Part 4

"Sano minulle", hän virkkoi, "taikka minä tapan sinut, mistä maasta sinä olet ja mistä hovista."

"Herra ritari", Accolon herra sanoi, "minä olen Arthur kuninkaan hovista ja minun nimeni on Gaulin Accolon."

Silloin Arthur pelästyi vielä enemmän kuin ennen, sillä hän muisti sisartansa Morgan le Fayta ja laivan taikaa.

"Oi herra ritari", hän sanoi, "pyydän, sanokaa minulle kuka teille tämän miekan antoi."

Silloin Accolon herra kertoi hänelle, kuinka Morgan le Fay oli lähettänyt sen hänelle sitä varten että hän surmaisi hänen veljensä Arthur kuninkaan. Sillä Arthur kuningasta Morgan le Fay enin vihasi maan päällä hänen kuntonsa ja suuren maineensa tähden. Ja jos hänen onnistuisi tappaa Arthur loitsujensa avulla, niin hän samoin surmaisi puolisonsa ja sitten Accolonista tulisi maan kuningas ja Morgan le Faysta kuningatar.

"Mutta nyt siitä ei tule mitään", sanoi Accolon, "sillä minä olen varma kuolemastani. Mutta kun minä nyt olen kertonut teille totuuden, niin pyydän teitäkin sanomaan, miltä seudulta te olette ja mistä hovista."

"Oi Accolon", Arthur sanoi, "tiedä siis, että minä olen Arthur kuningas, jolle sinä olet paljon pahaa tehnyt."

Kun Accolon sen kuuli, niin hän huusi korkealla äänellä:

"Jalo laupias herra, armahtakaa minua, sillä minä en tuntenut teitä!"

"Kyllä armahdan sinua, Accolon herra", Arthur sanoi, "sillä minä näen, että sinä nyt vasta minut tunnet. Mutta minä huomaan sinun sanoistasi, että sinä olet suostunut minun kuolemaani ja sentähden sinä olet petturi; mutta minä en tahdo syyttää sinua siitä, sillä minun sisareni Morgan le Fay on kavalilla keinoillaan saanut sinut suostumaan ilkeyteensä."

Sitten Arthur kuningas kutsui taistelun tarkastajat ja kertoi heille mitä oli tapahtunut.

"Jos kumpikaan meistä olisi tuntenut toisensa, niin ei tässä olisi iskuakaan isketty", hän sanoi.

Sitten Accolon herra huusi korkealla äänellä kaikille ritareille ja miehille, jotka olivat sinne kokoontuneet: "Oi herrat, tämä jalo ritari, jonka kanssa minä olen taistellut, mitä minä suuresti kadun, on miehuullisin ja kunnianarvoisin mies maan päällä, sillä hän on itse Arthur kuningas, meidän kaikkien armollisin lääniherramme!"

Silloin kaikki kansa lankesi polvillensa ja huusi armoa, ja sen kuningas heille heti lupasikin.

Sitten hän meni ratkaisemaan noiden molempien veljesten välistä riitaa, jonka vuoksi hän ja Accolon herra olivat taistelleet. Koska Damas herra oli kopea ritari ja täynnä ilkeyttä, niin Arthur määräsi hänen antamaan nuoremmalle veljellensä kartanon ja kaikki mitä siihen kuului, ja Ontzlake herran sen sijaan antamaan hänelle vuosittain paraatihevosen ratsastettavaksi, sillä se sopisi hänelle paremmin kuin sotaratsu. Ja kuoleman uhalla kiellettiin Damas herraa koskaan häiritsemästä ketään vaeltavaa ritaria, joka kulki seikkailuillaan. Ja niille kahdellekymmenelle ritarille, joita hän oli niin kauan pitänyt vankeudessa, hänen täytyi antaa takaisin kaikki heidän aseensa ja varuksensa.

"Ja jos joku heistä tulee minun hoviini ja valittaa sinusta, niin jumalauta sen saat maksaa hengelläsi", sanoi kuningas.

