Part 3

"Se on Järven neito", Merlin sanoi, "ja tuossa järvessä on kallio ja sen sisässä on ihanin asunto kuin olla saattaa maan päällä ja se on koristettu kalleilla koristuksilla. Tuo neito tulee kohta luoksenne, puhukaa silloin hänelle kauniisti, niin että hän antaa teille tuon miekan."

Silloin juuri neito tuli Arthurin luo ja tervehti häntä, ja Arthur vastasi neidon tervehdykseen.

"Neito", Arthur sanoi, "mitä miekkaa tuo käsivarsi tuolla kannattelee veden päällä? Soisinpa että se olisi minun, sillä minulla ei ole miekkaa."

"Arthur herra kuningas", sanoi neito, "se miekka on minun; sen nimi on Excalibur, joka merkitsee niin paljo kuin _'Leikkaa terästä'_. Jos lupaatte antaa minulle lahjan, kun sitä teiltä pyydän, niin saatte tuon miekan."

"Kautta kunniani", sanoi Arthur, "saatte minkä lahjan vain tahdotte."

"Hyvä", sanoi neito, "astukaa tuohon veneesen ja soutakaa miekan luo ja ottakaa se ja sen huotra mukaanne, ja minä tulen pyytämään lahjaani, kun aikani tulee."

Niin Arthur kuningas ja Merlin hyppäsivät ratsuiltaan ja sitoivat ne kahteen puuhun ja astuivat veneesen, ja kun he saapuivat miekan luo jota käsi kannatteli, niin Arthur tarttui miekkaan kahvasta ja nosti sen veneesen ja vei sen mukanaan. Ja käsivarsi ja käsi katosi veden alle, ja niin he soutivat rantaan ja ratsastivat pois.

Sitten Arthur kuningas katseli miekkaa ja kehui sitä ylen hyväksi.

"Kumpiko mielestänne on parempi, miekkako vai huotra?" kysyi Merlin.

"Minusta miekka on parempi", vastasi Arthur.

"Te olette kerrassaan ymmärtämätön", Merlin virkkoi, "sillä huotra on kymmenen miekan arvoinen. Kun teillä on huotra mukananne, niin ette menetä tippaakaan verta, vaikka olisitte kuinka vaikeasti haavoitettu. Pitäkää sentähden huotraa aina huolellisesti huostassanne."

Niin he palasivat Carleoniin ja Arthur kuninkaan ritarit ihastuivat ikihyviksi, kun taas hänet näkivät. Kun he kuulivat hänen seikkailuistaan, niin he ihmettelivät, että hän sillä tapaa antautui vaaroihin ypö yksinään. Mutta kaikki kunnon miehet sanoivat, että oli hauskaa olla sellaisen päällikön käskettävänä, joka antautui seikkailuihin aivan kuin tavallinen halpa ritari.

Vähän aikaa senjälkeen Merlin taas varoitti Arthur kuningasta pitämään tarkkaa huolta Excalibur miekan huotrasta, sillä niin kauan kuin se oli hänellä, ei hän menettäisi tippaakaan verta, vaikka hänet haavoitettaisiin kuinka vaikeasti tahansa. Varmemmaksi vakuudeksi Arthur silloin uskoi miekan ja huotran sisarensa Morgan le Fayn huostaan. Mutta Morgan le Fay oli viekas ja kavala nainen. Hän rakasti muuatta ritaria enemmän kuin puolisoansa Uriens kuningasta tai veljeänsä Arthur kuningasta, ja hän keksi viekkaan keinon, jolla hän saisi heidät molemmat surmatuksi. Sitten hän aikoi mennä naimisiin tuon ritarin, Accolon herran kanssa, ja asettaa hänet Arthur kuninkaan sijaan valtaistuimelle, jolloin hänestä itsestään tulisi koko valtakunnan kuningatar. Senvuoksi hän valmisti taikakeinoillaan toisen huotran, joka oli aivan samallainen kuin Excaliburin huotra, ja antoi sen sitten Arthurille, kun tämä lähti taistelemaan. Mutta Excaliburia ja sen huotraa hän säilytti Accolon herraa varten.

Pyöreä pöytä.

Kun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut vihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa alkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin hän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.

"Se on oikein", Merlin sanoi, "sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin te ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän kuin muita?"

"On", Arthur kuningas sanoi, "minä rakastan Guinevereä, Cameliardin kuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan Pyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito on kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä saatan."

"Herra", sanoi Merlin, "mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä kaikkein ihanimpia. Mutta joll'ette rakastaisi häntä niin suuresti kuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin kauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte -- joll'ei teidän sydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt, niin vaikea on enää kääntyä takaisin."

"Se on totta", Arthur sanoi.

Sitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida Guinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että jos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon onnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan aikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui suuresti.

"Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut", hän sanoi, "että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä maihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen olevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei tarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää häntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther Pendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on ritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on itselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun aikanani surmansa saanut."

Niin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän pöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa loistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat lähelle Lontoota.

Kun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata ritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän tulostaan ja siitä kalliista lahjasta.

"Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni", hän sanoi, "sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua niin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua enemmän kuin suuret ja kalliit aarteet."

Ja kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja kruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella saattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa ja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän ääressä.

Ennen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että kahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei voinut löytää.

Sitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet suurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria istuutuivat paikoilleen.

Kun se oli tehty, sanoi Merlin:

"Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan kunnioitustanne Arthur kuninkaalle." Ja niin he nousivat ja kunnioittivat häntä.

Ja kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa istuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä istunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.

Kohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika, ja pyysi lahjaa kuninkaalta.

"Pyydä", kuningas sanoi, "ja minä annan sinulle."

"Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä, jona otatte Guineveren avioksi."

"Teen sen mielelläni", Arthur kuningas sanoi, "ja tahdon osoittaa teille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani."

Niin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa hän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan nuorukaisen, jonka nimi oli Tor.

Sitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että Pyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.

"Herra", sanoi Merlin, "niillä paikoilla ei ole istuva ketkään muut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella istuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen asettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei ole vertaista oleva."

Niin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet molempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi kaikkien kuullen ja syvään kumartaen:

"Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te sen ansaitsette."

Silloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen Gaherisille:

"Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua kovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi minä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja joka on ylen terävä."

"Älkää sitä nyt tehkö", Gaheris sanoi, "sillä minä olen vasta asemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan hänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen aikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme hänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa."

"Tahdon tehdä niinkuin te sanotte", virkkoi Gawaine.

Sitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas suurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.

Sitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille, jotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän mieleensä ett'eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että he aina pakenisivat petosta. Ja ett'eivät he millään muotoa olisi julmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten he menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion; ja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia kuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett'ei kenkään saanut ryhtyä väärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman hyvyyden tähden.

Tämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että vanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.

Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.

Eräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden ritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon ja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata hirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä olivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta nääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he näkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.

"Mitä nyt teemme?", Arthur kuningas sanoi, "me olemme aika pulassa."

"Käykäämme jalkaisin", sanoi Uriens kuningas, "kunnes kohtaamme jonkin asumuksen."

Silloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat olivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin että otus oli kaatunut.

Sitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen laivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva tuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas meni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan maallista olentoa.

"Tulkaa", sanoi Arthur kuningas, "menkäämme katsomaan, mitä tuossa laivassa oikein on."

Niin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli runsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni ja he näkivät yht'äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla satoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi kaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen Arthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että hän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten parhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.

Neidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen huoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä tavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja ruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti kuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa ateriaa.

Kun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin toiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan oli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon herra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti koristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti uneen.

Mutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa Camelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä suuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan päässä Camelotista.

Ja kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä tyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.

"Keitä te olette, jotka niin valitatte?" Arthur kuningas sanoi.

"Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina", he sanoivat, "ja useat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset kauemman ja toiset vähemmän aikaa."

"Mistä syystä?" kysyi Arthur.

"Saatte kuulla", ritarit sanoivat.

"Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin ritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä milloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas ritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas petturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä Ontzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan. Nuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän asuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas herraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He ovat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton puolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran kanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll'ei tämä tahdo itse taistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.

"Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett'ei kukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas on joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien kimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät tyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut nälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä, olisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa, niin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on niin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen puolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin voimme pystyssä pysyä."

"Jumala armossaan teidät pelastakoon", sanoi Arthur.

Silloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: "Mitä kuuluu?"

"En tiedä", Arthur virkkoi.

"Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin teidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä."

"Se on kovaa", Arthur sanoi, "mutta ennemmin tahdon taistella ritaria vastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä saan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun."

"Niin on tapahtuva", sanoi neito.

"Minä olen valmis", sanoi Arthur, "jos minulla vain olisi ratsu ja varukset."

"Teiltä ei ole mitään puuttuva", neito vastasi.

"Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin hovissa."

"Ette suinkaan", neito sanoi, "minä en ole koskaan ollut siellä, minä olen tämän linnan herran tytär."

Mutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.

Sitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että Arthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti hakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja ylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi sääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.

Sitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran edestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi. Damas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur puolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.

Silloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä ja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.

Morgan le Fayn kavaluus.

Palatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens kuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla, vain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa. Kaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle marmorialtaaseen.

Kun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:

"Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia, sillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia, eivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä onnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat noitaneidot, missä ikinä heitä tapaan."

Silloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä nenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan le Fayn luota.

"Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään ritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin miekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä rakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan niinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti keskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään, jonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren."

"Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte", Accolon sanoi. "Ja minä olen pitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut armollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen tekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen kuoleva. Nytpä ymmärrän", hän lisäsi, "että Morgan le Fay on tehnyt kaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?"

"Siitä saatte olla varma", sanoi kääpiö.

Sitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja ritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa lepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka kanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin Accolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla kauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä kestittiin hyvin.

Sillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä olisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi taistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli löytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan. Kun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin levottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin reisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta kun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli haavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen edestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin ja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana aamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta sydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo hänen hyväksensä.

Seuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään ja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito, joka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:

"Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan tervehdyksensä."

Arthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli kavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja hauraat.

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän ratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet suistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja paljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät, niin ett'ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten taistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven alle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le Fay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa. Senvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.

Niin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta Arthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon herran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti vaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä, ja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli kokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli petetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa ei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden hän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka oli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella iskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän ylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä, sanoivat ett'eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin hyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka kovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen tähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra, eivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista taisteluansa. Silloin yht'äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi kahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain miekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin saavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä väistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.

Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.

Kun Accolon herra näki, että Arthur kuninkaan miekka oli katkennut, niin hän koetti pakoittaa häntä antautumaan.

"Ritari, sinä olet voitettu etkä saata enää kestää, ja sinä olet sitäpaitsi aseeton ja olet menettänyt paljo verta. Minun ei tee mieleni sinua surmata, antaudu sentähden minun armoilleni."

"En", Arthur sanoi, "sitä en voi tehdä, sillä minä olen luvannut taistella _niin kauan kuin on elonkipinääkään ruumiissani_. Ja senvuoksi minä ennemmin kuolen kunnialla kuin elän häpeällä. Ja vaikka voisi kuolla satoja kertoja, niin minä ennemmin kuolisin niin monta kertaa, kuin antautuisin sinulle pelkurina, sillä vaikka minulta puuttuu aseita, niin minulta ei ole puuttuva kunniaa, ja jos sinä surmaat minut, aseettoman, niin se on oleva sinun oma häpeäsi."

"No niin", sanoi Accolon, "siitä häpeästä en tahdo säästää itseäni. Pysy erilläsi minusta, sillä sinä olet kuoleman oma." Ja niin sanoessaan hän antoi Arthurille sellaisen iskun, että tämä melkein tupertui maahan, ja hän toivoi että Arthur huutaisi armoa.

Mutta kuningas ryntäsi Accolonia kohden ja sysäsi häntä niin voimakkaasti katkenneen miekan nupilla, että ritari hoiperteli kolme askeletta takaperin.

Kun Järven neito katseli Arthuria ja näki, kuinka uljas hän oli ja kuinka häntä kavaluudella koetettiin saada surmatuksi, niin häntä kovin säälitti, että niin uljaan ritarin ja jalon miehen piti joutua perikatoon. Ja hänen taikomisensa kautta miekka putosi seuraavalla iskulla maahan Accolonin kädestä. Ja Arthur juoksi nopeasti sen luo ja otti sen käteensä ja tunsi heti, että se oli hänen oma miekkansa Excalibur.

"Liian kauan sinä olet ollut poissa minun luotani", hän huusi, "ja paljon pahaa sinä olet minulle tehnyt."

Sitten hän huomasi huotran, joka riippui Accolonin sivulla, ja äkkiä ryntäsi hän Accolonin kimppuun ja tarttui huotraan ja tempasi sen niin kauaksi kuin saattoi.

"Oi ritari", hän sanoi, "nyt sinä olet kuoleman oma, sillä minä takaan, että tämä miekka on maksava sinulle moninkerroin kaikki ne iskut, mitkä minä olen saanut." Ja hän karkasi koko voimallaan hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan ja halkasi hänen kypärinsä ja antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että se melkein tappoi hänet.

"Nyt minä surmaan sinut", Arthur sanoi.

"Surmata minut kyllä saatte, jos teitä haluttaa", Accolon sanoi, "sillä te olette paras ritari, mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja minä näen, että Jumala on teidän kanssanne. Mutta koska minä olen luvannut taistella viimeiseen asti, enkä millään ehdolla tahdo antautua elävänä, niin sentähden minun suuni ei ole ikinä pyytävä armoa, vaan Jumala tehköön minun ruumiillani, mitä Hän hyväksi näkee."

Silloin Arthur kuningas muistutteli, että hän oli varmaankin nähnyt tuon ritarin.