Part 8

Kun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin varustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin siihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa kerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja onnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa, jossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram istui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei Irlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.

Kun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka oli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä hakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.

"Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä haavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia", Tristram vastasi.

"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi, "teidän pitää saaman tässä maassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan teille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan kuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman parhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä -- kerrassaan jalo mies ja vielä Pyöreän pöydän ritari." Ja hän kertoi Tristramille, kuinka Marhaus oli saanut surmansa.

Tristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin kuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa nimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan "Tramtrist".

Tramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti hänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain parantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän sai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan tuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan maailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan harppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.

Siihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta kuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin ihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja, sillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki, ja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari ja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä Iseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan kristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta Tristramin ja Palamides herran välillä.

Sitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit ja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin "Ketojen ladyksi", ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka hänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli saapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin Englannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.

Eräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle noista turnajaisista.

"Jalo lady", Tristram virkkoi, "minä olen vain heikko ritari ja hiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua hyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä asiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata."

"Oi Tramtrist", Kaunis Iseult virkkoi, "kuinka te ette ottaisi osaa noihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne panemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne tulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon."

"Neiti", Tristram virkkoi, "jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän on koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi tehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin huono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta jos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin sillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise kenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi itsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään. Vähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides herra ehkä saa tietää, kun minä tulen."

"Pankaa parastanne", Kaunis Iseult virkkoi, "minä varustan teille ratsun ja aseet."

"Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon", Tristram herra virkkoi, "minä olen teidän käskettävänänne."

Turnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän voitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki ritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden ja monet nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi." Niin että sinä päivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.

Silloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän ei tahtonut tjostata.

"Herra", Tristram virkkoi, "siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain vamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan", sillä hän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa taisteluun.

Seuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle niinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan "Sadan ritarin kuninkaan" ja Skotlannin kuninkaan.

Kaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja valkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet ulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram ajaa karautti taistelutantereelle.

Heti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä Tristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin Tristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.

Silloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli kaatunut, toiset että "Mustan kilven ritari" oli kaatunut. Ja voitte kuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.

Sen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan kaikki väistyivät hänen tieltään.

Palamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin huomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta Tristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides herran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin, sillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan, ennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin, ja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo Tristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen antautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.

Kun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen iskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram pakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista Iseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi aseita eikä sotakoristuksia.

"Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva", Tristram virkkoi.

"Voi", sanoi Palamides, "minä olen iäksi häväisty!" Mutta hän vannoi tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.

Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.

Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.

Lohjennut miekka.

Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala lohjennut terästä.

Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran aivoista.

"Voi", hän huusi tyttärelleen, "hän se on, se petturi ritari, joka surmasi minun veljeni, sinun enosi."

Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä, kuningattaren, julmuuden.

Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se siitä juuri lohjennut.

Kuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi julmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram herraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa työntänyt miekan hänen lävitsensä, joll'ei Tristramin asemies, Hebes herra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen kädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi puolisonsa Anguish kuninkaan luo.

"Voi herrani", hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, "täällä te pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun veljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran."

"Kuka se on? Ja missä hän on?" kuningas virkkoi.

"Herra", kuningatar sanoi, "se on Tramtrist, sama ritari, jonka tyttäreni paransi."

"Voi", kuningas virkkoi, "olen siitä suuresti murheissani, sillä hän on jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella. Mutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin hänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia."

Sitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet aseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.

"Ei, Tramtrist", kuningas virkkoi, "ei sinua hyödytä vaatia minua taisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi mitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa lähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle, kuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä kuningattaren veljen, Marhaus herran."

Silloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan kuningas virkkoi:

"Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte ritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne mukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta minun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun paroonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä kiitän teitä siitä suuresta ystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta hyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle osoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että olette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä minä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi, niin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa. Lisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että joka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne, uskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä, enkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä pyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa jäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta."

"Mielelläni", Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin Iseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.

"Voi jalo ritari", Iseult virkkoi, "suuren surun valtaan minut jätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin suuresti olisin pitänyt." Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.

"Neito", Tristram herra virkkoi, "nyt ilmoitan teille, että nimeni on Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa poika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän ritarinne kaiken elämäni ajan."

"Suuri kiitos", sanoi Kaunis Iseult. "Ja minä lupaan teille, että ensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän luvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän huolii minusta."

Sitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi Tristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti hänet suureen suruun ja murheeseen.

Senjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat, ja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että pienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:

"Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos täällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka kantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja tehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa rikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo tehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana, niin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen vaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan."

Ja he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi tahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista olivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.

Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.

Niin Tristram herra lähti Irlannista ja purjehti pitkin merta ja suotuisa tuuli toi hänet Tintageliin Cornwalliin. Sanoma saapui Mark kuninkaalle, että Tristram oli palannut ja että hän oli parantunut haavoistansa, ja siitä Mark kuningas iloitsi suuresti ja kaikki hänen parooninsa. Tristram jatkoi samaa menoa matkaansa isänsä Meliodas kuninkaan luo, ja kuningas ja kuningatar, hänen äitipuolensa, ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan ja lahjoittivat hänelle paljon maitaan ja aarteitaan.

Viivyttyään jonkun aikaa kotona, Tristram taas jätti isänsä hyvästi ja palasi Cornwalliin Mark kuninkaan hoviin, ja siellä hän ison aikaa eli ilossa ja riemussa, kunnes viimein suuri mustasukkaisuus ja viha rikkoi hänen ja Mark kuninkaan välit, sillä he rakastivat molemmat samaa ladyä.

Eräänä päivänä, kun Tristram oli matkalla tuota ladyä tervehtimään, yht'äkkiä kolme ritaria karkasi hänen kimppuunsa, ja vaikka hän voitti heidät kaikki ja haavoitti heidät vaikeasti, niin hän sentään itsekin sai pahoja vammoja kahakassa.

Mark kuningas oli yksi noista päällekarkaajista, mutta hän ei tahtonut, että se olisi tullut tunnetuksi, ja Tristram herra taas ei ensinkään tiennyt kuninkaan kanssa tapelleensa. Kuninkaan hoviherrat tulivat Tristramia lohduttamaan, kun hän makasi sairaana vuoteessansa, sillä tuo viekas kuningas oli olevinaan suruissansa sisarenpoikansa tähden. Niin kului monta päivää ja viikkoa, ja kaikki näytti olevan unohdettu ja anteeksi annettu.

Mutta koko elinaikanaan ei Mark kuningas enää sen perästä rakastanut Tristramia. Vaikka sanat olivat kauniit, niin rakkautta ei ollut. Kuningas mietti yhä mielessään, kuinka hän saisi sisarenpoikansa pois päiviltä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen piti lähettää Tristram Irlantiin kosimaan Kaunista Iseultia. Sillä Tristram herra oli niin suuresti ylistänyt hänen kauneuttaan ja hyvyyttään, että Mark kuningas sanoi tahtovansa naida neidon ja käski sentähden Tristramin mennä Irlantiin hänen lähettiläänään. Ja kaikkea tätä kuningas suunnitteli siinä tarkoituksessa että Tristram saisi surmansa, sillä hän tunsi Anguish kuninkaan vihamielisyyden.

Mutta kun hänen enonsa sitä halusi, niin Tristram herra ei tahtonut kieltäytyä asiaa toimittamasta, ei niiden vaarojenkaan uhalla, jotka saattoivat häntä kohdata, vaan hän valmistautui lähtemään matkalle niin komeassa asussa kuin ikinä ajatella saattoi.

Hän otti mukaansa jaloimmat ritarit mitä hovista saattoi löytää ja he olivat puetut mitä loistavimpiin ja kallisarvoisimpiin pukuihin, kuten sen ajan tapa oli.

Niin Tristram herra lähti ja laski aavalle merelle kaikkine joukkoineen. Mutta kohta kun he olivat tulleet ulapalle, joutuivat he ankaran myrskyn käsiin, joka ajoi heidät takaisin Englannin rannikolle, ja niin he joutuivat lähelle Camelotia, ja hyvin iloissaan he olivat että hengissä pääsivät rannalle. Kun he olivat nousseet maihin, niin Tristram herra pystytti telttansa Camelotin alueelle ja ripusti kilpensä teltan sivuun.

Juuri siihen aikaan kaksi ritaria, jotka olivat veljekset, Ganisin herra Blamor ja Bleoberis herra, Järven herran Lancelotin serkut, olivat molemmat käskemässä Irlannin kuningasta Anguishia Arthurin hoviin Arthur kuninkaan suosion menettämisen uhalla. Ja jos Irlannin kuningas ei määräpäivänä saapuisi, niin hän menettäisi maansa.

Silloin tapahtui, että tuona määrättynä päivänä ei Arthur kuningas eikä Lancelot herra voineet olla saapuvilla asiaa ratkaisemassa, sillä Arthur kuningas oli Lancelot herran kera Ilojentarhan linnassa. Senvuoksi Arthur kuningas määräsi Carados kuninkaan ja Skotlantilaisten kuninkaan menemään Camelotiin siksi ratkaisupäiväksi, ja kun he olivat siellä, niin Irlannin kuningas Anguish tuli tiedustelemaan mistä häntä syytettiin.

Silloin Ganisin Blamor syytti Irlannin kuningasta petturuudesta, että hän oli kavalasti surmannut englantilaisen ritarin serkun hovissaan Irlannissa.

Anguish kuningas oli suuresti suruissaan ja hämmästynyt tästä syytöksestä. Hän oli tullut Arthur kuninkaan käskemänä eikä tietänyt ennen Camelotiin saapumistaan edes minkä vuoksi hänet sinne oli haettu. Kun hän kuuli mitä Blamor herralla oli sanottavana, niin hän ymmärsi täysin, ettei ollut muuta neuvoa kuin vastata hänelle ritarin tavoin. Sillä siihen aikaan oli tapana, että jos jotakuta oli syytetty petoksesta tai murhasta, niin hänen tuli taistella mies miestä vastaan, taikka sitten hankkia joku toinen ritari taistelemaan edestänsä. Kaikellaisia murhia nimitettiin siihen aikaan "petokseksi".

Anguish kuningas oli aivan allapäin, kun hän sai tietää tuon syytöksen, sillä hän tiesi että Blamor herra oli uljas ritari ja polveutui uljaista ritareista. Tuomarit soivat hänelle kolme päivää aikaa antaakseen vastauksensa. Niin Anguish kuningas lähti asuntoonsa.

Sillävälin Tristram herran ollessa teltassaan Camelotin luona, hänen asemiehensä Gouvernail tuli ja kertoi hänelle kuinka Anguish kuningas oli saapunut sinne Irlannista ja kuinka hän oli joutunut suureen hätään ja kuinka häntä oli syytetty ja vedetty edesvastaukseen murhasta.

"Totisesti", Tristram herra virkkoi, "nuopa ovat parhaita uutisia mitä minä seitsemään viime vuoteen olen saanut, sillä nytpä Irlannin kuningas tarvitsee minun apuani, sillä uskallanpa sanoa, ettei tässä maassa eikä Arthur kuninkaan hovissa ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi antautua taisteluun Blamor herran kanssa. Voittaakseni Irlannin kuninkaan suosion tahdon ruveta taisteluun, ja senvuoksi tulee sinun, Gouvernail, viedä minut kuninkaan luo."

Gouvernail meni siis Anguish kuninkaan luo ja tervehti häntä kauniisti. Kuningas toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi mitä hän halusi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "täällä on lähitienoilla muuan ritari, joka haluaisi puhua teidän kanssanne. Hän käski minun teille ilmoittamaan, että hän tahtoo teitä auttaa."

"Kuka ritari se on?" kuningas kysyi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "Lyonessen herra Tristram se on; palkitakseen teille sitä hyvyyttä, jota osoititte hänelle valtakunnassanne, hän nyt tahtoo teitä auttaa tässä maassa."

"Tule pian kanssani, hyvä mies", kuningas virkkoi, "ja vie minut Tristram herran luo."

Niin Anguish kuningas otti pienen ratsastushevosen ja vain muutamia seuralaisia ja tuli Tristram herran teltalle.

Kun Tristram herra näki kuninkaan, niin hän juoksi häntä vastaan ja tahtoi kannattaa hänen jalustintaan. Mutta kuningas hyppäsi ketterästi ratsunsa selästä ja he syleilivät toisiaan molemmat.

"Minun armollinen herrani", Tristram virkkoi, "suuri kiitos kaikesta hyvyydestänne, jota minulle osoititte kun olin maassanne. Lupasin teille silloin, että teitä auttaisin, koska ikinä vain voisin."

"Jalo ritari", kuningas virkkoi, "nyt teitä kovin tarvitsen. En milloinkaan ole niin kovin kenenkään ritarin apua tarvinnut."

"Kuinka niin, hyvä herrani?" Tristram kysyi.

"Kerron sen teille", kuningas virkkoi. "Minut on vaadittu tulemaan tänne maastani ja minua syytetään erään ritarin kuolemasta, joka oli sukua tuolle uljaalle Lancelot herralle, ja senvuoksi Ganisin herra Blamor, Bleoberis herran veli on vaatinut minua taistelemaan kanssansa, taikka sitten hankkimaan sijastani jonkun toisen ritarin. Ja minä tiedän hyvin että ne, jotka polveutuvat Ban kuninkaan suvusta, niinkuin Lancelot herra ja nuo toiset, ovat ylen jaloja ritareita ja heitä on niin vaikea voittaa taistelussa, etten tiedä ketään heidän kaltaistaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "koska te osoititte minulle niin suurta kunniaa Irlannissa, ja teidän tyttärenne, minun ladyni, Kauniin Iseultin tähden minä tahdon teidän puolestanne taistella, sillä ehdolla että lupaatte minulle kaksi asiaa, että vannotte olevanne oikeassa ja että ette ollut antanut suostumustanne tuon ritarin surmaan. Sitten kun olen taistellut tämän taistelun ja jos Jumala antaa minun onnistua, te saatte antaa minulle palkinnon, mitä hyvänsä kohtuullista teiltä pyydän."

"Totisesti", kuningas virkkoi, "te olette saapa mitä ikinä pyydätte."

Ennemmin kuolema kuin häpeä.

"Antakaa nyt vastauksenne että teidän puolustajanne on valmis", Tristram herra virkkoi Anguish kuninkaalle, "sillä minä ennemmin kuolen tässä ottelussa kuin antaudun armoille."

"Minä en ensinkään epäile teitä", kuningas virkkoi, "en, vaikkapa teidän pitäisi taistella itse Järven Lancelotia vastaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "mitä Lancelot herraan tulee, niin häntä kutsutaan maailman jaloimmaksi ritariksi, ja tietäkää, että hänen sukuaan olevat ritarit ovat jaloja miehiä ja kammovat häpeää. Mitä taas tulee Bleoberis herraan, Blamor herran veljeen, niin hänen kanssaan olen ollut ottelussa ja siksipä, kautta kunniani, saatan sanoa ettei ole häpeä kutsua häntä oivaksi ritariksi."

"Kerrotaan, että Blamor herra on sitä vankempi ritari", Anguish kuningas virkkoi.

"Herra, mitä siihen tulee, niin olkoon vain, minä en kieltäydy taistelemasta hänen kanssaan, vaikka hän olisi paras ritari, joka nykyään kantaa peistä tai kilpeä."

Anguish kuningas lähti Carados kuninkaan ja niiden muiden kuninkaiden luo, jotka silloin olivat tuomareina, ja ilmoitti heille että hän oli löytänyt puolustajan. Silloin lähetettiin kuninkaiden käskystä hakemaan Tristram herraa ja Blamor herraa kuulemaan mitä heidän tuli tehdä.

Kun he saapuivat tuomarien eteen, niin kuninkaat ja ritarit katselivat kovin Tristramia, ja puhelivat keskenään hänestä, koska hän oli lyönyt Marhaus herran, tuon oivan ritarin, ja voittanut turnajaisissa jalon saraseenin, Palamides herran.

Saatuaan määräyksensä taistelijat lähtivät valmistautumaan taisteluun.

Silloin Bleoberis herra virkkoi veljelleen Blamor herralle: "Rakas veli, muista mitä sukua olemme ja mikä mies on Järven Lancelot, emme etäisempiä emmekä lähempiä kuin veljesten lapsia. Ei koskaan ole kenkään meidän suvustamme joutunut häpeään taistelussa -- vaan on ennemmin kärsinyt kuoleman, kuin antautunut häpeään!"

"Veli", Blamor virkkoi. "älä epäile minua, sillä minä en ole koskaan tuottava häpeää suvulleni, vaikkakin tiedän että tuota toista ritaria mainitaan ylen oivalliseksi ritariksi, ja sanotaan että hän on parhaimpia tämän ajan ritareista. Kuitenkaan en ole ikinä tunnustava itseäni voitetuksi, enkä lausuva tuota vihattua sanaa 'antaudun'. Paiskatkoon hän minut vain tantereeseen suurella ritarillisella voimallaan ja väellään, mutta ennen hän saa minut surmata, kuin minä hänen armoillensa antaudun."

"Jumala sinua auttakoon", virkkoi Bleoberis, "sillä sinä tapaat hänessä mahtavimman ritarin, minkä kanssa koskaan olet ollut tekemisissä; minä tunnen hänet, sillä minä olen hänen kanssaan voimiani koetellut."

"Jumala minua auttakoon!" virkkoi Blamor.