"Ja kuulkaa te, Ontzlake herra, koska teitä sanotaan uljaaksi ja kunnon ritariksi ja rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi kaikissa teoissanne, niin tämä olkoon teidän tehtävänne: minä pyydän teitä, että te niin pian kuin suinkin tulette minun luokseni ja minun hoviini, ja teistä on tuleva minun ritarini, ja jos teidän tekonne pysyvät edelleenkin samallaisina, niin minä olen Jumalan avulla niin teidät ylentävä, että te ennen pitkää saatte elää yhtä komeasti kuin Damas herra konsanaan."

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra ratsastivat lähellä olevaan rikkaaseen luostariin lepäämään ja sidottamaan haavojansa, ja pian kuningas kokonaan parani. Mutta Accolon herra kuoli neljän päivän kuluessa, sillä hän oli vaikeasti haavoittunut.

Kun Accolon oli kuollut, niin kuningas lähetti hänet hevospaareilla kuuden ritarin saattamana Camelotiin ja sanoi:

"Viekää hänet minun sisarelleni Morgan le Faylle ja sanokaa, että minä lähetän hänet lahjaksi hänelle, ja ilmoittakaa hänelle, että minä olen saanut miekkani Excaliburin ja huotran."

Jalokivi viitta.

Kun sanoma saapui Morgan le Faylle, että Accolon oli kaatunut ja että Arthurilla taas oli miekkansa, niin hän tuli niin murheelliseksi, että hänen sydämensä oli särkyä. Mutta kun hän ei tahtonut saattaa sitä muiden tietoon, niin hän säilytti ulkonaisesti tyyneytensä eikä näyttänyt surun merkkiäkään. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän odottaisi alallansa, kunnes hänen veljensä Arthur tulisi, niin ei kulta eikä kalliit kivet voisi pelastaa hänen henkeänsä, sillä Arthur oli vannonut kostavansa.

Sentähden hän meni Guinevere kuningattaren luokse ja pyysi häneltä lupaa ratsastaa edemmäksi valtakuntaan.

"Voittehan odottaa", Guinevere kuningatar sanoi, "siksi kun teidän veljenne kuningas tulee."

"Sitä en voi", sanoi Morgan le Fay, "sillä minä olen saanut niin kiireelliset sanomat, että minä en voi viivytellä."

"Vai niin", Guinevere sanoi, "lähtekää sitten milloin tahdotte."

Niin aamulla varhain ennen päivän tuloa Morgan le Fay otti hevosensa, ja ratsasti koko sen päivän ja suurimman osan yötäkin, ja seuraavana aamuna puolenpäivän aikaan hän saapui samaan luostariin, jossa Arthur oli. Koska hän tiesi että kuningas oli siellä, niin hän kysyi, kuinka hän voi, ja hänelle vastattiin, että kuningas nukkui vuoteessansa, sillä hän oli saanut vain vähän lepoa näinä kolmena yönä.

"Vai niin", sanoi Morgan le Fay, "älköön kukaan teistä herättäkö häntä, ennenkuin minä sen teen."

Sitten hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja aikoi ryöstää Arthurilta hänen miekkansa Excaliburin. Niin hän meni suoraan hänen huoneeseensa eikä kukaan uskaltanut olla tottelematta hänen käskyänsä, ja siellä hän tapasi Arthurin makaamassa vuoteessansa ja Excalibur oli paljastettuna hänen oikeassa kädessänsä. Kun Morgan le Fay sen näki, niin häntä kiukutti kovin ett'ei hän voinut saada miekkaa herättämättä Arthuria ja hän tiesi että jos hän niin tekisi, niin se olisi hänen kuolemansa. Niin hän otti huotran ja meni matkoihinsa hevosensa selässä.

Kun kuningas heräsi ja näki että huotra oli poissa, niin hän vihastui kovasti ja kysyi, kuka oli ollut hänen huoneessansa. Hänelle kerrottiin että siellä oli käynyt hänen sisarensa Morgan le Fay, joka oli pistänyt huotran vaippansa alle ja mennyt menojaan.

"Voi teitä", Arthur sanoi, "huonosti te olette minua vartioineet!"

"Herra", sanoivat he kaikki, "me emme uskaltaneet olla tottelematta teidän sisarenne käskyä."

"Tuokaa parhain ratsu, mikä on saatavissa", kuningas sanoi, "ja käskekää Ontzlake herran kiireesti asestautua ja ottaa toinen hyvä ratsu ja tulla minun kanssani."

