Part 17

"Jalot kumppanit", Lancelot herra virkkoi, "minun täytyy lähteä tästä kaikkein jaloimmasta valtakunnasta, ja suuresti minua surettaa, että minun nyt täytyy lähteä, sillä minä en lähde kunnialla. Sillä karkoitettu mies ei koskaan lähde kunnialla mistään valtakunnasta, ja se on minun suruni syy, sillä alati minä pelkään että minusta kirjoitetaan aikakirjoihin, että minut karkoitettiin tästä maasta."

Silloin puhui moni jalo ritari ja sanoi:

"Herra, jos teitä haluttaa oleskella tässä maassa, niin me emme teitä jätä, ja jos te ette näe hyväksi täällä oleskella, niin ei yksikään täällä olevista kunnon ritareista ole teitä jättävä. Koska me halusta otimme osaa teidän kärsimyksiinne ja vastuksiinne tässä valtakunnassa, niin tietäkää, että me samoin menemme halusta teidän kerallanne muihinkin maihin ja teemme siellä sellaisia tekoja kuin te."

"Jalot herrat", Lancelot virkkoi, "ymmärrän teidät hyvin ja kiitän teitä, niinkuin voin. Ja teidän tulee tietää, että kaiken sen elannon, minkä minä olen perinyt, sen minä luovutan teille tällä tapaa -- minä tahdon nimittäin jakaa kaikki elantoni ja maani vapaaehtoisesti teidän keskenne, ja minä itse tahdon omistaa yhtä vähän kuin kukaan teistä; ja minä uskon ja luotan, että Jumala antaa teidän tulla toimeen minun maillani, niin hyvin kuin koskaan ketkään ritarit ovat toimeen tulleet."

Silloin puhuivat kaikki ritarit yhdellä haavaa: "Häpeä sille, joka teidät jättää! Sillä me käsitämme kaikki, että nyt ei tässä valtakunnassa ole rauhaa oleva, vaan alinomaa riitaa ja taistelua, nyt kun Pyöreän pöydän veljeskunta on hajonnut. Sillä Pyöreän pöydän jalo veljeskunta tuki Arthur kuningasta ja heidän uljuutensa kautta kuningas ja koko hänen valtakuntansa oli levossa ja rauhassa. Ja suureksi osaksi, sen sanoi jokainen, se tapahtui teidän jaloutenne vuoksi."

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "minä kiitän teitä kaikkia hyvistä sanoistanne, vaikka minä hyvin tiedän, ettei tämän valtakunnan lujuus ollut minun ansiokseni luettava. Mutta mikäli voin, tein velvollisuuteni ja monen kapinoitsijan minä aikoinani kukistin. Ja minä luulen että saamme niistä nyt taas kuulla, ja se se minua suuresti surettaa. Sillä minä pelkään kovasti, että Mordred herra saa aikaan ikävyyksiä, sillä hän on ylenpalttisen kade ja antautuu ilkitöihin."

Niin kaikki ritarit päättivät lähteä Lancelot herran kanssa, ja kokonaista sata miestä lähti hänen mukanaan, ja he vannoivat, etteivät ikinä häntä jättäisi, ei myötä- eikä vastoinkäymisessä.

Niin he astuivat laivaan Cardiffissa ja purjehtivat Bayonneen Ranskan maalle, jossa Lancelot herra oli monen maa-alueen haltia.

Gawaine herran kosto.

Arthur kuningas ja Gawaine herra eivät tyytyneet Lancelot herran karkoitukseen, vaan kokosivat suuren sotajoukon ja valmistautuivat ajamaan häntä takaa ja astuivat laivaan Cardiffissa. Poissaolonsa aikana Arthur kuningas määräsi veljensä pojan, Mordred herran, kaiken Englannin päähallitusmieheksi ja asetti Guinevere kuningattaren hänen valvontansa alle. Niin hän kulki meren yli ja laski maihin Lancelot herran alueelle, ja siellä hän Gawaine herran kostonhalun vaikutuksesta poltti ja hävitti kaikki mitä saattoi.

