Part 9

Sitten hän hyppäsi ratsulleen aitauksen toisessa päässä ja Tristram herra toisessa, ja niin he kohottivat peitsensä ja ryntäsivät vastatusten kuin ukkosen jyrinä, ja suurella voimallaan Tristram herra silloin syöksi Blamor herran ja hänen ratsunsa tantereeseen.

Blamor herra irrottautui nopeasti hevosestaan, paljasti miekkansa ja työnsi kilven eteensä ja käski Tristramin astua alas satulasta.

"Sillä vaikka ratsu ei minua kannattanut, niin luulen sentään maaperän kestävän", hän huusi.

Tristram herra astui maahan ja siinä he sitten ankarasti mittelivät miekkoja, iskien monta rajua iskua, niin että kuninkaat ja ritarit ihmettelivät suuresti. Sillä he taistelivat kuin riivatut, ei koskaan oltu ritarien nähty hurjemmin taistelevan. Blamor herra kävi päälle niin kiivaasti, ettei hän hetkeksikään hellittänyt, ja kaikki ihmettelivät että he jaksoivat pysyä pystyssä. Viimein Tristram herra antoi Blamor herralle sellaisen iskun kypäriin, että hän kaatui kyljelleen, ja Tristram herra seisoi ja katseli häntä.

Kun Blamor herra saattoi puhua, sanoi hän näin:

"Lyonessen herra Tristram, minä pyydän sinua niin totta kuin olet jalo ritari, ja parhain ritari, minkä koskaan olen tavannut, että surmaat minut saman tien; en tahtoisi enää elää, vaikka minusta tehtäisiin koko maailman herra sillä minä tahdon ennemmin kuolla kunnialla, kuin elää häpeällä. Sinun täytyy surmata minut, Tristram herra, taikka muutoin et ikinä voita taisteluasi, sillä minä en koskaan sano tuota vihattua sanaa. Senvuoksi, jos uskallat surmata minut, niin surmaa minut heti, minä pyydän ja rukoilen sinua!"

Kun Tristram herra kuuli hänen puhuvan niin ritarillisesti, niin hän ei tietänyt mitä tehdä hänen suhteensa. Hän mietti asiaa puolelta ja toiselta -- mistä suvusta Blamor herra polveutui ja kuinka hän jo Lancelot herran vuoksi oli kerrassaan haluton häntä surmaamaan. Mutta toisaalta hän ei saattanut valita, vaan antaa Blamor herran voittaa taikka sitten surmata hänet.

Sillä sellainen oli turnajaisten laki.

Niin Tristram meni niiden kuninkaiden luo, jotka olivat tuomareina, ja polvistui heidän eteensä ja pyysi heitä oman kunniansa ja Arthur kuninkaan ja Lancelot herran vuoksi ottamaan tämän asian käsiinsä.

"Sillä, jalot herrat", Tristram virkkoi, "olisi synti ja häpeä, jos noin jalo ritari kuin tuo, joka makaa tuolla tantereella, saisi surmansa, sillä niinkuin olette kuulleet, häpeään hän ei tahdo joutua, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei hän minun kauttani tulisi häpeään eikä surmaansa saisi. Ja mitä tulee siihen kuninkaaseen, jonka puolesta minä taistelen, niin tahdon häneltä pyytää, niin totta kuin olen hänen rehellinen puolustajansa ja rehellinen ritari taistelussa, että hän armahtaisi tuota oivaa ritaria."

"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi Tristramille, "minä annan johtaa itseäni, minne tahdotte, sillä minä tiedän että te olette minun rehellinen ritarini. Ja senvuoksi minä kaikesta sydämestäni tahdon pyytää, että nuo kuninkaat, jotka ovat täällä tuomareina, ottaisivat asian käsiinsä."

Silloin kuninkaat kutsuivat Bleoberis herran luoksensa ja kysyivät hänen mielipidettänsä.

"Herrani", Bleoberis virkkoi, "vaikka veljeni on lyöty, ja asevoimalla lannistettu, niin uskallan vakuuttaa, että vaikka Tristram herra on voittanut hänen ruumiinsa, niin hän ei ole masentanut hänen rohkeuttansa. Ja, Jumalan kiitos, hän ei ole tänä päivänä joutunut häpeään. Ja ennemmin kuin että hänet saatetaan häpeään, minä pyydän ja rukoilen teitä, että annatte Tristram herran hänet suoraa päätä surmata."