Niin kuningas ja Ontzlake asestautuivat nopeasti ja ratsastivat Morgan le Fayn perään. Pian he tapasivat karjanpaimenen, jolta he kysyivät, oliko kukaan lady hiljattain ratsastanut sitä tietä.

"Herra," sanoi tuo köyhä ukko, "juuri ikään kulki tästä muuan lady ratsastaen neljänkymmenen hevosmiehen keralla, ja hän ratsasti tuonne metsään."

Silloin he kannustivat hevosiansa ja ratsastivat kiivaasti hänen peräänsä, ja hetken kuluttua Arthur sai näkyviinsä Morgan le Fayn, ja silloin hän vielä kiivaammin kiirehti ratsuansa. Kun Morgan le Fay huomasi, että Arthur ajoi häntä takaa, niin hän riensi metsän läpi, kunnes hän saapui aukealla paikalle. Ja kun hän näki ett'ei hän voinut päästä pakoon, niin hän ratsasti lähellä olevan järven rannalle ja sanoi: "Käyköön minun kuinka tahansa, mutta veljeni ei ole saava tätä huotraa." Ja hän heitti sen syvimpään veteen, niin että se vaipui pohjaan, sillä se oli raskas kullasta ja kalliista kivistä.

Sitten hän ratsasti laaksoon, jossa oli paljo suuria kiviä, ja kun hän näki että hänet saataisiin kiinni, niin hän muutti itsensä taikakeinoillaan suureksi rnarmorikiveksi. Kun kuningas Ontzlaken keralla saapui paikalle, ei hän tuntenut sisartansa eikä tämän miehiä.

"Ah", kuningas sanoi, "tässä näette Jumalan koston, ja minua murhetuttaa kovin, että tämä onnettomuus on tapahtunut."

Sitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän palasi luostariin, josta hän oli tullutkin.

Kun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki ritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: "Herrat, nyt me saamme mennä, minne tahdomme."

Niin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti vastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin saattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.

Kun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti Camelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat suuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista seikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn kavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari toivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.

Seuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä ja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä hovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain mahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä mitä kuningas koskaan oli nähnyt.

"Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te otatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä hyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut."

Kun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän puhui vain vähän.

Sillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra, minun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken."

"Sanokaa vain", kuningas virkkoi, "mitä tahdotte."

"Herra", sanoi neito, "älkää millään muotoa panko tuota viittaa päällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna kenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan panna sen päällensä."

"Hyvä", sanoi Arthur kuningas, "tahdon tehdä, niinkuin te neuvotte." Sitten hän sanoi sille neidolle, jonka hänen sisarensa oli lähettänyt: "Neito, tahdon nähdä teidän päällänne tämän viitan, jonka olette tuonut."

"Herra", sanoi neito, "ei minun sovi kantaa kuninkaan pukua."

"Jumalauta", Arthur sanoi, "sinun on pitäminen sitä viittaa, ennenkuin minä tai kukaan minun miehistäni panemme sen hartioillemme."

Niin viitta pantiin neidon päälle, ja samalla hetkellä hän kaatui kuolleena maahan, eikä puhunut enää sanaakaan, sillä hän paloi tuhaksi.

Silloin Arthur vihastui kauheasti, vielä enemmän kuin ennen, ja hän sanoi Uriens kuninkaalle:

"Minun sisareni, teidän puolisonne, koettaa yhä vain pettää minua, ja minä tiedän kyllä että joko te taikka teidän poikanne, minun sisarenpoikani, olette yksissä neuvoin hänen kanssansa saattaaksenne minut turmioon. Mutta teidän en sentään luule olevan hänen liitossaan, sillä Accolon tunnusti minulle omalla suullansa, että hän aikoi surmata teidätkin, niinkuin minut, ja sentähden annan minä teille anteeksi. Mutta teidän poikaanne, Uwaine herraa, minä pidän epäiltävänä, ja käsken teitä sentähden ajamaan hänet pois minun hovistani."

Niin Uwaine herra karkoitettiin.

Kun Gawaine herra, Lot kuninkaan poika, sai sen tietää, niin hän valmistautui myös lähtemään hänen kanssansa.

