Part 5

"Veli, tuolla on suloista siimestä. Siellä meidän ja ratsujemme kelpaa levätä."

"Oikein puhuttu", Lancelot herra virkkoi, "sillä seitsemään viime vuoteen en ole ollut niin uninen kuin nyt."

Niin he hyppäsivät alas satulasta ja sitoivat ratsunsa puuhun, ja Lancelot heittäytyi pitkäkseen ja asetti kypärän päänsä alle ja vaipui heti raskaaseen uneen. Mutta Lionel pysyi valveilla.

Sillä välin tuli ratsastaen kolme ritaria ja he pakenivat minkä ennättivät, ja noita kolmea ritaria ajoi takaa yksi ainoa ritari. Kun Lionel herra näki tuon ritarin, niin hän mielestänsä ei ollut koskaan nähnyt niin kookasta ritaria eikä niin komeata ja karskin näköistä miestä. Hetken kuluttua tuo vahva ritari hyökkäsi yhden päälle noista kolmesta ritarista ja paiskasi hänet tantereeseen, niin että hän jäi makaamaan liikkumatta. Sitten hän karkasi toisen ritarin kimppuun ja antoi hänelle sellaisen iskun, että sekä mies että ratsu tupertuivat maahan. Sitten hän ratsasti suoraan kolmatta kohden ja paiskasi hänet peitsen kantaman päähän ratsunsa taakse. Sitten hän hyppäsi maahan ja sitoi kaikki nuo ritarit heidän omilla suitsillaan.

Kun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän päätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti hiljaa hevosensa, jott'ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän ratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä antoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui maahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja heitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman ratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he saapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski heitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä oli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.

Sillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli jättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä etsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen, joka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä, tiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua. Metsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota ympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli kaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu ja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille ritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja ja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä päällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll'ei hänellä ollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena vuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.

Ector herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa hän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki veljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän tunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja hän päätti kostaa veljensä puolesta.

Hän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti ratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski hänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra kääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran iskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.

"Sepä oli aimo isku", tuo vahva ritari virkkoi, "ja ritarin tavoin olet sinä minua pidellyt." Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector herran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi hänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa päätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.

Sen ritarin nimi oli Turquine herra.

"Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan muu ritari näinä kahtenatoista vuotena", hän sanoi Ector herralle, "niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi minun vankinani koko elämäsi ajan."

"Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa", Ector herra virkkoi.

"Se surettaa minua", virkkoi silloin Turquine herra.

Ja hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla ja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra tapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä Lionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. "Voi", hän sanoi, "missä on minun veljeni Lancelot herra?"

"Minä jätin hänet nukkumaan omenapuun alle, kun lähdin hänen luotaan", Lionel virkkoi, "ja kuinka hänen on käynyt, en saata sanoa."

"Voi", ritarit silloin virkkoivat, "jollei Lancelot herra meitä auta, niin emme ikinä pääse vapaiksi, sillä emme tiedä ketään muuta ritaria, joka kykenisi pitämään puoliansa meidän isäntäämme Turquineä vastaan."

Neljä kuningatarta.

Sillävälin Lancelot herra yhä makasi omenapuun alla. Silloin puolenpäivän aikaan kulki siitä ohi neljä komeata kuningatarta, ja jott'ei auringon paahde olisi heitä vaivannut, niin heidän vieressään ratsasti neljä ritaria, jotka neljän keihään kärjessä kannattivat viheriää silkkivaatetta kuningattarien ja auringon välillä. Ja kuningattaret ratsastivat neljällä valkoisella muulilla.

Siten ratsastaessaan he kuulivat lähellänsä ison hevosen vihaisesti hirnuvan, ja he huomasivat että muuan ritari nukkui täysissä aseissaan omenapuun alla; ja heti kun nuo kuningattaret näkivät hänen kasvonsa, niin he tunsivat hänet Lancelot herraksi. Silloin he alkoivat riidellä, kuka heistä saisi voittaa hänen rakkautensa, sillä he sanoivat kaikki tahtovansa hänet ritariksensa.

