Part 16

Hän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja tuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.

-- Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani pyydän sitä.

-- Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme olivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne puretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään velan-alaisenanne.

-- Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa. Isä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit minun tietääkseni hävitettiin, kun -- tässä puhkesi nuoren miehen viha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden takaa -- kun te niistä annoitte tavaran.

Parooni nousi seisaalle pahastuneena.

-- Silloin sitomus tehtiin -- vastasi hän kylmästi -- erinomattain herra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän pyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.

-- Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme asiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä tuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja vaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.

Parooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti sen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin ylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:

-- Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana "kauppa", jota näette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen -- meihin ei se sovi.

Artturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja kunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut semmoista näyttää.

-- Jopa tiedän miten tästä naimisesta sovittiin, ja tiedänpä niinikään miten ne velkasitomukset syntyivät, joiden tähden te pakoitettiin siihen myöntymään. Siispä helposti ymmärtänette, minkä tähden pyydän, ettei sitä velkaa sanallakaan mainittako. _Vaadin_ teiltä, parooni, ettette pakoita poikaa punastumaan isänsä muistosta.

Windeg oli jo kerran ennen joutunut hämmille vävynsä edessä; se oli silloin kun tämä rohkeni hyljätä aatelisen arvokirjan, mutta se oli toki tapahtunut entisen Artturi Berkowin tyvenellä, puoleksi huolettomalla laadulla. -- Tämä käytös ja tämä kopeus sitä vastoin kivestytti paroonin kokonansa; hän katsahti välttämättömästi poikansa puoleen, joka jo oli astunut pois akkunan luota ja jonka kasvot osoittivat ääretöntä hämmästystä, jota hän ei koettanutkaan salata.

-- En tiennyt teidän niin asiasta ajattelevan, sanoi Windeg viimein. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut pahoittaa mieltänne, mutta --

-- Sen uskonkin. Siis jätämme asian unhotuksiin!

Mitä naimis-eroon tulee, niin käsken asiamieheni mukautua kaikkiin vaatimuksiinne. Jos tulisi itse minustakin kysymys, niin pyydän, että ratkaisette solmun mielenne mukaan. Minä olen valmis kaikkeen, että asia niin pikaisesti ja hennosti kuin mahdollista päättyisi.

Hän kumarsi molemmille herroille ja lähti huoneesta. Samassa seisoi Klaus-parooni isänsä vieressä.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee, isä? Mikä taivaan nimessä näinä kolmena kuukautena tuosta Artturista on tullut! Tosin havaitsin hänen eilen illalla entistä totisemmaksi ja vakaammaksi, mutta tuommoiseen käytökseen en olisi uskonut häntä kykeneväksi!

Parooni ei ollut vielä tointunut hämmästyksistään. Nämä pojan sanat vasta tekivät sen hänelle mahdolliseksi.

-- Eipä näytä hän tosiaankaan tienneen, miten isänsä keinoitteli meidän suhteemme! Sepä asian kokonaan muuttaa, sanoi hän hämmästyneenä; jospa hän vaan olisi pyytänyt minua yhä edelleen velan-alaisekseen.

-- Hän tekee aivan oikein, sanoi Klaus intoisesti, hän kun tietää, millä tavoin Berkow koronkiskonnallaan syöksi meidät onnettomuuteen! Ei neljättä osaa siitä summasta, mikä sittemmin näytti meille niin suunnattoman suurelta, ole hän maksanut, suoritettavikseen otetuista veloista, eikä penniäkään siitä saata poika vastaanottaa, jos ei tahdo pilata kunniaansa. Olihan silmin nähtävää, kuinka häpeä koko tästä asiasta raivosi hänessä. Kuitenkin tämä keskustelu päättyi hyvin kummallisesti. Hän kieltämättä ensinnä oli se, joka toimitti kehnommat ja halveksivammat tehtävät, mutta hän saattoi asian lopullisesti siksi, että me saimme miltei hävetä tarjoustamme.

Windeg näytti ottavan tämän muistutuksen jommoisellakin epäsuosiolla vastaan, kentiesi sentähden, ettei voinut sitä vääräksi näyttää.

