Part 11

Sihvosen suun äärille ilmaantui taas tuo vanha halveksimisen irvistys.

-- Luulen voivani edeltäkäsin sanoa teille tämän neuvoittelun päätöksen: myöntäkää mitä hyvänsä, suostukaa ehdottomasti, tehkää mitä tahdotte, mutta paras asia tänä hetkenä on takaus siitä, että tehdas pysyy käymässä. Ja sitte julistaa hän, menevänsä kaupunkiin armollisen rouvan parissa ja antaa asiain täällä käydä miten taivaan herralle ja Hartoselle näyttänee hyväksi.

-- Mutta nytpä onnettomuudet häntä ahdistavat! Toinen kolaus ottaa kun toinen jättää! virkahti Wilpponen, joka jalomielisellä suuttumuksella otti poissa olevaa puoltaaksensa; väkevämpikin voisi sortua.

-- Niin teillä on aina surkuttelemusta heikkoudelle, pilkkasi häntä yli-insinööri. Viime viikolla te puolustitte jyrkästi voimallista. Herra Hartonen sai silloin iloita erinomaisesta ystävyydestänne. Vieläkö nytkin haaveksitte mitään hänen uroudestansa.

-- En, taivaan tähden! sanoi Wilpponen, miltei inhostuen. Minä oikein kauhistun sitä miestä, ainakin -- herra Berkowin kuolinhetkestä alkaen!

-- Minä niinikään, sanoi yli-insinööri lyhyesti, ja niinpä luulen meidän kaikkeinkin tekevän. Onpa kauheata, että meidän täytyy juuri hänelle näyttää voimattomuuttamme, mutta kun ei ole todistajia, on paras olla vaiti. -- Luuletteko tosiaankin ilkeyttä mahdolliseksi? kysyi Sihvonen, alentaen äänensä.

Tirehtööri kohautti olkapäitään.

-- Tutkinto on vaan vahvistanut sen tosi-asian, että köydet katkesivat Ne ovat voineet katketa itsestään, mutta onko se niin ollut, sen tietää Hartonen yksinään. No niin, tutkinto ei ole saattanut mitään valkeuteen, ja jos joku toinen olisi ollut johtajana, niin epäluuloa tosin ei olisi syntynyt. Se mies voi vaikka mitä!

-- Mutta ajatelkaapas, eikö hän antautunut suurimman hengenvaaran alttiiksi. Hypäys mikä pelasti hänen, oli ihka hengen uhan työ, jota ei yksi kymmenestä olisi koettanut, ja joka ei toiselle olisi onnistunutkaan. Hän sai olla valmis itse syöstymään syvyyteen ja rusentumaan.

-- Huonosti tunnette Hartosen, sanoi yli-insinööri, päätä pudistaen, jos luulette häntä silmänräpäyksenkään aikaa arveluttavan panna henkensä alttiiksi, jos hän tahtoo yrittää jotakin, jossa henki vaaraan joutuu. Olittehan paikalla, kun hän heittäytyi hevosten eteen. Sillä hetkellä hänen mielensä oli pelastaa, ja jos hän tahtoo pahaa tehdä, niin hän varsin vähän huolii siitä, että hänen oma henkensä on vaarassa. Siinäpä juuri sen miehen kauheus onkin, ettei hän huoli itsestään eikä muista, vaan hätätilassa uhraisi itsensäkin, jos --

Hän vaikeni yhtäkkiä, sillä siinä hetkenä astui nuori isäntä huoneesen. Artturi oli suuresti muuttunut, synkkä murhepuku teki hänen aina kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, ja otsa ja silmät osoittivat ettei hän viimeisinä öinä paljon ollut levähtänyt; kuitenkin vastasi hän tyvenesti tehtaan herrain tervehdykseen ja astui heidän keskelleen.

-- Olen antanut kutsua teidät, hyvät herrat, keskustellakseni kanssanne asioista, jotka isäni kuoltua ovat joutuneet minun huolekseni. Täällä on paljon järjestämistä ja parantamista enemmän kuin kenties aluksi uskoimmekaan. Minä olen, kuten tiedätte, tähän asti ollut kaukana tästä vaikutus-alasta, enkä tietysti voi niin pian siihen tutustua, vaikka näinä viime päivinä olen sitä koettanut. Odotan siis täysimmässä mitassa teidän hyvyyttänne ja mieltymystänne auttamaan minua. Minä olen pakoitettu vaatimaan paljon kumpaakin osaa, ja vakuutan teitä myös täydestä kiitollisuudestani.

Herrat kumarsivat ja useimmat näyttivät hyvin hämmästyneiltä, jota vastoin yli-insinööri loi tirehtöörin puoleen silmäyksen, joka näytti sanovan: "Tuohan oli hyvinkin järkeen puhuttu".

-- Muiden asiain, jatkoi Artturi, täytyy aluksi astua taammalle sen satunnaisen onnettomuuden ja vaaran vuoksi, millä vuorityömiehet uhkaavat meitä työn lakkauttamisella, ellemme myönny heidän vaatimuksiinsa. Tässä tietysti ei voi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa keino, millä asia ratkaistaan.

Nyt oli herra Sihvonen se, joka yli-insinöörin puoleen loi silmäyksen, joka, yhtä selvästi kuin vastikään yli-insinöörin silmä, sanoi: "Enkö sanonut, hän hellittää ehdottomasti! Kohta hän julistaa lähtönsä kaupunkiin".

Nuori isäntämies ei kumminkaan näkynyt kiirehtivän siinä aikeessa; hän vaan lausui:

-- Ensin on välttämätöntä hankkia tieto, miten väestö on järjestetty ja kuka heitä johtaa.

Nyt seurasi hetkisen äänettömyys, ei yksikään herroista tahtonut mainita sitä nimeä, joka tapahtuneessa onnettomuudessa oli saanut niin surkuteltavan merkityksen; viimein sanoi yli-insinööri:

-- Se on Hartonen, joka heitä johtaa, eikä olekaan epäilemistä, etteivät ole järkevästi johdetut ja ettei järjestelemässä ole mitään vaille jäänyt.

Artturi katsoi terävin silmin eteensä.

-- Sitä pelkään minäkin, ja tottapa silloin taistelemaan tultaneen, sillä täydellinen myöntyminen heidän vaatimuksiinsa tietysti ei voi ensinkään tulla kysymykseen.

-- Tietysti ei ensinkään kysymykseen! kertoi yli-insinööri riemuten, näin antaen alun vilkkaalle väittelylle, jossa suurella lujuudella puollusti ennen ilmoitettuja mielenjohteitansa. Herra Sihvonen, joka puollusti vastakohtaa, ei ollut vähemmin innokas kaikenlaisilla vihjoilla ja viittauksilla, jotka nuori isäntä kyllä hyvin ymmärsi, selittämään, kuinka välttämätöntä hellittäminen olisi. Tirehtööri pysyi enemmin puoltamatonna, neuvoi soveliaasta aikaa odottamaan ja sopimusta hieromaan. Muut vaan antoivat johtaja-miestensä puhua ja rohkenivat ainoastaan silloin tällöin virkahtaa jonkun muistutuksen tahi yleisen sanan.

Artturi kuulteli ääneti ja nähtävällä tarkkuudella kaikkia, näyttämättä kallistumista kummallekaan puolelle; mutta kun Sihvonen pitemmän puheensa lopuksi peittelemättä sanoi "meidän täytyy" kohotti hän päänsä semmoisella jäykkyydellä, että kaikki mielenjohteet ympärillään vaikenivat.

-- Meidän ei täydy, herra Sihvonen. Asia on katseltava useammalta syrjältä, ei vaan rahan; tässä on lukuun otettava minun asemani väestöä vastatusten, jonka perustus iäksi päiväksi olisi murrettuna, jos antautuisin heidän valtaansa. Niin vähän kuin tunnenkin näitä asioita, ymmärrän kuitenkin, että heidän vaatimuksensa ulottuvat yli mahdollisuuden rajan, ja siinä te kaikki olette yhtä mieltä. Asiassa voi olla väärää käsitystä, työmiehillä voi olla syitä valituksiin. --

-- Niitä heillä onkin, herra Berkow, keskeytti insinööri vakavasti. He ovat oikeassa, kun vaativat tutkintoa ja parannuksia purnuissa ja kun pyytävät korkeampia työpalkkoja, ja eräitä helpotuksia ja jako työ-ajan suhteen sopii niinikään olla paikallansa; kaikki muut tuumat ovat yllytettyä uhkausta, mikä yksistään johtaja Hartosen päästä on lähtenyttä. Hän on koko tämän liikkeen henki.