Kun sana tuotiin Lancelot herralle, että Arthur kuningas ja Gawaine herra olivat nousseet maihin ja parhaillaan hävittivät hänen alueitaan, niin hänen ritarinsa kehoittivat häntä lähtemään taisteluun, mutta hän vastasi olevansa peräti haluton vuodattamaan kristityn verta, niin että hän ensin tahtoi lähettää sanansaattajan Arthur kuninkaan luo katsomaan, saataisiinko sovinto aikaan, sillä rauha oli aina parempi kuin sota. Niin Lancelot lähetti erään neidon Arthur kuninkaan luo pyytämään, että hän lakkaisi sotimasta hänen maitansa vastaan.

Neito lähti matkalle hevosen selässä, ja kun hän tuli Arthur kuninkaan teltalle, niin hän laskeutui alas satulasta, ja häntä oli vastassa muuan kunnon ritari, Lucan herra, juomanlaskija.

"Jalo neito, tuletteko Järven herran Lancelotin lähettämänä?"

"Tulen, herra", hän virkkoi, "tulen tänne puhumaan herrani kuninkaan kanssa."

"Oi", Lucan herra virkkoi, "herrani kuningas rakastaisi kyllä Lancelotia, mutta Gawaine herra ei tahdo sitä sallia." Ja sitten hän lisäsi: "Minä rukoilen Jumalaa, neito, että te onnistuisitte hyvin, sillä kaikki me kuninkaan seuralaiset soisimme, että Lancelot herra tekisi parempia asetekoja kuin kukaan muu ritari."

Niin sanoen Lucan vei neidon Arthur kuninkaan luo, joka istui Gawaine herran seurassa, kuullakseen mitä neito sanoisi. Kun tämä oli sanonut sanottavansa, niin kyyneleet täyttivät kuninkaan silmät, ja kaikki lordit olivat iloissaan saadessaan kehoittaa kuningasta sopimaan Lancelot herran kanssa, kaikki muut paitsi Gawaine herra.

"Valtiaani, enoni, mitä aiotte tehdä?" hän virkkoi. "Tahdotteko kääntyä takaisin nyt, kun olette päässyt näin pitkälle tällä matkallanne? Koko maailma teitä on pilkkaava."

"Ei", Arthur kuningas sanoi, "te tiedätte kyllä, Gawaine herra, että minä teen, niinkuin te minua neuvotte; ja kuitenkin minusta tuntuu, ettei olisi hyvä hylätä Lancelot herran kauniita sovinnon tarjouksia. Mutta koska olen tullut näin pitkälle tällä matkalla, niin te saatte antaa neidolle vastauksen, sillä minä en voi sääliltäni hänelle puhua, hänen tarjouksensa ovat niin jalomieliset."

Silloin Gawaine herra sanoi neidolle täten: "Neito, sanokaa Lancelot herralle, että on turhaa vaivaa koettaa suostuttaa enoani sovintoon. Ilmoittakaa hänelle, että jos hän olisi tahtonut saada rauhaa aikaan, niin hänen olisi pitänyt yrittää ennemmin, sillä nyt se on liian myöhäistä. Ja sanokaa että minä, Gawaine herra, lähetän hänelle sellaisen sanan, että minä lupaan kautta kaiken kunniani, mitä olen velkapää Jumalalle ja ritarisäädylleni, että en jätä Lancelot herraa rauhaan, ennenkuin hän on surmannut minut taikka minä hänet."

Niin neito itki ja lähti, ja moni silmä siellä kyyneltyi. Hän palasi Lancelot herran luo, jolla oli kaikki ritarinsa ympärillään, ja kun Lancelot herra kuuli tämän vastauksen, niin kyyneleet juoksivat hänen poskiansa pitkin.

Silloin hänen jalot ritarinsa astuivat pitkin askelin hänen ympärilleen ja sanoivat: "Lancelot herra, miksi te noin surette? Ajatelkaa, kuka olette ja mitä miehiä me olemme, ja sallikaa meidän jalojen miesten mitellä voimiamme keskellä taistelutannerta."

"Se saattaa helposti tapahtua", Lancelot virkkoi, "mutta en milloinkaan ole ollut näin vastahakoinen ottelemaan, sillä yhä minä arastelen tuota jaloa kuningasta, joka teki minut ritariksi. Kun minä en voi enää kauemmin pitää rauhaa, niin minun täytyy puolustautua, ja se on minulle suuremmaksi kunniaksi, ja meille kaikille, kuin että ryntäisimme tuota jaloa kuningasta vastaan, jota olemme kaikki palvelleet." Sitten he eivät puhuneet enää enempää, ja ilta kun oli, niin he menivät levolle.

Aamulla varhain päivän koittaessa, kun ritarit katsoivat ulos, niin he näkivät Bayonnen kaupungin yltäympäri piiritetyksi, ja tikaportaita oli kiinnitetty muureille. Silloin he alkoivat taistella Arthur kuninkaan sotajoukkoa vastaan ja pieksivät heitä ankarasti valleilta. Niin piiritystä kesti kuusi kuukautta, ja paljon väkeä hakattiin molemmin puoli maahan. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että Gawaine herra tuli porttien edustalle kiireestä kantapäähän asestettuna, jalon ratsun selässä ja iso peitsi kädessään.

"Missä olet, sinä kavala petturi, Lancelot herra?" hän huusi kovalla äänellä. "Miksi sinä piileskelet lymypaikoissa ja vallien takana, kuten pelkuri? Tule esiin nyt, sinä kavala petturiritari, että saan kostaa sinun ruumiisi päällä kolmen veljeni kuoleman."

Jokaisen sanan tästä kuuli Lancelot herra ja hänen ritarinsa, ja nyt ei Lancelot herra voinut tehdä mitään muuta kuin puolustautua taikka sitten joutua häväistyksi ikipäivikseen. Lancelot herra käski satuloida parhaimman ratsunsa ja noutaa aseensa ja tuoda ne kaikki linnan portille, ja sitten hän puhui kovalla äänellä Arthur kuninkaalle:

"Valtiaani Arthur ja jalo kuningas, joka teitte minut ritariksi, tietäkää, että olen sangen raskaalla mielellä teidän tähtenne, että te minua täten vainootte, ja minä olen aina teitä säästänyt, sillä jos minä olisin ollut kostonhimoinen, niin olisin voinut kohdata teitä avonaisella tantereella ja kesyttää täydellisesti teidän karskimmat ritarinne. Nyt minä olen pidättänyt itseäni puolen vuotta ja olen sietänyt, että te ja Gawaine herra olette tehneet, mitä olette tahtoneet, ja nyt minä en voi sitä kauemmin kärsiä -- nyt minun on pakko puolustautua, koska Gawaine herra on syyttänyt minua petturuudesta. Se on suuresti minun tahtoani vastaan, että minun koskaan täytyy taistella ketään vastaan teidän heimostanne. Mutta nyt minä en voi enää malttaa mieltäni, te ajatte minut taisteluun, niinkuin metsäneläimen hyökkäykseen."

"Lancelot herra", Gawaine huusi, "jos sinä uskallat otella, niin jätä lörpöttelysi ja tule ulos ja keventäkäämme sydämiämme."

Arthur kuninkaan sotajoukko seisoi alallaan kaupungin ulkopuolella, kaikki erikseen syrjässä, ja Lancelotin jaloja ritareita tuli ulos joukottain, niin paljon, että kun Arthur kuningas näki sen ritari- ja miesparven, ihmetteli hän ja sanoi itsekseen:

"Voi, että Lancelot herra sentään nousikaan minua vastaan, sillä nyt minä näen, että hän on minun vertaiseni voimassa."

Niin tehtiin sopimus, ettei kukaan lähestyisi Lancelotia eikä Gawainea taikka olisi missään tekemisissä heidän kanssansa, kunnes jompikumpi kaatuisi tai antautuisi.

Olipa, vuosikausia sitten, muuan pyhä mies antanut kummallisen lahjan ja suosionosoituksen Gawaine herralle, eikä sitä tietänyt yksikään paitsi Arthur kuningas. Jokaisena vuoden päivänä kello yhdeksästä aamulla hamaan puolipäivään asti hänen voimansa ja väkevyytensä kasvoi kolminkertaiseksi siitä mitä se tavallisesti oli. Kuningas määräsi useimmat aseleikit pidettäviksi sinä aikana päivää, mikä saattoi Gawaine herran voittamaan suurta kunniaa.

Siten Lancelot herra taisteli Gawaine herran kanssa, ja kun hän tunsi tämän väkevyyden yhä kasvavan, niin hän kummasteli ja pelkäsi kovin joutuvansa häpeään. Mutta kun puolipäivän aika oli ohitse, niin Gawaine herra ei voinut luottaa muuhun kuin omiin voimiinsa, ja silloin Lancelot tunsi, että hän kävi heikommaksi. Silloin hän iski kaksinkertaisella innolla ja antoi Gawaine herralle sellaisen kolhauksen kypäriin, että hän kaatui kyljellensä maahan, ja Lancelot vetäytyi pois hänen luotansa.

