Part 6

Kun ritari kuuli tuon läksytyksen, niin hän ei vastannut sanaakaan, vaan veti miekkansa ja ratsasti Lancelot herraa kohden. Silloin Lancelot otti peitsensä ja paljasti miekkansa ja antoi ritarille sellaisen iskun kypäriin, että hänen päänsä halkesi kurkkuun asti.

"Nyt sinä olet saanut palkkasi, jonka jo kauan sitten olit ansainnut, ja se on totta", neito silloin virkkoi. "Sillä samoin kuin Turquine herra vaani ja surmasi ritareita, niin tämä ritari väijyi ja surmasi ladyjä ja neitiä ja aatelisnaisia; ja hänen nimensä oli Villinmetsän herra Peris."

"No, neito", Lancelot virkkoi, "tahdotteko minulta vielä jotain palveluksia."

"En, herra, en tällä kertaa", neito virkkoi, "vaan Kristus teitä varjelkoon, minne ikinä menettekin! Sillä kohteliain ritari te olette ja lempein ja ystävällisin kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia kohtaan kaikista ritareista maan päällä."

Ja niin neito ja Lancelot herra erosivat.

Sitten Lancelot herra ratsasti pitkin synkkää metsää kaksi päivää ja enemmänkin, ja kova oli hänen leposijansa. Kolmantena päivänä hän ratsasti pitkän sillan yli, ja silloin äkkiä hänen päälleen karkasi kauheannäköinen moukka, joka iski hänen ratsuaan turpaan niin että se nousi takajaloilleen, ja kysyi Lancelotilta, kuinka hän ratsasti sillan yli ilman hänen lupaansa.

"Miksipä minä en ratsastaisi tätä tietä?" Lancelot herra sanoi.

"Sinulla ei ole valitsemisen varaa", moukka sanoi ja tavoitti häntä isolla raudoitetulla nuijalla.

Silloin Lancelot herra paljasti miekkansa ja väisti iskun ja halkaisi ilkiön pään.

Sillan päässä oli kaunis kylä, ja kaikki kansa, miehet ja naiset, huusivat Lancelot herralle.

"Jopa teit teon joka sinut turmioon vie, sillä sinä surmasit meidän linnamme pääportinvartijan."

Lancelot ei välittänyt heidän sanoistaan, vaan meni suoraan linnaan. Ja kun hän saapui sinne, niin hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen linnanmuurissa olevaan renkaaseen. Ja muurin sisäpuolella hän näki kauniin viheriän pihan ja sinne hän meni, sillä se oli hänen mielestänsä sopiva taistelukentäksi. Ja hän katseli ympärilleen ja näki ovissa ja akkunoissa paljo ihmisiä, jotka huusivat:

"Jalo ritari, sinä olet turman tiellä!"

Ja pian hyökkäsi hänen päälleen kaksi isoa jättiläistä, jotka olivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat paljaina, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilahduttaen kilpensä eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan iskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen näki sen, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot juoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan hartioihin ja tappoi hänet.

Sitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan kuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen eteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestansa.

"Sillä, herra", he virkkoivat, "me olemme useimmat olleet täällä vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia silkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä sinä olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta."

"Ihanat neidot", Lancelot virkkoi, "minun nimeni on Järven herra Lancelot."

"Ah, herra", naiset virkkoivat, "tottakai sinä se oletkin, sillä niinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita kahta jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta surmansa täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan, sillä nuo jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua."

"No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti", Lancelot virkkoi, "ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani. Mitä aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi kärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja, ottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on."

"Tämän linnan nimi on Tintagel", naiset sanoivat, "ja se oli jonkun aikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja herttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon kuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa."

"Vai niin", Lancelot virkkoi, "kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna kuuluu."

Ja niin hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti.

Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja oudon seudun läpi, ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen, ja kehno oli hänen leposijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän saapui sattumalta kauniille kartanonpihalle, ja siellä hän tapasi vanhan rouvan, joka otti hänet suopeasti vastaan ja kestitsi hyvin häntä ja hänen ratsuansa. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä. Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varuksensa ja meni nukkumaan ja vaipui pian uneen.

Kohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiireesti portinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja katsoessaan ulos akkunasta hän näki kuunvalossa kolme ritaria tulevan täyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme sivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa ja tuo yksinäinen ritari kääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolusti itseänsä.

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "tuota yksinäistä ritaria minun tulee auttaa, sillä häpeällistä olisi minun katsella, kuinka kolme ritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä olisin osallinen hänen kuolemaansa."

Ja hän otti aseensa ja meni ulos ikkunasta ja laski itsensä alas lakanalla noiden neljän ritarin luokse.

"Kääntykää, te ritarit, minun puoleeni", hän huusi, "ja heretkää ahdistamasta tuota ritaria!"

Silloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra, ja kääntyivät Lancelot herraa vastaan, ja ankara ottelu alkoi, sillä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo iskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi tullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimäinen pyysi että hän saisi taistella yksin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi Kay herra vetäytyi syrjään. Ja nopsasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi kaikki ritarit maahan.

Silloin he kaikki huusivat: "Herra ritari, me antaudumme teille, koska olette verrattoman voimallinen mies."

"Vai niin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä en salli että te antaudutte minulle, vaan jos te antaudutte hovimestarille, Kay herralle, niin sillä ehdolla minä säästän teidän henkenne, mutta en muuten."

"Sitä emme mielellämme tee, jalo ritari", he virkkoivat, "sillä mehän ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, joll'ette te olisi tullut väliin; eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle."

"Ajatelkaa tarkoin", Lancelot virkkoi, "sillä teidän on valitseminen saatteko elää vai kuolla. Jos te antaudutte, niin teidän tulee antautua Kay herralle."

"No hyvä", he sanoivat, "koska te olette säästänyt meidän henkemme, niin me tahdomme tehdä niinkuin te käskette."

Silloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi helluntaipäiväksi ja antautua siellä Guinevere kuningattarelle ja sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeiksensa. Ja kaikki ritarit vannoivat lujasti miekkansa kautta, että he niin tekisivät. Niin Lancelot herra antoi heidän lähteä.

Sitten hän koputti portille miekkansa kahvalla, ja silloin hänen isäntänsä tuli, ja he astuivat sisään, hän ja Kay herra.

Hänen isäntänsä ei ollut ensinkään kuullut tuota kahakkaa ja hämmästyi suuresti, kun hän näki heidät. "Herra", hän virkkoi, "minä luulin että te olitte vuoteessanne."

"Niin olinkin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä nousin ja hyppäsin ulos ikkunasta auttamaan muuatta vanhaa toveriani."

Ja kun he tulivat lähelle valoa, niin Kay herra näki, että hänen pelastajansa oli Lancelot herra, ja hän polvistui ja kiitti häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä, Lancelot herra kun jo toisen kerran oli pelastanut hänet kuolemasta.

"Herra", Lancelot virkkoi, "minä en ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni, niin että te olette tervetullut; ja täällä teidän sopii levätä ja koota voimia."

Kun Kay herra oli riisunut aseensa, niin hän pyysi ruokaa, ja sitä tuotiin, ja hän söi nälkäisesti. Ja kun hän oli syönyt, niin hän ja Lancelot herra menivät makuulle ja he nukkuivat molemmat samassa huoneessa.

Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan. Ja Lancelot herra otti Kay herran varukset ja hänen kilpensä ja asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja jätti hyvästit isännällensä ja lähti.

Sitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot herraa. Ja silloin hän huomasi että Lancelot herra oli ottanut hänen varuksensa ja ratsunsa.

"Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusotella joitakuita Arthur kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan, kun luulevat häntä minuksi, sen takaan; ja niin heitä petetään. Ja koska minulla on nämä varukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti ratsastaa rauhassa."

Sitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.

Vaarojen kappeli ja häijy velho.

Kay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa isossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä kauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja sillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa. Telttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien kahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja jokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden ohi eikä sanonut sanaakaan.

"Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra", sanoivat ritarit, joille teltat kuuluivat. "Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle vertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän."

"Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin ylen kopea", sanoi yksi ritareista, "ja saatte nähdä kuinka minä häntä pitelen." Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin jälkeen ja kutsui häntä taisteluun.

Mutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja sitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän löi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin ja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.

"No, anna jo olla", Lancelot virkkoi, "minä en ollut silloin kaukana sinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän sinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata."

"Suur' kiitos hyvyydestänne", Raynold herra virkkoi, "ja minä uskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme antaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me näemme kyllä, että te ette ole Kay herra".

"Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä", Lancelot vastasi, "sillä teidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että saavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen armoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää."

Silloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi matkaansa.

Ratsastaessaan pitkin synkkää metsää hän saapui aukeamaan ja näki siellä neljä ritaria tammen alla. Ne olivat kaikki Arthur kuninkaan hovista, ja Lancelot herra tunsi heidät kaikki -- ne olivat: Sagramour le Desirous, Ector de Maris, Gawaine herra ja Uwaine herra. Kun he näkivät Lancelotin ja hänen varuksensa, niin he luulivat, että hän oli Kay herra, ja päättivät ruveta hänen kanssaan otteluun koetellakseen hänen voimiansa. Mutta Lancelot herra kävi vuoronperään kaikkien heidän kimppuunsa ja kaatoi heidät kaikki ja jatkoi matkaansa naureskellen.

"Mitäs te sanotte tästä teosta", Gawaine virkkoi, "että yksi peitsi on kaatanut meidät neljä."

"Piru hänet periköön", sanoivat he kaikki, "sillä hän on sangen väkevä mies."

"Kyllä häntä saattaakin sanoa väkeväksi mieheksi", Gawaine virkkoi, "sillä minä uskallan panna pääni pantiksi, että hän on Lancelot herra, minä tunnen hänet ratsastuksestaan. Antaa hänen mennä, sillä kun saavumme hoviin, niin saamme kuulla."

Lancelot ratsasti taas kauan aikaa synkkää metsää ja viimein hän näki mustan koiran nuuskivan pitkin maata, ikäänkuin se olisi ollut haavoittuneen hirven jäljillä, ja silloin Lancelot herra näki maassa verisen jäljen. Niin hän ratsasti koiran perässä, ja se katsoi vähän väliä taakseen. Se meni ison suon poikki, ja Lancelot seurasi sitä, ja sitten hän näki vanhan kartanon, ja sinne koira juoksi sillan yli, joka oli vanha ja heikko. Lancelot herra tuli isoon halliin ja keskellä hallia hän näki makaamassa kuolleen ritarin, jalonnäköisen miehen, ja koira nuoli hänen haavojansa.

Silloin astui halliin muuan lady itkien ja väännellen käsiänsä.

"Oi ritari", hän huusi, "liian paljo murhetta sinä olet minulle tuottanut!"

"Miksi te niin sanotte?" Lancelot herra virkkoi. "Minä en ole tälle ritarille koskaan tehnyt mitään pahaa, sillä tänne toi minut tuo koira verisiä jälkiä pitkin. Sentähden jalo lady, älkää olko minulle vihoissanne, sillä minä olen suuresti suruissani teidän murheenne tähden."

"Totisesti, herra", nainen virkkoi, "minä tiedän että te ette ole minun puolisoani surmannut, sillä se, joka teki sen teon, on vaikeasti haavoitettuna eikä arvattavasti koskaan parane, -- siitä minä olen pitävä huolta."

"Mikä oli teidän puolisonne nimi?" Lancelot herra kysyi.

"Herra", nainen virkkoi, "häntä kutsuttiin Gilbert herraksi ja hän oli parhaimpia ritareita maan päällä, enkä minä tiedä sen nimeä, joka hänet surmasi."

"Jumala teitä lohduttakoon ja auttakoon", Lancelot herra virkkoi, ja niin hän lähti.

Sitten hän meni taas metsään ja siellä hän kohtasi erään neidon, joka tunsi hänet hyvin.

"Mikä onnellinen kohtaus, jalo herra!" sanoi neito, "minä pyydän ja rukoilen sinua ritariutesi nimessä, auta minun veljeäni, joka on vaikeasti haavoitettuna. Sillä tänä päivänä hän taisteli Gilbert herran kanssa ja surmasi hänet rehellisessä taistelussa ja siinä minun veljeni vaikeasti haavoittui. Ja tässä läheisessä linnassa asuu muuan lady, velhonainen, ja hän sanoi minulle tänä päivänä että minun veljeni haavat eivät parane, ennenkuin minä tapaan ritarin, joka suostuu menemään Vaarojen kappeliin, ja sieltä hän löytää miekan ja verisen vaipan, johon Gilbert herra oli käärittynä. Ja tuo miekka ja tuon vaipan palanen parantaisivat minun veljeni haavat."

"Tämäpä on ihmeellistä", Lancelot virkkoi, "mutta mikä on teidän veljenne nimi?"

"Herra", neito sanoi, "Meliot de Logres on hänen nimensä."

"Se surettaa minua", Lancelot virkkoi, "sillä hän on Pyöreän pöydän ritareita, ja häntä auttaakseni teen kaikki mitä voin."

"Silloin, herra", virkkoi neito, "seuratkaa tätä valtatietä, niin se vie teidät Vaarojen kappeliin, ja minä odotan tässä, kunnes Jumala lähettää teidät takaisin; ja jos te ette onnistu, niin minä en tiedä ainoatakaan ritaria maan päällä, joka saattaisi suorittaa tämän seikkailun."

Niin Lancelot herra lähti, ja kun hän saapui Vaarojen kappelille, niin hän hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa pieneen porttiin.

Heti kun hän astui kirkkopihaan, niin hän näki useita komeita kilpiä alassuin maassa, ja useita niistä kilvistä Lancelot herra oli ennen nähnyt ritarien kantavan.

Silloin hän näki ympärillään seisovan kolmekymmentä isoa ritaria, jokainen kolmea jalkaa pitempi kuin kukaan, jonka hän oli nähnyt, ja kaikki ne kiristelivät hampaitansa ja irvistivät Lancelot herralle. Kun hän näki heidän käytöksensä, niin häntä pelotti suuresti ja hän nosti kilpensä eteensä ja otti miekan käteensä ja valmistautui taistelemaan. Ja kaikki nuo ritarit olivat puetut mustiin haarniskoihin ja kilvet olivat koholla ja miekat paljastettuina. Mutta kun Lancelot herra lähti kulkemaan heidän keskitsensä, niin he väistyivät molemmin puolin ja antoivat hänelle tietä, ja siitä hänen rohkeutensa taas kasvoi ja hän astui kappeliin.

Siellä hän ei nähnyt mitään muuta valoa kuin himmeän lampun palavan, ja sitten hän huomasi kuolleen ruumiin, joka oli käärittynä silkkivaippaan.

Lancelot herra kumartui ja leikkasi kappaleen vaipasta, ja silloin hänestä tuntui kuin maa olisi vavahtanut, ja siitä hän pelästyi. Sitten hän näki kauniin miekan kuolleen ritarin vieressä, ja hän otti miekan käteensä ja meni ulos kappelista.

Tuskin oli hän astunut ulos kappelin pihalle, kun kaikki ritarit alkoivat julmistuneina puhua:

"Ritari, Lancelot herra, pane pois tuo miekka kädestäsi, taikka sinä olet kuoleman oma!"

"Joko elän tai kuolen", Lancelot virkkoi, "niin suuret sanat eivät saa minua siitä luopumaan. Taistelkaa siitä, jos tahdotte!" Ja niin hän tunkeusi heidän lävitsensä.

Kappelin pihan ulkopuolella kohtasi hän kauniin neidon, joka virkkoi:

"Lancelot herra, heitä tuo miekka taaksesi, taikka sinä olet kuoleman oma!"

"Ei pyynnöt eikä rukoukset saa minua siitä luopumaan", Lancelot virkkoi.

"Vai ei", neito virkkoi, "jos sinä olisit heittänyt pois tuon miekan, niin sinä et enää ikinä olisi saanut nähdä Guinevere kuningatarta."

"Sittenhän olisin hullu, jos sen heittäisin", Lancelot virkkoi.

"No, ritari kulta", neito virkkoi, "anna minulle edes yksi suudelma."

"Enpä toki", Lancelot virkkoi, "siitä Jumala minua varjelkoon!"

"No niin, herra", neiti virkkoi, "jos sinä olisit suudellut minua, niin sinun viimeinen hetkesi olisi lyönyt. Mutta voi minua", hän virkkoi, "nyt olen hukkaan nähnyt kaiken tämän vaivan. Sillä minä laitoin tuon kappelin sinun tähtesi. Ja tiedä nyt, Lancelot herra, että minä olen sinua rakastanut seitsemän vuotta, mutta ei kenenkään naisen ole suotu saada sinun rakkauttasi, paitsi Guinevere kuningattaren. Ja koska minä en voinut saada sinua elävänä, niin minulla ei ollut suurempaa iloa tässä maailmassa kuin saada sinun kuollut ruumiisi. Minä olisin sen balsamoinut ja säilyttänyt sitä ja pitänyt sitä luonani kaiken elämäni ajan, ja joka päivä minä olisin sinua suudellut Guinevere kuningattaren kiusalla."

"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra virkkoi. "Jumala varjelkoon minua sinun kavaloista vehkeistäsi!"

Ja samalla hän otti ratsunsa ja lähti.

Ja kun Lancelot herra oli lähtenyt, niin tuo neito vaipui niin suureen suruun, että hän kuoli ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut. Ja hänen nimensä oli Hellawes, ja hän oli velho ja Nigramousin linnan lady.

Pian Lancelot herra tapasi Meliot herran sisaren ja kun tyttö näki hänet, niin hän taputti käsiänsä ja itki ilosta, ja sitten he ratsastivat läheiseen linnaan, jossa Meliot herra makasi.

Heti kun Lancelot herra näki hänet, niin hän tunsi hänet Arthur kuninkaan ritariksi, mutta Meliot herra oli kalmankalpea paljosta veren vuotamisesta. Silloin Lancelot juoksi hänen luokseen ja kosketti hänen haavojaan Gilbert herran miekalla ja pyyhki niitä sen vaipan kappaleella, johon Gilbert herra oli ollut käärittynä, ja heti Meliot herra parani ja nousi ylös terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan elämässään oli ollut.

Sitten iloittiin ja riemuittiin ja Lancelot herraa kestittiin parhaan mukaan. Ja kun Lancelot seuraavana aamuna lähti, niin hän käski Meliot herran kiirehtimään Arthur kuninkaan hoviin, sillä helluntaijuhla läheni, ja siellä hän oli tapaava Meliot herran, jos Jumala niin salli.

Haukan kavaluus.

Sitten Lancelot herra ratsasti läpi monen oudon seudun, yli soiden ja halki laaksojen, kunnes hän sattumalta saapui kauniille linnalle, ja kun hän kulki linnan ohi, niin hän luuli kuulleensa kahden kellon soivan. Silloin hän huomasi haukan, joka tuli lentäen hänen päänsä yläpuolella. Se lensi korkeaa jalavaa kohden, ja sen koipien ympärille oli kiedottu pitkät nauhat, ja kun se lensi jalavaan, niin nauhat takertuivat jalavan haaraan. Ja kun se olisi taas lähtenyt lentoon, niin se jäi riippumaan kiinni koivistansa, ja Lancelot herra näki kuinka se riippui, ja häntä säälitti tuo kaunis haukka.

Sillävälin tuli muuan lady linnasta ja huusi:

"Voi Lancelot, Lancelot, sinä joka olet kaikkien ritarien kukka, auta minua saamaan takaisin haukkani, sillä jos minun haukkani hukkuu, niin minun herrani surmaa minut. Sillä minä pidin tuota haukkaa, ja se livahti minun käsistäni, ja jos minun mieheni saa sen tietää, niin hän kiivaudessaan tappaa minut."

"Mikä on teidän miehenne nimi?" Lancelot virkkoi.

"Herra", nainen virkkoi, "hänen nimensä on Phelot herra, ja hän on Pohjois-Walesin kuninkaan ritareita."

"No niin, jalo rouva, koska te tunnette minun nimeni ja pyydätte minua ritariuteni nimessä teitä auttamaan, niin tahdon tehdä voitavani saadakseni kiinni teidän haukkanne. Mutta minä olen huono kiipeejä ja tuo puu on sangen korkea ja vain harvoista oksista minulla on apua."

Sitten Lancelot herra hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa kiinni samaan puuhun ja pyysi ladyä auttamaan varuksia hänen päältään. Ja kun Lancelot herra oli saanut yltään kaikki aseensa, niin hän riisui kaikki vaatteensakin, paitsi paidan ja housut, ja voimakkain ottein ja taitavasti hän kiipesi haukan luo ja sitoi nauhat ison lahon oksan ympärille ja heitti sen ja haukan maahan.

Silloin lady heti otti haukan käsiinsä. Ja yht'äkkiä karkasi metsiköstä esiin Phelot herra, hänen miehensä, aseissa kiireestä kantapäähän asti ja paljastettu miekka kädessä.

"Oi ritari, Lancelot, nyt olen sinut saanut käsiini, niinkuin tahdoin", hän huusi ja pysähtyi puun juurelle iskeäkseen häntä miekallansa.

"Voi lady", Lancelot herra virkkoi, "minkätähden te minut petitte?"

"Hän teki vain niinkuin minä hänen käskin tehdä", Phelot herra virkkoi, "eikä nyt mikään sinua auta, vaan nyt sinun hetkesi on tullut, sillä sinun pitää kuoleman."

"Se olisi sinun häpeäsi", Lancelot herra virkkoi, "sinäkö asestettu ritari kavalasti surmaisit aseettoman miehen!"

"Ei tässä armotkaan auta", Phelot herra virkkoi, "auta sentähden itseäsi jos voit."

"Totisesti", Lancelot virkkoi, "itsellesi sinä sillä häpeätä tuotat. Mutta koska sinä et tahdo toisin tehdä, niin anna minulle edes varukseni ja ripusta miekkani puun oksaan, niin että sen siitä saan, ja tee sitten parastasi ja surmaa minut jos voit."

"Enpä toki", Phelot herra sanoi, "sillä minä tunnen sinut paremmin kuin luuletkaan. Sentähden sinä et saa mitään aseita, jos minä vain voin sen estää."

"Voi!" Lancelot herra huudahti, "että ritarin täytyy kuolla aseetonna!"

Sitten hän katsoi yllensä ja allensa, ja päänsä päällä hän näki ison lehdettömän oksan, josta haaraantui muita oksia, ja sen hän katkaisi puun rungosta. Sitten hän tuli alemmaksi ja tarkasti missä hänen ratsunsa seisoi ja yht'äkkiä hän hyppäsi sen taakse. Phelot herra tavoitti häntä kiivaasti miekallaan ja luuli osanneensa häneen. Mutta Lancelot herra väisti iskun puun oksalla ja läimäytti sillä Phelot herraa pään seuduille, niin että hän vaipui tainnoksissa maahan. Silloin Lancelot otti Phelot herran miekan tämän kädestä ja löi poikki hänen päänsä.

"Voi, miksi sinä surmasit minun mieheni?" huusi lady.

"Ei minussa ole syytä", Lancelot virkkoi, "sillä viekkaudella ja kavaluudella te koetitte minua surmata ja nyt olette saaneet rangaistuksenne molemmat."

Silloin lady vaipui tainnoksiin ja oli kuin kuollut.

Lancelot herra otti kaikki varuksensa niin hyvin kuin taisi ja pani joutuin ylleen, sillä hän pelkäsi uutta päällekarkausta, kun ritarin linna oli niin lähellä. Ja niin nopeasti kuin suinkin hän otti ratsunsa ja lähti, kiittäen Jumalaa, että oli selvinnyt siitä seikkailusta.