Eugenia vähän aikaa puhumatta oltua. Olen puhutellut häntä ainoastaan päivällispöydälle käydessämme.

-- Tottapa hän on väsyksissä matkasta ja lienee jo mennyt levolle. -- Ah, tuossahan Klaus onkin; parastaikaa puhumme sinusta!

Nuori parooni, joka ihan samassa oli tulossa, lienee odottanut yksinään tapaavansa sisartaan, sillä hän sanoi nähtävällä ehkei kyllin mielyttävällä kummituksella:

-- Täälläpä isäkin on? Kuulin sinulla olevan keskustelemista kirjastohuoneessa lakimiehemme seurassa.

-- Me olemme, kuten näet, keskustelun jo päättäneet.

Klaus näytti suovan, että mainittua keskustelua olisi kauemminkin kestänyt, mutta ei virkkanut mitään, vaan meni sisartansa likemmälle ja istahti hänen viereensä. Hän oli samana päivänä palannut maakunnasta; omituinen ja paroonille toki katala sallimus oli säätänyt, että rykmentti, missä vanhin poikansa palveli, oli siirretty Berkowin omaisuuksia likimmäiseen kaupunkiin, ja siirretty juuri nyt, kun kaikki kansakäymiset siinä olivat katkaistu! Pitempää kotiin pääsemistä nuorelle upseerille ei voinut tulla kysymykseenkään, kun niillä tienoin äskettäin alkanut työmiesten kapina oli saattanut koko maakunnan levottomuuteen. Rauhattomuuksia oli odotettavana ja niiden ohessa myös sotaväen marssinta sinne -- silloin Klaus'in ei käynyt palveluksesta poissa oleminen. Hän oli sentähden mennyt uuteen palveluspaikkaansa (missä Berkow tietysti hyvin tunnettiin), isän antamalla käskyllä vastakin pitää hankkeessa olevaa avio-eroa salassa. Parooni oli sitä mieltä, että maailman nähtäväksi olisi paras asettaa todellisen tapauksen ja muun puolesta oli hänellä salainen toivo siitä, että poika niin paljon kuin mahdollista pitäisi välttää kaikkea välitöntä joutumista entisen sukulaisen seuraan.

Tämä toivo näytti toteutuvankin; ainakaan ei Artturin nimeä näkynyt kirjeessä, ja suhteista hänen tiloillaan mainittiin ainoastaan sivumennen, kunnes Klaus jonkin virkatoimituksen vuoksi määrättiin pääkaupungissa käymään. Niiden harvain tuntien aikana, mitkä hän nyt oli kotona ollut, ei ollut sopinut kaikista puhua. Päivällisellä oli muutamain vieraiden läsnä-olo estänyt perheen asiaan koskemasta, mutta nyt, kun tuota muuten niin tarkoin vältettyä kohtaa Eugenialta pyydetyllä allekirjoituksella oli puheeksi otettu, kysäisi parooni niin tylsämielisesti kuin olisi kaukaisesta tuttavasta ollut kysymys, miten oikeastaan asiat olivat Berkowin tiloilla.

-- Huonosti, isä, varsin huonosti! vastasi Klaus, kääntyen isän puoleen liikkumatta kuitenkaan sisaren viereltä. Artturi astuu kuin mies vastustamaan onnettomuutta, joka kaikilta suunnilta tahtoo hänen rynnätä, mutta pelkään hänen viimein sortuvan väkivoiman alle. Tila on hänelle kymmentä vertaa pahempi kuin ammattiveljillä muissa tehtaissa. Kaikista synneistä, mitkä hänen isänsä kahtakymmentä vuotta pitkä itsevaltaisuus ja viimeisten vuotten mielettömät keinottelemiset ovat keränneet, hän nyt saa kärsiä. Joku toinen olisi jo vähemmälläkin heittänyt hengensä.

-- Jos tämä yltyy niin ylen ankaraksi, niin kummapa ettei hän ole pyytänyt sotaväen apua, sanoi parooni joksikin kalseesti.

-- Siinäpä se nyt on! Juuri siinä kohdassa hän ei taivu järjelliseen päätökseen! Minä -- tässä puhkesi ilmi nuoren perinnönottajan Windegin koko ylimyksellinen rajumielisyys -- minä olisin jo aikoja antanut ampua miehet moskaksi ja väkisinkin hankkinut rauhan! Syitä siihen ei suinkaan ole puuttunut, ja jos heidän johtajansa yhä vieläkin yllyttää heitä niinkuin tähän asti edelleen on tehnyt, niin he toisten pistävät asunnonkin tuleen -- vaan ei ole siitäkään apua. "En", ja aina vaan "en"; "niin kauan kuin kykenen puollustamaan itseäni, älköön kukaan vieras panko jalkaansa aluelleni." Siinä ei auta rukoukset ei viitatukset. Ja totta puhuen, isä, rykmentissä suodaan hyvinkin mieltä mielin että päästään siitä asiasta, sillä viime ajalla olemme saaneet yltä kyllin käydä apuamme tarjoamassa. Muissa tehtaissa asiat eivät olleet puoleksikaan niin pahalla kannalla kuin Berkowin tehtaissa, ja kuitenkin ne kiirehtivät hakemaan sotaväkeä avuksensa ja panivatkin hetikohta sotaraivon toimeen omia alamaisiansa vastaan. Sielläpä on ollut kauheita tapauksia. Kovuudella ei ole menetteleminen, missä suinkin sitä voidaan välttää; valtaa ei saa myöskään käsistään heittää, koska kuitenkin on vastattava kaikista mitä tapahtuu. Senpä tähden ovatkin översti ja kumppalit Artturille kiitolliset siitä, että hän aina tähän asti yksinään on näyttänyt voivansa kähäkkää vastustaa ja tästäpuolenkin aikoo selitä siitä, vaikka asiat juuri hänen alallaan ovat pahemmalla kannalla kuin muualla.

Eugenia kuulteli henkeä salpaavissa mielenahdistuksissa veljeänsä, joka ei näyttänyt luulevan hänen huolivan mitään koko asiasta, hän kuin kertoessaan oli kääntyneenä yksistään isän puoleen. Tämä sitä vastoin, joka yhä enemmin nurpastuen oli huomannut kuinka poika tuontuostakin käytti "Artturin" nimeä, sanoi oikaisevalla kylmyydellä:

-- Sinä ja kumppalisi näytte hyvin tarkoin tietävän mitä siellä Berkowin luona tapahtuu.

-- Koko kaupunki puhuu siitä! vakuutti Klaus suorastaan. Mitä minuun tulee, niin kävinkin siellä joksikin taajaan.

Parooni oli ilmaan poukahtaa tämän tunnustuksen kuultua.

-- Oletko tosiaankin käynyt siellä? Ja vieläkö taajaankin?

Tokkohan upseeri oli havainnut sitä salaista värähdystä, mikä hänen viimeisten sanainsa johdosta oli vilahtanut Eugenian kasvoissa, hän pusersi hänen kättänsä lujemmin omaansa ja sanoi yhtä vierastaneella äänellä kuin ennenkin:

-- No niin, isä! Käskithän minun vielä pitää avioeroa salassa, ja olisihan se huomiota nostanut, jos en olisi ollut langostani tietävinänikään erittäinkin hänen nykyisessä asemassaan; eihän minua ollutkaan kielletty siellä käymästä.