"Miksi sinä poistut?" Gawaine herra virkkoi. "Käänny takaisin, sinä kavala petturiritari, ja tapa minut! Sillä jos sinä jätät minut täten, niin kun paranen, olen taas otteleva sinun kanssasi."

"Minä olen Jumalan avulla kestävä teitä vastaan, herra", Lancelot herra vastasi, "mutta tietäkää, Gawaine herra, etten minä koskaan lyö kaatunutta ritaria."

Niin Lancelot herra palasi kaupunkiin, ja Gawaine herra kannettiin yhteen Arthur kuninkaan teltoista, jossa lääkäreitä tuli hänen luoksensa ja sitoi hänen haavansa.

Sitten Arthur kuningas vaipui sairaaksi surusta, kun Gawaine herra oli niin vaikeasti loukkaantunut, ja sen sodan takia, jota hän ja Lancelot herra kävivät keskenään. Ne jotka kuuluivat Arthur kuninkaan puolueeseen, jatkoivat piiritystä kahakoiden hiukan muurien ulkopuolella, ja ne, jotka olivat muurien sisäpuolella, vartioivat vallejansa ja puolustautuivat, kun tarvis vaati.

Gawaine herra makasi sairaana teltassaan noin kolme viikkoa, ja heti kun hän saattoi nousta satulaan, tuli hän uudestaan Bayonnen pääportin edustalle ja huusi Lancelotia taisteluun. Ja uudestaan Lancelot haavoitti hänet vaikeasti ja syöksi hänet maahan.

"Petturiritari", kiljui Gawaine herra, "tiedä, etten minä vielä ole lyöty; tule lähelle ja suorita tämä taistelu loppuun asti."

"Minä en tahdo tehdä enempää, kuin olen tehnyt", Lancelot herra virkkoi, "sillä kun näen teidät jaloillanne, tahdon taistella teitä vastaan, niin kauan kuin näen teidän seisovan pystyssä; mutta tappaa haavoitettu mies, joka ei voi seisaallaan pysyä, Jumala varjelkoon minua moisesta häpeästä!" Ja sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan kaupunkia kohden.

"Lancelot herra, kun olen parantunut, olen taas taisteleva sinun kanssasi", huusi Gawaine herra hänen peräänsä, "sillä minä en jätä sinua rauhaan, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut."

Piiritys jatkui, ja Gawaine herra makasi sairaana melkein kuukauden. Ja kun hän oli taas toipunut ja valmis kolmen päivän kuluessa taistelemaan Lancelot herraa vastaan, niin viestejä saapui Arthur kuninkaalle Englannista, jotka panivat kuninkaan ja hänen sotajoukkonsa liikkeelle.

Lännen taistelu.

Sillä aikaa kun Arthur kuningas oli poissa Ranskassa, puuhasi Mordred, joka oli määrätty Englannin hallitsijaksi, omien häijyjen juoniensa toteuttamista. Hän kyhäsi kirjeitä, ikäänkuin ne olisivat tulleet meren takaa, ja nämä kirjeet ilmoittivat, että Arthur kuningas oli saanut surmansa taistelussaan Lancelot herran kanssa. Sentähden Mordred kutsui parlamentin ja kaikki lordit kokoon ja pani heidät valitsemaan hänet kuninkaaksi. Niin hänet kruunattiin Canterburyssä, ja hän piti siellä pitoja viisitoista päivää. Sitten hän vetäytyi Camelotiin ja lähetti hakemaan Guinevere kuningatarta ja ilmoitti hänelle suoraan haluavansa naida hänet. Kaikki valmistettiin juhlaa varten ja hääpäivä määrättiin.

Guinevere kuningatar oli suuressa tuskassa, mutta hän ei uskaltanut julkisesti vastustaa Mordred herraa ja senvuoksi hän oli suostuvinansa. Sitten hän pyysi lupaa mennä Lontooseen ostaakseen kaikellaisia kapineita, joita häissä tarvittiin. Hänen kauniiden sanojensa tähden Mordred herra häntä uskoikin ja antoi hänelle luvan lähteä.

Mutta heti Lontooseen saavuttuaan Guinevere kuningatar valtasi Towerin ja täytti sen kaikessa kiireessä kaikenmoisilla elintarpeilla ja varusti sen hyvin miehillä ja piti sitä hallussaan.

Kun Mordred näki tulleensa petetyksi, niin hän vihastui ylenmäärin. Hän meni ja alkoi ankarasti piirittää Lontoon Toweria ja ryntäsi sitä vastaan isoilla sotakoneilla ja tuliputkilla, mutta ei voinut sitä valloittaa. Hän koetti kaikilla keinoilla, kirjeillä ja lähettiläillä, saada Guinevere kuningatarta tulemaan ulos Towerista, mutta se ei auttanut ensinkään. Eivät hyvät eivätkä pahat sanat saaneet kuningatarta uskomaan itseään toistamiseen tuon petturin käsiin. Hän vastasi lyhyesti, että hän ennemmin surmaisi itsensä, kuin rupeisi Mordred herran puolisoksi.

Silloin sana saapui Mordredille, että Arthur kuningas oli jättänyt Lancelot herran piirityksen ja että hän oli tulossa kotiin suuren sotajoukon kanssa kostaakseen sisarenpojallensa. Heti Mordred silloin lähetti käskykirjeitä kaikkiin Englannin paroonikuntiin ja joukottain kerääntyi kansaa hänen luoksensa. Sillä heidän keskuudessaan levisi yleisesti puhe, että Arthurin alaisina heillä ei ollut muuta kuin sotaa ja taisteluita ja Mordredin alaisina heillä oli iloa ja riemua ja onnen päiviä. Niin Arthur kuningasta paneteltiin ja parjattiin. Ja monta oli, jotka Arthur kuningas oli tyhjästä nostanut ja antanut heille maita, joilla ei nyt ollut ainoatakaan suopeaa sanaa hänestä sanottavana.

Niin Mordred herra marssi suuren sotajoukon kanssa Doveriin, ja sinne Arthur kuningas saapui suurella laivastolla, sillävälin kuin Mordred oli valmiina odottamassa, estääkseen hänen maallenousuansa. Silloin siellä kiiti aluksia, isoja ja pieniä, täynnä uljaita aseuroita, ja paljon siellä surmattiin jaloja ritareita, ja moni karski parooni kaatui kummallakin puolella. Mutta Arthur kuningas oli niin rohkea, ettei mikään voinut estää hänen maallenousuansa, ja rajuina hänen ritarinsa häntä seurasivat. He ajoivat Mordredin takaisin, ja hän pakeni, ja koko hänen armeijansa.

Kun taistelu oli ohitse, niin Arthur kuningas hautasi ne, jotka olivat kaatuneet, ja silloin jalo Gawaine ritari löydettiin eräästä veneestä aivan henkitoreissaan. Häntä oli taas haavoitettu siihen haavaan, jonka Lancelot herra hänelle oli Bayonnessa antanut, ja nyt hänen täytyi kuolla.

"Voi, Gawaine herra", kuningas virkkoi, "tässä sinä nyt makaat, sinä, jota minä kaikkein enimmän maailmassa rakastin, ja nyt minun iloni on mennyt! Lancelot herrassa ja sinussa oli minun suurin iloni, ja nyt minä olen menettänyt teidät molemmat."

"Minun enoni, Arthur kuningas", Gawaine virkkoi, "tietäkää että minun kuolinpäiväni on tullut, ja kaikki on tapahtunut minun oman kiivauteni ja itsepäisyyteni kautta. Jos Lancelot herra olisi ollut teidän luonanne, niinkuin hänen tapansa oli, niin tämä onneton sota ei olisi ikinä alkanut, ja kaikkeen tähän minä olen syypää. Sillä Lancelot herra ja hänen sukunsa piti miehuudellaan kaikkia teidän vihollisianne kurissa ja pelossa, ja nyt teidän täytyy olla ilman Lancelot herraa. Mutta voi, minä en tahtonut sopia hänen kanssaan, ja senvuoksi minä pyydän teitä, antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, että minä kirjoittaisin omalla kädelläni kirjeen Lancelot herralle."

Sitten Gawaine herra kirjoitti kirjeen Lancelot herralle, "kaikkien jalojen ritarien kukalle", kertoen hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja että hänen täytyi kuolla kun häntä oli haavoitettu samaan haavaan, jonka Lancelot herra hänelle Bayonnessa oli antanut.

"Niin, Lancelot herra", hän jatkoi, "kaiken sen rakkauden tähden, mitä on ollut konsanaan meidän välillämme, älä vitkastele, vaan tule kiireisesti meren yli, jotta sinä uljaiden ritariesi avulla saattaisit auttaa sitä jaloa kuningasta, joka sinut on ritariksi tehnyt, sillä hän on sangen ahtaalla kavalan petturin, velipuoleni Mordredin ahdistamana."

Sitten Gawaine herra pyysi, että Arthur kuningas lähettäisi hakemaan Lancelot herraa ja rakastaisi häntä yli muiden ritarien; ja sitten puolenpäivän hetkellä Gawaine herra heitti henkensä.

Sen jälkeen Arthur kuningas taisteli vielä Mordred herran kanssa ja ajoi hänet länteenpäin läpi Englannin Salisburyä kohden, ja siellä määrättiin päivä, jolloin kuninkaan ja Mordred herran piti otella hiekkakummulla Salisburyn luona lähellä meren rantaa.

Taistelun edellisenä yönä Arthur kuningas näki ihmeellisen unen. Hän oli istuvinaan istuimella koroitetulla paikalla, puettuna kaikkein kalleimpaan kultapukuun, mitä tehdä saattoi; ja istuin oli kiinni pyörässä. Ja kuninkaan alla pitkän matkan päässä oli olevinaan hirvittävän syvä, musta vesi ja siinä oli kaikenlaisia käärmeitä ja matoja ja petoeläimiä, rumia ja kauheita. Ja äkkiä pyörä pyörähti ylhäältä alaspäin, ja kuningas putosi käärmeiden sekaan, ja jokainen peto tarttui häneen kiinni jostakin jäsenestä.

Silloin kuningas kirkaisi vuoteellaan maatessansa: "Auttakaa!" Ja ritarit, asemiehet ja sotilaat juoksivat kuninkaan luo ja herättivät hänet, ja hän oli niin säikähdyksissään, ettei tietänyt missä oli.

Sitten hän vaipui taas unenhorroksiin, niin ettei hän nukkunut eikä ollut oikein valveillakaan. Ja hänestä näytti, että Gawaine herra tuli hänen luoksensa ja varoitti häntä taistelemasta aamulla Mordred herran kanssa, sillä jos hän niin tekisi, niin hän saisi varmasti surmansa. Gawaine herra neuvoi häntä tekemään aselevon kuukaudeksi, sillä sen ajan kuluessa Lancelot herra saapuisi kaikkine jaloine ritareineen ja pelastaisi Arthur kuninkaan ja surmaisi Mordred herran.

Sitten Gawaine herra katosi.

Heti kun Arthur kuningas heräsi, hän noudatti luokseen kaikki viisaat lordinsa ja piispansa ja kertoi heille näkynsä ja Gawaine herran varoituksen. He menivät silloin heti Mordred herran luokse ja tekivät aselevon ja lupasivat hänelle, että niin kauan kuin Arthur kuningas eläisi, hän saisi pitää Cornwallin ja Kentin ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän saisi koko Englannin. Vielä päätettiin, että Arthur kuningas ja Mordred herra neuvottelisivat molempain armeijain keskellä, ja he saisivat kumpikin ottaa neljätoista henkeä mukaansa.

Tähän kokoukseen mennessään Arthur kuningas varoitti kaikkea armeijaansa, että jos he vain näkivät miekan paljastettavan, niin heidän tuli hyökätä rajusti päälle ja tappaa Mordred petturi, sillä häneen ei kuningas ensinkään luottanut. Ja samalla tapaa myös Mordred herra varoitti joukkoansa.

Niin he kohtasivat toisensa, kuten määrätty oli, ja sopivat ja olivat täydellisesti yhtä mieltä. Viiniä noudettiin, ja he joivat.

Juuri sillä hetkellä livahti kyykäärme pienestä kanervapensaasta ja pisti erästä ritaria jalkaan. Kun ritari tunsi pistoa jalassaan, niin hän katsoi alas ja näki kyykäärmeen. Silloin hän paljasti miekkansa tappaakseen kyykäärmeen eikä ajatellut sillä mitään ikävyyksiä tuottavansa.

Mutta kun sotajoukot molemmin puolin näkivät miekan paljastettavan, niin he puhalsivat torvia ja pasuunoita ja kirkuivat kauheasti. Niin molemmat armeijat tarttuivat aseisiin, eikä milloinkaan oltu nähty surkeampaa taistelua missään kristillisessä maassa.

Kaiken sen päivää he taistelivat lakkaamatta, ja kun ilta tuli, niin ei kaikista Arthur kuninkaan jaloista ritareista ollut jäänyt eloon muita kuin Lucan herra, juomanlaskija, ja hänen veljensä, Bedivere herra, ja molemmat olivat vaikeasti haavoitettuja. Silloin Arthur kuningas vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että hän sillä tapaa oli menettänyt kaiken väkensä.

"Voi että minun koskaan piti näkemän tätä surkeata päivää! Sillä nyt minun loppuni lähestyy", Arthur virkkoi. "Mutta suokoon Jumala, että saisin tietää, missä on tuo petturi, Mordred herra, joka on kaiken tämän pahan aikaansaanut."

Silloin Arthur kuningas huomasi Mordred herran, joka nojasi miekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa. Lucan herra koetti estää kuningasta taistelemasta Mordred herran kanssa, muistuttaen hänelle Gawaine herran varoitusta.

"Kiitos Jumalan, te olette voittanut taistelun", hän virkkoi; "sillä tässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei tuolla ole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos te nyt lakkaatte, niin tämä kovan kohtalon päivä on ohitse."

"Olkoon minulle kuolemaksi tai elämäksi", kuningas sanoi, "kun näen hänet tuolla yksinään, niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä milloinkaan en voi saada sopivampaa tilaisuutta."

"Jumala teitä auttakoon!" sanoi Bedivere herra.

Silloin Arthur kuningas tarttui molemmin käsin peitseensä ja syöksyi Mordredia kohden huutaen:

"Petturi, nyt on sinun kuolinhetkesi tullut!"

Kun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan huudon, niin hän ryntäsi paljastetuin miekoin häntä vastaan. Silloin Arthur kuningas syöksi peitsensä läpi Mordredin ruumiin, niin että hän vaipui kuoliaana maahan; mutta Mordredin miekka puhkaisi Arthur kuninkaan kypärin ja pääkallon, niin että hän vaipui pyörryksissä tantereelle.

Maailman jaloin ritari.

Lucan herra ja Bedivere herra nostivat ylös Arthur kuninkaan ja kantoivat hänet pieneen kappeliin, joka oli lähellä meren rantaa, mutta Lucan herra oli niin vaikeasti haavoitettu että hän vaipui kuoliaana maahan, ennenkuin he olivat ennättäneet etäisempään turvapaikkaan. Bedivere herra itki veljensä kuolemaa, mutta Arthur kuningas käski hänen jättää murehtimisensa, sillä hänen oma henkensä teki pikaista lähtöä.

"Sentähden", Arthur virkkoi, "ota sinä Excalibur, minun oiva miekkani, ja mene se mukanasi tuonne rannalle; ja kun sinne saavut, niin sinun tulee heittää minun miekkani veteen, ja tule takaisin ja kerro minulle mitä siellä näet."

"Herrani ja kuninkaani", Bedivere virkkoi, "teidän tahtonne tapahtukoon, ja koetan tuoda teille pian tietoja takaisin."

Niin Bedivere herra lähti ja matkalla hän katseli tuota jaloa miekkaa, kuinka sen kahva ja nuppi oli kokonaan kalliista kivistä tehty. Silloin hän sanoi itsekseen: "Jos minä heitän tämän komean miekan veteen, niin ei siitä ikinä hyötyä ole, muuta kuin ikävyyksiä ja vahinkoa."

Niin Bedivere herra piiloitti Excaliburin puun alle ja meni takaisin kuninkaan luo niin nopeasti, kuin pääsi, ja sanoi olleensa rannalla ja heittäneensä miekan veteen.

"Mitä sinä siellä näit?" kuningas virkkoi.

"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin tuulta ja aaltoja."

"Se on valheellista puhetta", kuningas virkkoi. "Palaa senvuoksi nopeasti takaisin ja tee minun käskyni niin totta kuin olet minulle rakas ja kallis; älä miekkaani säästä, vaan heitä se veteen."