"Joka karkoittaa minun serkkuni, karkoittakoon minutkin", hän virkkoi, ja niin he molemmat lähtivät.

Kun Arthur huomasi että Gawaine herra oli jättänyt hovin, niin suuri suru nousi kaikkien lordien kesken.

Ja Gawainen veli, Gaheris, virkkoi: "niin me nyt menetimme kaksi kelpo ritaria yhden sijasta."

Uni lohikäärmeestä ja karjusta.

Pitkän sotansa jälkeen Arthur kuningas lepäsi ja piti komeita pitoja liittolaiskuninkaittensa ja prinssiensä ja jalojen ritariensa kanssa, jotka kaikki kuuluivat Pyöreään pöytään. Ja kun hän istui kuninkaallisella valtaistuimellaan, niin saliin astui kaksitoista vanhusta, joilla oli kaikilla oliivin oksa kädessä, merkkinä siitä että he tulivat Rooman keisarin Luciuksen lähettiläinä ja sanansaattajina. Kumarrettuaan kuninkaalle, he ilmoittivat hänelle Lucius keisarin tervehdyksen ja käskivät Arthuria tunnustamaan hänet herrakseen ja maksamaan sitä veroa, joka Englannilta oli tuleva Roomalle, niinkuin hänen isänsä ja edeltäjänsäkin ennen olivat tehneet. Jollei hän suostuisi siihen, niin keisari oli tekevä suuren sotaretken häntä, hänen valtakuntiaan ja alamaisiaan vastaan, ikuiseksi varoitukseksi kaikille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka uskaltaisivat kieltäytyä maksamasta veroa Roomalle, koko maailman valtiaalle.

Kun he olivat esittäneet asiansa, niin kuningas käski heidän poistua ja kutsui kokoon kaikki lordinsa ja Pyöreän pöydän ritarit neuvottelemaan asiasta ja lausumaan siitä mielipiteensä. He sanoivat kaikki, että veron vaatiminen oli kohtuutonta, ja jokainen heistä oli valmis sotimaan ja auttamaan kuningasta voimiensa mukaan. Skotlannin kuningas, Vähän-Britannian kuningas ja läntisen Walesin herra lupasivat kaikki miehiä ja rahaa, ja Lancelot herra ja muut ritarit lupasivat samoin. Kun Arthur kuningas näki heidän uljuutensa ja hyvän tahtonsa, niin hän kiitti heitä sydämellisesti. Ja lähettiläille annettiin runsaasti lahjoja ja heidät lähetettiin takaisin Roomaan sen vastauksen kera, että Arthur kuningas ei ollut velvollinen maksamaan veroa kenellekään maalliselle ruhtinaalle, ei kristitylle eikä pakanalle, hänelle oli Englannin valtakunnan herruus kuuluva hänen edeltäjiensä oikeuksien mukaan ja hän oli päättänyt tulla suuren ja mahtavan sotajoukon kanssa Roomaan valloittaakseen Jumalan armollisella avulla keisarikunnan ja kukistaakseen niskoittelijat.

Kun lähettiläät palasivat tuoden sen sanoman Lucius keisarille, niin hän lähetti kokoomaan sotamiehiä yli koko maailman, kaikista Rooman keisarikunnan alusmaista. Niin suuri joukko kuninkaita ja herttuoita ja sotapäälliköitä ja tuhansittain kansaa kokoontui Rooman ympärille. Ja sitäpaitsi keisarilla oli luonaan viisikymmentä jättiläistä, joiden oli määrä häntä suojella ja murtaa Arthur kuninkaan joukon rintama.

Sillävälin Arthur kuningas piti Yorkissa parlamenttia ja määräsi, että hänen poissa ollessaan Guinevere kuningatarta ja valtakuntaa piti hallitseman Britannian Baldwin herran ja Constantine herran, Cornwallin Cador herran pojan, josta isänsä kuoleman jälkeen tuli valtakunnan kuningas. Sitten Arthur kuningas lähti kaikkine joukkoineen ja purjehti Sandwichista monilukuisine laivoineen, kaleereineen, venheineen ja sotamiehineen.