-- Jos tähän asti olemme tehneet hänelle väärin, sanoi hän, niin olen nyt valmis tekemään hänelle oikeuden, senpä täydellisemmin, kuin nyt avio-eron suhteen tosiaankin jäämme hänelle kiitollisuuden velkaan. Enpä luullut asian käyvän näin helposti, vaikka hän kyllä aina näytti haluttomalta tähän naimiseen.

Klaus'in kasvoihin ilmaantui taas tuo epäileväisyys, joka muuten ei ollut niissä tavallinen.

-- En tiedä mistä syystä, isä, mutta asia ei näytä minusta niin aivan varmalta. Berkow ei suinkaan ollut niin levollinen, kuin hän oli olevinaan, eikä Eugeniakaan. Kiivautensa, kun sanoit, että se oli Eugenia, joka vaati tätä pikaista eroa, ei osoittanut huolimattomuutta ja Eugenian kasvoin muoto lähtiessään luotamme vielä vähemmin. Minussa on tämän johdosta noussut omanlaatuinen ajatus.

Parooni naurahteli kuin mahtavampi ainakin.

-- Oletpa toisinaan todellakin lapsi, Klaus, niin kaksikymmentä vuotias ja upseri kuin oletkin. Luuletko siis tosiaankin, että päätös, minkä he molemmat, sen mukaan kuin nyt voi ymmärtää, jo aikoja sitten ovat tehneet, on syntynyt ilman edellisiä kohtauksia ja tapahtumia? Oli miten oli, Eugenialla on ollut paljon niistä kärsimistä, ja kentiesi Berkowillakin. Mitä niin viisaasti olet huomannut, ei ole muuta kuin entisten myrskyin hyökyä. Jumalalle olkoon kiitos, että nyt molemmin puolin olemme selvillä ja että myrskyt ovat loppuneet.

Taikka jos ne nyt vasta alkavat! mumisi Klaus puoli-äänen, lähtiessään isänsä jälkeen salista.

* * * * *

Ilta oli tullut ja talossa vallitsi jonkunlainen levottomuus. Vielä samana iltana oli parooni Windegin ja hänen tyttärensä välillä ollut joksikin pitkä keskustelu, ja heti sen jälkeen sai kamarineitsy käskyn, panna emäntänsä vaatetukset kokoon. Jo sitä ennen oli herra Berkow ilmoittanut palvelusväelle, että vaimonsa seuraavana aamuna oli lähtevä isänsä seurassa pääkaupunkiin, siellä moniaita viikkoja olemaan, ja että siis tarpeellisiin hommiin tämän matkustuksen vuoksi oli käytävä, joka ilmoitus tietysti hetikohta levisi tehtaan koko virkamiehistöön ja yleensä nosti pikemmin arastelemista kuin kummastusta. Selvästi ymmärrettävähän oli, että herra lähetti armollisen rouvan pois, sentähden että tiesi kapinan kohta syttyvän tehtaissa. Hän tahtoi nähdä rouvansa turvattuna pääkaupungissa ja oli todenmukaisesti itse niin hankkinut, että isä oli tullut häntä noutamaan. Windeg oli oikein aprikoinnut: tekosyy oli niin todenmukainen, ettei kellekään johtunut mieleen sitä epäillä. Nuoren parikunnan kankeasta, kummallisesta keskinäisestä välistä oli kyllä ensimmältä paljon puhuttu tehtaissa ja koettu selittää syitä siihen; nyt olivat nämä puheet vähitellen lakanneet. Tiettiinhän, ettei tämä naiminen ollut taipumuksesta tapahtunut, mutta kun ei koskaan mitään kuultu tuimista torista ja rettelöistä, mitkä tuskin olisivat jääneet palvelusväeltä huomaamatta, kun Berkow aina oli sula kohteliaisuus puolisoaan kohtaan ja puoliso pelkkä maltillisuus käytöksessään Berkowia vastaan, niin tottapa he olivat tottuneet toisiinsa ja olivat nyt tyytyväiset -- mikä mukavuus olikin semmoisten, vieraslaskujen perästä tehtyin avioliittojen tavallinen seuraus. Heidän eriskummallista keskinäistä elämänlaatua luultiin vaan suuren maailman tavaksi; tottapa pääkaupungin ylhäisissä seuroissa enimmiten elettiin näin erilaisella ja kohteliaalla kannalla, ja että paroonitar Windeg ja pohatta Berkowin poika tekivät samaten, eihän se enään pitäisi ketään kummastuttaa.

Ei kukaan aavistanut, että tämä matkalle lähtö, jonka edellä ei ollut käynyt minkäänlaista kiistaa, tarkoitti avio-eroa, eikä sekään kummastuttanut, että herrasväki oli viettänyt iltansa erillään toisistaan. Molemmat vieraat herrat söivät yksinään ruokasalissa; nuori rouva oli, kun ei voinut hyvästi, tuotattanut ruan kammioonsa, mutta kamarineitsyen kummastukseksi ei koskenutkaan siihen, ja herra Berkow ei syönyt ollenkaan, vaan pakeni "toimintojen vuoksi" työhuoneesensa, sittekuin oli antanut palvelijoille käskyn, ettei kukaan, oli se minkä syyn nimellä hyvänsä, saisi häntä häiritä.

Ulkona oli pilkkopimeä ja huoneessa loi kirjoituspöydällä palava lamppu valonsa miehelle, joka enemmän kuin tunnin ajan rauhatonna käveli kävelemistään ja joka nyt viimein suljettuin ovien takana loi haluttomuuden kauan kannetun valemuodon päähänsä ja antoi sisällään riehuvan myrskyn purkautua ilmiin. Hän ei ollutkaan enään tuo veltostunut, uneilevaan hentouteen vajonnut nuori perillinen, mutta eipä liioin tuo nuori isäntäkään, joka yhtäkkiä nousneella tarmolla ja maltillisuudella tiesi vaikuttaa kunnioitusta alammaisissaan ja vuodattaa rohkeutta virkamiehiinsä. Noissa kasvoissa vallitsi raivoisa into, jonka voimaa hän itse ei ollut aavistanut, ennenkuin sinä hetkenä, jona hän iäksi päiväksi oli menettävä sen esineen. Se hetki oli nyt tullut, ja nyt se vaati vaatimustansa. Tuolla kalpealla otsalla, noilla vapisevilla huulilla ja noissa tulisissa silmissä oli selvästi kirjoitettuna, mitä oli maksanut tämän päivän keskustelu, josta parooni Windeg oli sanonut, ettei hän ollut uskonut asian niin helposti suoriavan.

Siis oli se tullut, se niin kauan peljätty eron hetki, ja hyvä oli että se tuli sillä neuvoin, että vieras mies ryhtyi asiaan, kun oma kykenevyys näytti hapertuvan voimattomaksi. Kuinka usein viimeisinä neljänätoista päivänä eikö Artturi ollut aikonut käyttää samaa tekosyytä, minkä parooni nyt hänelle ehdoitti, siten lyhentääksensä tämän yhdessä-olon tuskallisuutta; sillä tätä mittamääräistä ulkonaista kylmyyttä ei ollut enään mahdollinen kestää; hehku hänen sydämessään rankaisi joka hetki tätä valheellisuutta; se kävi miltei yli inhimillisten voimain -- ja kuitenkaan ei ollut mitään tullut tehdyksi. Kieltämätön totuus kyllä on, että parasta on kun välttämättömät asiat tapahtuvat pian, mutta eipä jokaisella, jolla on rohkeutta vakavalla kädellä laskea veitsen myrkytetylle haavalle ruumiissaan, ole samaa rohkeutta, kun kalvaava poltto on sydämestä kiskottava; polttoon liittyy ainakin välttämättömästi kadottamisen pelko. Olivathan nämä molemmat aikoja sitten erinneet toisistaan; mutta olihan Artturi toki vielä näkevä tuon ihanan, vaaleatukkaisen pään jalone, nyt toki valkoisine kasvoineen ja eloisine, tummine silmineen, olihan Artturi toki vielä tuon äänen kuuleva; ja tulihan siihen vielä salaman nopeudella välähtäviä onnenkin hetkiä, jotka vastasivat kokonaisia, mielikarvaudella täytettyjä päiviä ja viikkoja; esimerkiksi pari päivää sitä ennen metsässä, kun Eugenia niin silminnähtävällä hätäisyydellä tunki hevosensa hänen hevosensa rinnalle, kun hän vapisi Artturin sylissä, tämän auttaissa häntä hevosen selästä -- olkoonpa vaan että se oli hentevyyttä, mutta Artturi ei ollut voinut vapaa-ehtoisesti luopua Eugeniasta ennen kuin nyt, koska häntä siihen vaadittiin.

Ovi aukesi hiljaa ja palvelija seisoi kynnyksellä.

-- Mitä se on? tiuskaisi Artturi. Enkö ole sanonut --

-- Antakaa anteeksi herra Berkow! rukoili säikähtynyt mies. Tiesin kyllä, ettei saisi häiritä teitä -- mutta kun -- kun armollinen rouva itse --

-- Kuka?

-- Armollinen rouva itse on täällä ja haluaa -- Palvelija ei saanut aikaa lopettaa sanojaan ja hämmästyikin sitä kiivautta, millä hänen herransa riuhtaisi oven auki ja suhkaisi etuhuoneesen, missä todellakin näki puolisonsa, joka näytti häntä siellä odottavan. Seuraavana hetkenä oli hän sen äärellä.

-- Palveliatako kysymällä? Sepä tarpeetonta koreilemista!

-- Kuten kuulin, sinä et tahtonut nähdä ketään, ja palvelija sanoi, että kielto koski kaikkia ilman eroitusta.

Artturi kääntyi nuhtelevin silmin palvelijan puoleen, joka puollustaen tekoansa sanoi:

-- En tosiaankaan tiennyt miten minun piti tehdä. Tämähän on ensi kerta kun armollinen rouva täällä käypi.

Oikeastaan näissä sanoissa vaan oli hätäinen anteeksi pyyntö, mutta Eugenia käännähti kumminkin äkisti, ja nuhteet, jotka jo pyörivät hänen puolisonsa huulilla, jäivät antamatta. Mies oikeittain sanoi totta; näin erinäiseen tapaukseen, kuin armollisen rouvan käynti herran huonekerrassa oli, tämän käskyt eivät sopineet; ja ensikerranhan Eugenia nyt astuikin tähän huonekertaan. Tähän asti oli häntä nähty ainoastaan isossa salongissa, ruokasalissa ja seurahuoneissa; ei siis kumma jos hänen täällä käyntinsä nyt hämmästytti palvelusväkeä.

Artturi viittasi palvelijan menemään ja astui vaimonsa parissa työhuoneesen. Eugenia näytti viivyskelevän kynnyksellä.

-- Halusin puhutella sinua! sanoi hän ahtaalla äänellä.

Artturi sulki oven ja lykkäsi nojatuolin esiin viitaten Eugeniaa istumaan. Nämä vähät hetket olivat tuottaneet takaisin nuorelle miehelle kaiken tajunsa, josta kyllin oli saanut ponnistella näinä viimeisinä viikkoina; vastaukset ja käytökset olivat totiset ja mittamääräiset aivan kuin oudoimpaa naista kohtaan oudossa salongissa.

-- Etkö halua istua?

-- Kiitän! En tahdo sinua kauan viivyttää. Nuoren rouvan käytöksessä oli jotakin arkamaista ja epävakaista, mikä merkittävään tapaan eroitti hänen niin varmaan vakavasta asemasta. Kentiesi oudoksui hän näitä huoneita, ja kentiesi hänen myös oli vaikea aloittaa keskustelua. Artturi ei auttanut häntä kummassakaan kohdassa; hän näki, kuinka Eugenia kahdesti yritti puhumaan eikä tavannutkaan sanoja, mutta hän seisoi vaan ääneti ja kolkkona häntä vastakkain kirjoitus pöydän ääressä ja odotti.

-- Isä on sanonut minulle, mitä on puhellut sinulle, sanoi Eugenia vihdoin, -- ja samaten keskustelunne päätöksen.

-- Sitä olen odottanut, ja juuri sentähden -- suo se minulle anteeksi, Eugenia -- minä ensin niin hämmästyin näkemästäni sinun täällä. Luulin sinun jo lähtöäsi valmistelevan.

Nämä sanat olivat hyvin valitut, menettääkseen vaikutuksen siitä mielenliikutuksesta, minkä Artturi tunsi kun näki Eugenian, ja ne näyttivät vastaavaan tarkoituksensa. Kului muutama hetki ennenkun nuori rouva vastasi:

-- Olet jo tänä iltapäivänä maininnut lähdöstäni palvelusväelle?

-- Olen! Luulin siten täyttäväni tahtosi ja katsoin paraaksi, että käsky valmistuksiin lähti minulta. Olitko aikonut toisin tavoin alottaa asian? Siinä tapauksessa mieleni on paha, etten tiennyt tarkoituksiasi.

Ääni oli kalsea, ja näyttipä kuin kylmävä tuulahdus olisi koskettanut Eugeniata; hän astahti välttämättömästi askelen taakse.

-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan muistuttamista. Minua hämmästytti vaan nähdä lähdölleni sovittu määrä-aika lyhennetyksi. Sinulla oli kuitenkin asiasi pysyä siinä kiini.

-- Minullako? Se oli sinun tahtosi, sinun vaatimuksesi, jota siinä paikassa noudatin. Niin ainakin parooni Windeg sanoi minulle.

-- Eugenia kavahti. Näytti, niinkuin sillä syvällä helpoittavalla henkäyksellä, joka nyt kohautti hänen rintaansa, kaikki arkuus ja epävakaisuus olisi kadonnut, niinkuin tämän vastauksen ohessa kaikki hänen uskalluksensa olisi palannut.

-- Sitä aavistinkin! Isäni on puhunut liikoja, Artturi; hän on puhunut minun nimessäni, missä vaan on esittänyt oman tahtonsa. Olen tullut tänne poistamaan tätä väärinkäsitystä ja sanomaan sinulle, etten lähde -- ainakaan en ennen, kuin olen sinun suustasi kuullut, että sen tahdot.

Eugenia oli luonut silmänsä vakavasti, mutta ikäänkuin pelollisessa ja henkeä salpaavassa odotuksessa Artturin kasvoihin, juurikuin nyt tahtoisi ja olisi pakoitettu hänen silmistään lukemaan vastauksen; mutta nämä silmät pysyivät verhoittuneina ja Eugenian sanat oikeastaan eivät mitään vaikuttaneet. Tosin hänen kasvojaan vävähytteli kun Eugenia selitti "väärinkäsityksen", mutta kenties se vaan näytti Eugeniasta siltä, sillä liikunto katosi yhtä pikaa kuin oli tullutkin, kasvot pysyivät muuttumattomina ja ääni oli kalsea kuin ennenkin, kun Artturi hetkisen ääneti oltuaan kysyi:

-- Et siis tahdokaan lähteä? Ja miksi et? Nuori rouva astui täydellä uskalluksella puolisonsa eteen.

-- Sanoithan minulle eilen, että nyt uhkaavassa taistelussa elosi ja olosi saatavat joutua vaaraan. Että siinä taistelussa tullaan ottelemaan viimeisiin asti, sen tiedän. Hartosen viimeksi tavattuani tiedän niinikään, että asemasi on vielä suuremmassa vaarassa kuin mitä minulle tunnustatkaan. En voi enkä tahdo jättää sinua semmoisella ajalla, se olisi pelkurimaisuutta ja --

-- Oletpa sangen jalomielinen, keskeytti hänen Artturi; ja nyt piili hänen äänensä kalseuden takana huonosti salattu kitkeryys. -- Mutta että taitaisimme jalomielisyyttä osoittaa, vaaditaan, että on joku, joka sen vastaan ottaa, ja minä en ota sitä sinulta vastaan.

Eugenian käsi kouristi, suuttumustansa hilliten, sametilla peitettyä tuolin selkäintä.

-- Etkö?

-- En! tuuma on isäsi alkama -- olkoonpa niin! Hänellä tietysti on oikeus tyttärelleen, joka ennen pitkää on oleva kokonaan hänen, vaatia turvaa ja takuutta ilkeyttä ja vallattomuutta vastaan, jota todenmukaisesti täällä on ilmaantuva. Minä annan hänelle täyden oikeuden ja tyydyn ehdottomasti huomispäivän eroon.

Nuori rouva kohotti tarmokkaasti vaaleatukkaista päätänsä.

-- Ja minä tyydyin siihen, ainoastaan niin kauan kuin luulin sen sinun tahdoksesi; yksin isäni tahtoa en ole totteleva. Olen nyt kerta sitounut puolison velvollisuuksiin, ainakin maailman edessä; maailman edessä tahdon ne täyttääkin, ja ne vaativat, etten saa, nähdessäni mitä tulemassa on, pelkoisesti luopua sinusta, vaan jäädä luoksesi kunnes vaara on ohitse ja alkuperäisesti määrätty eron aika on tullut. Silloin olen lähtevä enkä ennen.

-- Etkö sittekään, jos nimenomaan pyydän sinua.

-- Artturi!

Nuori mies seisoi puoleksi toisaalle kääntyneenä, oikea kätensä rutisteli kiivaasti paperia, jonka oli ottanut kirjoituspöydältä; väkinäisesti saavutettu mielenmaltti ei tahtonutkaan kestää tuota silmäystä ja ääntä.

-- Olen jo kerran ennen pyytänyt sinua, ettet näyttelisi mitään jaloutta minua kohtaan, sanoi hän katkerasti. -- Luontoni ei ole suostuva semmoisiin. Velvollisuuksiako? Naisella, joka vapaasta tahdosta antaa miehelle arvonsa ja sydämensä, hänellä on velvollisuuksia kärsimään yhteisyyden vastuksia ja käymään osalliseksi yhteisyyden onnettomuuksissakin ehkäpä surmassakin, niinkuin on oltu yhteisyyden onnellisuudessa --; mutta niinpä ei olekaan tapahtumat meidän välillä ollut. Meillä, ei ole velvollisuuksia toisiamme kohtaan ensinkään, sentähden ettei ole ollut meillä oikeuksiakaan toistemme suhteen. Ainoa, minkä tässä pakollisessa avioliitossa taisin sinulle tarjota, oli mahdollisuus saada se puretuksi. Se on ollut purettuna aina siitä hetkestä asti, kun päätimme erota. Tämä on vastaukseni tarjoukseesi.

Eugenian mustenevat silmät vavahtamatta yhä vielä rippuivat Artturin kasvoihin kiinnitettynä. Sitä tulista, kavaltavaa kiiltoa, mikä joka kerta salaman nopeudella oli paljastanut tuntemattomia aarteita, ei nyt näkynytkään, ja juuri nyt olisi Eugenia, mihin hintaan hyvänsä, tahtonut sen näkymään. Mitä hän noissa välähyksissä lieneekin nähnyt tahi aavistanut -- ja tottapa tämä pöyhkeä nainen oli aavistanut jotakin, ennenkuin päätti käydä täällä ja tehdä tätä tarjousta -- eipä suonut hänelle Artturi riemua sitä kerran vielä nähdä, tahi tulla siitä selville; hän hillitsi täydellisesti itsensä, jättäen Eugenian kiusallisiin epäilyksiinsä.

-- Älä tee viipymistäni täällä niin raskaaksi minulle -- Eugenian äänessä oli samaa kiusallista epävakaisuutta, mikä hänen sydämensä täytti; hän horjaeli kopeuden ja suostuvaisuuden välillä. -- Minun on täytynyt paljo tukahuttaa ja voittaa ennen tänne tultuani, sen ymmärrät, Artturi; säästä minua myös sen tähden. Sanat soivat piankin kuin rukous; mutta Artturi oli nyt sillä kannalla, ettei hän huomannut sitä. Hurja tuimuus ja kauhistuttava suututus, joka raivosi koko hänen olennossaan, saattivat hänen tässäkin väärin ymmärtämään Eugenian sanat ja hän vastasi katkeran terävällä äänellä:

-- En epäile ensinkään, että paroonitar Windeg antautuu suunnattoman matalaksi kun hän vielä, vaikka vapauskin on hänelle hetikohta tarjona, päättää kolmen kuukauden ajan kantaa vihattua halpasukuista nimeä ja viipyä näin tuiki ylönkatsotun puolison sivulla. Minun on jo kerran täytynyt kuulla, kuinka halpana sinä pidät molemmat, ja siitä voin päättää mitä tämä itsesi valloittaminen tietysti on sinulle maksanut.

-- Sinä soimaat minua sanoistani sinä iltana kun tänne tulimme, sanoi Eugenia hiljaa. -- Minulta -- minulta se keskustelu jo oli unhoittunut.

Nyt vihdoin viimein leimahtivat Artturin silmät; mutta ei se ollut se välähys, jota Eugenia oli etsinyt ja halannut; se oli jotakin vierasta ja vihamielistä, mikä nyt liikkui Artturissa.

-- Oletko tosiaankin sen unhottanut? Et kysykään, olenko minäkin sen unhottanut? Silloin täytyi minun kuulella sitä, mutta siinäpä olikin raja, minne asti kesti kärsimykseni. Luuletko miehen niin antavan itseään maahan poleksia, kuin sinä siinä iltana minulle teit, ja sitten mistään huolimatta nostattaa itsensä taas pystyyn, milloin sinä näet hyväksi muuttaa ajatuksesi? Enpä ollutkaan se perin viheliäinen vennokas, miksi olit katsonut minun; sen hetken perästä en vennokas enään ollutkaan, se oli ratkaiseva hetki elämälleni, mutta se oli ratkaiseva tulevaisuudellemmekin. Mitä hyvänsä minulle tapahtuneekin, niin aion yksinäni sen kärsiä. Paljo olen oppinut näillä viimeisillä viikoilla; minä olen myös aikaan paneva mitä tahdon, mutta -- tässä oikaisi hän itsensä helaisevalla pöyhkeydellä -- naista, joka hääpäivänämme niin kopealla ylenkatseella sysäsi minun luotansa, huolimatta oliko puoliso, jolle hän kumminkin oli avioksi antautunut, todellakin niin syyllinen kuin hän hänestä luuli; -- naista, jonka mielestä selitykseni, vakuutukseni, että hän erehtyi, ainoastaan oli valehtelijan välttelyksiä -- joka, kysyttyäni, eikö hän luulisi kannattavan koettaa parantaa "hukkaantunutta", toki ylenkatseellisesti vastasi minulle _en_ -- sitä naista en tahdo likelläni silloin kun taistelen tulevaisuudestani -- minä tahdon olla yksinäni!

Hän kääntyi äkisti toisaalle. Eugenia jäi hämmästyksissään äänettömänä seisomaan; niin paljon kuin hänen puolisonsa luonne viime ajalla olikin muuttunut, niin ei hän kumminkaan ollut nähnyt häntä kiihkoisena, ja nyt oli Artturi siihen määrään kiihkoutunut, että se miltei peljätti häntä. Myrskystä, mikä tässä leimusi häntä vastaan, saattoi hän aavistaa, mikä oli häntä pahoittanut, mikä kuukausittain oli hänessä riehunut, kunnes se viimein tempasi hänen tuosta haluttomuudesta, Joka oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Niinpä se, tuo kalsea, ylenkatseellinen sana _en_ -- hän tiesi paraiten, kuinka väärin hän sillä oli tehnyt Artturia kohtaan; ja nyt, kun hän näki, kuinka syvälle se oli häntä loukannut, nyt olisi tämä hetki kentiesi voinut parantaa mitä toinen oli rikkonut, ellei nuo viimeiset onnettomat sanat olisi väliin tulleet. Ne koskivat nuoren rouvan kopeuden suonta, ja kun pöyhkeys sekaantui asiaan, silloin oli ajatus ja mietintö hunnikolla, joskin hän tiesi väärässä olevansa.

-- Sinä _tahdot_ olla yksinäsi; toisti Eugenia. -- No, sitte en tahdo väkisin tunkea äärillesi. Tulin vaan saamaan tarkempia tietoja, onko isäni tuuma myöskin sinun. Asianlaita on niinkuin näen, -- minä lähden siis.

Hän kääntyi mennäksensä. Ovella viipyi hän vielä vähäsen; hänestä tuntui, niinkuin olisi Artturi sinä hetkenä, milloin kätensä tarttui lukkuun, liikahtanut paikaltaan, niinkuin olisi hän aikeissa syöksiä häntä pidättämään; mutta tottapa tuo olikin hairaus, sillä käännettyänsä takaisin näki hän Artturin vielä seisovan kirjoitus pöydän ääressä, tosin kuoleman kalmeana, mutta hänen suorassa muodossaan ja kasvonsa jokaisessa soppelossa näki hän olevan kirjoitettuna sen sanan, millä hän kerran oli sysännyt hänen luotansa -- jäykkä, taivuttamaton _en_.

Eugenia ponnisti viimeisen hermonsa jäähyvästi sanoakseen.