"Älkäämme riidelkö", virkkoi silloin Morgan le Fay, Arthur kuninkaan sisar, "minä panen hänet lumoukseen, niin ett'ei hän herää kuuteen tuntiin, ja vien hänet linnaani. Ja kun hän on varmasti minun käsissäni, niin päästän hänet lumouksesta, ja valitkoon hän sitten meistä, kenen tahtoo."

Niin he panivat Lancelot herran lumoukseen ja asettivat hänet sitten hänen omalle kilvellensä, ja niin kaksi ritaria kuljetti häntä keskellänsä ratsun selässä Chariotin linnaan. Siellä hänet sijoitettiin kylmään huoneeseen, ja illalla myöhään tuli hänen luokseen kaunis neiti tuoden hänen illallisensa. Silloin lumous oli jo ohitse, ja kun neiti tuli, niin hän tervehti Lancelot herraa ja virkkoi: "Mitä kuuluu?"

"En saata sanoa, jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "sillä minä en ensinkään tiedä, kuinka olen tähän linnaan joutunut, ell'en ehkä taikuuden kautta."

"Herra", virkkoi neiti, "pysykää rohkealla mielellä, ja jos te olette sellainen ritari kuin sanotaan, niin huomenna päivän koittaessa saatte kuulla enemmän."

Niin hän lähti, ja siellä Lancelot sai viettää koko yön vailla kaikkia mukavuuksia.

Varhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti koristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja hän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he tiesivät kyllä, kuka hän oli -- Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan poika, jaloin ritari maailmassa.

"Me tiedämme kyllä ett'ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi paitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää ainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää nyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay, Goren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja Eastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä se, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään."

"Se on vaikea seikka", Lancelot herra virkkoi, "että minun täytyy joko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin kunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin tahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä kenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja."

"Vai niin", kuningattaret virkkoivat, "sekö siis on vastauksenne, ett'ette meistä huoli?"

"Niin on, kautta kunniani", Lancelot sanoi, "minä en huoli teistä kenestäkään."

Niin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.

Puolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden päivällistä, ja hän kysyi: "Mitä kuuluu?"

"Totisesti, jalo neito", Lancelot virkkoi, "ei elinikänäni ole ollut näin huonosti asiat."

"Herra", virkkoi neito, "se surettaa minua, mutta jos te tottelette minua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa mitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni."

"Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret, sillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria."

Silloin neito kertoi että seuraavana tiistaina oli hänen isällään turnajaiset Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa, ja jos Lancelot herra tahtoisi tulla sinne auttamaan hänen isäänsä, niin hän päästäisi hänet varhain seuraavana aamuna vapauteen.

"Jalo neito", Lancelot virkkoi, "sanokaa minulle isänne nimi, niin annan teille vastauksen."

"Minun isäni on kuningas Bagdemagus, jonka viime turnajaisissa voitti kolme Arthur kuninkaan ritaria."

"Tunnen teidän isänne jaloksi kuninkaaksi ja hyväksi ritariksi", Lancelot virkkoi, "ja kautta kunniani, minä olen valmis palvelemaan teitä ja teidän isäänne tuona päivänä."

Niin tyttö kiitti häntä ja käski hänen olla valmiina varhain seuraavana aamuna, jolloin hän tulisi vapauttamaan hänet. Hänen tuli ottaa varuksensa ja ratsunsa ja kilpensä ja peitsensä ja ratsastaa valkoisten veljesten luostariin, joka ei ollut täyteen kymmenen penikulman päässä. Sinne hänen piti jäädä ja sinne tyttö toisi isänsä häntä tapaamaan.

"Kaikki on tapahtuva", Lancelot herra virkkoi, "niin totta kuin olen rehellinen ritari."

Varhain seuraavana aamuna tuli tyttö ja tapasi Lancelot herran valmiina. Sitten hän vei hänet kahdentoista lukitun oven kautta ja toi hänelle aseet ja varukset. Ja kun Lancelot oli täysissä tamineissaan, niin tyttö vei hänet hänen oman ratsunsa luo, ja ketterästi Lancelot sen satuloitsi, ja otti peitsen käteensä ja ratsasti pois.

