Part 14

"Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin Raju", Galahad sanoi, "ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla hän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin surkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat toisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan vuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka ei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet parannan."

Sillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka valkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä kohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko Lancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: "Täällä olen, jalo neito."

Silloin nainen sanoi itkien:

"Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun jälkeen!"

"Neiti, miksi te niin sanotte?" Lancelot virkkoi.

"Minä sanon totuuden", neito sanoi, "sillä tänä aamuna te olitte vielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se valhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja sen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette uskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä. Senvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst'edes enää saa luulla olevanne maailman paras ritari."

"Vai niin", sanoi Lancelot herra, "mutta minä olen aina tietänyt, etten koskaan ole ollut parhain."

"Kyllä olette ollut", neito sanoi, "ja olette vieläkin paras kaikista syntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää sinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan on tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon sinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi ja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa."

Niin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Viimeiset turnajaiset.

"No nyt", Arthur kuningas sanoi, "te Pyöreän pöydän ritarit varmaankin kaikki lähdette Pyhän Graalin etsintään, enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä kaikkia yhdessä. Senvuoksi minä tahdon nähdä teidän kaikkien vielä kerran yhdessä turnailevan ja tjostaavan Camelotin rantaniityllä, niin että teidän kuolemanne jälkeen vielä mainitaan, kuinka Pyöreän pöydän ritarit olivat kaikki koossa sinä päivänä."

Tähän kuninkaan pyyntöön he kaikki suostuivatkin ja pukivat ylleen tjostaamiseen kuuluvat varuksensa. Mutta kuningas teki tämän siinä tarkoituksessa että saisi nähdä Galahadin näyttävän taitoaan, sillä kuningas arveli, ettei hän hevillä palaisi hoviin sieltä lähdettyään.

Niin he kaikki kokoontuivat rantaniitylle, ja kuningatar oli kaikkine naisineen eräässä tornissa katselemassa turnajaisia. Silloin Galahad kuninkaan hartaasta pyynnöstä puki uljaan rautapaidan ylleen ja pani kypärin päähänsä, mutta kilvestä hän ei huolinut ainoastakaan, vaikka kuningas kuinka hartaasti pyysi.

Gawaine herra ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen käteensä ja sen hän tekikin. Sitten hän asettui keskelle niittyä ja alkoi katkoa keihäitä niin ihmeellisesti, että kaikki kummastelivat. Sillä hän voitti kaikki muut ritarit ja vähässä ajassa hän oli kaatanut maahan monta uljasta Pyöreän pöydän ritaria. Mutta Lancelot herraa ja Percival herraa hän ei voittanut.

Guinevere kuningattaren pyynnöstä Arthur kuningas käski hänen hypätä alas ratsultaan ja irroittaa kypärinsä, että kuningatar näkisi hänen kasvonsa. Ja kun kuningatar näki hänet, niin hän sanoi: "Totisesti uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra on hänen isänsä, sillä ei milloinkaan ole kaksi miestä ollut enemmän toistensa näköisiä; senpä vuoksi ei ole ihme, jos hänestä tulee miehuullinen ja mahtava ritari."

Muuan lady, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi:

"Rouva, tuleeko hänestä oikeuden mukaan niin hyvä ritari?"

"Tulee, totisesti", kuningatar sanoi, "sillä sekä isänsä että äitinsä puolelta hän polveutuu maailman parhaimmista ritareista ja korkeimmasta suvusta. Minä uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra ja Galahad herra ovat maailman jaloimmat miehet."

Sitten kuningas ja kaikki arvon herrat palasivat kotiin Camelotiin, ja oltuaan iltamessussa suuressa tuomiokirkossa, he menivät illalliselle; ja kukin ritari istui omalla paikallaan, niinkuin he olivat ennenkin tehneet.

