Part 15

Kolmen päivän kuluttua hän sanoi: "Nyt minä tahdon lähteä, sillä minulla on paljon tekemistä; moni oiva ritari näkee sangen paljo vaivaa sen asian tähden, ja tämä ritari ja minä olimme myös Pyhää Graalia etsimässä."

"Syntiensä vuoksi hän sillä tapaa haavoittui", virkkoi muuan vanhus. "Ja ihmettelenpä", hän lisäsi Meliaalle, "kuinka te uskalsitte ottaa vastaan ritariuden korkean arvon, ripittämättä itseänne synneistänne, ja se juuri oli syynä siihen, että niin ankarasti haavoituitte. Sillä oikealla kädellä oleva tie osoittaa meidän Herramme Jesuksen Kristuksen valtatietä ja hurskaasti ja hyvin elävän ihmisen tietä. Ja se toinen tie osoittaa syntisten ja harhauskoisten tietä. Ja kun perkele näki teidän ylpeytenne ja röyhkeys vietteli teidät Pyhän Graalin etsintään, niin sen tähden te jouduitte häviöön, sillä sitä työtä ei saa suorittaa kukaan muu kuin jaloavuinen ihminen."

"Niin myöskin ristin kirjoitus tarkoitti taivaallisia tekoja ja ritarillisia tekoja Jumalan töissä, eikä ritarillisia tekoja maailmallisissa töissä; ja ylpeys on kaikkien kuolemansyntien pää, joka saattoi sinun, Melias, lähtemään pois Galahad herran seurasta. Ja kun sinä otit kultakruunun, niin sinä teit ahneuden ja varkauden synnin. Ne eivät olleet ritarillisia tekoja. Ne molemmat ritarit, joita vastaan Galahad, tuo pyhä ritari, taisteli, tarkoittivat niitä molempia kuolemansyntejä, ylpeyttä ja ahneutta, jotka asustivat Melias herrassa, ja he eivät voineet vastustaa Galahad herraa, sillä hän on ilman kuolemansyntejä."

Nyt Galahad herra lähti heidän luotansa ja sanoi heille kaikille hyvästi.

"Herrani Galahad", Melias virkkoi, "niin pian kuin vain voin ratsastaa, olen etsivä teidät."

"Jumala suokoon teille terveyttä", virkkoi Galahad, ja otti ratsunsa ja lähti.

Neitojen linna.

Galahad herra teki monta päivämatkaa edes ja takaisin, niinkuin sattuma johti häntä, ja viimein hän eräänä päivänä tuli vuorelle, jolla hän näki vanhan kappelin eikä ketään siellä sisällä, sillä kaikki oli autiota. Sitten hän polvistui alttarin eteen ja rukoili hyvää neuvoa, ja rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: "Mene Neitojen linnaan, sinä seikkailunhaluinen ritari, ja poista sieltä ne ilkeät tavat."

Kun Galahad kuuli sen, niin hän kiitti Jumalaa ja otti ratsunsa. Hän oli ratsastanut vain puolen penikulmaa, kun hän näki eräässä laaksossa edessänsä vahvan linnan syvine kaivantoineen; ja sen vieressä virtasi kaunis joki, Severn nimeltä, ja siellä hän kohtasi oikein vanhan ukon. Kumpainenkin tervehti toistaan, ja Galahad kysyi häneltä linnan nimeä.

"Hyvä herra", hän virkkoi, "se on Neitojen linna."

"Se on kirottu linna", virkkoi Galahad, "ja kaikki ne, jotka ovat sen yhteydessä, sillä kaikki armeliaisuus on sen ulkopuolella ja kaikki julkeus ja ilkikuri sen sisällä."

"Senpä vuoksi minä neuvon teitä, herra ritari, kääntymään takaisin."

"Herra, tietäkää että minä en saa takaisin kääntyä", sanoi Galahad herra.

