Part 2

"Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?"

"Herrat", Merlin sanoi, "hän on tehty kuninkaaksemme sentähden, että hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon 'ei' kuka hyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki vihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa ollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja Skotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita."

Muutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että niin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot, nauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta he kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla keskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi turvallisesti tulla ja mennä.

Niin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli tehnyt ja sanoi, ett'ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja puhua heidän kanssaan.

"Älkää heitä säästäkö", hän sanoi, "vaan vastatkaa heille niinkuin heidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava heidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät."

Silloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa alla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan kulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias herra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan lausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla oli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui, että jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän niskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur kuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.

"Mitä aiotte tehdä?" Merlin sanoi kuninkaille; "parempi olisi teille, että malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle, vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän."

"Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista", ilkkui Lot kuningas.

Silloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen ahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett'ei hänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut ihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa vaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.

Mutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden mukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi lohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja taistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena tungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen altaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.

Mutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas ratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin hänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä tulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta heistä.

Silloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja kiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät niihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.

Ja Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää ahdistamasta.

Kuninkaiden taistelu.

Juhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui kaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle, että nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja jotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja hänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan sanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.

"Hyvin puhuttu", Arthur sanoi, "minä kiitän teitä rohkeudestanne; mutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla Merlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun hyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet, niin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman neuvonsa."

Kaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin neuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.

"Varoitan teitä ajoissa", Merlin virkkoi, "koska teidän vihollistenne voimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin suinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä kuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll'ei meidän kuninkaamme saa enemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa rajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy taisteluun."

"Mitä on tehtävä?", paroonit kysyivät.

"Ilmoitan teille neuvoni", Merlin virkkoi. "Meren tuolla puolen on kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen voimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään, ja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä vastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän kanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän välillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia monia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän pitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun neuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja Bors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa hän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen hoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa heitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt ajattelette tästä neuvosta?"

"Se on hyvä neuvo", sanoivat kuningas ja paroonit.

Ja niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.

Ulfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan hyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat yli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä kapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi heidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi. Mutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja voittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät pahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.

Kun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että molemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat kuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat heidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat kirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.

Niin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin kallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he saivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat Arthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.

Arthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun aika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja meni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan jälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän sataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan ja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa katoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä taistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka voittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay herra, Lucas herra ja Griflet herra.

Ban ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti nuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen vihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat omille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin kanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan Claudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja jos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää heille sana, eivätkä he vitkastelisi.

Turmion ennustus.

Ban ja Bors kuninkaiden lähdettyä Arthur ratsasti Carleoniin. Sillä sinne oli lähettänyt puolisonsa Orkneyn kuningas Lot, yksi niistä kuninkaista, jotka olivat sotineet häntä vastaan. Kuningatar tuli suurella komeudella ja loistolla lähettilään tavoin, mutta itse asiassa hänen tarkoituksensa oli urkkia Arthurin hovia. Hänen mukanaan olivat hänen neljä poikaansa, Gawaine, Gaheris, Agrivaine ja Gareth, ja monta muuta ritaria ja ladyä. Vaikka hän oli hyvin ilkeä ja kavala, niin hän oli sentään mitä ihanin nainen, ja sentähden hän kokonaan voitti Arthur kuninkaan sydämen. Arthur ei tietänyt, että tuo kuningatar itse asiassa oli hänen oma sisarpuolensa, hänen äitinsä Igrainen tytär, sillä Igraine oli ennen naimistaan Uther Pendragonin kanssa ollut erään mahtavan Cornwallin herttuan puolisona. Toinen tytär oli Morgan le Fay, joka oli myöskin äärettömän ihana ja ilkeä sekä sangen taitava noitakeinoissa.

Lot kuninkaan puoliso viipyi kuukauden Carleonissa ja lähti sitten pois, ja hänen mentyään Arthur kuningas näki ihmeellisen unen, joka täytti hänen mielensä suurella pelolla. Hän näki unta, että maahan tuli korppikotkia ja käärmeitä; ja että ne tappoivat ja hävittivät kaiken kansan, ja sitten hän taisteli niitä vastaan ja ne tekivät hänelle paljon pahaa ja haavoittivat hänet vaikeasti, mutta viimein hän ne surmasi.

Kun kuningas heräsi, niin hän oli sangen surullisella mielellä unensa johdosta, ja päästäkseen ajatuksistaan hän lähti useiden ritariensa kera metsästämään. Heti metsään saavuttuaan näki kuningas edessään ison hirven ja hän ajoi sitä takaa niin kiivaasti, että hänen ratsuparkansa vaipui nääntyneenä maahan.

Kun kuningas istui odottamassa toista hevosta, jota muuan hänen miehistään oli hakemassa, tuli Merlin hänen luokseen neljäntoista vuotiaan pojan muodossa ja tervehtien kuningasta kysyi, miksi hän oli niin mietteissään. Arthur vastasi, että hänellä oli kyllä syytä olla alakuloinen, ja silloin Merlin saattoi hänet aivan hämmästyksiinsä, kun hän tiesi kaikki hänen ajatuksensa ja kertoi kuka hän oli ja kaikki mikä häntä koski. Sitten Merlin katosi ja palasi taas kahdeksankymmenen vuotiaan ukon haahmossa, ja siinä valepuvussa hän taas kysyi kuninkaalta, miksi hän oli niin surullinen.

"Syytä on kyllä ollakseni surullinen", Arthur virkkoi.

Ja hän kertoi vanhukselle unensa ja kuinka tuo kummallinen poika oli juuri ollut hänen luonaan ja kertonut hänelle hänen isästään ja äidistään ja ilmoittanut asioita, joista ei hänellä ollut aavistustakaan. Silloin Merlin sanoi että kaikki, mitä lapsi oli hänelle puhunut, oli aivan totta. Ja että hän oli tullut sanomaan, että tulevina vuosina moni onnettomuus oli kohtaava maata, sillä Lot kuninkaan vaimo oli synnyttävä lapsen, joka koettaisi tuhota Arthurin ja kaikki hänen ritarinsa.

"Ken olet sinä", kysyi Arthur, "joka kerrot minulle tällaisia uutisia?"

"Minä olen Merlin", sanoi tietäjä, "ja minä olin sekin, joka oli täällä pojan muodossa."

"Ah", virkkoi Arthur kuningas, "tepä olette ihmeellinen mies, mutta minä ihmettelen suuresti teidän sanojanne, että minun täytyy kuolla taistelussa."

"Älkää ihmetelkö", Merlin virkkoi, "sillä se on Jumalan tahto, hän rankaisee teitä niiden pahojen tekojen tähden, joita on tehty maan päällä. Mutta minä saattaisin murehtia", vanhus lisäsi, "sillä minun täytyy kuolla häpeällinen kuolema -- minut pistetään elävänä maan sisään, mutta sinä saat kuolla kunniallisen kuoleman."

Kun he siten pakinoivat, tuotiin kuninkaan hevonen ja Arthur nousi satulaan, ja Merlin astui toisen hevosen selkään ja he ratsastivat Carleoniin.

Se mitä Merlin ennusti omasta kuolemastaan, kävi todellakin toteen. Muutamia vuosia myöhemmin tuo suuri tietäjä rakastui erääseen hovineitoon nimeltä Nimue, tai kuten muutamat häntä kutsuivat "Vivien", joka oli tuntevinaan vastarakkautta Merliniä kohtaan, kunnes oli oppinut kaikki ne asiat, joita hän halusi tietää. Merlin opetti hänelle kaikki loihdut ja noitakeinot, niin että hän saattoi itsekin noitua. Mutta Merlin hullaantui niin rakkaudessaan, ett'ei hän tahtonut hetkeksikään laskea Nimueta näkyvistään, ja tuo lady lopuksi aivan väsyi hänen hellyyteensä ja tahtoi päästä vapaaksi hänestä. Hän pelkäsi Merliniä senvuoksi, että tämä oli tietäjä, eikä hän keksinyt mitään keinoa, jolla olisi päässyt hänestä eroon.

Viimein tapahtui että Merlin kerran näytti hänelle ihmeellisen kallion, jonka edessä oli suuri kivi, jota saattoi taikakeinoilla liikuttaa. Silloin Nimue kavalasti houkutteli Merlinin astumaan kallion sisään, saadakseen muka tietää mitä kaikkia ihmeitä siellä oli. Mutta kun Merlin oli kallion sisässä, niin hän noitui kiven paikoilleen niillä loihduilla, joita Merlin oli hänelle opettanut, ja kaikista taikakeinoistaan huolimatta Merlin ei päässyt sieltä ikinä ulos. Sitten Nimue pakeni ja jätti Merlinin kallioon.

Siten kävi toteen ennustus Merlinin kohtalosta, ja myöhemmin myöskin tapahtui se mitä hän oli ennustanut Arthur kuninkaasta. Sillä Merlin sanoi kerran, että se mies, joka tuhoisi Arthurin, syntyisi toukokuun ensimäisenä päivänä. Ja niin kuningas noudatti luokseen kaikki ne lapset, jotka olivat syntyneet ensimäisenä päivänä toukokuuta. Niiden joukossa oli monta lordien ja ladyjen poikaa ja muiden muassa myös hänen sisarenpoikansa Mordred, Lot kuninkaan puolison poika. Kaikki lapset pantiin laivaan ja lähetettiin pois maasta, ja muutamat olivat vain neljän viikon vanhoja. Mutta laiva ajoi karille ja murskaantui, ja kaikki lapset hukkuivat, paitsi yksi. Pikku Mordredin heittivät aallot rannalle, ja eräs hyvä mies otti hänet hoitoonsa ja kasvatti häntä, kunnes hän oli täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hän vei hänet hoviin. Mordred oli samoin kuin äitinsäkin sangen ilkeä ja kavala ja, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hän saattoi paljon kurjuutta Pyöreän pöydän ritarien jaloon joukkoon.

Monet valtakunnan lordit ja paroonit olivat kovin vihoissaan lastensa menettämisestä; mutta useat syyttivät enemmän Merliniä kuin Arthuria, niin että he pysyivät alallaan, joko sitten pelosta tai rakkaudesta.

Lähteen ritari.

Kun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine vielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan. Ja kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka oli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan saanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli antanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen nähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin Merlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: "Tämä on sinun äitisi." Ja silloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja suuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja kuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.

Eräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään ratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi, että metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen partaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli kelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että joku ritari kostaisi hänen kuolemansa.

Suuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen tahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään, joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse ja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.

"Sinä olet vielä liian nuori ja hento", sanoi Arthur, "ottaaksesi niin korkean arvon hartioillesi."

"Herra", Griflet virkkoi, "minä rukoilen teitä tekemään minut ritariksi."

"Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet", sanoi Merlin, "sillä hänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän on oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti."

Niin kuningas teki hänet ritariksi.

"Mutta nyt", hän sanoi, "koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin sinun täytyy antaa minulle lahja."

"Mitä vain tahdotte", Griflet sanoi.

Silloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut lähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä taisteluja etsimättä.

Niin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä paikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa, kunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen vieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja suitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi. Griflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi maahan.

Silloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: "Hyvä ritari, miksi te työnsitte alas minun kilpeni?"

"Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne", sanoi Griflet.

"Parempi on teidän olla tjostaamatta", sanoi ritari, "sillä te olette nuori ja vast'ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään minun voimieni rinnalla."

"Oli miten oli", Griflet sanoi, "mutta minä tahdon tjostata teidän kanssanne."

"En mielelläni siihen suostu", sanoi ritari, "mutta koska minun täytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?"

"Herra, minä olen Arthurin hovista."

Molemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi kalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli Pellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen, niin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.

Kun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi ratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa hänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut raitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi että hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo ritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin hoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien avulla hän sentään parani.

Arthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman tähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan ja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi ratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa, kunnes hän palaisi.

Hän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki kuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas ratsasti niitä vastaan ja huusi: "Paetkaa, moukat!" Ja silloin he pelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.

"Voi Merlin", Arthur virkkoi, "täällä sinä olisit joutunut surmasi suuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!"

"Enpä suinkaan", Merlin virkkoi, "sillä minä olisin voinut pelastaa itseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi kuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll'ei Jumala sinua varjele."

Siten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla tuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui asestettu ritari tuolilla.

"Herra ritari", Arthur virkkoi, "minkä vuoksi sinä oleskelet täällä, niin ett'ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta sinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta."

"Tätä tapaa minä olen käyttänyt", Pellinore sanoi, "ja tahdon sitä käyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun tapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo."

"Minä tahdon parantaa sen", virkkoi Arthur.

"Se ei onnistu", sanoi Pellinore.

Ja hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja otti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä vastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti äkkiä miekkansa.

"Antakaahan olla", ritari virkkoi, "kauniimpaa on meidän molempien rynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan."

"Niinpä niinkin", vastasi Arthur, "jos minulla olisi enemmän peitsiä."

"Minulla on kyllä", Pellinore sanoi.

Asemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja kuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että molemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.

"Älkäähän vielä", sanoi ritari, "te olette taitavin tjostaaja, jonka minä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä vielä kerran tjostaamaan kanssani."

"Olkoon menneeksi", Arthur virkkoi.

Silloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti yhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti kappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun keskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin Arthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: "Minä koettelen sinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut kunniani ratsun selässä", ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä kohden.

Kun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä hänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin epäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen taistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja annettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He taistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he molemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi Arthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.

Silloin ritari sanoi Arthurille:

"En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta jollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi, niin sinun pitää kuoleman."

"Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa", Arthur kuningas sanoi, "mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin häpäisen itseni." Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi hänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.

Kun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso ja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti kypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.

Mutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:

"Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin sinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään valtakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan kuin sinä luuletkaan."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Pellinore.

"Arthur kuningas."

Silloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi kuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet lumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.

Excalibur miekka.

Vaivutettuaan Pellinoren taikauneen Merlin nosti pystyyn Arthur kuninkaan ja ratsasti pois Pellinoren ratsulla.

"Voi, mitä sinä olet tehnyt, Merlin", Arthur sanoi, "surmasitko sinä tuon kelpo ritarin taikakeinoillasi? Ei ole maan päällä toista niin kunnianarvoisaa ritaria kuin hän, ja minä luopuisin mieluummin koko vuoden tuloista, kuin antaisin hänen kuolla."

"Älkää huolehtiko", Merlin sanoi, "sillä hänellä on vähemmän hätää kuin teillä. Hän on vain unessa ja herää ennenkuin kolme tuntia on kulunut. Ei eläkään maan päällä oivallisempaa ritaria kuin hän, ja täst'edes hän tekee teille suuria palveluksia. Hänen nimensä on Pellinore, ja hän on saava kaksi poikaa, joista tulee ylen kelpo miehiä: Walesin Percival ja Walesin Lamerack."

Jätettyään Pellinoren, Arthur kuningas ja Merlin saapuivat erään erakon luo, joka oli hyvä mies ja taitava parannustaidossa. Hän hoiti niin huolellisesti kuninkaan haavoja, että ne kolmessa päivässä kokonaan paranivat, ja Arthur kykeni jatkamaan matkaansa Merlinin kera. Silloin heidän ratsastaessaan Arthur sanoi: "Minulla ei ole miekkaa."

"Ei ole väliä", Merlin sanoi, "tässä on lähellä miekka, joka tulee teidän omaksenne, jos minä vain sen saan käsiini."

Niin he ratsastivat kunnes saapuivat eräälle järvelle, joka oli leveä ja kirkasvetinen. Ja järven keskellä Arthur näki valkoiseen samettiin verhotun käsivarren, joka piti kaunista miekkaa kädessään.

"Katsokaa", Merlin sanoi, "tuolla on miekka, josta minä puhuin."

Silloin he näkivät neidon soutavan järven poikki.

"Mikä neito tuo on?" kysyi Arthur.