Äkkiä he kuulivat ukkosen jyrinää ja rätinää, ikäänkuin se paikka, jossa he olivat, olisi haljennut. Ja tuon jyryn ja rätinän keskeltä valahti huoneeseen auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi, kuin he koskaan olivat päivällä nähneet, ja kaikkien heidän kasvonsa paistoivat taivaallisesta valosta. Silloin alkoivat ritarit katsella toinen toistaan ja joka-ainoa näytti kauniimmalta, kuin koskaan ennen oli näyttänyt. Ei yksikään ritari saanut pitkään aikaan puhutuksi ainoatakaan sanaa ja niin he katselivat vain toisiaan, ikäänkuin olisivat olleet mykkiä.

Silloin tuli saliin Pyhä Graal, valkoisella sametilla peitettynä, mutta ei kenkään voinut sitä nähdä eikä kuka sitä kantoi. Ja koko sali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokainen ritari sai sellaista ruokaa ja juomaa, mistä hän enimmän piti; ja kun Pyhä Graal oli kannettu läpi salin, niin tuo pyhä astia poistui taas äkkiä, niin ettei kenkään tietänyt, minne se joutui.

Sen mentyä kaikki taas uskalsivat hengähtää ja ruveta puhumaan, ja Arthur kuningas kiitti Jumalaa siitä suuresta armonosoituksesta, jonka hän oli heille lähettänyt.

"Niin", Gawaine herra sanoi, "meitä on tänä päivänä ravittu kaikenlaisella ruualla ja juomalla, mitä olemme ajatella saattaneet, mutta yksi asia meiltä on puuttunut -- me emme ole saaneet nähdä Pyhää Graalia, se oli sellaisella huolella peitettynä. Senvuoksi tahdon minä tehdä tässä pyhän lupauksen, että huomenna olen viipymättä lähtevä Pyhän Graalin etsintään. Vuoden ja päivän olen kulkeva ja enemmänkin, jos tarvitaan, enkä koskaan ole palaava takaisin tähän hoviin, ennenkuin olen saanut nähdä pyhän astian selvemmin, kuin se täällä nähtiin."

Kun Pyöreän pöydän ritarit kuulivat, mitä Gawaine herra sanoi, niin useimmat heistä nousivat seisomaan ja tekivät samallaisen pyhän lupauksen kuin Gawaine herra oli tehnyt.

Arthur kuningas oli tästä suuresti mielipahoissaan, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hän voinut heitä kieltää.

"Oi voi", hän sanoi Gawaine herralle, "te melkein viette minulta hengen sillä lupauksella ja valalla, jonka olette tehnyt. Sillä sen kautta te riistätte minulta jaloimman veljeskunnan ja uskollisimmat ritarit, mitä koskaan on missään maailman valtakunnassa yhdessä nähty. Sillä kun minun ritarini lähtevät täältä, niin olen varma, etten enää koskaan tässä maailmassa heitä kaikkia yhdessä näe, sillä monet heistä menettävät henkensä Pyhän Graalin etsinnässä. Ja minä suren sitä, sillä minä olen rakastanut heitä niinkuin omaa henkeäni, ja senvuoksi tämän veljeskunnan hajoaminen minua suuresti murehduttaa."

Ja niin sanoessaan hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Oi Gawaine, Gawaine", hän sanoi, "suureen suruun te olette minut saattanut. Sillä minä pelkään kovin, ettei minun uskollinen ritarikuntani enää milloinkaan ole täällä kokoontuva."

"Malttakaa mielenne", Lancelot sanoi, "sillä jos kuolemmekin Pyhän Graalin etsinnässä, niin se on oleva meille suureksi kunniaksi, paljo suuremmaksi kuin jos me kuolisimme jossain muussa toimessa; sillä varhain tai myöhään, kuolema meidät kuitenkin varmasti tapaa."

"Ah, Lancelot", kuningas sanoi, "se suuri rakkaus, jota minä olen tuntenut teitä kohtaan kaikkina elämäni päivinä, saattaa minut täten valittamaan. Sillä ei milloinkaan ole kenelläkään kristityllä kuninkaalla ollut niin useita arvon miehiä pöytänsä ääressä, kuin minulla on tänä päivänä ollut Pyöreän pöydän ympärillä, ja se on minun suuri suruni."