-- Kuullelkaammepa siis ensiksi häntä! Olen jo antanut sanoa heille, että hänen ja muidenkin asiamiesten läsnä-olo voi tulla välttämättömäksi, ja he ovat siis täällä likellä. Tahdotteko käskeä heidät tänne, herra Wilpponen.

Herra Wilpponen meni, hän astua tallusti suu auki, ja niin äärettömästi oli hän hämmästynnyt, että oli milt'ei tyhmän näköinen. Herra Sihvonen kohautteli silmäkulmiaan, katsoen tirehtöörin puoleen; tämä otti näppiinsä nuuskua ja tähtäsi toisia herroja, jotka tuonnemmin kaikki käännähtivät nuoren isäntänsä puoleen. Tämäpä nyt ties: tehtävänsä, hän jakeli käskyjä, ryhtyi säätelemisiin ja käytti siinä pontevuutta, joka ei laisinkaan ollut heistä mieleen, paitsi ehkä yli-insinööristä, joka oli asettunut Artturin viereen, selin tovereihinsa, ikäänkuin tietäen, minne nyt oikeastaan kuului.

Sillä aikaa tuli Wilpponen takaisin ja heti hänen jälessään astuivat Olli Hartonen, Lauri ja eräs muu vuorityömies huoneesen; mutta nämä kaksi jälkimäistä seisahtuivat, juuri kuin niin piti ollakin, muutamia askelia taamma, antaen nuoren päällysmiehen yksinään astua esiin.

-- Jumalan rauha! tervehti tämä, ja "Jumalan rauha!" sanoivat niinikään molemmat toverit; mutta äänenlaatu tässä vuorityömiesten vanhassa iloisessa tervehdyksessä tuntui merkitsevän toista kuin sanat. Ollin käytöksessä oli aina ollut jotakin pontevaa ja jäykkää, mutta tuo ei koskaan ollut ilmaantunut niin rohkeana, milteipä loukkaavaisena, kuin nyt, kun hän ensi kerran tällä tapaa astui päällysmiestensä eteen, ei enään alamaisena, jonka tuli sääntöjä ja käskyjä vastaanottaa vaan lähettiläänä, joka eteen asetti, jopa oitis määräsi heille vaatimuksensa. Eipä tuo ollut tavallinen kopeus, mikä tuossa ponnessa puhui, vaan röyhkeä ylpeys, perustuva ajatukseen omasta voimasta ja toisten heikkoudesta. Hän antoi tummat, siniset silmänsä verkalleen liukua läsnä olevain ääritse, kunnes ne viimein pysähtyivät isännän puolelle, ja huulensa väännähtelivät nurjuudesta, siinä kun ääneti odotti, että häntä puhuteltaisiin.

Artturi oli koko edellisen keskustelun aikana ollut seisallaan; nytkin seisoi hän vallan vakaisena vastakkain sitä miestä, joka pää-asiallisesti, sen mukaan kuin joka suunnalta väitettiin, oli syynä siihen kukistukseen, mikä nyt uhkasi häntä. Tuosta vielä rajummasta syystä, mikä pantiin isän viimeisten hetkien yhteyteen, poika kaikeksi onneksi ei tiennyt mitään aavistaa, vaan kävi täydellisellä mielenmaltilla keskustelemaan.

-- Alapäällysmies Hartonen, te olette eilen minulle ilmoitettavaksi tirehtöörille esityttäneet kaikkein tehtaissani olevain työmiesten vaatimukset ja uhanneet yleisellä työn lakkauttamisella, jollei niihin myönnytä.

-- Niin olen, herra Berkow! kuului sangen lyhyt, joksikin jyrkkä vastaus.

Artturi nojasi kätensä pöydälle, mutta äänensä oli kalsea ja toiminnon tapainen; eipä ilmestynyt siinä pienintäkään äreyden liikutusta.

-- Ennen kaikkia tahdon tietää, mitä tällä vehkeilemisellä tarkoitatte. Eihän teillä olekaan vaatimuksia, sodan julistustahan tämä onkin! Teidän pitäisi itse kunkin huomata, etten voi semmoisiin myöntyä ja etten tulekaan sitä tekemään.

-- Josko voinette myöntyä, sitä en tiedä, herra Berkow, vastasi Olli kylmästi, mutta luulen että tulette sen tekemään, sillä me olemme päättäneet antaa tehtaiden istua, kunnes täytätte vaatimuksemme, ja miehiä sijaamme ette saa koko maakunnasta.

Vastaus oli niin todentakainen, ettei ollut erittäin paljon sitä vastaan väittämistä; mutta ääni, millä se lausuttiin, oli samalla niin ivallinen, että Artturi veti otsansa kurtuille.

Tarkoitukseni ei ole kieltää teiltä kaikkea. Näissä vaatimuksissa on monenlaista, minkä katson oikeutetuksi ja joihin sentähden tahdon myöntyäkin. Katselmus ja korjaus purnussa, jota vaaditte, on toimitettava; työpalkka ainakin osaksi korotetaan. Minun täytyy sen vuoksi tehdä suuria uhrauksia, ehkäpä suurempia kuin tätä nykyä tehtaan isäntänä voin täyttää, mutta kuitenkin pitää ne tapahtumaan. Sitä vastoin ovat siksensä jätettävät ne kohdat, jotka vaan tarkoittavat hallituksen kiskomista minun ja virkamiesten! käsistä ja sen kurin kumoamista, joka toiminnossa, semmoisessa kuin meidän, on hengen asia.

Ylenkatseen osoitus Ollin huulilta katosi, jättäen sijaa kummastuksen ja epäluulon ilmaukselle. Hän katseli ensin virkamiehiä ja sitte nuorta isäntää, ikäänkuin luullen sen sanoneen, mitä muut olivat sille opettaneet.

-- On kyllä ikävää, herra Berkow, mutta ne kohdat eivät kumoudu, vastasi hän röyhkeästi.

-- Kylläpä uskonkin, että juuri ne kohdat ovat pää-asiana teillä, sanoi Artturi, vakavasti katsoen Ollia silmiin, kuitenkin sanon vieläkin, että niiden täytyy kumoutua. Minä olen myönnytyksissäni menevä mahdollisuuden aina äärimmäiselle rajalle, mutta siellä pysähdyn, enkä astu askeltakaan edemmä. Mihin suostun, se on tyydyttävä jokaisen, joka etsii kunniallista, kannattavaa työtä. Joka ei siihen tyydy, se tarkoittaa kokonaan toista ja sen kanssa ei käy sopimusta toivominenkaan. Minä annan teille miehen sanani siihen, että kaikki, mikä on välttämätöntä työmiesten turvallisuudeksi purnussa ja heidän työ-ansionsa korottamiseksi, on tehtävä, ja vaadin nyt puoleltani luottamusta sanoihini. Mutta ennenkuin rupeamme niistä keskustelemaan, täytyy teidän luopua vaatimustenne toisesta osasta. Noutaa niitä on mahdotonta, enkä millään ehdoilla niihin suostu.

Hän säilytti yhä edelleen toimintomiehen maltillisen äänenlaadun, mutta yhtähyvin tämä puhe siksi poikkesi nuoren perillisen tavallisesta lausetavasta, että se Ollia hämmästytti. Tämä ei uskonut omia korviaan, mutta jota enemmin odottamaton tämä vastustus oli, tilassa, missä hän varmuudella oli odottanut arkaa ja hätäileväistä peräytymistä, joka ehdottomasti myöntyisi mihin hyvänsä, sitä enemmin tämä vastustus häntä yllytti, ja hillimätön luonteensa puhkesi vaan kovin äkkiä valloilleen.

-- Tekisitte paremmin, herra Berkow, ettette tuolla tavoin suorittaisi asiata, sanoi hän uhaten. Meitä on kaksituhatta ja tehtaat ovat milt'ei meidän vallassamme. Se aika on mennyt, kun annoimme räivätä ja tallata itseämme miten mielenne teki. Me _vaadimme_ nyt oikeuttamme, ja jos emme saa sitä hyvällä, niin otamme sen väkisin.

Herroja puoleksi pisti vihaksi, puoleksi huoletti. He aavistivat kohtausta, joka, Hartosen tunnetun hurjuuden johteesta, kentiesi päättyisi väkinäisyyksillä. Artturi oli käynyt tumman punaiseksi kasvoiltaan; hän astui muutamia askelia edelleen ja seisahtui Ollin eteen.

-- Ennen kaikkia olkaa hyvä ja puhukaa toiseen laatuun, Hartonen, kun mieltänne ilmoitatte isännällenne! Jos tahdotte tulla asiamiehenä täällä vastaanotetuksi ja semmoisena vaatia jonkinlaista yhtävertaisuutta, niin laittakaa niin, että käytättekin itsenne miten semmoisissa keskusteluissa sopii, älkääkä lasketelko mitään uhkauksia väkivallasta ja kapinasta vasten silmiämme! Te vaaditte kuria ja järjestystä väeltänne ja minä vaadin samaa teiltä. Olkaa siellä ulkona toverienne joukossa vallitsijana niin paljon kuin tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra, ja aion sinä pysyäkin. Ojentakaa itsenne sen mukaan.

Jos ukkonen olisi lyönyt neuvoittelusaliin, se ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta kuin nämä voimakkaat ja kunnioitusta vaikuttavaiset sanat tekivät. Herrat ensimmältä väistyivät, mutta yrittivät sitte asettaumaan suojelevaksi kehäksi nuoren isännän ympärille, joka kuitenkin kädellään hätäilemättä osotti heidät paikoillensa. Molemmat vuorityömiehet katsoa tuijottivat töllistyneenä hänen puoleensa, mutta ei yhteenkään heistä nämä sanat niin kovasti koskeneet kuin Olliin. Hän oli muuttunut kalmanvaaleaksi. Puoleksi kumartuneena seisoi hän siinä, tutisevin huulin ja silmät pullistuneena juurikuin olisi hän kykenemätön tajuamaan, mitä kumminkin näki ja kuuli. Sitte näytti hän yht'äkkiä huomaavan, kuinka mahdottomasti hän oli erehtynyt tämän miehen suhteen, kun muutamia päiviä sitä ennen oli väittänyt, ettei sitä kävisikään mihinkään lukuun ottaminen, ja nyt näki leimauksen hänen silmissään välähtävän väkevästi. Kuin suuttunut jalopeura oli hän hyökäämäisillään; mutta samoin kuin jalopeuraa hillitsee nyt häntäkin voimakas silmäys, joka kirkkaana lujana ja levollisena kohtasi häntä. Artturi oli järkähtämättä seisonut paikallaan, hän oli ainoastaan luonut silmänsä auki täysikookkaiksi, ja tällä silmäyksellä valloitti hän päälle yrittävän raivon pysymään rajoissaan. Ainoastaan muutamia sekuntia kesti tätä keskinäistä silmäelemistä, ja heidän välinsä oli ratkaistuna. Verkalleen aukeni Ollin nyrkki; verkalleen katosi hurja uhka hänen kasvoistaan ja silmät alenivat lattiata kohti. Hän oli nuoressa isännässä tavannut vertaisensa, ehkäpä väkevämpänsäkin ja -- hän nöyristyi hänen edessään.

Artturi astui takaisin. Äänensä oli taas kylmä ja levollinen, kun jatkoi:

-- Sanokaa nyt kumppaleillenne, mihinkä voin myöntyä ja mitä minun täytyy kieltää! Sanokaa myöskin, etten peruuta ainoatakaan sanaa, minkä olen puhunut. Tällä kertaa minulla ei ole muuta teille sanomista.

-- Noh, mitäpä siis; Ollin ääni kuului sortuneelta, milt'ei sisällisen vihan tukehtuneelta. -- Sitte julistan teille tehtaidenne kaikkein työmiesten nimessä, että nämä tehtaat huomispäivästä alkain lakkaavat käymästä.

-- Hyvä se! Siihen olen tytyväinen. Mutta nyt varoitan minä teitä vielä kerran, Hartonen, kaikista ajattelemattomista yrityksistä. Teillä sanotaan olevan rajaton valta kumppalienne joukossa. Pitäkää siis siitäkin huoli, että rauha ja järjestys voimassa pidetään, älkääkä luulko, että säikäytätte minua häiritsevillä hankkeilla! Minä ja virkamieheni tahdomme tehdä kaikki mitä voimme välttääksemme kaikkia riitoja, mutta jos meitä niihin pakoitetaan, niin meidän on ryhtyminen toimiin ja puuhiin niitä vastaan, ja hätätilassa käytän isäntävaltaani. Säästäkää sekä minua että itseänne siitä!

Olli kääntyi mennäksensä pois, mutta jäähyvästisilmäyksensä vihaan ja raivoon sekaantui toinen, vielä syvällisempi intotuli, jota ei kukaan liene aavistanut, mutta joka väkevästi rasitti tämän hurjan ja kiihkoisen miehen rintaa. Hän oli niin kauan ylenkatsonut "vennokasta" ja riemuinnut siinä ajatuksessa, että tätä vennokasta -- joku toinenkin ylenkatsoisi. Jos hän tämän toisen edessä ilmaantuisi semmoisena kuin nyt tässä, silloin olisi ylenkatse loppunsa saanut, ja nuo suuret, ruskeat silmät, jotka olivat hänen hillinneet, voisivat siltä toiselta ansaita jotakin muuta kuin vihaa ja vastenmielisyyttä. Syvä kalpeus, mikä nuhteiden saatua peitti nuoren vuorityömiehen kasvot, kävi yhä syvemmäksi hänen pois kääntyessään.

Saammehan nähdä, kuka kauemmin kestää. Siksi onnea vaan!

-- Hän meni molempine kumppalineen, mutta jälkimäisten kasvoista voi huomata, että vastikään päättynyt keskustelu oli vaikuttanut heihin aivan toisin kuin heidän johtajaansa. Puoleksi arasti, puoleksi kunnioittavasti katsahtivat he takaisin nuoren isännän puoleen, ja heidän käytöksessään oli jotakin vitkailevaista ja epäröitsevää, heidän sieltä erotessa.

Artturin tarkastava silmä seurasi heitä ja hän kääntyi nyt herrain puoleen.

-- Tuossa on meillä jo kaksi, jotka seuraavat häntä vaan puolittain! Toivon useimpain malttavan mielensä aikaa saaden; tätä nykyä, hyvät herrat, meidän täytyy mukautua välttämättömyyteen ja antaa tehtaiden istua. Arvaan kyllä vaaran, mikä tässä etäisessä tienoossa uhkaa meitä kahdeltatuhannelta ihmiseltä, joilla on Hartonen johtajana; mutta minä olen päättänyt pitää puoltani eikä peräytyä, siksikuin asia on ratkaistu. Tietysti se on teidän vapaassa tahdossanne, tahdotteko tässä seurata minua. Koska te lähes jokainen olette päätöstäni vastaan, niin tietysti en tahdo pakoittaa päällenne sen seurauksia, vaan tahdon kernaasti laskea jokaisen täältä erilleen, joka ehkä katsoo jonkun ajan poissaolon tehtaista välttämättömäksi.

Yleinen innokas kieltäyminen oli vastauksena tähän ehdoitukseen. Kaikki herrat tunkeilivat miltei suuremmalla innolla nuoren isännänsä ympärille, vakuuttamaan häntä, ettei yksikään luopuisi paikaltaan. Yksin hämmästyneellä Wilpposellakin näytti yht'äkkiä olevan oikea jalopeuran rohkeus, niin tarmokkaasti yhdistyi hän samaan päätökseen. Artturi hengähti syvästi.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat! Iltapäivällä puhelemme enemmän ja sovimme töistä ja toimista, joihin on ryhdyttävä; tällä kertaa täytyy minun jättää teidät. Teitä, herra Sihvonen, odotan tunnin perästä sinne työhuoneeseni -- vielä kerran, minä kiitän teitä kaikkia!

Vasta hänen mentyänsä ja oven suljettua, puhkesivat kaikki ne hämmästyksen, mieltymyksen ja huolen liikutukset sanoiksi, jotka hänen läsnä-olonsa tähän asti oli pidättänyt.

-- Minä vapisen joka jäsenessäni; sanoi Wilpponen, kun nyt, ajattelematta päällysmiestensä läsnä-oloa, heittäysi tuolille; mutta äskeinen seikka näytti tehneen lopun kaikista tavallisista käytöksistä. -- Taivaallinen Jumala, minkälainen kohtaus! Jo luulin Hartosen, tuon hurjan ihmisen, hyökkäävän hänen päällensä; mutta semmoiset silmäykset, semmoinen puheen laatu -- kuka sitä olisi nuoresta herrasta aavistanut!

Hän oli kovin tuikea, ylen tuikea! moitti Sihvonen; mutta tässä hänen moitteessaankin ja epäilevässä päänpuistelussaan oli kokonaan toinen luonto, kuin ennen Artturista virkatuissa sanoissa oli ollut. -- Hän puhui aivan niinkuin hänellä vielä olisi miljoonia komennettavina, eikä niinkuin tehtaiden käynti olisi hänellä hengen kysymyksenä. Isänsä olisikin tässä ylpeyttään katsomatta ehdottomasti antanut perään, sillä se olisi ollut ainoa keino asiainsa pelastamiseksi ja omaa kunniatansa ja isännän arvoaan hän ei pannut kysymykseen. Pojalla näkyy olevan toinen mieli; mutta ne sanat, joita sopi käyttää vuosi tätä ennen, eivät nyt kelpaa. Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi eikä noin jyrkkä puheissaan, niin hänellä aina olisi ollut tilaa mieltänsä muuttaa jos --

-- Männikköön turhine pelkoinenne! keskeytti hänen yli-insinööri kiivaasti. Suokaa anteeksi, Herra Sihvonen, että käyn rajuksi; mutta näkyypä, että olette konttoorissa työskennelleet, ettekä työmieslaumoja johtaneet. Hän on arvannut juuri oikean nuotin, hän on vaikuttanut heissä kunnioitusta, ja tämmöisissä tapauksissa siinä on kaikki. Ystävällisen puhuttelemisen he olisivat katsoneet heikkoudeksi, ylhäisen maltillisuuden ylpeydeksi. Heidän omaa kieltänsä: joko -- taikka, täytyy heidän kanssansa puhua, ja sen ymmärtää herra Berkow paremmin kuin kukaan muu; sen kyllä näitte Hartosesta.

-- Pelkään vaan, että hän, oli miten oli, arvaa edessämme olevan taistelun kovin helpoksi, sanoi tirehtööri vakaisesti. Omin päinsä olisivat työmiehemme tyytyneet siihen, mitä hän myöntää, mutta Hartosen johdattavina he eivät sitä tee. Hän ei rupea mihinkään sopimukseen. Mutta herra on oikeassa, hän on mennyt suostumuksissa ainakin rajojen äärille; etemmä meneminen olisi hänen itsensä, asemansa ja meidän kaikkein alttiiksi panemista!

Nyt he kaikki yhtä rintaa puhuivat "herrasta", niinkuin tämä ylimys-nimitys seuraisi itsestänsä. Muutamissa tunneissa oli Artturi sen valloittanut; nyt ei enään näyttänyt muuta nimitystä heidän isännelleen löytyvänkään. Tottapa lienehän näyttänyt itsensä valtijana.

Ne kolme asiamiestä olivat lähteneet huoneesta ja menivät nyt tehtaita kohden. Olli ei virkannut sanaakaan, mutta Lauri sanoi puoli-ääneen:

-- Väitithän kerta, että jos joku ajallansa näyttäisi ikeniään ja ajallansa lausuisi meille oikeat sanat, niin -- mutta kuulepas, Olli, minä luulen hänen tuolla ylhäällä sen ymmärtävän!

Olli ei vastannut, hän katsahti ylös akkunoihin ja ukonpilvi peitti hänen otsansa.

-- Tämäpä siis olikin se, joka piili hänen silmissään, kun aina näyttivät niin uneliailta, ikäänkuin hän ei olisi kelvannut mihinkään muuhun maailmassa kuin nukkumaan! jupisi hän hammasta purren. "Niinkauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra!" Luulenpa tosiaankin hänellä olevan siihen luonnonlahjaa.

He kohtasivat nyt joukon vuorityömiehiä, Ollin väkeä, jotka eivät olleet menneet kaivokseen ja nyt piirittivät nämä kolme asiamiestä hätäisillä kysymyksillä.

-- Antakaa Ollin kertoa se teille! sanoi Lauri kuivasti.

-- Luulen, ettemme olekaan oikeata miestä tavanneet; hän ei aiokaan mihinkään suostua.

-- Eikö? -- Vuorityömiehet näyttivät kaikki pettyneen. Toista vastausta olivat he toki odottaneet. Muutamia huutoja ja uhkauksia nuorta isäntää vastaan, jonka nimeä useita kertoja halveksimalle mainittiin, joutuivat kuuluviin.

-- Vaiti! ärjäisi Olli heille. Te ette tunne häntä semmoiseksi, kuin me nyt olemme hänen nähneet. Ajattelinpa, että nyt niin helposti pääsisimme voitolle, kun isä on poissa; mutta kaikki olemme erehtyneet pojan suhteen. Hänellä on mitä ei yksikään olisi uskonut sillä vennokkaalla olevan, hänellä on tahto! Vakuutan teitä, että se tulee antamaan meille kyllin tekemistä.

* * * * *