Part 16

"Herra", Galahad virkkoi, "ei mikään rukous ole niin vaikuttava kuin teidän", ja samassa hän ratsasti pois metsään.

Silloin tuuli nousi ja ajeli enemmän kuin kuukauden Lancelotia pitkin merta, mutta hän nukkui vain vähän laivallansa, ja rukoili Jumalaa, että hän saisi jotain tietoja Pyhästä Graalista.

Tapahtuipa muutamana yönä, keskiyön aikaan, että hän saapui linnan edustalle, joka takaapäin oli kaunis ja komea. Takaportti aukeni merta kohden, ja se oli avoinna ilman mitään vartioita, paitsi että kaksi leijonaa vartioi sisäänkäytävää, ja kuu paistoi kirkkaasti.

Silloin Lancelot kuuli äänen, joka sanoi:

"Lancelot, astu ulos tästä laivastasi ja mene tuohon linnaan, missä sinä olet näkevä suuren osan siitä mitä halajat."

Niin hän juoksi ja asestautui ja tuli portille ja näki leijonat ja silloin hän tarttui miekkaansa ja paljasti sen. Mutta äkkiä tuli kääpiö ja löi häntä käsivarteen niin kiivaasti, että miekka putosi hänen kädestänsä.

"Sinä huono- ja heikkouskoinen mies!" hän kuuli äänen sanovan, "miksikä sinä luotat enemmän aseisiisi kuin Luojaasi? Sillä Hän, jonka palvelukseen sinä olet pantu, saattaa sinua enemmän auttaa kuin sinun varuksesi."

Silloin Lancelot virkkoi: "Minä kiitän sinua, Herra Kristus, suuresta armostasi, että Sinä minua väärinteostani nuhtelet. Nyt minä näen että Sinä pidät minua palvelijanasi."

Sitten hän otti taas miekkansa, pisti sen tuppeensa, teki otsaansa ristinmerkin ja lähestyi leijonia, ja ne näyttivät tahtovan tehdä hänelle pahaa. Kuitenkin hän pääsi vahingoittumatta niiden ohitse ja lähestyi linnan päärakennusta, missä kaikki linnan asujamet näyttivät olevan. Silloin Lancelot astui täysissä aseissaan sisään, sillä kaikki portit ja ovet olivat avoinna. Ja viimein hän näki kammion, jonka ovi oli suljettu; hän laski kätensä ovelle avatakseen sen, mutta ei voinut, vaikka hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa saadakseen oven auki.

Sitten hän kuunteli ja kuuli äänen laulavan niin suloisesti, ettei se tuntunut maalliselta ääneltä; ja hänen mielestään ääni lausui: "Ylistys ja kunnia olkoon Taivaalliselle Isälle!"

Silloin Lancelot polvistui kammion oven eteen, sillä hän ymmärsi, että Pyhä Graal oli tuossa huoneessa, ja hän rukoili Jumalaa, että jos hän milloinkaan oli tehnyt mitään Hänelle otollista, että Hän armahtaisi häntä ja näyttäisi hänelle jotakin siitä, mitä hän etsi.

Silloin kammion ovi aukeni ja sieltä tuli ulos suuri kirkkaus, niin että rakennus oli niin valoisa, kuin jos siellä olisi ollut kaikki maailman soihdut ja kynttilät. Lancelot meni ovelle ja aikoi astua sisään, mutta äkkiä ääni virkkoi:

"Pakene, Lancelot, äläkä astu siihen kammioon, sillä jos sinä sinne astut, niin sinä sitä katuva olet."

Niin Lancelot vetäytyi takaisin, sangen raskaalla mielellä.

Sitten hän katsoi kammioon ja näki keskellä kammiota hopeapöydän ja pyhän astian punaisella sametilla peitettynä ja monta enkeliä sen ympärillä, ja yksi piti palavaa vahakynttilää kädessään. Pyhän astian edessä hän näki papin puvussa olevan miehen, ja näytti siltä, kuin paraillaan olisi pidetty juhlallista jumalanpalvelusta. Kolme miestä seisoi lähellä, ja Lancelotista näytti kuin pappi olisi nostanut ylös nuorimman niistä ikäänkuin näyttääkseen häntä kansalle. Lancelot ihmetteli kovin, sillä se taakka oli papille niin raskas, että hän oli aivan vaipumaisillaan maahan. Kun Lancelot näki, ettei kukaan lähellä olevista aikonut auttaa pappia, niin hän juoksi nopeasti ovelle.

"Herra Kristus", hän virkkoi, "älä pidä sitä syntinä, vaikka minä autan tuota miestä, sillä hän on suuressa avun tarpeessa."

Samassa hän astui kammioon ja meni hopeapöytää kohden; ja kun hän pääsi lähelle, niin hän tunsi tulevan vastaansa tuulenviiman, joka oli ikäänkuin tulella sekoitettu, ja se syöksähti niin rajusti hänen kasvoihinsa, että se näytti aivan polttavan hänet, ja samassa hän kaatui maahan eikä kyennyt nousemaan. Silloin hän tunsi ympärillään monta kättä, jotka nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet ulos huoneesta ja jättivät hänet, niinkuin näytti, kuolleena makaamaan. Ja aamulla linnan väki hänet löysi kammion oven ulkopuolelta.

Neljäkolmatta päivää Lancelot herra makasi kuin kuolleena, mutta viidentenäkolmatta päivänä hän avasi silmänsä. Silloin hänelle kerrottiin, että se linna kuului Pelles kuninkaalle, missä hän kauan aikaa sitten oli nähnyt Pyhän Graalin ilmestyksen ensi kertaa. Kaikki kansa ihmetteli, kun he huomasivat että tämä muukalainen oli Lancelot, tuo hyvä ritari, ja he lähettivät sanan Pelles kuninkaalle, joka tuli sangen iloiseksi sen uutisen kuullessaan ja meni häntä katsomaan ja riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Ja kuningas kertoi Lancelotille, että hänen ihana tyttärensä Elaine, Galahadin äiti, oli kuollut. Ja Lancelot oli ylen suruissaan sen sanoman kuultuansa.

Neljä päivää Lancelot herra viipyi linnassa ja sitten hän otti Pelles kuninkaalta jäähyväiset. Hän käsitti nyt, että hänen etsimisensä oli päättynyt, ja ettei hän milloinkaan saisi nähdä enempää Pyhästä Graalista, kuin hän oli nähnyt. Niin hän lupasi palata valtakuntaansa Logrisiin, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen.

Kun hän saapui Camelotiin, niin hän näki, että muutamat Pyöreän pöydän ritarit olivat palanneet kotia, mutta että monet heistä -- enemmän kuin puolet -- olivat kaatuneet tai saaneet surmansa.

Arthur kuningas, Guinevere kuningatar ja koko hovi tulivat ylen iloisiksi nähdessään taas Lancelot herran, ja kuningas kyseli häneltä uutisia hänen pojastaan Galahadista.

Lancelot kertoi kuninkaalle kaikki seikkailut, mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt Arthurin hovista, ja myös, mitä hän tiesi Galahadin, Percivalin ja Borsin seikkailuista.

"Suokoon Jumala", virkkoi kuningas, "että he kaikki kolme pian olisivat täällä!"

"Niin ei ole tapahtuva", virkkoi Lancelot, "sillä kahta heistä te ette enää koskaan saa nähdä. Mutta yksi heistä on tuleva takaisin."

Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.

Jätettyään Lancelot herran, Galahad ratsasti turhaan monta päivänmatkaa. Minne hän vain meni, niin kummallisia merkkejä ja ihmeitä seurasi häntä, mutta vielä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt Pyhän Graalin ilmestystä.