Ja kun kuningas makasi hytissään laivassa, niin hän vaipui uneen ja näki ihmeellisen unen. Hänestä näytti että kauhea lohikäärme tuhosi paljo hänen väkeänsä, ja se tuli lentäen lännestä päin. Sen pää oli silattu taivaansiniseksi, ja sen lavat loistivat kuin kulta, sen ruumis oli kuin ihmeellisen värinen panssari, sen pyrstöstä riippui riekaleita, sen jalat olivat sopulinnahan peittämät ja sen kynnet kiilsivät kuin kirkas kulta. Hirveä liekki leiskui ulos sen suusta, ikäänkuin kaikki maa ja meri olisi tulessa leimunnut.

Sen jälkeen tuli idästä päin hirmuinen karju suuressa pilvessä. Sen sorkat olivat isot kuin pylväät, se oli takkuinen ja inhoittavan näköinen, rumin eläin mitä nähdä saattoi, ja se röhki ja karjui niin kamalasti, että sitä oli oikein kauhea kuulla.

Silloin tuo pelottava lohikäärme lähestyi ja alkoi tapella karjun kanssa, ja karju iski siihen torahampaillaan niin että meri tuli aivan punaiseksi verestä. Mutta viimein lohikäärme hakkasi karjun mäsäksi, sekä luut että lihat, niin että kappaleet ajelehtivat pitkin merta.

Silloin Arthur kuningas heräsi ja oli aivan ymmällä tuon unen tähden, ja hän lähetti heti hakemaan erästä viisasta filosofia ja käski hänen sanoa, mitä se merkitsi.

"Herra", sanoi filosofi, "se lohikäärme, josta sinä uneksit, tarkoittaa sinua itseäsi ja sen siipien väri niitä valtakuntia, jotka sinä olet valloittanut, ja sen pyrstö, joka oli ryysyjen peitossa, tarkoittaa Pyöreän pöydän jaloja ritareita. Ja karju, jonka lohikäärme tappoi ja joka tuli pilvistä, tarkoittaa jotain tyrannia, joka kiusaa kansaa, taikka muutoin näytät sinä joutuvan taistelemaan jättiläisen kanssa, jonka vertaa et koskaan ole nähnyt. Sentähden älä ensinkään pelkää tuon hirveän unen tähden, vaan kulje sinä vain voittajana eteenpäin."

Pian senjälkeen kun Arthur kuningas oli nähnyt unta lohikäärmeestä ja karjusta, saavuttiin Ranskan maalle, ja siellä muuan talonpoika tuli Arthurin luo ja kertoi hänelle, että jo seitsemän vuotta hirveä jättiläinen oli hävittänyt Brittanyn maata ja tappanut ja syönyt suuhunsa paljo maan kansaa. Hiljattain oli hän ryöstänyt Brittanyn herttuattarenkin, kun tämä oli seurueineen ratsastamassa, ja oli vienyt hänet asuntoonsa, joka oli eräässä vuoressa, pitääkseen häntä siellä elämänsä loppuun asti. Paljo kansaa oli seurannut herttuatarta, enemmän kuin viisisataa, mutta eivät he kaikki yhdessäkään voineet häntä pelastaa.

"Hän oli sinun serkkusi, Howell herttuan puoliso, hänen, jota kutsumme sinun läheiseksi sukulaiseksesi", virkkoi mies lopuksi, "ja koska sinä olet hurskas kuningas, niin sääli tuota ladyä, ja koska sinä olet suuri sankari, niin kosta meidän kaikkien puolestamme."

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se on suuri onnettomuus! Parhaimman valtakuntani menettäminen minua vähemmän surettaisi, kuin ett'en ennättänyt tulla vähän ennemmin tuota ladyä pelastamaan. No, mies, voitkos viedä minut sinne missä tuo jättiläinen asustaa?"

"Kyllä, herra", tuo kunnon ukko sanoi, "katso tuonne missä näet nuo molemmat isot tulet palavan, sieltä sinä hänet löydät ja aarteita enemmän kuin luulen olevan koko Ranskan maassa."

Kun kuningas oli kuullut tuon surkean tapauksen, niin hän palasi telttaansa. Ja hän kutsui luokseen Kay herran ja Bedivere herran ja käski heidän kaikessa hiljaisuudessa asettaa kuntoon hänen ja omat ratsunsa ja varuksensa, sillä iltamessun jälkeen hän aikoi vain heidän molempain kanssa tehdä toivioretken Pyhän Mikaelin vuorelle. Niin he lähtivät kolmisin ja ratsastivat minkä ennättivät, kunnes viimein saapuivat tuon vuoren juurelle. Siellä he hyppäsivät alas ratsuiltansa ja kuningas käski heidän jäädä siihen odottamaan, sillä hän tahtoi mennä yksin vuorelle.

Hän astui ylös mäkeä, kunnes hän tuli isolle tulelle, ja siellä hän näki äsken luodun haudan partaalla leskivaimon istuvan ja vääntelevän käsiänsä ja itkevän. Arthur kuningas tervehti häntä ja kysyi, miksi hän niin valitti.

"Herra ritari, puhu hiljaa", nainen vastasi, "sillä tuolla on piru itse. Jos hän kuulee sinun puhuvan, niin hän tulee ja tappaa sinut. Oi miesparka, mitä on sinulla tekemistä tällä vuorella? Vaikka teitä olisi viisikymmentä sinun kaltaistasi, niin te ette kykenisi vastustamaan tuota hirviötä. Tässä makaa haudattuna muuan herttuatar, joka oli kaunein kaikista maan päällä, Howellin, Brittanyn herttuan puoliso -- tuo hirviö hänet surmasi."

"Rouva", sanoi kuningas, "minut on lähettänyt Arthur kuningas, se suuri sankari, keskustelemaan tuon tyrannin kanssa hänen vasalleistaan."

"Yhhyh, vai keskustelemaan!" sanoi leski. "Se peto ei välitä kuninkaista eikä muistakaan. Ole varoillasi, äläkä mene häntä liian lähelle, sillä hän on voittanut viisitoista kuningasta ja on tehnyt itselleen nutun, joka on täynnä jalokiviä ja reunustettu heidän parroillaan, jotka he tässä viime jouluna hänelle lähettivät kansaansa pelastaakseen. Ja jos sinä tahdot, niin puhu hänen kanssaan tuon suuren tulen luona, jossa hän istuu illallisella."

"Hyvä", Arthur sanoi, "kaikista teidän pelottavista puheistanne huolimatta minä tahdon tehdä tehtäväni."

Sitten hän meni ylös vuoren kukkulaa kohden ja näki, kuinka jättiläinen istui illallisellaan kalvaen isoa luuta ja paistaen jykeviä jäseniään tulen ääressä, sillä välin kuin kolme kaunista neitoa käänteli vartaita, joissa oli riippumassa kaksitoista pientä lasta aivan kuin pienet linnunpoikaset. Kun Arthur kuningas näki tuon surkean näyn, niin hän sääli heitä niin suuresti että hänen sydämensä oli särkyä, ja hän huusi jättiläiselle:

"Se joka kaikkea maailmaa hallitsee, antakoon sinulle lyhyen iän ja häpeällisen kuoleman! Minkätähden olet sinä tappanut nuo pienet viattomat lapset ja surmannut herttuattaren? Nouse ylös, sinä ahmatti, ja valmistaudu taisteluun, sillä tänä päivänä olet sinä minun käteni kautta surmasi saava."

Silloin jättiläinen hyppäsi pystyyn ja otti ison nuijan käteensä ja iski sillä kuningasta, niin että tämän kypäri murskaantui, ja kuningas iski häntä vuorostaan ja haavoitti häntä vaikeasti. Silloin jättiläinen heitti pois nuijansa ja rutisti kuningasta käsivarsiensa välissä, niin että hänen kylkiluunsa olivat murskaantua. Silloin nuo kolme neitoa polvistuivat ja huusivat Kristusta Arthurin avuksi ja turvaksi. Kuningas paini ja tappeli, niin että hän oli milloin alla milloin päällä ja sillä tapaa painien ja tapellen he kierivät alas kukkulaa, kunnes tulivat merimerkille. Ja kaiken aikaa heidän painiessaan Arthur pisteli jättiläistä tikarillaan. Ja niin sattui että he tulivat sille paikalle, jossa molemmat ritarit Arthurin hevosen kera seisoivat.

Kun he näkivät kuninkaan jättiläisen käsissä, niin he tulivat ja irroittivat hänet, ja samalla hetkellä jättiläinen heitti henkensä. Silloin Arthur kuningas käski heidän lyödä poikki jättiläisen pään ja asettaa sen peitsen kärkeen ja viedä sen Howell herttualle ja ilmoittaa hänelle, että hänen vihollisensa oli saanut surmansa. Ja senjälkeen hän käski heidän pistää tuon pään tornin huippuun, niin että kaikki kansa saattaisi sitä katsella.

"Ja menkää te molemmat vuorelle ja noutakaa minun kilpeni ja miekkani ja rautanuija", virkkoi Arthur kuningas. "Ja mitä aarteisiin tulee, niin ottakaa te ne, sillä siellä te löydätte rikkauksia suunnattoman paljon. Niin että kun minä vain saan takin ja nuijan, niin en välitä muusta."

Niin ritarit noutivat nuijan ja takin ja ottivat itselleen hiukan aarteita ja palasivat takaisin sotajoukkoon. Ja kohta levisi tieto kuninkaan teosta kautta koko maan ja kansa tuli kiittämään kuningasta. Mutta hän vastasi:

"Kiittäkää Jumalaa ja jakakaa aarteet keskenänne."

Ja sen jälkeen Arthur kuningas käski serkkunsa Howell herttuan rakennuttamaan sille vuorelle kirkon pyhän Mikaelin kunniaksi.

Seuraavana päivänä kuningas jatkoi matkaansa Roomaa kohden. Monen kiivaan tappelun jälkeen hän löi roomalaiset ja surmasi Lucius keisarin ja hänet kruunattiin kaikkien niiden maiden keisariksi, jotka ulottuvat Roomasta Ranskaan asti. Sitten hän palasi riemusaatossa maahansa kaikkine ritareineen ja kulki meren yli ja nousi maihin Sandwichissa, jonne hänen puolisonsa Guinevere kuningatar oli tullut häntä vastaan. Ja jokaisessa kaupungissa ja linnoituksessa otti kansa hänet jalosti vastaan ja hänelle annettiin kalliita lahjoja tervetuliaisiksi.

JÄRVEN HERRA LANCELOT

Metsän vahva ritari.

Arthur kuninkaan hovissa oli monta uljasta ritaria, ja muutamat heistä olivat niin taitavia aseiden käyttämisessä, että he veivät kaikista tovereistaan voiton miehuudessa ja sankariteoissa. Mutta mainioin kaikista oli Järven herra Lancelot, sillä kaikissa turnajaisissa ja tjosteissa ja aseteoissa hän voitti kaikki muut ritarit, eikä hän koskaan ollut kertaakaan joutunut tappiolle, paitsi petoksen tai taikajuonien kautta.

Senvuoksi Guinevere kuningatar piti häntä suuremmassa suosiossa kuin ketään muuta ritaria, ja Lancelot herra puolestaan rakasti kuningatarta koko elämänsä ajan yli kaikkien muiden ladyjen ja neitojen. Ja kuningattaren tähden hän teki monta mainehikasta tekoa ja useammin kuin kerran hän pelasti hänet kuolemasta jalolla ritarillisuudellansa.

Kun Arthur kuningas palasi Englantiin Roomasta, niin kaikki Pyöreän pöydän ritarit saapuivat hänen luokseen ja monta tjostia ja turnajaista silloin pidettiin. Lancelot herra lepäsi jonkun aikaa urheillen ja leikkien, mutta lopulta hänen mielensä taas alkoi palaa kummiin seikkailuihin. Senvuoksi hän pyysi nepaansa Lionel herran valmistautumaan matkalle, ja niin he hyppäsivät ratsuillensa asestettuina kiireestä kantapäähän asti ja ratsastivat synkkään metsään ja sieltä edelleen aavalle aukealle.

Puolenpäivän aikaan ilma kävi kovin kuumaksi ja Lancelot herraa rupesi nukuttamaan. Silloin Lionel herra huomasi suuren omenapuun, joka kasvoi pensasaidan vieressä, ja hän virkkoi: