Part 7

Kaksi päivää ennen helluntaijuhlaa hän palasi kotia, ja kuningas ja koko hovi riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Kun ne neljä ritaria, joiden kanssa hän oli metsässä taistellut, näkivät hänen tulevan Kay herran varuksissa, niin he heti tunsivat, että hän se heidät oli yhdellä ainoalla peitsellä maahan syössyt, ja he hymyilivät ja naureskelivat kovin keskenään. Ja kaikki ritarit, joita Turquine herra oli pitänyt vankeudessa, saapuivat joukottain kotiin, ja kaikki he ylistivät ja kunnioittivat Lancelot herraa. Kun Gaheris herra kuuli heidän puhuvan, niin hän sanoi: "Minä näin koko taistelun alusta loppuun saakka", ja hän kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka se oli käynyt ja kuinka Turquine herra oli väkevin ritari mitä hän milloinkaan oli nähnyt, Lancelot herraa lukuunottamatta. Ja lähes kuusikymmentä ritaria kantoi siellä Lancelot herralle kiitostansa.

Sitten Kay herra kertoi kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet, kun hän oli joutumaisillaan surman suuhun yön pimeydessä sen kartanon ulkopuolella, jossa Lancelot herra oli yötä; ja kuinka tämä oli käskenyt ritarien antautua Kay herralle eikä itsellensä. Ja siinä nuo ritarit olivat, kaikki kolme, ja kantoivat kiitostansa.

"Ja kautta kunniani", Kay herra virkkoi, "koska Lancelot herra otti minun haarniskani ja jätti minulle omansa, niin minä sain ratsastaa rauhassa, eikä kukaan tahtonut koskea minuun."

Sitten saapuivat myös nuo kolme ritaria, jotka taistelivat pitkällä sillalla Lancelotia vastaan, ja he tahtoivat antautua Kay herralle. Mutta Kay ei ottanut heidän antautumistaan vastaan, vaan sanoi ettei hän koskaan ollut heidän kanssaan taistellut.

"Mutta minä tahdon keventää teidän mieliänne", hän virkkoi; "tuolla on Lancelot herra, joka teidät voitti."

Ja kun he sen kuulivat, niin he riemastuivat.

Sitten Meliot de Logres tuli kotiin ja kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet kuolemasta uhmaamalla ennen tuntemattomia vaaroja ja Vaarojen kappelin ilkeitä taikoja.

Ja kaikki hänen tekonsa tulivat tunnetuiksi, -- kuinka neljä kuningatarta, jotka olivat ilkeitä velhoja, pitivät häntä vankeudessa ja kuinka Bagdemagus kuninkaan tytär hänet pelasti. Samoin kerrottiin kaikki ne aseteot, jotka Lancelot herra oli tehnyt niissä turnajaisissa, joissa taistelivat nuo molemmat kuninkaat, nimittäin Pohjois-Walesin kuningas ja Bagdemagus kuningas.

Niin että siihen aikaan Lancelot herralla oli mainioin nimi kaikkien ritarien joukossa maan päällä, ja sekä ylhäiset että alhaiset pitivät häntä kaikkein suurimmassa kunniassa.

METSÄN RITARI TRISTRAM

Tristramin lapsuus.

"Poika", hän virkkoi, "sun nimes' olkoon surun; Tristram se olkoon mun kuoloni tähden." Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli. Murheeseen mustaan puolison jätti.

Oli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan valtias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan siihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan Markin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä että kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko Englannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas. Monessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki saaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi kuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja lännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme kuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.

Meliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti suuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen onnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli kovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut päästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk'ei tämä koskaan ollut häntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo lady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes hän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon häijyn ladyn vangiksi.

Kun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan tulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja riensi metsään kuningasta etsimään.

Ja siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni poika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki ettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä maailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa minut hänen suosioonsa", hän sanoi kamarirouvallensa, "ja kertokaa hänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka minun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa hänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä maailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää nyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan kärsinyt." Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä laskien: "voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi sinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs mies aikoinasi." Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään, että Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi "Tristram" -- se merkitsee niin paljo kuin: "surussa syntynyt."

Ja sen sanottuaan kuningatar kuoli.

Kamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin hyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle paroonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun he näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että kuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat tappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan herroiksi.

Mutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että useimmat paroonit eivät siihen suostuneet.

Sitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä murehdittiin.

Sillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan vankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas palasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua, mihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli voi kertoa.

Kuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti lapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja hän antoi sille nimeksi "Tristram" -- lapsi, joka on surussa syntynyt.

Seitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen ajan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.

Mutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan Howellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia, ja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat lapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti miten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä hopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen lapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi siitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren oma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää juotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja kuoli äkkiä siihen paikkaan.

Kun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne kuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään aavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan huolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä aikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.

Sattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja kun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä. Mutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän juoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.

Kuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten kuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti kuningatarta kädestä ja virkkoi:

"Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa tämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi." Ja niin sanoessaan hän paljasti miekkansa.

"Voi armoa, herrani", kuningatar huusi, "minä kerron teille kaikki."

Sitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin että hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.

"Vai niin", kuningas virkkoi, "tästä laki teitä rangaiskoon."

Paroonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi, ja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja hänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui Meliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden asian.

"Mielelläni sen teen", kuningas virkkoi.

"Antakaa siis minulle", nuori Tristram sanoi, "äitipuoleni, kuningattaren, henki."

"Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten häntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi saanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta että hän kuolee."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä rukoilen teitä, antakaa hänelle armossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon hänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän korkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen teitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne."

"Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän käsiinne", kuningas virkkoi. "Minä annan hänet teille. Menkää roviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte."

Niin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä kuningattaren kuolemasta.

Pitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä kuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä vaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar koskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan, vaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.

Kuninkaallinen ritari.

Kun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän hankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän lähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja ja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä enemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä ja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa, niin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten Tristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki muut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten hän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia, ja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti ajometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään aatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä menettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten pyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään ajometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa neuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin Tristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka kantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa, sillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet käyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat eroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on jalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.

Tristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja hän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia, niin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen puolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut kuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä ajan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä Tristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.

Pian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että Irlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta Markilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut Irlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä maksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin lähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.

"Sanokaa herrallenne", he virkkoivat, "että jos hän yhä edelleenkin tahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan ritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen ritarin puolustamaan omaa oikeuttamme."

Sen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.

Anguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui luokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu uljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin kuningattaren veli.

"Jalo veli", hän virkkoi, "pyydän että te menisitte Cornwalliin ja taistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille tuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette saapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne."

Marhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä matkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle Tintagelin linnaa.

Mark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas ja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta, sillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella hänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman mainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.

Niin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka päivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron, joka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun ritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti joka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen Cornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle riittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.

Muutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan Arthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen aikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut paroonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se olisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja senvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä vastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella valepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen parooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään Pyöreän pöydän ritaria.

Sillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka Marhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark kuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan puolestansa.

Kun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin, ettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin Marhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan luokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän saisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi lähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.

"Mitä siihen asiaan tulee", Meliodas virkkoi, "niin tiedä, Tristram poikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista ritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa ketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan."

Silloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja pyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi hänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin Tristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän saapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut taistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin minä tahdon taistella Marhaus herran kanssa."

"Kuka te olette ja mistä tulette?" sanoi kuningas.

"Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona teidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin tiedätte."

Mark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan nuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.

"Jalo herra", kuningas virkkoi, "mikä on teidän nimenne ja missä olette syntynyt."

"Herra", hän virkkoi, "Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa minä olen syntynyt."

"Hyvin puhuttu", sanoi kuningas, "ja jos te tahdotte taistella tämän taistelun, niin minä teen teidät ritariksi."

"Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne", Tristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.

Marhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin, joka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. "Hyvä on", hän sanoi sanansaattajalle, "mutta sanokaa Mark kuninkaalle, että minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole kuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika, taikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta."

Mark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä Marhaus herra oli sanonut.

"Ilmoittakaa hänelle", Tristram virkkoi, "että minä olen sekä isän että äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen Meliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne, Elizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni."

"Oi, armas sisarenpoikani", Meliodas kuningas huusi, "tervetultuasi luokseni."

Silloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle parhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla voitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että korkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen kanssansa.

Oli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka luona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra pantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin kaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas ja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti taistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon miestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin nuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.

Kun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle puolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen varjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram herra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja auttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa, kilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin alukseen.

"Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon", hän virkkoi, "ja pyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee, jos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä pelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät menetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin tai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä suoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla tältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani, taikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin." Niin he erkanivat haikeasti itkien.

Kun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin hän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan laivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat Marhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki voittanut.

Mutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä, jonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika ja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark kuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin tuosta vanhasta verosta.

"Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan kanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja sinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani sinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera otellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani, joka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet. Ja tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun kauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon saavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani Cornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille."

Kun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui tähän tapaan:

"Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa, niin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät kolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen urotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän ritariksi."

Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti yhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen päivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen peitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa ja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja rohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa, niin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla iskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se tunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen aivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti Tristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti. Ja Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki aivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen, ja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen laivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka ja kilpi.

Niin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän saapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa. Ja hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä ketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että Marhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa, Irlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta, sillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.

Kaunis Iseult.

Tristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen hän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin Gouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa saapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin kuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat Tristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten parhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki hänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki hänen parooninsakin.

"Jumala minua auttakoon", kuningas virkkoi, "ennen luopuisin kaikista maistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan."

Niin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti siltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle peitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.

Mark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia, sillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan. Kuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä miehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että Tristram jäisi eloon.

Silloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja ymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja Tristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane, ell'ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä maassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.