Tapahtuipa eräänä päivänä, että kun hän ratsasti ulos suuresta metsästä, hänet yllätti Percival herra, joka oli seurannut häntä viisi päivää, ja kohta sen jälkeen he muutamassa tienristeyksessä tapasivat Bors herran. Ei tarvitse kysyä, ilostuivatko he. He kertoivat kukin toisilleen seikkailunsa ja ratsastivat kaikki yhdessä eteenpäin.

Sillä tapaa he matkasivat pitkän aikaa, kunnes saapuivat siihen samaan Pelles kuninkaan linnaan, missä Lancelot herra jo oli käynyt, ja heti kun he astuivat linnaan, niin Pelles kuningas tunsi heidät. Silloin nousi suuri ilo, sillä kaikki kansa käsitti heidän saapuessaan, että he olivat saattaneet loppuun Pyhän Graalin etsinnän.

Hiukan ennen iltaa, kun he olivat kokoontuneina salissa, kuului ääni heidän joukossansa, ja se sanoi: "Ne, joiden ei tule istua Jeesuksen Kristuksen pöytään, nouskoot, sillä nyt ravitaan vain todellisia ritareita." Niin jokainen meni pois, paitsi Pelles kuningas ja Eliazar, hänen poikansa, jotka olivat pyhiä miehiä, ja muuan neito, joka oli hänen sisarensa tytär; nämä kolme ja ne kolme ritaria sinne jäi, ei enempää.

Pian he näkivät yhdeksän ritaria, kaikki aseissa, tulevan sisään salin ovesta ja riisuvan kypärinsä ja varuksensa.

"Herra", he virkkoivat Galahadille, "me olemme sangen kovin rientäneet, saadaksemme istua teidän kanssanne tässä pöydässä, missä pyhä ateria jaetaan."

Silloin hän sanoi: "Te olette tervetulleita, mutta mistä kaukaa te tulette?"

Kolme heistä sanoi tulevansa Gaulista ja kolme sanoi olevansa Irlannista ja muut kolme sanoivat olevansa Denmarkista.

Silloin ääni lausui: "Kaksi on teidän joukossanne, jotka eivät kuulu Pyhän Graalin etsintään; poistukoot he senvuoksi." Niin Pelles kuningas ja hänen poikansa poistuivat.

Ne ritarit, jotka jäivät, näkivät nyt hopeapöydän, jolla Pyhä Graal oli, ja heistä näytti, kuin enkeleitä seisoisi ympärillä ja että juhlallinen toimitus oli alkamassa. He istuutuivat pöydän ääreen suuren pelon vallassa ja alkoivat rukoilla. Silloin saapui Eräs, niinkuin heistä näytti, Herran Kristuksen haahmossa ja Hän sanoi:

"Minun ritarini ja palvelijani ja minun uskolliset lapseni, jotka olette tulleet kuolevaisesta elämästä henkiseen elämään, minä en silleen teillä tahdo kätkeytyä, vaan te saatte nähdä Minun salaisuuksiani ja Minun kätkettyjä asioitani; pitäkää ja vastaanottakaa nyt se korkea ateria, jota olette niin suuresti halanneet." Sitten Hän otti itse pyhän astian ja tuli Galahadin luo, joka polvistui ja otti vastaan pyhän ravinnon, ja hänen jälkeensä ottivat kaikki hänen kumppaninsa samalla tapaa; ja heidän mielestään se oli niin suloista, että sitä oli ihmeellistä kertoa.

Silloin Hän sanoi Galahadille: "Poikani, tiedätkö sinä, mitä minä pidän käsissäni?"

"En", Galahad vastasi, "ellet Sinä sitä minulle ilmoita."

