Part 17

-- Huomena me tapaamme toisiamme ainoastaan isäni läsnä ollessa ja kentiesi ei koskaan enään -- voi hyvästi, Artturi!

-- Voi hyvästi! sanoi hän tukalasti.

Eugenian jälkeen sulkeutui ovi; -- hän oli nyt kadonnut. Tämä viimeinen toinen toistansa näkeminen oli mennyt hyödyttömästi hukkaan, viimeinen porras sovintoon oli katkaistu. Ei ollut kumpikaan tahtonut nöyristyä, ei ollut kumpikaan lausunut sitä sanaa, mikä tässä yksistään olisi voinut pelastaa ja auttaa, sitä mutkatonta vähäistä sanaa, joka olisi palkinnut kaikki, vaikkapa heidän olisi ollut kymmenen kertaisesti pahemmin; tyly pöyhkeys yksinään johti puhetta -- ja sillä oli tuomionsakin heille lausuttuna.

Harmaana ja pilvisenä koitti seuraava aamu vuorten takaa; mutta kartanossa vallitsi vireyttä ja liikettä päivän alkuun katsomatta. Lähtö oli täytynyt näin varhaiseksi määrätä, että oikeaan aikaan voitaisiin saapua rautatien pysäyspaikalle ja vielä samana iltana ennättää pääkaupunkiin. Ensimältä oli vaan Klaus von Windeg salissa. Parooni oli vielä huoneessaan. Eugeniata ei myöskään näkynyt, ja nuori upseeri näkyi malttamattomasti odottavan jotakin. Hän oli jo astunut useita kertoja salin permannot halki ja poikki, käynyt balkongille ja sittemmin istahtanut nojatuoliin, josta ravakkaasti kavahti jaloille, kun Artturi Berkow astui huoneesen.

-- Ah, jopa olette täällä, sanoi Berkow, tervehtien nuorta lankoaan tuohon kylmään kohteliaisuuden laatuun, joka heidän välillään oli tavallista.

Klaus riensi vilkkaasti häntä vastaan.

-- Haluaisin saada puhua teille muutamia sanoja kahden kesken, -- mutta, herra Jumala, mikä teitä vaivaa; Oletteko sairas?

-- Minäkö? kysyi Artturi levollisesti. -- Mitä ajattelette? Minä voin aivan hyvästi.

-- Niinkö on! vastasi Klaus, katsahtaen langon kalpeihin, valvomisesta veltostuneihin kasvoihin, -- minä joudun toista aatelleeksi.

Artturi nyykäytti vähän kärtysti hartioitaan.

-- En ole tottunut nousemaan näin varhain; silloin ollaan aina velton näköiset. Muuten pelkään matkustuksen tulevan teille ikäväksi, sillä aamu on kauhean pilvinen.

Hän meni akkunalle, ilmaa muka katsastakseen, mutta oikeastaan vaan välttääkseen sitä harmittavaa kasvojen tarkastusta, millä Klaus kävi hänelle surkeaksi. Tämä ei kuitenkaan niin hevillä häntä heittänyt; hän astui häntä supi likelle.

-- Tahdoin olla ensimmäisenä täällä huoneessa, alotti hän vähän äpläköiten -- syystä että vielä halusin puhutella teitä kahden kesken, Artturi!

Puhuteltu kääntyi kummastuneena yhtä paljon tästä pyynnöstä, kuin Klaus paroonin laadusta häntä puhutella. Tämä ei ollut nimittäin koko sukulaisuuden aikana kertaakaan kutsunut häntä ristämänimellä. Hänen oli tapa tehdä kuin isänsä ja nimittää häntä "herra Berkowiksi".

-- No mitä? kysyi Artturi kummissaan, mutta hyvin ystävällisesti.

Nuoren upseerin muodossa taisteli silmin nähtävästi ujous ja hämi muita tunteita vastaan, mutta yhtäkkiä nosti hän aukeat, kauniit kasvonsa langon puoleen ja katsoi häntä uskollisesti silmiin.

-- Me olemme tehneet teille väärin, Artturi, minä kenties enimmin! Minua suretti tämä naiminen, ja pakko, joka päällemme pantiin -- ja tahdon suoraan sen tunnustaa -- minä olen perin pohjin vihannut teitä, aina siitä hetkestä kun tulitte langokseni. Eilisestä aikain tiedän, että olemme erehtyneet, ja siitä aikain vihani on menneenä. Minä olen pahoillani, sangen pahoillani, ja sitä -- sitä juuri tahdoin sanoa teille! Annatteko minulle anteeksi, Artturi?

Hän ojensi uskollisesti ja sulimmasta sydämestä kätensä. Artturi tarttui siihen.

-- Kiitän sinua, Klaus, sanoi hän suoraan.

-- Jumalan kiitos! no niin on siis siitä päästy; en ole koko yönä saanut unta, vakuutti Klaus. -- Ja usko minua, isänikin on myöskin oleva sinulle kiitollinen. Hän ei kyllä tule sitä suoraan tunnustamaan, mutta minä tiedän, miten hän ajattelee.

Pikainen hymy väikähti Berkowin kasvoissa; tosin otsa ei valostunut, silmä ei kirkastunut; molempia peitti vielä synkkä pilvi, hänen tyvenesti vastatessa:

-- Sepä minulle on hupaista kuulla. Siis emme toki eroa vihamiehinä.

-- No niin, mitä lähtöön tulee, virkahti Klaus, -- niin isä vielä on huoneissaan ja Eugenia nyt juuri yksinään kammiossaan -- etkö vielä kerran tahtoisi puhutella häntä?

-- Mitä varten? kysyi Artturi kummastuen. -- Herra parooni on tänne tuleva millä hetkellä hyvänsä, ja Eugenia tuskin --

-- Minä asetun oven eteen enkä päästä ketään tulemaan, vakuutti Klaus innokkaasti. -- Minä viivytän isää niin kauan täällä huoneessa, kunnes te siellä olette valmiit.

Pikainen puna peitti hetkisen ajaksi Artturin otsan, kun hän kohtasi langon tarkasti utelevan silmäyksen, mutta hän pudisteli epäilevästi päätänsä.

-- Ei, Klaus, ei siitä ole mitään hyvää! Jo eilen illalla puhuttelin vielä kerran ja kauan sisartasi.

-- Puhuttelitko? lähdöstäkin?

-- Lähdöstäkin!

Nuori upseeri näkyi vähän äimistyvän, mutta aikaa ei ollut enempiin ehdoituksiin, sillä ulompana jo kuuluivat paroonin askelet, ja heti astuikin hän jo huoneesen. Klaus siirtyi puoleksi ynseällä silmänluonnilla peremmälle huonetta, jupisten itsekseen: "Ei tässä asiassa sittekään kaikki ole selville".

Aamuinen, jota syödessä kaikkein oli yhdessä oleminen, oli nautittuna. Paroonin mittailtu kohteliaisuus ja palvelijain alinomainen läsnä-olo oli helpottanut tätä yksissä-oloa; nyt ajoivat vaunut paltan eteen. Herrat ottivat päällysvaatteensa ja kamarineitsy ojensi Eugenialle hänen hattunsa ja ison huivinsa. Artturi tarjosi vaimolleen kätensä saattaaksensa häntä alas. Täydellisen sovun ulkonäkö tietysti oli viimeiseen hetkeen kannettava.

Harmaana ja synkkänä oli aamu koittanut vuorille, harmaana ja synkkänä usva laskeutui laksoon; ulkopuolella akkunoita lainehti kaasumeri, sisäpuolella hämäräinen päivänvalo teki huoneet oneiksi, kainaloiksi ja ikäviksi; näyttipä niinkuin koko tuo uhallinen komeus, mikä koristi nämä huoneet, tuota pikaa olisi menettänyt loistonsa ja värinsä, ja tyhjinähän ne tulivatkin olemaan, aivan tyhjinä -- nuori valtijatar oli niistä iäksi päiviksi lähtenyt.

Klaus havaitsi, että hänen sisarensa muoto oli samanlainen, kuin mikä sitä ennen Artturissa oli häntä huolettanut, mutta muuten hän ei kummankaan olossa voinut keksiä mitään outoa. He näyttivät voivan hyvästi suorittaa tehtävänsä, johon kerta olivat ryhtyneet, vaikka heidän kasvonsa kyllä todistivat, että aikeensa oli tuottanut heille unettoman yön.

Miehensä käsivarresta pitäin astui Eugenia portaita alas, tietämättä oikeastaan mitä tekikään, tahi minne menivät. Ikäänkuin unessa nähtynä olivat hänelle nuo vaatteilla peitetyt portaat, joita oman matkustuspuvun liepeet koskettivat, ne korkeat oleanderi-puut, joilla porstua oli koristettu, palvelijat, jotka seisoivat kumarrellen armolliselle rouvalle, kaikki liukuivat epäselvinä ja varjon tapaisina hänen sivutsensa. Hän saapui vaunuille. Vielä kerran kohtasivat puolisoiden silmät toinen toisensa, mutta ne eivät sanoneet mitään toisilleen. Sumu liikkui sakeana ja kylmänä heidänkin välillään. Sitte tunsi nuori rouva kuinka käsi, kostea ja kylmä, tapasi hänen kättänsä, hän kuuli muutamia vieraita, kohteliaita jäähyvästi sanoja, joita ei ymmärtänyt, mutta se oli kumminkin Artturin ääni, joka ne lausui, ja siinä lennähti taas tuo tuikkaava tuska poikki koko tämän sekavan unelman -- sitte hevosten kavionkapse ja ratasten pyörintä -- ja pois oli lähteminen, pois tuohon harmaasen huuruun, joka häilyi ja laskeutui yltympäri, samoin kuin sinäkin keväisenä hetkenä, kuna avio-ero päätettiin tuolla kukkulalla -- ja mitkä silloin eriävät, ne iäksi päiväksi eriävät.

* * * * *

Niinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun he yhdessä astuivat kotiinsa, -- on nyt tottakin toista tulossa! Herra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme heidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan meitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä. He ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki tehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on vettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin muullosti.

-- Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli tirehtööri. -- Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä paraiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.

-- Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. -- Ne pian nöyryttäisimme, jollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä ei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan Hartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä vastaisin että sovinto syntyisi meille.

-- Jopa olenkin sitä ajatellut -- tirehtööri katsahti tämän ohessa varuisasti ympärilleen ja alensi äänensä -- olen ajatellut, eikö sopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee sydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan tapahtune. Mitä siitä sanotte?

-- Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset? Koneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne ovat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia tutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui, sen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin. Saisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.

-- Mutta rikosasian tutkinto tekisi hänen kykenemättömäksi vahingoittamaan. Jos tehtäisiin kanne häntä vastaan, niin muutamain viikkoin vankeus --

-- Ottaisitteko työmiestemme raivon vastataksenne, jos heidän johtajaansa käsiksi käytäisiin? Minä en sitä tekisi! Ne ryntäävät huoneesen, jos tietävät siellä semmoista hankittavan, ja sen he tekevät varmaan.

-- Sepä juuri kysymyksenä onkin. Hänellä ei ole enään heidän entistä luottamusta.

-- Mutta entinen pelko on kyllä paikallaan. Sillä hän hallitsee yksinvaltaisemmin kuin koskaan ennen, ja -- te teette työmiehillemme väärin jos luulette, että he ainoastaan epäluulon nojalla jättäisivät johtajansa pulaan. He voivat kammoa häntä ja ajan kuluessa luopua hänestä, mutta samalla hetkellä kun kävisimme häneen käsiksi, he keräytyisivät kaikki hänen ympärilleen ja suojelisivat häntä kaikesta vaarasta. Ei, ei, se ei käy laatuun. Mitä tahdomme välttää, veristä rynnäkköä, se juuri tapahtuisi, ja vieläpä olen varmaan vakuutettu, ettei herra Berkow siihen suostuisi.

-- Eikö hänellä vielä ole aavistustakaan näistä epäluuloista.

-- Ei; tietysti ei kukaan rohkene virkata asiasta hänelle mitään ja luullakseni on parasta, että vastakin säästämme hänen siitä. Hänellä on muutakin kyllikseen kantamista.

-- Onpa tosiaankin, enemmin kuin kyllin -- ja viimeisten viikkoin surusanomat ja Sihvosen kirjeet pääkaupungista eivät kumminkaan näytä jäävän vaikutuksetta. Minä luulen, että hän todellakin aikoo suostua anomuksiin.

-- Miksi hän sen tekisi? sanoi yli-insinööri, -- siihen on aika muunkin puolesta myöhäinen. Ennen väelle vastattuaan, hänen kävi valitseminen, uskaltaisiko uhrata rahojaan vai ottaisiko päällensä sen ikeen, minkä Hartonen on nähnyt hyväksi asettaa meille; mutta sittekuin hän kerta kohteli häntä sillä tavoin, se ei voi enään tulla kysymykseenkään. Joka rahtu valtaa on auttamattomasti kadotuksessa, jollei hän nyt ole jäykkänä pysyvä. Hänen täytyy olla etupäässä, ja se _täytyminen_ on aina eduksi taistelussa.

-- Entäs jos siinä kysytään kaikkia hänen varojansa!

-- Entäs jos siinä kysytään miehen kunniata!

Molemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään kiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä mielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun kohta sen jälkeen erosivat toisistaan.

-- Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri virkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. -- Kunhan vaan ollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan puoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin että kaikki nuo vaapsiaiset, -- Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä tyttärestäni laadit.

Molemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat säikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen teosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden suuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa; mutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä puoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli vihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa, hyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.

-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri, jota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu ei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä silmiin.

-- Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri vihaisesti. -- Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette mene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.

Vaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka molemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa kohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin käsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli nuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut puhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa unessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin äärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin alakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui häntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä vaivasi.

Nuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea mielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän huokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla ilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä, saadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman säälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän nyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen ihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa, eikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten ilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä, sovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut rahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.

Keskeyttämään tätä liikuttavaista näytelmää pönähti nyt herra yli-insinööri kaiken isällisen valtansa nojalla paikalle, pyytäen saada tietää, mitä varten nämä sydämen tyhjennykset tapahtuivat täällä alhaalla porstuassa eikä vierashuoneessa, missä äitin läsnä-olo ymmärrettävästi olisi pysyttänyt heidät rajoissansa. Käsittäen mikä suuri vääryys hänellä nyt tapahtui, rohkaisi Wilpponen mieltänsä.

-- Minulla on käskettävää herra Berkowilta, -- sanoi hän.

-- Vai niin? sepä onkin toista. Mene sinä huoneillesi, Melania. Kuulethan, että on puhe tehtaan asioista.

Melania totteli, ja isä jäi seisomaan portaitten sivulle, kutsumatta kuten tavallisesti nuorta kirjuria huoneisinsa, niin että tämä oli pakoitettuna täällä asiansa ajamaan.

-- Hyvä, sanoi yli-insinööri levollisesti. -- Pyydetyt piirrokset herra Berkow saa haltuunsa, minä itse tuon ne hänelle. Ja nyt muuan sana teillekin, Wilpponen! Minä olen, vaikka keskenämme vallitsee molemmin puolinen nurous, kuitenkin aina pitänyt teitä arvossa.

Herra Wilpponen kumarsi. -- Minä pidän teidät hyvin kelvollisena nuorukaisena. -- Herra Wilpponen kumarsi toisen kerran. -- Mutta arvelen teidän myöskin olevan hiukan löylyn lyömän.

Nuori mies, joka juuri oli hankkeissa valmistamaan kolmatta kumarrustansa, kavahti suoraksi ja tirkisteli aivan ällistyneenä yli-insinööriä, joka järkähtämättömällä malttisuudella jatkoi:

-- Minä tarkoitin vaan sitä, mitä runoihinne tulee. Se ei koske minuun, te ajattelette. Sitäpä minäkin toivon. Nyt olette lauluillanne ylistäneet Hartosta, armollista rouvaa ja herra Berkowia; sen saatte tehdä jos se teitä huvittaa; mutta olkaa varuillanne, ettette vaan rupea ylistämään Melaniaani -- sitä vaadin teiltä! Minä en soisi että mitään semmoista hourutusta pöllähtäisi hänen päähänsä. Jos tarvitsette uutta esinettä runolliselle tajullenne, niin ottakaa minut, tahi tirehtööri, me olemme valmiina siihen palvelukseen.

-- Minä luulen, että jätän sen, sanoi Wilpponen närkästyneenä.

-- Niinkuin hyväksi näette, mutta muistakaa: tyttäreni ei saa olla siinä jupakassa. Jospa jolloin kulloin käsiini joutuisi joku laulu "Melanialle", niin _minä_ tulen sekaantumaan jambeihinne ja aleksandrineihinne, vai miten niitä mokomia kutsuttaneen. Tämän vaan tahdoin sanoa teille. Hyvästi!

Ja niin jätti hän pyhimmissä tunteissaan loukatun runoilijan itsekseen, ja nousi itse portailta huoneesen; siellä tuli hänen tyttärensä häntä vastaan.

-- Oi isä! kuinka saatat olla noin kova ja nurja tuolle Wilppos-rukalle. Hän on niin onneton.

Yli-insinööri purskahti suureen nauruun.

-- Onnetonko? Hän! Onnistumaton runoilija on hän, hirmuisia värsyjä hän sotkee kokoon, mutta jota enemmän koetan saada häntä sitä tajuamaan, sitä hullummin hän sointujaan sovittelee. Mikä muuten käden suutelemiseen tulee --

-- Isä kulta, jopa olet peräti eksytys-tiellä! keskeytti hänen Melania vakavasti. -- Se oli vaan kiitollisuutta. Hän rakastaa armollista rouvaa, on rakastanut häntä ensi hetkestä aikain; todellakin turhaan, koska hän jo on naimisessa, mutta arvattava kuitenkin on, että Wilpponen paheksi sitä, ja että rouvan poislähtö on syössyt hänen peräti toivottomuuteen.

-- Siis suuteli hän sinua kädelle ainoastaan surusta ja toivottomuudesta? sepä oli merkillistä! Mutta, kuinka kaiken sen tiedät. Näytpä aivan kummallisen hyvin tutustuneen tuon vaaleatukkaisen sulosuun sydämen asioihin.

Nuori nainen kohotti silminnähtävällä mielen tyydytyksellä päätänsä.

-- Minä olen hänen uskottunsa; hän on avannut minulle kaiken sydämensä. Olen koettanut lohduttaakin häntä, hän ei ota lohdutusta huoleensa; hän on ylen onneton.

-- Sepä on hupaisa juttu! puhkesi yli-insinööri suutuksissaan sanomaan. -- Siis on jo ennätetty niin pitkälle kuin uskotuksiin ja lohdutuksiin? Sitäpä en tosiaankaan olisi tuosta Wilpposesta arvellut. Se joka teissä naisissa alottaa surkutuksen herättämisellä, se -- mutta siitä asiasta kyllä ensitilaisuudessa teemme lopun. Sinä et saa tästä puoleen enään ottaa vastaan semmoisia sopimattomia uskomuksia, Melania, ja mitä lohduttamisiin tulee, niin kiellän ne sinulta kerrassaan kaiketi. Ensistäkin on niin laittaminen, ettei hän enään käy meillä, ja sillä lopen.

Melania kääntyi nyrehtyneenä toisaalle; mutta hänen herra isänsä näytti sangen vähän tuntevan ihmisluonnetta, jos todellakin luuli tällä jyrkällä "sillä lopen" sanalla saaneensa asian päättymään sekä karkoittaneensa sen hirmukuvan, minkä sointuja sepittelevän ja kitaria soittelevan värsyn muodossa yhtäkkiä oli hänelle ilmestynyt. Hänen olisi toki pitänyt ymmärtää, että neiti Melania nyt vasta oikein todella rupeaisi lohduttamaan kovin halveksittua Wilppos-parkaa, missä ja milloin se vaan niin sopisi, ja että Wilpponen vielä samana iltana istuutuisi laatimaan laulua "Melanialle"; eihän semmoista käynyt paljaalla "sillä lopen" sanalla estäminen.

Päivä oli päättymäisillään. Aurinko pilkoitti laskeissaan kirkkaasti ympäröitseväin pilvien lomitse, luoden lyhykäisen ja hupenevan valon metsille ja vuorille. Tätä kesti vaan muutamia minuutia, sitte vajosi tämä kirkas tulipallo verkalleen taivaanrannan taakse, ja samalla katosi myöskin se valo ja väriloiste, minkä se vähäksi ajaksi oli lainannut maalle.

Artturi Berkow oli juuri aukaissut puiston rautaista porttia, ja astui sieltä nyt maisemalle; siellä pysähtyi hän, näytelmään vastustamattomasti viehättyneenä, pitkään ja synkeästi silmäilemään katoavata maailman valovaltijata. Kasvonsa osoittivat täydellisesti saavutettua levollisuutta, mutta ei se ollut sitä mielen pontevuutta, millä mies itsensä nostattaa, luodessaan pois voitetun heikkouden ja lähteäkseen uudelle polulle. Kun yksinään jäädään vajoavalle laivalle ja etäällä nähdään sen veneen katoavan, joka vie parasta kalua ja paraita kalliuksia turvalliselle rannalle, laivan alinomaa ajellessa kalliota kohden, jota vasten se on särkyvä, silloin miehen uskallus kyllä vielä voi kestää, mutta iloinen ei hän enään ole. Vasta viimeisen toivon kadottua tulee levollisuus, joka ei mitään pelkää. Tämä levollisuus näkyi nytkin Artturin kasvoissa; unelma oli loppuun uneksittu, ja likimmäinen tulevaisuus vaati häntä valveilla olemaan.

Hän meni halki niityn ja poikkesi tielle, joka vei tehtaan virkamiesten asunnoille. Leveä vesikaivanto, joka kulki pitkin puiston yläpäätä, ulottui tänne asti, mutta sen sijaan että siellä edempänä pääsi sievän sillan kautta kaivannon poikki, oli täällä samaa tarkoitusta varten ainoastaan kapea lauta, tosin vankka ja luotettava, mutta niin kaitainen, että vaan yksi kerrallaan pääsi siitä kulkemaan. Artturi astui kiivaasti laudalle, huomaamatta, että toinen ihminen yhtä aikaa tuli toiselta puolelta, ja hän oli jo astunut muutamia askelia, kun äkki-arvaamatta seisoi Olli Hartosta vastakkain, joka niinikään vasta nyt näkyi hänen huomaavan.

Nuori isäntä seisahtui, luullen alapäällysmiehen peräytyvän ja jättävän hänelle tien auki; mutta tottapa niin oli kuin yli-insinööri oli sanonut "vaatimisista", sillä, lienee nyt toinen todellakin etsinyt syytä toraan, tahi että hän nyt vaan noudatti uppiniskaista luonnettaan, se vaan, että hän jäi järkähtämättömänä seisomaan eikä näyttänyt aikovankaan mennä tieltä pois.

-- Noh, Hartonen, näinkö jäämmekin tähän seisomaan? kysyi Artturi tyvenesti, hetkisen ajan turhaan odotettuaan. Lauta on kovin kapea kahdelle; toisen täytyy peräytyä.

-- Minäkö se toinen olisin? kysyi Olli korkeasti.

-- Niinpä luulisin!

Hartosella näytti olevan taisteluun vaativa vastaus kielellä, mutta hän malttoi mielensä yhtäkkiä!

No niin, me olemmekin teidän pohjalla ja alustalla. Sitä en muistanutkaan!

Hän peräytyi ja päästi Artturin menemään; päästyään toiselle puolen ojaa tämä taas kääntyi.

-- Hartonen!

Puhuteltu, joka juuri oli laudalle astumaisillaan, jäi seisomaan ja kääntyi.

-- Olisin näinä päivinä kutsuttanut teidät luokseni, ellen olisi peljännyt sen antavan aihetta nurjamielisyyteen. Mutta koska tässä olemme toisiimme yhtyneet -- niin haluaisin puhutella teitä.

Voittoriemullinen myhäys lennähti Ollin kasvoihin, mutta siinä samassa ne myöskin taas osoittivat, kuten tavallista, umpimielisyyttä.

-- Täällä niitylläkö?

-- Paikalla ei väliä, täälläkin olemme yksinämme. Olli läheni verkalleen ja asettui vastatusten isäntäänsä, joka nojasi erästä ojan varrella olevaa jalavaa vasten. Niityllä alkoi ilta-usva nousta, ja kaukana metsän takana, missä aurinko oli laskenut, hohti iltarusko.

-- En tarvitse sanoa teille, mitä on tapahtunut näinä aikoina, alotti Artturi -- te tiedätte sen yhtä hyvästi kuin minä, ja paremmin kuin minä. Muut tehtaat ovat noudattaneet esimerkkiänne; kaikesta nähden käymme laajempia ristiriitoja vastaan. Onko kumppaleihinne luottamista?

Olli kavahti tästä kysymyksestä.

-- Mitä tarkoitatte, herra Berkow?

-- Tarkoitan, että jos täällä voisimme itsekeskenämme sopia asiasta sekottamatta siihen ketään muuta. Sitä ei ole voitu muissa tehtaissa. Monihin on jo pyydetty kaupunkistakin apua; ette liene tietämättä mitä rauhattomuuksia siellä on, ja sentähden tiedätte paraiten, kuinka välttämätöntä se on ollut. Minä tosin ainoastaan viime hädässä turvaisin siihen neuvoon, mutta voi se siksikin mennä. Useita virkamiehiäni on jo loukkailtu; oltiinpa joku aika tätä ennen tehdä minulle väkivaltaa metsässä; älkää luottako kärsivällisyyteeni tahi heikkouteeni! Ehkä kyllä haluankin välttää taistelua, niin tulen panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan.

Olli oli jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan hämmästyen nostanut silmiään. Tottapa hän oli odottanut jotakin toista kuin tuommoista selitystä, mutta tyvenmielisyys, millä tämä selitys annettiin, otti siitä pois kaiken vaativaisuuden ja pakoitti vastustajan sävyisyyteen; oli vaan hienoa ivaa hänen äänessään, kun vastasi: