Part 18

Silloin Bedivere meni takaisin ja otti miekan käteensä; ja silloin hänestä tuntui synniltä ja häpeältä heittää pois tuo jalo miekka; niin hän uudestaan piiloitti miekan ja palasi Arthurin luo ja sanoi hänelle tehneensä hänen käskynsä.

"Mitä näit sinä siellä?" kuningas virkkoi.

"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin veden väreilyä ja laineiden loiskinaa."

"Voi sinua epärehellinen petturi!" Arthur kuningas huusi, "kahdesti olet sinä minun pettänyt. Kukapa olisi luullut että sinä, joka olet ollut minulle niin rakas ja kallis, sinä, jota on nimitetty jaloksi ritariksi, minut miekan kalliiden koristuksien tähden pettäisit! Mutta mene nyt nopeasti takaisin, sillä sinun pitkä viivyttelysi saattaa minun henkeni suureen vaaraan."

Silloin Bedivere herra lähti ja nouti miekan ja vei sen rannalle ja sitoi miekan hihnan kahvan ympärille ja heitti miekan niin kauas veteen kuin saattoi. Silloin tuli käsivarsi ja käsi veden yläpuolelle ja tarttui siihen ja pudisteli sitä kolmasti ja heilahutti sitä ja sitten käsi ja miekka katosi veteen. Niin Bedivere herra tuli takaisin kuninkaan luokse ja kertoi hänelle mitä hän oli nähnyt.

"Voi", kuningas virkkoi, "auta minua täältä, sillä liian kauan pelkään jo viipyneeni."

Silloin Bedivere herra otti Arthur kuninkaan selkäänsä ja kantoi hänet meren rannalle. Ja kun he saapuivat sinne, niin laiva ajautui aivan kiinni rantaan, ja siinä oli monta kaunista ladyä; heillä oli kaikilla mustat huput päässään, ja he itkivät ja huusivat, kun näkivät Arthur kuninkaan.

"Aseta minut nyt laivaan", kuningas sanoi, ja Bedivere herra teki niin hellävaroen.

Ja siellä kolme kuningatarta otti hänet vastaan, suuresti valitellen, ja niin he laskivat hänet alas, ja Arthur kuningas kallisti päänsä yhden kuningattaren helmaan.

"Oi kallis veli", tämä virkkoi, "miksi te olette viipynyt niin kauan poissa minun luotani?"

Sillä tapaa he sitten soutivat pois rannalta, ja Bedivere herra katseli kuinka he menivät hänen luotaan.

"Oi, herrani ja kuninkaani Arthur", hän huusi, "kuinka minun nyt käy, kun te lähdette luotani ja jätätte minut tänne yksin vihollisteni joukkoon?"

"Älä sure", kuningas virkkoi, "ja tee mitä parhaaksi näet, sillä minusta ei sinulla enää ole apua eikä turvaa. Sillä minä menen Avilionin laaksoon parantuakseni vaikeasta haavastani. Ja jollet sinä enää saa kuulla minusta, niin rukoile minun sieluni puolesta."

Sillä tapaa Arthur kuningas vietiin pois laivassa, jossa oli nuo kolme kuningatarta: yksi oli Arthur kuninkaan sisar Morgan le Fay, toinen oli Pohjois-Walesin kuningatar, kolmas oli Aution maan kuningatar. Myös oli laivassa Nimue, Järven neito, ja tämä lady oli tehnyt paljon Arthur kuninkaan hyväksi.

Ja muutamat sanovat, että Arthur kuningas kuoli ja että nuo kolme kuningatarta veivät hänen ruumiinsa pieneen luostariin, joka oli lähellä Glastonburyä, missä se haudattiin kappeliin. Mutta monet ovat sitä mieltä että Arthur kuningas ei olekaan kuollut, vaan asustaa nyt jossain kauniissa rauhan laaksossa, ja että hän kerran vielä on palaava Englantia hallitsemaan. Sillä hänen haudallaan on kirjoitettuna tämä säe:

_"Tässä lepää Arthur, joka kuningas oli ja joka kuningas on oleva."_

Kun sanoma saapui Guinevere kuningattarelle, että Arthur kuningas oli kaatunut ja kaikki jalot ritarit ja Mordred herra, niin hän läksi salaa viiden ladyn keralla Amesburyyn. Siellä hän meni luostarin turviin ja vietti loppupäivänsä paastoten, rukoillen ja tehden laupeudentöitä.

Sillävälin Lancelot herra oli saanut Gawaine herran kirjeen, ja niin kiireesti kuin suinkin saattoi hän riensi takaisin Englantiin jaloine ritarijoukkoineen. Mutta kun he sinne saapuivat, niin he näkivät tulleensa liian myöhään, Arthur kuningas ja Mordred herra olivat molemmat kaatuneet. Lancelot herra lähti silloin etsimään Guinevere kuningatarta, ja viimein hän löysikin hänet Amesburyn nunnaluostarista. Kuningatar kertoi hänelle, ettei hän enää aikonut palata maailmaan, ja kun Lancelot herra sen kuuli, niin hänkin päätti vetäytyä luostariin.

Hän otti ratsunsa ja ratsasti isoon metsään, ja niin tapahtui, että hän tuli siihen pieneen Glastonburyn luona olevaan kappeliin, mihin Arthur kuninkaan ruumis oli haudattu. Bedivere herra oli siellä vielä, ja Lancelot herra kysyi kunnon piispalta, joka oli erakko, eikö hänkin saisi sinne jäädä. Tänne Bors herra seurasi häntä, ja monet muut hänen jalot ritarinsa, joilla ei ollut halua lähteä pois, nähdessään Lancelot herran antautuneen sellaiseen hurskauden harjoitukseen. Sillä tapaa he elivät kuusi vuotta katumusharjoituksissa, välittämättä vähääkään tämän maailman rikkauksista ja ollenkaan surkeilematta omia vaivojaan, kun näkivät maailman jaloimman ritarin niin suuressa kärsimyksessä.

Lancelot herra oli elänyt luostarissa noin seitsemän vuotta, kun eräänä yönä haamu tuli hänen luoksensa, käskien hänen rientää Amesburyyn, sillä siellä hän tapaisi Guinevere kuningattaren kuolleena. Ja Lancelotin käskettiin ottaa mukaansa hevospaarit ja mennä ritarikumppaneineen hakemaan Guinevere kuningattaren ruumista ja haudata hänet puolisonsa, jalon Arthur kuninkaan, viereen.

Niin kaikki tehtiin, kuten haamu oli käskenyt, ja Guinevere kuningatar tuotiin Amesburystä Glastonburyyn suurella komeudella ja murheen osoituksilla. Satakunta soihtua oli palamassa paarien ympärillä, ja Lancelot ja seitsemän hänen ritareistaan kulki alinomaa sen ympäri laulaen ja lausuen pyhiä rukouksia ja suitsuttaen suitsutusta. Sillä tapaa he tulivat Amesburystä Glastonburyyn, ja aamulla Guinevere kuningatar haudattiin pieneen kappeliin, Arthur kuninkaan hautaan.

Kun arkku oli pantu maahan, niin Lancelot herra pyörtyi ja makasi pitkän aikaa hiljaa, kunnes tuo kunnon piispa, joka oli erakko, tuli ulos ja herätti hänet.

"Moitetta ansaitsette", hän virkkoi, "sillä te vihastutatte Jumalan moisella murehtimisella."

"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "uskon että en vihastuta Jumalaa, sillä hän tuntee tarkoitukseni. Minun suruni ei lähtenyt eikä lähde mistään synnillisestä syystä, mutta minun suruni ei saata ikinä loppua. Sillä kun minä muistelen kuningattaren kauneutta ja sitä jaloutta, mikä oli hänen ja kuninkaan olennossa, ja kun minä näin heidän siten makaavan tässä yhdessä kuolleina, niin totisesti minun sydämeni oli haljeta. Ja kun minä muistelin, kuinka minun ylpeyteni, kopeuteni ja vikojeni tähden henkensä menettivät ne, joilla ei ollut vertaa missään koko kristikunnassa, niin tietäkää", Lancelot herra virkkoi, "että tämä heidän hyvyytensä ja minun pahuuteni muisto painoi niin raskaana mieltäni, että en saattanut pystyssä pysyä."

Sen jälkeen Lancelot herra sairastui, söi ja joi vain vähän ja kuihtui vähitellen pois, sillä ei kenkään voinut tehdä mitään, mikä olisi häntä lohduttanut. Alinomaa, yötä ja päivää hän rukoili, mutta silloin tällöin hän nukahti katkonaiseen uneen ja usein hänet tavattiin makaamassa Arthur kuninkaan ja Guinevere kuningattaren haudalla. Viimein hän kävi niin heikoksi, ettei hän jaksanut enää nousta vuoteelta, ja silloin hän lähetti hakemaan tuota kunnon piispaa ja kaikkia uskollisia kumppaneitaan ja pyysi että hänelle annettaisiin viimeinen uskonnon pyhistä menoista. Kun kaikki oli tapahtunut asianmukaisessa järjestyksessä, niin hän pyysi piispaa, että kun hän oli kuollut, niin hänen toverinsa veisivät hänen ruumiinsa hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon, sillä hän oli pyhästi luvannut tahtovansa tulla sinne haudatuksi.

Silloin itkivät ja vääntelivät käsiänsä hänen ritarikumppaninsa.

Sinä yönä, kun kaikki nukkuivat, tuo kunnon piispa näki kauniin unen. Hän oli näkevinänsä Lancelot herran suuren enkelijoukon ympäröimänä ja he kantoivat häntä taivasta kohden ja taivaan portit aukenivat hänelle.

"Se on vain uni", sanoi Bors herra. "Mutta en usko että Lancelot herran käy muulla tapaa kuin hyvästi."

"Se on hyvin luultavaa", piispa virkkoi. "Mutta menkää hänen vuoteensa ääreen, niin saatte tietää totuuden."

Kun Bors herra ja toiset ritarit tulivat Lancelot herran vuoteen ääreen, niin he huomasivat hänet aivan kuolleeksi, ja hän makasi ikäänkuin olisi hymyillyt ja hänen ympärillään oli yltäänsä suloisinta tuoksua, mitä he ikinä olivat tunteneet.

Aamulla sielumessun laulettuaan piispa ja ritarit asettivat Lancelot herran samoille hevospaareille, joilla Guinevere kuningatar oli viety Glastonburyyn ja veivät hänet hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon ja he pitivät lakkaamatta satakunnan soihtuja palamassa hänen ympärillään; ja niin viidentoista päivän kuluessa he tulivat Ilojen puistoon. Siellä he laskivat hänet kirkon kuoriin ja lauloivat ja lukivat monta rukousta ja virttä hänen ruumiinsa ääressä; ja hänen kasvonsa jätettiin peittämättä, jotta kaikki kansa saisi häntä katsella, sillä se oli sen ajan tapa.

Ja silloin juuri, heidän pitäessään jumalanpalvelusta, tuli Marisin Ector herra, joka seitsemän vuoden ajan oli etsinyt veljeänsä Lancelotia kautta kaiken Englannin, Skotlannin ja Walesin. Kun hän kuuli hälinän ja näki, että Ilojen puiston kirkonkuori oli valaistu, niin hän astui alas ratsultaan ja tuli kuoriin ja siellä hän näki ihmisiä laulamassa ja itkemässä. Ja he tunsivat kaikki Ector herran, mutta tämä ei tuntenut heitä. Silloin Bors herra meni Ector herran luo ja kertoi hänelle, kuinka siinä makasi hänen veljensä Lancelot herra kuolleena. Ector herra heitti kilpensä, miekkansa ja kypärinsä luotaan, ja kun hän katseli Lancelot herran kasvoja, niin vaikeata olisi minkään kielen kertoa, kuinka haikeasti hän valitti veljensä kuolemaa.

"Oi Lancelot", hän sanoi, "sinä olit kaikkien kristillisten ritarien pää. Ja nyt tohdin sanoa", virkkoi Ector herra, "että sinulle, Lancelot herra, joka siinä makaat, että sinulle ei kenkään maallinen ritari konsanaan vertoja vetänyt; ja sinä olit kohteliain ritari, mikä koskaan on kilpeä kantanut; ja sinä olit asetoverisi uskollisin ystävä, mikä koskaan on noussut ratsulle; ja sinä olit uskollisin rakastaja kaikkien syntisten miesten joukossa, jotka koskaan ovat naista rakastaneet; ja sinä olit uljain urho, mikä koskaan on miekkaa mitellyt; ja sinä olit komein mies, mitä koskaan on nähty ritarien parvessa; ja sinä olit lempein mies ja ritarillisin, mikä koskaan on aterioinut naisten seurassa; ja sinä olit verivihollisesi jäykin vastustaja, mikä koskaan on peistä tanaan laskenut."

Ja silloin oli itkua ja valitusta ylenmäärin.

Loppu.