"Tämä on", Hän sanoi, "se pyhä kallio, mistä minä söin lampaan viimeisellä Ehtoollisellani. Ja nyt sinä olet saanut nähdä sen, mitä sinä kaikkein enimmän olet nähdä halannut, mutta vielä sinä et ole sitä nähnyt niin avoimena, kuin sinä sen näkevä olet Sarrasin kaupungissa. Senvuoksi sinun täytyy lähteä täältä ja viedä mukanasi tämä pyhä astia, sillä tänä yönä se on poistuva Logrisin valtakunnasta, eikä sitä enää konsanaan täällä nähtämän pidä. Ja tahdotko tietää miksi? Siksi että tämän maan kansa on kääntynyt huonoon elämään, sentähden minä otan heiltä pois sen kunnian perinnön, jonka minä heille annoin. Menkää senvuoksi, te kolme, huomenna merelle, siellä te löydätte laivanne valmiina, -- te ja Percival herra ja Bors herra, eikä ketään muita teidän kanssanne. Ja kaksi teistä on kuoleva Minun palveluksessani, mutta yksi teistä on jälleen palaava Camelotiin ja vievä sanomia."

Sitten Hän siunasi heitä ja katosi heidän näkyvistänsä. Niin Galahad, Percival ja Bors jättivät Pelles kuninkaan linnan. Ratsastettuaan kolme päivää he tulivat meren rannalle, missä he löysivät saman laivan, jossa Galahad oli oleskellut Lancelotin kanssa; ja kun he astuivat laivaan, niin he näkivät sen keskellä hopeapöydän ja Pyhän Graalin, joka oli peitetty punaisella sametilla. Silloin he iloitsivat, että heillä oli sellaisia kapineita muassaan.

Niin he purjehtivat eteenpäin, kunnes tulivat Sarrasin kaupunkiin, jonne he laskivat maihin ja ottivat hopeapöydän mukaansa. Kun he astuivat sisään kaupungin portista, niin he näkivät vanhan koukkuselkäisen ukon istumassa, ja Galahad kutsui häntä ja pyysi häntä auttamaan heitä raskaan pöydän kantamisessa.

"Totisesti", vanhus virkkoi, "kymmeneen vuoteen en ole saattanut käydä muuten kuin kainalosauvoilla."

"Vähät siitä", virkkoi Galahad, "nouse vain pystyyn ja näytä hyvää tahtoasi."

Vanhus koetti nousta, ja hetikohta hän huomasi olevansa terveempi kuin koskaan. Silloin hän juoksi pöydän luo ja tarttui sen yhteen syrjään Galahadin kantaessa vastakkaisesta syrjästä.

Tämän parannuksen maine kulki kautta kaupungin, ja kun kaupungin kuningas näki nuo kolme ritaria, niin hän kysyi, mistä he tulivat, ja mikä kapine se oli, jonka he olivat tuoneet hopeapöydällä. He kertoivat hänelle Pyhän Graalin totuuden ja minkä voiman Jumala oli siihen pannut sairaita parantamaan.

Mutta tuo kuningas oli tyranni ja polveutui pakanallisesta suvusta, ja hän otti nuo kolme ritaria ja pisti heidät vankeuteen, syvään kuiluun. Mutta koko ajan kun he olivat vankeudessa, taivaan pyhä armo ylläpiti heitä.

Vuoden lopulla tapahtui, että kuningas kävi sairaaksi ja tunsi että hänen piti kuoleman. Silloin hän lähetti hakemaan noita kolmea ritaria ja kun he tulivat hänen eteensä, niin hän pyysi heiltä anteeksi kaikkea sitä, mitä hän oli heille tehnyt, ja mielellään he antoivat hänelle anteeksi, ja niin hän kuoli.

Kun kuningas oli kuollut, niin koko kaupunki pelästyi, eivätkä he tietäneet, kuka saattaisi tulla heidän kuninkaaksensa. Silloin juuri, kun he parhaillaan olivat neuvottelussa, kuului ääni heidän joukossansa ja käski heidän valita nuorimman noista kolmesta ritarista kuninkaaksensa. Niin Galahad tehtiin koko kaupungin suostumuksella kuninkaaksi.

Kun Galahad oli tarkastanut maan, niin hän rakennutti hopeapöydän ympärille kullasta ja kalliista kivistä laatikon, joka peitti pyhän astian, ja joka aamu varhain nuo kolme ritaria tapasivat tulla sen eteen ja lausua rukouksensa.

Vuoden lopulla samana päivänä, jona Galahadille annettiin kultakruunu, hän nousi aikaisin, hän ja hänen kumppaninsa, ja menivät palatsiin pyhän astian ääreen. Siellä he näkivät edessänsä miehen polvillaan ja hän oli piispan näköinen; ja ylt'ympärillä oli suuri enkelien joukko.

"Tule vain tänne, Galahad, Jeesuksen Kristuksen palvelija", hän virkkoi, "ja sinä saat nähdä sen, mitä sinä kauan olet nähdä halannut."

Silloin Galahad alkoi vapista, sillä hän sai nähdä hengellisiä asioita maallisilla silmillänsä; ja pitäen käsiään kohotettuina taivasta kohden, hän virkkoi:

"Herra, minä kiitän Sinua, sillä nyt minä näen sen, mikä on ollut minun halunani kauan aikaa. Nyt, pyhä Herra, en tahtoisi enää elää, jos se olisi Sinulle otollista, Herra!"

Sitten tuo hyvä mies otti pyhän ruoan ja tarjosi sitä Galahadille, ja hän otti sen vastaan iloisena ja nöyränä.

Kun se oli tehty, niin Galahad meni Percival herran ja Bors herran luo ja suuteli heitä ja jätti heidät Jumalan haltuun. Ja Bors herralle hän sanoi: "Hyvä herra, tervehtikää minun isääni, Lancelot herraa, ja heti kun tapaatte hänet, niin pyytäkää hänen muistamaan tämän maailman katoavaisuutta."

Sitten hän polvistui pöydän eteen ja lausui rukouksensa, ja kohta hänen sielunsa lähti Jeesuksen Kristuksen tykö.

Silloin näytti noista molemmista ritareista, että käsi tuli taivaasta ja vei pois tuon pyhän astian. Ja sen ajan perästä ei kenkään ole rohjennut sanoa Pyhää Graalia nähneensä.

Kun Percival ja Bors näkivät, että Galahad oli kuollut, niin he surivat niin suuresti, kuin kaksi miestä ikinä surra saattoi, ja joll'eivät he olisi olleet hyviä miehiä, niin he olisivat helposti joutuneet epätoivoon. Ja kaupungin ja maan kansa oli kovin raskaalla mielellä. Heti kun Galahad oli haudattu, niin Percival herra vetäytyi erakkomajaan ja siellä hän vuoden ja kaksi kuukautta eli täysin pyhää elämää, ja sitten hän lähti pois.

Bors herra oli Percival herran luona niin kauan kun tämä eli, mutta kun hän kuoli, niin Bors herra otti laivan ja palasi Logrisin valtakuntaan, ja niin hän tuli Camelotiin, missä Arthur kuningas oli. Suuresti iloittiin hänen tulostansa hovissa, sillä he luulivat kaikki, että hän varmaankin oli kuollut, kun hän oli ollut niin kauan poissa hovista. Bors herra kertoi heille kaikki Pyhän Graalin seikkailut ja Lancelot herralle hän sanoi Galahadin tervehdyksen.

"Lancelot herra", hän virkkoi, "Galahad pyytää teitä ajattelemaan tämän maailman katoavaisuutta, niinkuin te hänelle lupasitte, kun enemmän kuin puoli vuotta olitte yhdessä."

"Se on totta", Lancelot virkkoi. "Nyt minä uskon ja luotan, että hänen rukouksensa auttaa minua."

ARTHURIN KUOLEMA

Lancelot herran lähtö.

Senjälkeen kun Pyhän Graalin etsintä oli loppuun suoritettu ja kaikki ritarit, jotka olivat jääneet eloon, olivat palanneet Pyöreän pöydän ääreen, pidettiin hovissa suurta iloa, ja varsinkin Arthur kuningas ja Guinevere kuningatar riemuitsivat ja olivat ylen iloisia Lancelot herran ja Bors herran tähden. Ja jonkun aikaa kaikki kävi hyvin ja paljon juhlittiin ja iloittiin.

Mutta Lancelot herra unhoitti erakolle antamansa lupauksen, että hän niin vähä kuin mahdollista katselisi Guinevere kuningatarta, ja koska häntä kuningas ja kuningatar ja kaikki kansa piti niin suuressa kunniassa, niin muutamat muista ritareista kadehtivat häntä ja koettivat tehdä hänelle kaikkea pahaa, mitä taisivat.

Häijyin ja ilkein Arthur kuninkaan hovissa olevista ritareista oli Mordred herra. Hän oli Arthur kuninkaan sisaren, Orkneyn kuninkaan Lotin puolison nuorin poika, ja häntä Merlin tarkoitti, ennustaessaan, että toukokuun ensimäisenä päivänä syntynyt lapsi tuottaisi turmiota Arthur kuninkaalle. Hän oli jalojen ritarien Gawainen, Gaherisin ja Garethin velipuoli, mutta ei ensinkään heidän kaltaisensa luonnoltaan. Ainoa veli, joka häntä hiukankin muistutti, oli Agrivaine herra, ja juuri noiden molempien ritarien panettelujen tähden nousi se vihan ja kiukun myrsky, joka ei asettunut, ennenkuin kaiken maailman ritariuden kukka oli lyöty ja surmattu.

Herttaisena toukokuuna, kun jokainen jalo sydän hehkuu elämää -- kun maa levittää silmiemme eteen ihanintaan ja loistoisintaan, ja kaikki miehet ja naiset iloitsevat ja riemuitsevat, koska suvi on tulossa heloittavine kukkineen -- ihanana toukokuuna nuo molemmat ritarit Agrivaine ja Mordred panivat toimeen ilkityönsä. Julkisessa kokouksessa monien ritarien läsnäollessa he puhuivat loukkaavia puheita Lancelot herrasta ja Guinevere kuningattaresta ja kehoittivat toistamaan niitä kuninkaalle. Silloin virkkoi Gawaine herra:

"Veljeni, Agrivaine herra", hän sanoi, "minä pyydän ja vaadin teitä, älkää puhuko enää tuollaista minun läsnäollessani, sillä tietäkää, että minä en tahdo ottaa osaa teidän vehkeisiinne."

"Totisesti", virkkoivat Gaheris ja Gareth herra, "emme mekään tahdo olla osallisina teidän vehkeissänne."

"Sittenpä tahdon minä", Mordred virkkoi.

"Sen saatan kyllä uskoa", sanoi Gawaine herra, "sillä missä vain pahuutta tapahtuu, niin teillä on siinä osanne, veljeni Mordred herra; mutta minä toivoisin että jättäisitte tämän, ettekä tekisi itsestänne sellaista juonittelijaa, sillä minä tiedän, mitä siitä tulee."

"Tulkoon mitä tahansa", virkkoi Agrivaine herra, "minä puhun kuninkaalle."

"Ette ainakaan minun neuvostani", sanoi Gawaine herra, "sillä jos nousee sota ja hävitys Lancelot herran ja meidän välillämme, niin huomatkaa tarkoin, veli, moni kuningas ja mahtava lordi on pitävä Lancelot herran puolta. Minä puolestani en ikinä nouse Lancelot herraa vastaan, sillä hän vapautti minut Tuskien tornin kuninkaan Caradosin käsistä ja surmasi hänet ja pelasti minun henkeni. Niinikään, Agrivaine veli ja Mordred veli, samalla tapaa Lancelot herra vapautti teidät molemmat ja kolme kertaa kaksikymmentä ritaria Turquine herran käsistä. Minun mielestäni sellaisia hyviä tekoja ja ystävällisyyttä pitäisi muistettaman."

"Tehkää kuten tahdotte", virkkoi Agrivaine herra, "minä en tahdo sitä kauempaa salata."

Sillä hetkellä lähestyi Arthur kuningas.

"Nyt, veljet, hiljentäkää hälinänne", Gawaine sanoi.

"Sitä emme tahdo", virkkoivat Agrivaine ja Mordred.

"Ettekö tahdo?" Gawaine sanoi; "silloin Jumala teitä armahtakoon, sillä minä en tahdo kuulla teidän juttujanne enkä tietää teidän ilkituumistanne."

"Enkä liioin minäkään", virkkoi Gareth herra ja samoin Gaheris herra, "sillä me emme ikinä tahdo puhua pahaa tuosta miehestä."

Ja niin nuo kolme ritaria lähtivät kokouksesta.

"Oi", virkkoi Gawaine ja Gaheris, "nyt on tämä valtakunta turmion partaalla ja Pyöreän pöydän jalo veljeskunta hajalla."

Niin he lähtivät pois sangen murheellisina. Sillä hetkellä Arthur kuningas saapui heidän luokseen ja kysyi, mitä melua siellä pidettiin, ja silloin Agrivaine ja Mordred olivat vain liiankin valmiit toistamaan häijyt panettelunsa. Kun kuningas ei oikein tahtonut uskoa mitä he sanoivat, niin he panivat toimeen kavalan juonen, saadakseen Lancelot herran ansaan. Paetessaan väijyjiensä kynsistä Lancelot herra löi Agrivaine herran ja kaksitoista hänen kumppaniaan kuoliaaksi. Mordred herran onnistui päästä pakoon, ja ratsastaen verissään ja haavoitettuna kuninkaan luo hän kertoi hänelle jutun omalla tavallaan.

"Oi", Arthur kuningas virkkoi, "kovasti suren että Lancelot herran koskaan piti nousta minua vastaan. Nyt on aivan varmaan Pyöreän pöydän jalo veljeskunta ikipäiviksi murrettu, sillä hänen puoltaan on pitävä moni jalo ritari."

Kaikki kävi niinkuin kuningas ja Gawaine herra olivat aavistaneet. Siitä päivästä alkaen oli alituinen sota Englannissa, toiset ritarit kun puolsivat Lancelot herraa ja toiset kuningasta, ja molemmin puolin hukkaantui monta uljasta henkeä. Ikävän onnettomuuden kautta Lancelot herran puolue surmasi tapaturmaisesti jalot ritarit Gaheris herran ja Gareth herran, jotka sillä hetkellä olivat ilman aseita, ja sen perästä Gawaine herrasta, joka siihen asti oli kieltäytynyt taistelemasta Lancelot herraa vastaan, tuli hänen katkerin vihamiehensä. Monta kertaa kuningas ja Lancelot herra olisivat tehneet rauhan, mutta Gawaine herra yllytti kuningasta yhä uuteen taisteluun ja kehoitti häntä olemaan kuuntelematta mitään sovinnon yrityksiä, vaikka Lancelot herra teki mitä jaloimpia katumuksen tarjouksia ja ilmaisi mitä syvintä surua Gaheris ja Gareth herrojen tapaturmaisen surmaamisen vuoksi.

Viimein paavi lähetti käskyn että taisteleminen oli lopetettava, ja juhlallinen neuvottelu tapahtui kuninkaan ja Lancelot herran välillä Carlislessa. Siellä Lancelot herra puhui niin yleviä sanoja, että kaikki ritarit ja ladyt, jotka olivat läsnä, itkivät häntä kuullessaan, ja kyyneleet vuotivat pitkin Arthur kuninkaan poskia. Mutta tyydyttääkseen Gawaine herran kostonhalua veljiensä menettämisestä kuningas oli jo luvannut, että Lancelot herra oli karkoitettava maasta, ja sen sijaan että olisi suostunut hänen katumustarjouksiinsa ja hyvän tahtonsa osoituksiin, hän antoi nyt Gawaine herran julistaa Lancelot herralle tämän maanpakotuomion, ja että hänet kiellettiin oleskelemasta Englannissa kauempaa kuin viisitoista päivää.

Silloin Lancelot herra huokasi ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa.

"Voi, sinä jaloin kristillinen valtakunta", hän virkkoi, "jota minä olen rakastanut yli kaikkien muiden valtakuntien, sinussa olen minä saavuttanut suuren osan kunniaani ja nyt minun täytyy lähteä tällä tavalla! Totisesti kadun, että koskaan tulin tähän valtakuntaan, koska minut näin häpeällisesti karkoitetaan, syyttömästi ja ansaitsemattani! Mutta onni on niin vaihteleva ja pyörä niin liikkuva, ei ole pysyväistä asuinsijaa, ja sen saattaa todeksi näyttää moni vanha aikakirja jalon Hektorin ja Troilus uroon ja Aleksanderin, tuon mahtavan valloittajan, suhteen ja vielä monen muunkin suhteen. Kun he olivat korkeimmillaan mahtavuudessaan, niin he putosivat syvimmälle, ja niin on käynyt minunkin", Lancelot herra virkkoi, "sillä tässä valtakunnassa minä olin suuressa kunniassa, ja minun ja heimolaisritarieni kautta Pyöreä pöytä kasvoi enemmän maineessa kuin kenenkään muun kautta."

Sitten Lancelot herra lausui jäähyväiset Guinevere kuningattarelle kuninkaan ja heidän kaikkien kuullen.

"Rouvani", hän virkkoi, "nyt minun täytyy jättää teidät ja tämä jalo veljeskunta ainiaaksi, ja koska niin on laita, niin pyydän teitä hartaasti rukoilemaan puolestani ja puhumaan minusta hyvää. Ja jos kavalat kielet teitä kovin ahdistavat, niin lähettäkää minulle sana, ja jollei kenenkään ritarin kädet voi teitä vapauttaa taistelun kautta, niin minä teidät vapautan."

Ja samalla Lancelot herra suuteli kuningatarta, ja sitten hän sanoi julkisesti:

"Nyt tulkoon tälle paikalle jokainen, joka uskaltaa sanoa, ettei kuningatar ole ollut uskollinen minun herralleni Arthurille! Saammepa nähdä, kuka tahtoo puhua, jos uskaltaa puhua!"

Sen sanottuaan hän vei kuningattaren kuninkaan luo ja sitten Lancelot herra otti hyvästit ja lähti. Eikä ollut kuningasta, herttuaa eikä kreiviä, ei paroonia eikä ritaria, ei ladyä taikka vallasnaista, joka ei olisi valittanut, vaan kaikki he itkivät ikäänkuin olisivat olleet pois suunniltansa. Ja kun jalo Lancelot herra otti ratsunsa ja ratsasti pois Carlislesta, niin itkettiin ja nyyhkytettiin pelkästä surusta hänen lähtiessään. Niin hän suuntasi kulkunsa Ilojen puisto nimiseen linnaansa, ja sen perästä hän nimitti sitä aina Surujen puistoksi.

Ja niin lähti Lancelot herra Arthur kuninkaan hovista ainiaaksi.

Kun Lancelot herra tuli Ilojen puistoon, niin hän kutsui kokoon ritarijoukkonsa ja kysyi heiltä, mitä he tahtoivat tehdä. He vastasivat kaikki yhteen ääneen, että he tahtoivat tehdä, mitä hän teki.