"Niin ei saa tapahtua", kuninkaat sanoivat, "sillä vastustajien puolella sekä Irlannin kuningas että hänen puolustajansa säälivät Blamor herran ritarikuntoa."

"Herrani", Bleoberis sanoi, "minä suostun kaikkeen mitä hyvänsä te tahdotte."

Silloin kuninkaat kutsuivat luokseen Irlannin kuninkaan ja huomasivat että hän oli hyvä ja myöntyväinen. Heidän neuvonsa mukaan Tristram herra ja Bleoberis herra nostivat Blamor herran maasta, ja nuo molemmat veljekset tekivät sovinnon Anguish kuninkaan kanssa ja suutelivat toisiaan ja rupesivat ystäviksi ainiaaksi.

Samoin Blamor herra ja Tristram herra suutelivat toisiaan, ja siinä he vannoivat sellaiset valat, etteivät he ikinä kumpikaan veljeksistä taistelisi Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra vannoi samalla tapaa, ettei hänkään ikinä taistelisi heitä vastaan.

Ja tuon jalon taistelun tähden koko Lancelot herran suku alati rakasti Tristramia.

Sitten Anguish kuningas ja Tristram herra ottivat jäähyväiset ja purjehtivat Irlantiin suuressa riemussa ja jaloutensa loistossa. Kun he saapuivat Irlantiin, niin kuningas teki kautta koko maan tietyksi, kuinka ja millä tapaa Tristram herra oli häntä auttanut, ja kuningatar ja kaikki, jotka siellä olivat, osoittivat Tristramille niin suurta kunniaa kuin vain voivat.

Mutta Kauniin Iseultin riemua Tristram herran saapuessa ei kieli saata kertoa, sillä kaikista maallisista miehistä hän rakasti Tristramia enimmän.

Taikajuoma.

Silloin yhtenä päivänä Anguish kuningas kysyi Tristramilta, miksei tämä pyytänyt lahjaansa, sillä mitä hän kerran oli luvannut Tristramille, sen hän myös aivan varmaan saisi.

"Herra", Tristram sanoi, "nyt on aika anoa, että annatte minulle Kauniin Iseultin, tyttärenne, ei minulle itselleni, vaan enolleni Markille, joka on saapa hänet puolisokseen, sillä niin minä olen hänelle luvannut."

"Voi", kuningas virkkoi, "mieluisempaa kuin kaikkien maitteni omistaminen, olisi minulle että te itse hänet naisitte."

"Herra, jos minä niin tekisin, niin joutuisin ainiaaksi häpeään tässä maailmassa ja lupaukseni rikkojaksi. Senvuoksi", Tristram herra sanoi, "minä pyydän teitä pitämään lupauksenne, jonka minulle annoitte. Sillä tämä on toivoni -- että annatte minulle Kauniin Iseultin viedäkseni hänet Cornwalliin enolleni Mark kuninkaalle avioksi."

"Silloin", Anguish kuningas sanoi, "te saatte hänet mukaanne tehdäksenne hänen suhteensa mitä tahdotte, se on, jos te suvaitsette naida hänet itse, niin se olisi minulle kaikista mieluisinta; ja jos te tahdotte antaa hänet enollenne Mark kuninkaalle, niin voitte sen tehdä, jos hyväksi näette."

Niin Kaunis Iseult valmistettiin matkalle lähteäkseen Tristram herran kera, ja Bragwaine neiti lähti hänen kanssaan hänen ylikamarirouvakseen ja monta muuta ladyä.

Ennenkuin he lähtivät, antoi kuningatar, Iseultin äiti, Bragwaine neidille ja Gouvernailille, Tristram herran seuralaiselle, taikajuoman ja pani heidän sydämellensä että sinä päivänä kuin Mark kuningas nai, heidän tuli antaa se juoma hänelle, niin että Mark kuningas joisi Kauniin Iseultin maljan. "Ja silloin", kuningatar sanoi, "minä takaan että he molemmat rakastavat toisiansa koko elämänsä ajan."

Niin juoma annettiin Bragwaine neidolle ja Gouvernailille, ja heti senjälkeen Tristram herra lähti Kauniin Iseultin kera merelle.

Silloin tapahtui, kun he olivat hytissään, että heitä alkoi janottaa, ja he näkivät lähellään pienen kultaisen maljan ja väristä ja mausta päättäen siinä näytti olevan jaloa viiniä. Tristram herra otti maljan käteensä ja sanoi:

"Iseult neito, tässä on parasta juotavaa mitä milloinkaan olette juonut, jota Bragwaine, teidän kamarineitonne, ja minun palvelijani Gouvernail ovat säästäneet itseänsä varten."

Silloin he nauroivat ja pitivät hauskaa ja joivat kumpikin toistensa maljat viattomasti ilakoiden. Eivätkä he mielestään olleet koskaan elämässään juoneet niin hyvää ja suloista juomaa.

Mutta kun he olivat juoneet sen taikajuoman, niin he rakastivat toisiaan niin suuresti, ettei heidän rakkautensa koskaan senjälkeen haihtunut, ei onnessa eikä onnettomuudessa.

Ja tällä tapaa rakkaus ensiksi syttyi Tristram herran ja Kauniin Iseultin välille, joka rakkaus ei koskaan haihtunut koko heidän elämänsä aikana.

Niin he purjehtivat edelleen, kunnes sattumalta tulivat lähelle erästä linnaa, ja sinne he pysähtyivät lepäämään, ajatellen että siellä saisivat hyvän asunnon. Mutta heti kun he olivat tulleet sisälle linnaan, otettiin heidät vangiksi, sillä sen linnan tapa oli sellainen, että kuka hyvänsä ratsasti siitä ohi ja kuljetti ladyä mukanaan, niin hänen täytyi taistella linnan herran kanssa, jonka nimi oli Brennor. Ja jos Brennor voitti taistelun, niin hän pisti kuoliaaksi sen muukalaisen ritarin ja hänen ladynsä, keitä hyvänsä he olivatkin. Mutta jos vieras ritari voitti taistelun, niin Brennor herran ja hänen ladynsä tuli molempien kuolla.

Tämä oli monta talvea ollut tapana, ja senvuoksi linnaa nimitettiin "Itkujen linnaksi."

Kun Tristram herra ja Iseult olivat vankilassa, niin muuan ritari ja lady tulivat heitä lohduttamaan.

"Minä ihmettelen", Tristram sanoi, "mikä siihen on syynä, että tämän linnan lordi pitää meitä vankeudessa. Sellaista ei ole ollut tapana missään kunniallisessa paikassa, missä minä olen ollut, että kun ritari ja lady pyytävät suojaa, niin isäntä ottaa heidät vastaan ja sitten tappaa ne, jotka ovat hänen vierainaan."

Ritari kertoi silloin Tristram herralle, että se oli sen linnan vanha tapa, että kun sinne tuli joku ritari, niin hänen täytyi taistella linnan lordin kanssa, ja sen joka oli heikompi, täytyi menettää päänsä. Ja kun se oli tehty, niin jos hänen ladynsä, jonka hän oli tuonut mukanaan, oli vähemmän kaunis kuin linnan lordin vaimo, niin silloin hänen piti menettää päänsä; ja jos vieraan ritarin lady huomattiin ihanammaksi kuin linnan lady, niin silloin linnan ladyn täytyi menettää päänsä.

"Vai niin", Tristram herra virkkoi, "sepä on ruma ja häpeällinen tapa. Mutta yksi etu minulla on", hän lisäsi. "Minulla on lady, joka on kylliksi kaunis, kauniimpaa en koskaan ole nähnyt koko elämäni aikana, enkä minä pelkää, että hän kauneuden puutteesta menettää päänsä. Ja ennemmin kuin menettäisin pääni minä tahdon siitä taistella avonaisella tantereella. Senvuoksi, herra ritari, minä pyydän teitä sanomaan herrallenne, että minä ladyineni olen huomenna valmis taisteluun, jos niin on että minä saan ratsuni ja varukseni."

"Herra", ritari sanoi, "minä takaan, että teidän toivomuksenne on toteutuva. Levätkää ja katsokaa, että olette ajoissa ylhäällä, sillä teiltä ei ole puuttuva mitään, mikä tarpeellista on."

Varhain aamulla sama ritari tuli taas Tristram herran luokse ja nouti hänet ja Kauniin Iseultin pois vankeudesta, ja toi hänelle hänen oman ratsunsa ja varukset ja käski hänen valmistautua taisteluun, sillä kaikki sen lordikunnan kansa oli valmiina katselemaan tuomiota ja taistelua.

Silloin tuli Brennor herra, Itkujen linnan lordi, taluttaen kädestä ladyänsä, jonka kasvot oli peitetty, ja hän kysyi Tristram herralta, missä hänen ladynsä oli. Sillä sen heistä, joka oli vähemmän kaunis, täytyi menettää päänsä.

"Herra", Tristram sanoi, "tämä on raaka ja hirvittävä tapa, ja ennemmin kuin antaisin ladyni menettää päänsä, menettäisin mieluummin omani."

"Ei, ei", sanoi Brennor herra, "ensiksi on ladyjä näytettävä yhdessä, ja toisen tulee saada tuomionsa."

"Ei, minä en sitä tahdo", Tristram herra sanoi, "sillä täällä ei ole ketään, jotka voisivat oikeudenmukaisesti tuomita. Mutta en minä epäilekään, ettei minun ladyni ole kauniimpi kuin sinun, ja sen minä tahdon osoittaa ja todeksi näyttää kädelläni. Ja jos joku sanoo vastaan, olkoon ken hyvänsä, niin minä näytän sen toteen hänen päänsä kautta."

Ja samassa Tristram herra näytti Kauniin Iseultin ja käänsi hänet kolmasti ympäri pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Ja Brennor herra teki samoin ladylleen. Mutta kun Brennor näki Kauniin Iseultin, niin hän ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt suloisempaa ladyä. Ja kaikki kansa joka oli siellä läsnä, lausui sen tuomion, että Kaunis Iseult oli kaikkein ihanin.

"Totisesti", Brennor sanoi, "sinun ladysi on kauniimpi kuin minun, ja senvuoksi minä kovasti kadun. Nyt täytyy minun ladyni kuolla, ja sitten ei ole epäilemistäkään että minä lyön sinut ja nain sinun ladysi."

"Sinun pitää saaman hänet niin kalliilla hinnalla, kuin koskaan kenkään ritari on ladyn saanut", Tristram herra sanoi.

Sitten he ottivat ratsunsa ja syöksyivät yhteen kuin ukkosen jyrinä, ja sillä tapaa he taistelivat hurjasti iskien toinen toistaan lähemmäs kahden tunnin ajan, ja molemmat haavoittuivat vaikeasti. Mutta viimein Tristram herra syöksi Brennor herran suinpäin maahan ja tappoi hänet, ja se oli sen julman ja jumalattoman ritarin loppu.

Senjälkeen kokoontui kaikki kansa, joka kuului linnaan, Tristramin luo ja kunnioitti häntä herranansa ja pyysi häntä jäämään sinne vähäksi aikaa poistaakseen tuon ilkeän tavan. Ja siihen Tristram herra suostui.

Morgan le Fayn juomasarvi.

Kun he olivat saattaneet asiat oikein päin Itkujen linnassa, niin Tristram herra ja Kaunis Iseult lähtivät taas merelle, ja tulivat Cornwalliin, jossa kaikki paroonit olivat heitä vastassa. Ja Mark kuningas ja Kaunis Iseult naitettiin komeasti ja suurella loistolla.

Mutta sen taikajuoman tähden, jonka he olivat juoneet, Tristram herra ja Kaunis Iseult yhä rakastivat hellästi toisiaan, ja kaiken elämänsä ajan Tristram herra pysyi Iseult kuningattaren uskollisena ritarina ja aina valmiina tekemään hänen laillista palvelustaan.

Kerran kun Kauniin Iseultin vanha vihamies, saraseeniritari Palamides vei hänet pois, eikä kukaan muu Markin hovissa ollut kylliksi voimakas häntä pelastamaan, niin Tristram herra ratsasti heidän peräänsä ja vapautti Kauniin Iseultin linnasta, jonne hänet oli suljettu vankeuteen, ja olisi tappanut Palamides herran, jollei Kaunis Iseult olisi pyytänyt häntä säästämään tämän henkeä. Sillä Palamides herra ei ollut kääntynyt kristinuskoon, ja Kaunis Iseult ei tahtonut että hän kuolisi saraseenina. Kauniin Iseultin tähden Tristram lakkasi taistelemasta, ja sen sijaan että hänet olisi tapettu, Palamides herra käskettiin lähtemään maasta, minkä hän tekikin, vaikka kovin vastoin tahtoansa.

Kun tuo pakanaritari oli sangen raskaalla mielellä lähtenyt, niin Tristram otti kuningattaren ja vei hänet takaisin Mark kuninkaalle, ja suuri oli siellä ilo ja riemu kuningattaren takaisin tulosta. Ketäpä silloin pidettiin hyvänä, jollei Tristram herraa! Sillä tapaa ison aikaa kaikki oli pelkkää iloa ja riemua.

Mutta Mark kuninkaan hovissa oli muuan Tristram herran läheinen serkku, nimeltä Andred herra, ilkeä ja häijy mies. Hän kadehti ja vihasi Tristram herraa, koska tämä viimemainittu oli niin uljas ja jalo ritari, että jokainen häntä rakasti. Andred herra ei uskaltanut julkisesti riidellä hänen kanssaan, mutta hän väijyi ja vaani häntä alinomaa saadakseen hänet kiinni jostain salaisesta hairahduksesta, niin että hän saattaisi panetella häntä hänen enolleen. Ja Mark kuningas oli liiankin halukas uskomaan Tristramista kaikkea pahaa, sillä hän oli mustasukkainen sisarenpojalleen eikä ollut unhoittanut sitä vanhaa vihaa, jota hän kantoi häntä vastaan.

Niin tapahtui eräänä päivänä, että Tristram herra puheli Iseult kuningattaren kanssa, ja Andred herra huomasi heidät, ja toivoen saavansa vahinkoa aikaan hän meni ja kertoi sen kuninkaalle. Silloin Mark kuningas tuli kauheasti raivoissaan, miekka kädessä, ja kutsui Tristramia "kavalaksi petturiksi" ja olisi lyönyt hänet siinä paikassa kuoliaaksi. Mutta Tristram oli liian lähellä ja väisti miekan ja tempasi sen kuninkaan kädestä.

"Missä ovat minun ritarini ja minun mieheni?" kuningas sanoi. "Minä käsken teitä tappamaan tuon petturin!"

Mutta ei yksikään heistä liikahtanut.

Kun Tristram herra näki ettei yksikään noussut häntä vastaan, niin hän oli iskevinään kuningasta miekalla, jonka tähden Mark pakeni. Silloin Tristram meni pois ja asesti itsensä ja ottaen ratsunsa ja miehensä hän lähti metsään.

Mark kuningas lähetti monta ritaria hänen peräänsä, mutta Tristram herra tappoi kaksi ja haavoitti vielä enemmän, eikä yksikään heistä voinut voittaa häntä. Silloin Mark kuningas kutsui neuvoskuntansa kokoon ja kysyi parooneiltaan neuvoa, mitä olisi paras tehdä Tristram herran suhteen.

"Herra", paroonit sanoivat, ja varsinkin Dinas herra, hovimestari, "me neuvomme teitä haetuttamaan Tristram herran metsästä, sillä me tahtoisimme saada teidän tietoonne, että moni mies menee Tristram herran puolelle, jos häntä kovin ahdistetaan. Teidän tulee tietää, herra, että Tristramia pidetään voittamattomana ja verrattomana kaikkien kristittyjen ritarien joukossa, ja voimassa ja rohkeudessa ei ole ketään hänen kaltaistaan, jollei ehkä Järven herra Lancelot. Jos hän lähtee teidän hovistanne ja menee Arthur kuninkaan hoviin, niin, huomatkaa tarkoin, hän löytää sieltä sellaisia ystäviä, että vähät hän välittää teidän ilkeydestänne. Sentähden, herra, me neuvomme teitä ottamaan hänet suosioonne."

"Suostun mielelläni siihen, että häntä lähetetään hakemaan, että meistä taas tulisi ystävät", kuningas sanoi.

Silloin paroonit lähettivät hakemaan Tristramia varman suojelussaattueen turvissa. Kun ritari palasi hoviin, niin hänet lausuttiin tervetulleeksi; ei puhuttu mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ja pantiin toimeen urheiluja ja huvituksia; kuningas ja kuningatar menivät metsästämään ja Tristram meni heidän mukaansa.

Siihen aikaan Morgan le Fay, tuo Arthur kuninkaan häijy sisar, lähetti lahjan veljelleen. Se oli kaunis, kullalla kirjaeltu juomasarvi ja sillä luultiin olevan jokin taikavoima, niin että ei kukaan lady eikä aatelisnainen voinut siitä juoda, jollei hän uskollisesti rakastanut miestänsä; jollei hän rakastanut miestänsä, niin silloin kaikki juoma läikähti maahan. Koska Morgan le Fay vihasi Guinevere kuningatarta, niin hän oli lähettänyt tämän maljan Arthur kuninkaalle, toivoen saavansa ilkeillä taikakeinoillaan jotain pahaa aikaan.

Lähettiläs, joka kantoi sarvea, sattui kohtaamaan erään Mark kuninkaan ritarin, Lamorak herran, jonka Tristram herra oli äskettäin kaatanut jossain turnajaisissa ja joka halusi saada kostaa. Kun hän tunsi Mark kuninkaan vihan Tristram herraa kohtaan ja hänen kateutensa sen vuoksi että kaikki Tristramia rakastivat, niin Lamorak herran mielestä oli oiva tuuma anastaa sarvi ja lähettää se Mark kuninkaalle ja saada hänet koettamaan sitä keinoa Iseult kuningattaren suhteen. Hän uhkasi tappaa lähettilään, jollei tämä tottelisi hänen käskyänsä, ja noiduttu sarvi annettiin senvuoksi Mark kuninkaalle.

Kuningas pani Iseult kuningattaren juomaan siitä, ja samoin sata hovin ladyä, ja vain neljä heistä saattoi juoda maahan läikäyttämättä. Silloin tuo julma kuningas vannoi raivoissaan sellaisen valan, että Iseult ja kaikki toiset ladyt piti poltettaman kuoliaaksi.

Mutta paroonit kokoontuivat yhteen ja sanoivat suoraan, etteivät he salli polttaa noita ladyjä noituudella tehdyn juomasarven takia, jonka oli lähettänyt ilkein velhonainen mitä maa päällään kantoi. Sillä tuo sarvi ei tehnyt suinkaan mitään hyvää, vaan sai alinomaan aikaan riitaa ja toraa, ja koko ikänsä Morgan le Fay oli ollut kaikkien rehellisten ja hyvänsuopain ihmisten vihollinen. Ja monet ritarit vakuuttivat, että jos he vain koskaan kohtaisivat Morgan le Fayn, niin he osoittaisivat hänelle kaikkea muuta kuin kohteliaisuutta.

Tristram herrakin oli hyvin suutuksissaan siitä että Lamorak herra oli lähettänyt sarven Mark kuninkaalle, sillä hän arvasi että sillä oli aiottu tuottaa hänelle ikävyyksiä.

Brittanyn Iseult.

Andred herra oli sillävälin yhä varuillaan ja odotti, kuinka hän voisi yllättää Tristram herran, ja viimein sopiva tilaisuus tulikin. Eräänä päivänä hän karkasi kahdentoista ritarin kera äkkiarvaamatta Tristram herran kimppuun ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa. Mark kuninkaan suostumuksella Tristram sitten vietiin pieneen rantakalliolla olevaan kappeliin kuulemaan tuomiotansa, ja hänet kuljetettiin sinne sidottuna neljänkymmenen ritarin keskellä.

Kun Tristram herra näki, ettei ollut pakenemisen mahdollisuutta, vaan että hänen täytyisi kuolla, niin hän sanoi:

"Jalot lordit, muistakaa mitä minä olen tehnyt Cornwallin maalle, ja missä vaarassa minä olen ollut teidän kaikkien hyväksenne. Sillä siihen aikaan, kun minä taistelin Marhaus herraa vastaan Cornwallin veron maksun tähden, kun te kaikki kieltäydyitte rupeamasta taisteluun hänen kanssaan, minulle luvattiin parempi palkinto. Senvuoksi, niin totta kuin te olette rehellisiä ritareita, älkää antako minun näin häpeällisesti kuolla, sillä se on häpeäksi koko ritarisäädylle, että minua näin kohdellaan. Sillä minä uskallan sanoa, etten vielä koskaan ole tavannut ketään ritaria, jonka arvoinen en olisi ollut, tai parempikin."

"Hyi häpeä sinä katala petturi kerskattuinesi", huusi Andred herra. "Sillä kaikesta ylvästelyistäsi huolimatta sinun pitää tänä päivänä kuoleman."