Sitten hän tarkasti aseitaan, ettei mitään häneltä puuttunut, ja asetti kilpensä eteensä, ja silloin tuli häntä vastaan seitsemän ihanaa neitoa.

"Herra ritari", he sanoivat, "te ratsastatte tänne suuressa hulluudessa, sillä teidän on kuljettava virran yli."

"Miksipä en kulkisi virran yli?" Galahad virkkoi. Ja niin hän ratsasti heidän luotansa.

Sitten tuli häntä vastaan muuan asemies, joka sanoi:

"Herra, tämän linnan ritarit vaativat sinua taisteluun ja kieltävät sinua menemästä edemmäksi, ennenkuin saavat tietää, mitä sinä haluat."

"Hyvä herra, minä tulen hävittämään tämän linnan ilkeitä tapoja."

"Herra, jos sinä pysyt siinä aikomuksessasi, niin saatpa paljo tekemistä."

"Menkää te vain", Galahad virkkoi, "ja ilmoittakaa heti isännillenne, mitä minä aion tehdä."

Silloin asemies astui linnaan. Ja kohta tuli linnasta ulos seitsemän ritaria, jotka olivat kaikki veljeksiä. Kun he näkivät Galahadin, he huusivat: "Ritari, ole varoillasi, sillä hengestäsi me sinut varmasti päästämme!"

"Kuinka, aiotteko te kaikki yhdellä haavaa käydä minun kimppuuni?" Galahad virkkoi.

"Aiomme niinkin", he vastasivat, "siitä saat olla varma."

Galahad syöksyi heitä kohden peitsi tanassa ja sysäsi etumaisen maahan, niin että hän melkein katkaisi kaulansa, ja sen perästä iskivät toiset veljet Galahadin kilpeen niin rajusti peitsensä, että ne katkesivat. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja ahdisti heitä niin kiivaasti, että oli oikein ihmeellistä sitä katsella, ja sillä tapaa hän suurella voimallaan pakoitti heidät pakenemaan taistelutantereelta. Ja hän ajoi heitä takaa, mutta he ennättivät hänen edellään linnan sisään ja ajaa karauttivat suoraan läpi linnan, ja pääsivät pakoon toisesta portista.

Siellä Galahad herra silloin kohtasi erään hengelliseen pukuun puetun vanhuksen, joka sanoi: "Herra, tässä saat linnan avaimet." Sitten Galahad avasi portit ja silloin paljo kansaa tungeskeli hänen ympärilleen, niin ettei hän voinut laskeakaan, kuinka monta niitä oli.

"Herra", sanoivat he kaikki, "te olette tervetullut, sillä kauan me olemme täällä vapautustamme odottaneet."

Sitten tuli hänen luokseen muuan vallasnainen. "Nuo ritarit ovat kyllä paenneet", hän virkkoi, "mutta he tulevat tänä yönä takaisin ja alottavat taas ilkeitä tapojansa."

"Mitä te tahdotte minua tekemään?" kysyi Galahad.

"Että te lähetätte hakemaan tänne kaikki ne ritarit, jotka ovat tämän linnan vasalleja ja vannotatte heitä, että he taas ottavat käytäntöön ne tavat, joita täällä entisaikaan harjoitettiin."

"Sen teen mielelläni", Galahad virkkoi.

Nainen toi hänelle norsunluisen torven, joka oli runsaasti kullalla koristeltu, ja virkkoi: "Herra, puhaltakaa tätä torvea; sen ääni kuuluu kahden penikulman päähän linnan ympäristöön."

Kun Galahad oli puhaltanut torvea, niin hän meni lepäämään, ja silloin hänen luokseen tuli muuan pappi, joka kertoi hänelle linnan tarinan:

"Siitä on juuri seitsemän vuotta", hän virkkoi, "kun nämä seitsemän veljestä tähän linnaan tulivat ja asettuivat asumaan Lianor herttuan luokse, joka oli kaiken tämän maan herra. Kun he näkivät herttuan tyttären, joka oli sangen kaunis nainen, niin he olisivat tahtoneet kaikki hänet naida ja lopulta he joutuivat kiivaaseen kahakkaan keskenänsä. Herttua olisi hyvyydessään eroittanut heidät, mutta kiukuissaan nämä löivät hänet ja hänen vanhimman poikansa kuoliaaksi. Sitten he anastivat tytön ja kaikki linnan aarteet. Senjälkeen he suurella voimallaan pitivät kaikkia tämän linnan ritareita ankarassa kurissa ja kiristyksessä ja sen ohella he ryöstivät ja rosvosivat rahvas raukalta kaikki mitä sillä oli. Niin tapahtui yhtenä päivänä, että herttuan tytär sanoi: 'Te olette tehneet minulle suurta vääryyttä, kun surmasitte minun oman isäni ja minun veljeni ja pidätte tällä tapaa meidän maitamme hallussanne. Mutta te ette saa pitää tätä linnaa monta vuotta, sillä tulee ritari, joka teidät on voittava.' Siten hän ennusti seitsemän vuotta sitten. 'Vai niin', sanoivat nuo seitsemän ritaria, 'koska te niin sanotte, niin ei yksikään lady eikä ritari saa kulkea tämän linnan ohi, vaan on heidän jääminen tänne vastoin tahtoansa, taikka sitten kuoleminen, kunnes se ritari tulee, jonka kautta me tämän linnan menetämme.' Senvuoksi tätä linnaa kutsutaan Neitojen linnaksi, sillä moni kaunis lady on täällä perikatoon joutunut."

"Vai niin", virkkoi Galahad, "onko täällä myös se neito, jonka tähden tämä linna menetettiin?"

"Ei ole", pappi virkkoi, "hän kuoli ennenkuin kolme yötä oli kulunut tuon ennustuksen jälkeen. Ja siitä asti nuo ritarit ovat pitäneet vankeudessa hänen nuorempaa sisartansa, joka monen muun ladyn kanssa täällä kärsii suurta vaivaa ja kidutusta."

Sillä aikaa maan ritarit olivat saapuneet. Silloin Galahad pani heidät tunnustamaan valtiaakseen herttuan nuoremman tyttären, joka vielä oli elossa, ja vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, ja hän tyynnytti ja rohkaisi suuresti heidän mieliään. Ja seuraavana aamuna muuan mies toi viestejä että Gawaine, Gareth ja Uwaine olivat surmanneet nuo seitsemän veljestä.

"Hyvin tehty!" Galahad virkkoi ja otti varuksensa ja ratsunsa ja sanoi hyvästi Neitojen linnalle.

Näky metsäkappelissa.

Jätettyään Neitojen linnan Galahad herra ratsasti, kunnes hän saapui avaraan metsään, ja siellä hän kohtasi Lancelot herran ja Percival herran, mutta he eivät tunteneet häntä, sillä hän oli äsken muuttanut pukua. Lancelot herra ratsasti oikopäätä häntä kohden ja katkaisi peitsensä häneen ja Galahad herra iski häntä niin ankarasti takaisin että ratsu ja mies kaatuivat maahan. Sitten hän veti huotrasta miekkansa ja kääntyi Percival herraan päin ja iski häntä kypäriin, niin että se halkesi teräslakkiin asti; jollei miekka olisi luiskahtanut syrjään, niin Percival herra olisi saanut surmansa; iskun voimasta hän nyt suistui maahan.

Tämä aseleikki tapahtui erään luostarin edustalla, jossa asui muuan erakkonainen, joka oli Percival herran oikea täti, vaikkei hän sitä sillä hetkellä tietänyt. Kun erakkonainen näki Galahadin, niin hän sanoi: "Jumala olkoon sinun kanssasi, maailman paras ritari! Oi, aivan varmaan", hän sanoi kovalla äänellä, niin että Lancelot ja Percivalkin sen saattoivat kuulla, "jos nuo molemmat ritarit olisivat tunteneet sinut niin hyvin kuin minä, niin he eivät olisi hyökänneet sinun päällesi."

Kuullessaan hänen siten puhuvan, Galahad pelkäsi kovin tulevansa tunnetuksi ja ratsasti senvuoksi äkkipikaa pois. Silloin molemmat ritarit huomasivat, että heidän voittajansa oli Galahad, ja he hyppäsivät ratsuilleen ja karauttivat kiivaasti hänen peräänsä, mutta hän oli jo poissa näkyvistä. Niin he kääntyivät takaisin apein mielin.

"Kyselkäämme jotain tietoja tuolta erakkonaiselta", Percival virkkoi.

"Tehkää niin, jos teitä haluttaa", Lancelot virkkoi, mutta kun Percival meni erakon asuntoon, niin hän jatkoi matkaansa yksinään. Ristiin ja rastiin hän ratsasti jylhässä metsässä, eikä seurannut mitään polkua, vaan kulki sattuman varassa. Viimein hän saapui jykevälle ristille, joka osoitti kahta erämaahan vievää tietä; ristin vieressä oli kivi, joka oli marmoria, mutta oli niin pimeä, että Lancelot herra ei voinut sitä oikein nähdä.

Lancelot herra katseli ympärilleen, ja lähettyvillä hän näki vanhan kappelin, jossa toivoi tapaavansa väkeä. Hän sitoi ratsunsa puuhun ja otti kypärin päästänsä ja ripusti oksaan. Sitten hän meni kappelin ovelle, mutta näki että se olikin autio ja tyhjä. Ja katsoessaan sisään hän näki kauniin alttarin, joka oli komeasti koristeltu pelkällä silkillä, ja alttarilla seisoi loistava kynttilänjalka, jossa oli kuusi isoa kynttilää, ja kynttilänjalka oli hopeasta.

Kun Lancelot herra näki tuon valon, niin hänen teki kovasti mielensä mennä kappeliin, mutta hän ei löytänyt paikkaa, johon olisi astunut, ja se suretti ja ihmetytti häntä suuresti. Hän palasi ratsunsa luo, otti pois satulan ja suitset ja antoi sen mennä syömään; sitten hän irroitti kypärinsä ja riisui vyöltään miekkansa ja paneutui maata kilvelleen marmoriristin eteen.

Niin hän vaipui uneen ja puoleksi valveilla puoleksi unissaan hän näki näyn.

Hän näki kulkevan ohitsensa kaksi hevosta, sangen kaunista ja valkoista, jotka kantoivat paaria ja paareilla makasi sairas ritari. Tultuaan lähelle ristiä paarit seisahtuivat, ja Lancelot herra kuuli ritarin sanovan:

"Oi, laupias Jumala, koska pääsen minä tästä vaivasta? Ja koska se pyhä astia on näyttäytyvä, jonka kautta minä armon saan? Sillä kauan olen minä tätä saanut kärsiä pienen hairahduksen takia."

Sillä tapaa ritari kotvan aikaa valitteli, ja Lancelot herra kuunteli häntä.

Sitten Lancelot herra näki kynttilänjalan kuusine vahakynttilöineen tulevan marmoriristin eteen, eikä hän nähnyt ketään, joka sitä kantoi. Samoin tuli sinne hopeainen pöytä ja Pyhän Graalin pyhitetty astia, jotka Lancelot oli entisaikaan nähnyt Pelles kuninkaan huoneessa.

Samassa sairas ritari nousi ja kohotti molemmat kätensä ja rukoili Jumalaa ja polvistuen hän suuteli pyhää astiaa ja hetikohta hän parani.

"Herra Jumala, minä kiitän sinua, sillä minä olen parantunut tästä sairaudesta", hän virkkoi.

Ja kun Pyhä Graal oli ollut ulkona pitkän aikaa, se meni taas kappeliin kynttilänjalkoineen ja kynttilöineen, niin ettei Lancelot herra tietänyt, minne se joutui. Sillä hän oli oman synnillisyytensä tunnon painama, eikä hänellä ollut voimaa nousta seuratakseen pyhää astiaa.

Silloin sairas ritari nousi ja suuteli ristiä ja asemies toi hänelle hänen varuksensa ja kysyi, kuinka herransa jaksoi.

"Totisesti, Jumalan kiitos, oikein hyvin", tämä vastasi, "pyhä astia paransi minut. Mutta minä ihmettelen suuresti tuota nukkuvaa ritaria, jolla ei ollut voimaa herätä, kun tämä pyhä astia tänne tuotiin."

"Uskallanpa varmasti vakuuttaa", virkkoi asemies, "että hänessä asuu jokin kuoleman synti, jota hän ei koskaan ole katunut."

"Kautta kunniani", ritari virkkoi, "ken hän lieneekin, onneton hän on; minusta näyttää, että hän on Pyöreän pöydän ritareita, jotka ovat lähteneet Pyhän Graalin etsintään."

"Herra", virkkoi asemies, "kas tässä ovat kaikki teidän aseenne paitsi kypäriänne ja miekkaanne, ja senvuoksi te minun mielestäni voisitte nyt ottaa tuon ritarin kypärin ja miekan."

Niin ritari teki sen; ja kun hän oli täysissä aseissa, niin hän otti myös Lancelot herran ratsun, sillä se oli parempi kuin hänen omansa. Ja niin hän ja hänen seuralaisensa lähtivät ristiltä.

Lancelot herran katumus.

Silloin Lancelot herra heräsi heti ja nousi ja mietti mielessään, mitä hän oli nähnyt ja oliko se unta vai ei. Samassa hän kuuli äänen, joka sanoi:

"Lancelot, sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin on puu ja paljaampi ja kuivempi kuin on viikunapuu! Lähde senvuoksi täältä ja poistu tästä pyhästä paikasta."

Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hänen mielensä kävi kovin apeaksi, eikä hän tietänyt mitä tehdä; niin hän nousi katkerasti itkien ja kirosi sitä hetkeä, jolloin oli syntynyt, sillä hän luuli, ettei hän koskaan enää pääsisi kunniaan. Sillä nuo sanat tunkivat hänen sydämeensä, ja viimein hän ymmärsi, miksi häntä siten oli nimitetty.

Hän meni hakemaan kypäriänsä, miekkaansa ja ratsuansa, mutta huomasi, että ne kaikki oli viety pois. Silloin hän kutsui itseään kurjaksi raukaksi ja onnettomimmaksi kaikista ritareista. "Syntini ja pahuuteni ovat minut saattaneet suureen häpeään", hän virkkoi. "Sillä kun minä etsin maallisia seikkailuja maallisia haluja tyydyttääkseni, niin minä ne aina sain suoritetuiksi ja pääsin joka paikassa voitolle enkä koskaan missään ottelussa joutunut tappiolle, oli se sitten oikea tai väärä. Ja nyt minä rupesin etsimään pyhiä seikkailuja, mutta minä näen ja ymmärrän, että minun vanha syntini esti minua ja saattoi minut häpeään, niin ettei minulla ollut voimaa liikahtaa eikä puhua, kun tuo pyhä astia ilmestyi minun eteeni."

Sillä tapaa hän murehti, kunnes päivä koitti ja hän kuuli pienen linnun laulavan; silloin hän sai hiukan lohdutusta.

Mutta kun Lancelot herra oli kadottanut ratsunsa ja aseensa, niin hän tajusi, että Jumala oli häneen tyytymätön. Hän lähti ristiltä jalkaisin metsään ja saapui aamun sarastaessa korkealle kukkulalle, jolla muuan erakko asui. Lancelot tapasi erakon juuri aamuhartauttaan alkamassa ja polvistui hänen kanssaan ja huusi Herralta armoa pahojen tekojensa tähden. Kun heidän rukouksensa oli päättynyt, niin Lancelot puhui erakolle ja pyysi häntä kristillisestä rakkaudesta kuulemaan hänen elämänsä tarinaa.

"Varsin mielelläni", virkkoi erakko. "Ettekö te ole Arthur kuninkaan hovista ja Pyöreän pöydän ritareita?"

"Olen kyllä ja minun nimeni on Järven Lancelot, josta on sangen paljo puhuttu, ja nyt minun hyvä onneni on muuttunut, sillä minä olen kaikkein kurjin mies maailmassa."

Erakko katsoi häneen ja ihmetteli, miksi hän oli niin alakuloinen.

"Herra", erakko virkkoi, "teidän tulisi kiittää Jumalaa enemmän kuin kenenkään muun, sillä Hän on antanut teidän saada enemmän maallista kunniaa, kuin kenenkään muun ritarin maan päällä. Mutta teidän röyhkeytenne, kun te, vaikka vielä vaelsitte kuoleman synnissä, uskalsitte katsella Hänen pyhää kalkkiansa, oli syynä, ett'ette saanut nähdä sitä maallisilla silmillä. Sillä Hän ei näyttäydy siellä, missä on moisia syntisiä, muuten kuin heidän turmiokseen ja suureksi häpeäkseen. Eikä ole ketään ritaria maan päällä, jonka tulisi kantaa Jumalalle sellaista kiitosta, kuin teidän. Sillä Hän on antanut teille kauneutta ja komean ulkomuodon ja suurta väkevyyttä, enemmän kuin kenellekään muulle ritarille, ja senvuoksi te olette enemmän velvollinen, kuin kukaan muu, Jumalaa rakastamaan ja Häntä pelkäämään; sillä vähä teitä auttaa voimanne ja miehuutenne, jos Jumala on teitä vastaan."

Silloin Lancelot herra itki suuresti murheissaan ja virkkoi: "Minä tunnen ja tiedän kyllä, että te minulle totta puhutte."

"Herra", virkkoi tuo hyvä mies, "älkää salatko minulta yhtäkään vanhaa syntiänne."

"Totisesti, tuiki haluton olen niitä tunnustamaan", Lancelot herra sanoi. "Sillä neljääntoista vuoteen en ole mitään tunnustanut ja senvuoksi minä nyt valitan häpeääni ja onnettomuuttani."

Silloin Lancelot herra kertoi erakolle koko elämänsä ja kuinka hän rakasti kuningatarta yli kaiken määrän ja oli rakastanut kauemmin, kuin hän saattoi vuosia laskea.

"Ja kaikki suuret asetekoni, joita minä olen tehnyt, tein minä enimmästä päästä kuningattaren vuoksi ja hänen tähtensä minä taistelin, oli se sitten väärin tai oikein; enkä minä milloinkaan taistellut vain Jumalan kunniaksi, vaan voittaakseni itselleni kunniaa ja mainetta; ja vähä taikka en ensinkään minä siitä kiitin Jumalaa." Sitten Lancelot herra sanoi: "Minä pyydän teitä neuvomaan minua."

"Tahdon neuvoa teitä", erakko virkkoi, "jos te lupaatte minulle, ett'ette ikinä mene tuon kuningattaren lähettyville, jos vain voitte sitä välttää."

Silloin Lancelot herra lupasi hänelle lujasti, ettei hän menisi.

"Katsokaa että teidän sydämenne ja suunne sitä noudattaa", virkkoi tuo hyvä mies, "ja minä vakuutan teille, että saatte enemmän kunniaa, kuin teillä konsanaan on ollut."

"Minä ihmettelen, mikä se ääni oli, joka sanoi minulle nuo kummalliset sanat, mitkä teille kerroin", virkkoi Lancelot herra.

"Älä ihmettele", erakko virkkoi, "sillä näkyy kyllä, että Jumala sinua rakastaa. Ihmiset saattavat tuntea, että kivi on kova ja toinen laji kovempi kuin toinen, -- sillä tarkoitetaan _sinua_, Lancelot herra. Sillä sinä et tahtonut luopua synnistäsi, vaikka Jumala oli suonut sinulle niin paljo hyvyyttä; sen vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi; etkä sinä tahtonut pehmetä, et vedellä etkä tulella, -- ja senvuoksi Pyhä Henki ei voinut astua sinun sydämeesi. Huomaa nyt tarkoin; koko maailmassa ei ole yhtäkään ritaria, jolle meidän Herramme olisi osoittanut niin suurta armoa, kuin hän on sinulle osoittanut. Sillä Hän on antanut sinulle kauneutta ja komean ulkomuodon; Hän on antanut sinulle ymmärrystä eroittaa hyvän pahasta; Hän on antanut sinulle miehuutta ja rohkeutta; ja on antanut sinun otella niin uljaasti, että sinä joka kerta olet päässyt voitolle taisteluissa. Ja nyt meidän Herramme ei tahdo enää kärsiä sinua enempää, vaan sinä olet tunteva Hänen kätensä lepäävän raskaana päälläsi, jos tahdot taikka et.

"Ja miksi tuo ääni kutsui sinua kitkerämmäksi kuin puu; -- missä sangen paljo syntiä asustaa, siellä saattaa olla vain vähä makeutta, ja senvuoksi sinua verrataan vanhaan lahoon puuhun. Nyt olen selittänyt sinulle, minkä vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin puu.

"Nyt selitän sinulle, minkä vuoksi sinä olet paljaampi ja kuivempi kuin viikunapuu. Tapahtui, että meidän Herramme palmusunnuntaina saarnasi Jerusalemissa, ja siellä Hän näki kansassa kaikellaista kovasydämisyyttä, ja siellä Hän ei koko kaupungissa löytänyt ainoatakaan, joka olisi antanut Hänelle yösijaa. Silloin Hän meni kaupungin ulkopuolelle ja näki keskellä tietä viikunapuun, joka oli varsin kaunis ja runsailla lehdillä varustettu, mutta siinä ei ollut yhtäkään hedelmää. Silloin meidän Herramme kirosi sen puun, joka ei kantanut hedelmää, -- ja viikunapuulla tarkoitettiin Jerusalemia, joka kantoi lehtiä, mutta ei hedelmiä. Niin sinäkin, Lancelot herra; kun Pyhä Graal tuotiin sinun eteesi, niin Se ei löytänyt sinussa yhtään hedelmää eikä hyvää aivoitusta, vaan sinä olit synnin saastuttama."

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "kaikki mitä te olette puhunut, on totta; ja tästä lähtien minä aion Jumalan avulla elää paremmin kuin tähän asti olen elänyt ja noudattaa ritarillisuutta ja tehdä asetekoja."

Silloin tuo hyvä mies määräsi Lancelot herran suorittamaan sellaisen katumusteon kuin hän saattoi tehdä ja käski hänen noudattaa ritarillisuutta; ja niin hän antoi hänelle siunauksensa ja pyysi Lancelot herraa viipymään luonansa koko sen päivän.

"Mielelläni sen teen", Lancelot herra virkkoi, "sillä minulla ei ole kypäriä, eikä ratsua eikä miekkaa."

"Älkää sitä huolehtiko", tuo hyvä mies virkkoi, "ennen huomispäivän iltaa hankin teille ratsun ja kaikki mitä tarvitsette."

Ja Lancelot herra katui kovasti kaikkia entisiä rikoksiaan.

Huone, jonka ovi oli suljettu.

Niiden Pyöreän pöydän ritarien joukossa, jotka lähtivät Pyhän Graalin etsintään, oli, paitsi Galahad herraa ja päällikköä Lancelot herraa, vielä seuraavat ritarit: hyvä ritari Percival; Ector herra, Lancelot herran veli; Bors herra ja Gawaine herra. Monet ja merkilliset olivat ne seikkailut, joihin he joutuivat, ja ihmeelliset olivat ne näyt, joita he näkivät, mutta kertaakaan he eivät saaneet Pyhää Graalia näkyviinsä. Sillä Galahad herraa ja Percival herraa lukuunottamatta ei ketäkään ritaria pidetty kelvollisena tuota taivaallista näkyä näkemään.

Mutta katumuksensa jälkeen ja monta pitkää kuukautta vaellettuaan Lancelot herran viimein melkein onnistui suorittaa tuo suuri tehtävä. Sillä yhtenä yönä ollessaan lähellä merta, hän näki unissaan näyn, joka käski hänen astua ensimäiseen laivaan, mikä hänen eteensä sattuisi. Kun hän kuuli nämä sanat, niin hän hypähti pystyyn ja näki suuren kirkkauden ympärillään, ja hän otti varuksensa ja valmistautui lähtemään; ja kun hän tuli meren rannalle, niin hän näki laivan, joka oli ilman purjeita ja airoja. Heti laivaan päästyään hän tunsi suurinta suloisuutta, mitä koskaan oli tuntenut, ja iloa, joka voitti kaiken maallisen ilon, mitä hän koskaan oli kokenut. Ja tällä laivalla hän viipyi kuukauden tai enemmänkin taivaallisen armon ravitsemana.

Eräänä päivänä tuli sinne muuan ritari ratsun selässä. Saavuttuaan laivalle laskeutui tämä alas ratsultaan. Silloin Lancelot herra näki, että se oli hänen poikansa Galahad, eikä yksikään kieli saata kertoa, kuinka suuresti he iloitsivat toistensa tapaamisesta.

He kertoivat toinen toiselleen kaikki seikkailut ja ihmeet, joita heille kummallekin oli tapahtunut sen perästä, kuin he lähtivät Arthur kuninkaan hovista.

Lancelot ja Galahad oleskelivat siinä laivassa puolen vuotta ja palvelivat Jumalaa päivin ja öin kaiken kykynsä mukaan. Ja usein he joutuivat kauaksi ihmisistä saarille, joilla ei löytynyt muuta kuin julmia petoja, ja he suorittivat monta merkillistä seikkailua ja vaarallista urhotyötä.

Yhtenä päivänä tapahtui, että heidän laivansa saapui metsän laitaan, ja siellä he näkivät ritarin, joka oli kokonaan valkoisissa varuksissa ja oikealla kädellään talutti komeasti satuloitua valkoista hevosta. Hän tuli laivalle ja tervehti molempia ritareita ja sanoi:

"Galahad, te olette ollut kylliksi kauan isänne seurassa; tulkaa ulos laivasta ja hypätkää tämän ratsun selkään ja menkää, minne seikkailut teitä vievät Pyhää Graalia etsimään."

Silloin Galahad meni isänsä luo ja suuteli häntä hellästi ja sanoi:

"Hyvä armas isä, en tiedä saanko teitä enää nähdä, ennenkuin olen nähnyt Pyhän Graalin."

"Minä pyydän sinua", Lancelot virkkoi, "rukoilemaan taivaallista Isää, että Hän pitäisi minua palveluksessaan."

Niin Galahad otti ratsunsa ja silloin he kuulivat äänen, joka sanoi:

"Koettakaa hyvin käyttäytyä, sillä toinen ei ole enää konsanaan toista näkevä ennen hirmuista tuomiopäivää."

"Galahad poikani", Lancelot virkkoi, "koska meidän tulee erota, emmekä enää milloinkaan saa nähdä toisiamme, niin rukoilen taivaallista Isää suojelemaan sekä itseäni että sinua."