"Jalo neito", hän virkkoi, "en teitä petä, niin totta kuin Jumala minua armahtakoon."

Niin hän ratsasti synkkään metsään ja kulki siellä kaiken sen päivän, eikä löytänyt mistään valtatietä, ja viimein yö laski hänen ylitsensä.

Seuraavana päivänä hän saapui luostariin, ja siellä Bagdemagus kuninkaan tytär oli jo häntä odottamassa ja toivotti hänet iloisesti tervetulleeksi. Kiireesti hän sitten lähetti hakemaan isäänsä, joka oli kahdentoista penikulman päässä luostarista, ja ennen iltaa hän saapuikin uljaan ritariseurueen kanssa. Lancelot herra kertoi kuninkaalle, kuinka hänet oli petetty ja kuinka hänen nepaansa Lionel herra oli lähtenyt hänen luotaan tiesi minnekkä ja kuinka kuninkaan tytär oli vapauttanut hänet vankeudesta. "Sentähden olen palveleva häntä niin kauan kuin elän ja kaikkea hänen sukuansa", hän virkkoi lopuksi.

"Silloin olen varma teidän avustanne tulevana tiistaina", sanoi kuningas.

"Niin olette, herra", Lancelot virkkoi, "enkä teitä petä, sillä olen sen luvannut ladylleni, teidän tyttärellenne. Mutta sanokaa minulle, herra, ketkä herrani Arthurin ritareista olivat Pohjois-Walesin kuninkaan seurassa?"

Kuningas vastasi että ne olivat Mador, Mordred ja Gahalatine ja ett'ei niitä kolmea vastaan hänen eikä hänen ritariensa voimat riittäneet.

"Herra", Lancelot virkkoi, "koska turnajaiset kuuluvat olevan kolmen penikulman päässä tästä luostarista, niin teidän tulee lähettää minulle kolme ritarianne, sellaisia, joihin luotatte, ja katsokaa että nuo kolme ritaria saavat aivan valkoiset kilvet ja minä myöskin ja ett'ei ole mitään maalauksia kiivissä. Me neljä ryntäämme sitten esiin metsiköstä, joka on molempien joukkojen välissä, ja hyökkäämme etumaisina teidän vihollistenne kimppuun ja pehmitämme heitä voimiemme takaa. Ja sillä tapaa ei tulla tietämään, kuka ritari minä olen."

Sinä yönä, joka oli sunnuntaiyö, he sitten lepäsivät, ja seuraavana päivänä lähti Bagdemagus kuningas, ja hän lähetti Lancelot herralle ne kolme ritaria ja neljä valkoista kilpeä.

Kartano kaalamon luona.

Tiistaina sitten Lancelot herra ja nuo kolme Bagdemagus kuninkaan ritaria, joilla oli valkoiset kilvet, asettuivat pieneen tuuheaan metsikköön, joka oli turnajaispaikan vieressä. Ja sinne oli pystytetty telttoja, niin että lordit ja ladyt saattoivat katsella taistelua ja antaa palkinnon.

Silloin saapui taistelutantereelle Pohjois-Walesin kuningas mukanaan sata ja kuusikymmentä kypäripäätä ja nuo kolme Arthur kuninkaan ritaria olivat niiden joukossa.

Sitten saapui tantereelle Bagdemagus kuningas mukanaan kahdeksankymmentä kypäripäätä. Ja he laskivat peitsensä tanaan ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan, ja ensimäisessä törmäyksessä kaatui kaksitoista Bagdemagus kuninkaan ja kuusi Pohjois-Walesin kuninkaan ritaria, ja Bagdemagus kuninkaan joukko lyötiin pakoon.

Silloin ryntäsi esiin Järven herra Lancelot ja hän syöksi peitsensä taajimpaan parveen ja ritari ritarin jälkeen keikahti kumoon hänen edestänsä, ja siinä mylläkässä hän kaatoi myös Pohjois-Walesin kuninkaan. Kun Arthur kuninkaan kolme ritaria näki tuon Lancelotin teon, niin he kukin vuorostansa karkasivat hänen kimppuunsa, mutta joutuivat tappiolle jokainen.

Sitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja voitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät tahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.

Niin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti Bagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen tyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle kalliita lahjoja.

Seuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi kuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa, joka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun alla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun. Ja kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:

"Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että minulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta kuin olen rehellinen ritari."

Niin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään, jossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä hän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he tervehtivät kumpikin toisiansa.

"Jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "tiedättekö, onko näillä tienoin mitään seikkailuja saatavissa?"

"Herra ritari", neiti sanoi, "tässä on aivan lähellä seikkailuja saatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua."

"Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin", Lancelot virkkoi, "sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne."

"Vai niin", neiti virkkoi, "sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta, ja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin minä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä koskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari olet."

"Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven herra Lancelot."

"Herra, sinä olet uljaan näköinen ritari, täällä tapaat seikkailuja, jotka sinulle sopivat. Sillä tässä lähellä asuu ritari, jota ei pysty voittamaan kenkään, jonka tunnen, paitsi jos te hänet voitatte. Hänen nimensä on Turquine herra, ja mikäli minä tiedän niin hänellä on tyrmässänsä kuusikymmentä ja neljä kunnon ritaria Arthurin hovista, jotka hän on omin käsin voittanut. Mutta kun olette tehnyt tämän päivän työn, niin luvatkaa minulle, niin totta kuin olette rehellinen ritari, että tulette minun kerallani ja autatte minua ja muita neitejä, joita muuan katala ritari joka päivä kiusaa."

"Olen täyttävä kaikki mitä haluatte, jos vain viette minut tuon ritarin luokse."

Niin neito vei hänet kaalamolle ja sen puun luo, jossa malja riippui.

Lancelot herra antoi ratsunsa juoda ja sitten hän hakkasi voimiensa takaa maljaa peitsensä perällä, niin että lopulta pohja putosi maahan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ratsasti edes takaisin kartanon portin edessä lähemmäs puolentoista tuntia, ja viimein hän näki kookkaan ritarin tulevan, joka ajoi edessään hevosta, ja poikkipäin hevosen selässä makasi asestettu ritari sidottuna. Kun he tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin Lancelot herra arveli, että hänen pitäisi tuntea tuo ritari, ja sitten hän näki, että se oli Gawainen veli, Gaheris herra, yksi Pyöreän pöydän ritareista.

Sillä välin Turquine herra oli huomannut Lancelotin ja molemmat tarttuivat peitsiinsä.

"Hohoi, uljas ritari, nostappa tuo haavoitettu ritari alas ratsusi selästä ja jätä hänet hetkeksi rauhaan, ja koetelkaamme me molemmat voimiamme. Sillä kuten olen kuullut, sinä tuotat ja olet tuottanut paljon turmiota ja häpeää Pyöreän pöydän ritareille. Siksipä puolusta nyt itseäsi!"

"Jos sinä olet Pyöreän pöydän ritareita, niin minä vaadin taisteluun sinut ja kaikki sinun kumppanisi", sanoi Turquine herra.

"Jopa lupaat liikoja", Lancelot sanoi. Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja karahuttivat ratsuineen niin lähelle toisiaan, kuin vain voivat, ja kumpikin iski toinen toistansa keskelle kilpeä, niin että molempain ratsujen selkäranka katkesi. Molemmat ritarit hämmästyivät, ja niin pian kuin saattoivat selvitä ratsuistansa he heilahuttivat kilvet eteensä ja paljastivat miekkansa ja syöksyivät yhteen niin rajusti, ett'eivät kilvet eivätkä varukset voineet kestää heidän iskujansa. Ennen pitkää he olivat täynnä kauheita haavoja, ja sitä kesti kaksi tuntia ja enemmänkin. Sitten he molemmat lopulta aivan hengästyneinä seisahtuivat ja nojasivat miekkoihinsa.

"No, kumppani", Turquine herra virkkoi, "pidätä kättäsi hetkinen ja sano minulle mitä sinulta kysyn."

"Anna kuulua", Lancelot virkkoi.

"Sinä olet isoin mies minkä minä koskaan olen nähnyt ja kaikista taitavin, ja muistutat muuatta ritaria, jota minä vihaan yli kaikkien muiden. Jos niin on että sinä et ole se ritari, niin minä mielelläni teen sovinnon sinun kanssasi ja sinun tähtesi minä tahdon vapauttaa kaikki vangit, joita minulla on kuusikymmentä ja neljä, jos sinä ilmoitat minulle nimesi. Ja minä rupean sinun ystäväksesi enkä ikinä sinua petä, niin kauan kuin elän."

"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra vastasi, "mutta koska minä saan sinun ystävyytesi, niin sano kuka on se ritari, jota sinä vihaat yli kaikkien muiden?"

"Totisesti se on Järven herra Lancelot, sillä hän surmasi Tuskien tornin luona minun veljeni, joka oli parhaimpia ritareita maan päällä. Senvuoksi, jos minä milloinkaan hänet kohtaan, niin jompikumpi meistä on toisen surmaava, sen vannon. Ja Lancelot herran vuoksi minä olen surmannut sata kunnon ritaria ja yhtä monta minä olen lyönyt raajarikoiksi ja moni on kuollut vankeudessa ja vielä niitä on vankina kuusikymmentä ja neljä. Mutta kaikki pääsevät vapaiksi, jos sinä ilmoitat minulle nimesi, jollet sinä vain ole Lancelot."

"Nyt minä huomaan", Lancelot herra virkkoi, "että minä olen semmoinen mies että minä voin saada rauhan, ja semmoinen mies että meidän keskemme voi syntyä taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja nyt, herra ritari, koska sinä olet kysynyt, niin sinä saat tietää ja tuntea että minä olen Järven Lancelot, Benwichin kuninkaan Banin poika ja rehellinen Pyöreän pöydän ritari. Ja nyt minä vaadin sinut taisteluun, tee parastasi!"

"Ah Lancelot", Turquine sanoi, "sinä olet kaikista ritareista tervetullein minun luokseni, sillä me emme eroa, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut."

Sitten he syöksyivät toisiaan vastaan kuin kaksi villiä härkää, ja kilvet ja miekat kalskuivat ja kilahtelivat. Siten he taistelivat kaksi tuntia ja enemmänkin, eivätkä tahtoneet huoata. Ja Turquine herra iski Lancelot herraan monta haavaa, niin että siinä missä he taistelivat tanner oli kirjavana verestä. Silloin Turquine herra lopulta uupui ja peräytyi muutaman askeleen ja antoi kilpensä hetkeksi vaipua. Lancelot herra huomasi sen ja karkasi rajusti hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kypärinsä silmikkoon ja tempasi hänet maahan polvillensa. Sitten hän äkkiä vetäisi pois hänen kypärinsä ja hakkasi hänen kaulansa mäsäksi.

Ja kun Lancelot herra oli sen tehnyt, niin hän meni neidon luo ja virkkoi:

"Neito, minä olen valmis tulemaan teidän kanssanne minne tahdotte, mutta minulla ei ole ratsua."

"Jalo herra", neito sanoi, "ottakaa tuon haavoitetun ritarin ratsu ja lähettäkää hänet kartanoon ja käskekää hänen vapauttaa kaikki vangit."

Niin Lancelot meni Gaheris herran luo ja sanoi, ett'ei Gaheris panisi pahakseen, vaikka hän pyysi lainaksi hänen ratsuaan.

"En suinkaan, jalo herra", Gaheris virkkoi, "minä tahdon että te omin valloin otatte minun ratsuni, sillä te pelastitte sekä minut että ratsuni. Ja tänä päivänä minä näin, että te olette paras ritari maan päällä, sillä te olette surmannut minun nähteni mahtavimman miehen ja parhaimman ritarin, mitä minä milloinkaan olen tavannut, teitä lukuunottamatta. Minä pyydän teitä, herra, ilmoittakaa minulle nimenne."

"Herra, minun nimeni on Järven Lancelot, joka olin velvollinen teitä auttamaan sekä Arthur kuninkaan että varsinkin Gawaine herran, teidän oman rakkaan veljenne tähden. Ja kun te menette tuonne kartanoon, niin varmaan siellä tapaatte monta Pyöreän pöydän ritaria, sillä minä näin tuolla puussa riippuvan useita heidän kilpiään, jotka tunnen. Ja niiden joukossa on minun sukulaisteni Marisin Ector herran ja Lionel herran kilvet. Sentähden minä pyydän teitä, että tervehtisitte heitä kaikkia minun puolestani, ja sanokaa että minä pyydän heitä ottamaan kaikki aarteet, joita löytävät kartanosta, ja että joka tapauksessa minun sukulaiseni menkööt hoviin ja odottakoot siellä, kunnes minä tulen, sillä helluntaijuhlaksi minä arvelen sinne ennättäväni; nyt minun täytyy pitää lupaukseni ja seurata tätä neitoa."

Niin Lancelot herra lähti, ja Gaheris meni kartanoon ja häntä vastaan tuli portinvartija, jolla oli paljo avaimia. Silloin Gaheris herra paiskasi hänet nopeasti maahan ja otti häneltä avaimet ja avasi kiireesti tyrmän ovet ja laski kaikki vangit vapauteen; ja kukin irroitti toinen toisensa kahleet.

Kun he näkivät Gaheris herran, niin he kaikki kiittivät häntä, sillä he näkivät että hän oli haavoittunut.

"Älkää minua kiittäkö", Gaheris virkkoi, "Lancelot teidän ryövääjänne surmasi, minä näin sen omin silmin. Ja hän tervehtii teitä kaikkia ja pyytää teitä kiirehtimään hoviin, ja Lionel herraa ja Ector herraa hän pyytää odottamaan hovissa."

"Sitä emme tee", veljekset sanoivat, "me tahdomme löytää hänet, jos meille on elonpäiviä suotu."

"Niin totta kuin olen rehellinen ritari, olen löytävä hänet, ennenkuin menen hoviin", Kay herra virkkoi.

Sitten ritarit hakivat sen huoneen, jossa aseet ja varukset olivat, ja asestautuivat ja jokainen ritari löysi oman ratsunsa ja kaikki mitä hänelle kuului. Ja kun se oli tapahtunut, niin saapui metsänvartia mukanaan neljä hevosen kantamusta lihavaa metsänriistaa.

"Kas, tuossahan on meille ruokaa yhdeksi ateriaksi", Kay herra virkkoi, "sillä laihalla ravinnolla olemme olleet monen monta päivää."

Niin metsänriista paahdettiin, paistettiin ja keitettiin, ja illallisen jälkeen muutamat ritarit viettivät siellä kartanossa koko sen yön, mutta Lionel herra ja Marisin Ector herra ja Kay herra ratsastivat Lancelot herran perään häntä etsimään.

Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.

Lancelot herra ratsasti neidon keralla, niinkuin hän oli luvannut, auttaakseen häntä tuota ilkeätä ritaria vastaan, joka ryöväili ja kiusasi kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia.

"Hän on häpeäksi koko ritarikunnalle ja valansa rikkoja", Lancelot sanoi, "ja se on synti että hän saa elää. Mutta hyvä neito, ratsastakaa te edellä; minä pysyttelen piilossa ja jos hän teitä häiritsee tai ahdistaa, niin minä tulen teidän avuksenne ja opetan hänelle ritarin tapoja."

Niin tyttö ratsasti hiljakseen eteenpäin valtatietä pitkin.

Pian ajaa karautti metsästä tuo ilkeä ritari, ja hänen asemiehensä oli hänen mukanaan, ja hän otti neidon hevosen selästä ja neito kirkasi.

Silloin Lancelot herra tuli täyttä karkua paikalle.

"Ohoi sinä rietas konna ja ritariuden häpäisijä!" hän huusi. "Kuka sinut on opettanut ahdistamaan ladyjä ja aatelisnaisia?"