"Andred, Andred", Tristram herra sanoi, "sinun pitäisi olla minun sukulaiseni, ja nyt sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin vihollinen! Mutta jollei meitä olisi muita kuin sinä ja minä, niin sinä et minua saisi surmatuksi."

"En!" virkkoi Andred herra, ja samassa hän tempaisi miekkansa ja aikoi lyödä Tristramin kuoliaaksi.

Kun Tristram herra näki tuon uhkaavan liikkeen, niin hän katsoi molempia käsiään, jotka olivat lujasti sidotut kahteen ritariin, ja äkkiä hän vetäisi ne itseänsä kohden ja kiskaisi ne irti. Sitten hän hypähti Andred serkkunsa luo ja tempaisi miekan hänen kädestään ja paiskasi hänet maahan. Ja niin hän taisteli, kunnes hän oli tappanut kymmenen ritaria. Sitten hän meni sisälle kappeliin ja puolusti sitä uljaasti.

Mutta huuto ja kiljuna oli suuri, ja joukottain kansaa -- toista sataa -- virtaili Andred herran luo. Kun Tristram herra näki kansajoukon lähestyvän, niin hän muisti olevansa ilman aseita, ja hän pani kiinni kappelin oven ja katkaisi ikkunan rautatangot, ja niin hän hyppäsi alas ja putosi merestä kohoavalle karikolle. Ja silloin ei Andred herra eikä kukaan hänen tovereistaan päässyt häneen käsiksi.

Sillä välin Gouvernail ja kaksi Tristram herran miestä olivat isäntäänsä hakemassa. Kun he kuulivat että hän oli päässyt pakoon, niin he iloitsivat suuresti, ja karikolta he hänet löysivät ja nostivat ylös.

Tristram kysyi, missä kaunis Iseult oli, sillä hän luuli että Andred herran joukko oli vienyt hänet pois. Mutta Gounernail vastasi, että kuningatar oli pantu pieneen hirveään hökkeliin, joka oli rakennettu erilleen sairaita varten ja oli vaarallisen tartunnan pesä.

"Voi", Tristram herra sanoi, "se on kurja paikka sellaisen ladyn oltavaksi, ja jos vain on minun vallassani niin hän ei ole siellä kauan oleva." Ja niin hän meni miehinensä ja nouti pois Iseult kuningattaren ja vei hänet metsään kauniiseen kartanoon, ja sinne Iseult jäi oleskelemaan, sillä häntä peloitti palata puolisonsa Mark kuninkaan luo.

Eräänä päivänä Tristram herra meni metsään hiukan urheilemaan, ja niin tapahtui että hän vaipui siellä uneen. Ja muuan mies, jonka veljen Tristram jonkun aikaa sitten oli surmannut, tuli sitä tietä, ja kun hän näki Tristramin nukkuvan, niin hän ampui nuolen hänen olkansa läpitse.

Sillä välin oli kerrottu Mark kuninkaalle, kuinka Tristram herra oli vienyt Iseult kuningattaren pois hökkelistä ja majoittanut hänet kartanoon, ja niin pian kuin kuningas sen kuuli, niin hän tuli sinne monen ritarin kanssa tappamaan Tristram herraa. Mutta hän saapui sinne silloin kun Tristram oli poissa metsässä ja niin hän otti Kauniin Iseultin mukaansa kotia, ja piti häntä sen perästä niin tarkasti teljettynä, ettei Iseult millään vallassaan olevilla keinoilla voinut lähettää sanaakaan Tristramille, eikä Tristram liioin hänelle.

Kun Tristram herra palasi metsästä sinne vanhaan kartanoon, niin hän näki monien hevosten jälkiä ja siitä hän arvasi että hänen ladynsä oli mennyt. Silloin hän kävi sangen surulliseksi ja ison aikaa hän sai kärsiä kovia tuskia, sillä se nuoli, joka häntä oli haavoittanut, oli myrkytetty.

Viimein erään ladyn kautta, joka oli Bragwaine neidin serkku, Iseult kuningatar sai lähetetyksi sanan Tristram herralle. Hän ilmoitti Tristramille, ettei häntä millään keinoin voitu parantaa Cornwallissa. Senvuoksi Iseult pyysi häntä rientämään Brittanyyn Howell kuninkaan luo, ja siellä hän tapaisi tämän tyttären, Valkokätisen Iseultin, ja häneltä Tristram saisi apua.