Kun kuningatar, ladyt ja vallasnaiset saivat tietää nämä uutiset, niin he tulivat niin raskaalle mielelle, ettei sitä voi kieli kertoa, sillä nuo ritarit olivat heitä rakastaneet ja pitäneet kunniassa. Mutta kaikista enimmän suri Guinevere kuningatar.

"Minua ihmetyttää", hän sanoi, "että minun herrani kuningas sallii heidän lähteä luotansa."

Niin koko hovi oli suruissaan noiden ritarien lähdön vuoksi. Mutta muutamat ladyt, jotka rakastivat ritareita, tahtoivat lähteä puolisojensa ja rakastajiensa keralla, ja olisivat tehneetkin niin, jollei muuan iäkäs, hengelliseen pukuun puettu ritari olisi tullut heidän luoksensa.

"Jalot lordit, jotka olette vannoutuneet Pyhän Graalin etsintään", hän sanoi, "Nacien erakko lähettää teille täten sanan, että älköön kenkään viekö ladyä tai vallasnaista mukanaan, sillä se on vaikea ja korkea toimitus. Ja sitäpaitsi sanon teille suoraan, että se, joka ei ole puhdas synneistä, ei saa näitä salattuja asioita nähdä."

Tämän jälkeen kuningatar meni Galahadin luo ja kysyi, mistä hän oli ja mistä maasta. Galahad sanoi sen hänelle.

"Ja Lancelotin poikako?" kuningatar kysyi; mutta siihen Galahad ei vastannut mitään.

"Totisesti", kuningatar sanoi, "isäänne teidän ei tarvitse hävetä, sillä hän on upein ritari ja polveutuu maailman parhaimmista suvuista, molemmin puolin kuninkaallisesta huoneesta. Senvuoksi pitää teistäkin tulla kunnon mies ja oiva ritari, -- ja olette todellakin suuresti hänen näköisensä."

Galahad tuli hieman hämilleen ja sanoi:

"Rouva, koska te sen varmaan tiedätte, niin miksi te kysytte? Se, joka on minun isäni, tulee ajallansa yleisesti tunnetuksi."

Sitten he menivät kaikki levolle. Ja suuren ja korkean sukuperänsä vuoksi Galahad vietiin Arthur kuninkaan huoneeseen ja hän lepäsi kuninkaan omassa vuoteessa.

Heti kun päivä koitti nousi kuningas, sillä hän ei ollut koko yöhön saanut surultansa levätyksi. Sitten hän meni Gawainen ja Lancelot herran luo, jotka olivat nousseet mennäkseen kirkkoon.

"Oi, Gawaine, Gawaine", kuningas sanoi, "te olette pettänyt minut. Sillä koskaan ei ole minun hovini entiseen loistoonsa tuleva." Ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiansa. "Oi, ritari Lancelot", hän sanoi, "minä pyydän teitä neuvomaan minua, sillä minä soisin että tämä etsintä jäisi tekemättä, jos se vain olisi mahdollista."

"Herra", Lancelot sanoi, "te näitte eilen niin monen arvon ritarin siihen vannoutuvan, että he eivät millään tavalla voi jättää sitä tekemättä."

"Sen tiedän varsin hyvin", kuningas sanoi, "mutta minua surettaa heidän lähtönsä niin kovin, etten saa mistään lohdutusta."

Sitten kuningas ja kuningatar menivät tuomiokirkkoon.

Lancelot ja Gawaine antoivat miehilleen käskyn tuoda heidän aseensa ja kun he olivat täysissä aseissa, paitsi kilpeä ja kypäriä, niin he olivat valmiit menemään tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen kuningas halusi tietää, kuinka moni oli päättänyt lähteä Pyhän Graalin etsintään; ja kun laskettiin, niin heitä saatiin sata ja viisikymmentä, ja kaikki olivat Pyöreän pöydän ritareita.

Sitten he panivat kypärit päähänsä ja lähtivät ja sulkeutuivat kaikki kuningattaren suosioon, ja suuri oli itku ja suru. Ja Guinevere kuningatar meni kammioonsa, niin ettei kukaan näkisi hänen suurta murhettansa.

Lancelot herra kaipasi kuningatarta ja meni häntä hakemaan kammiosta, ja kun kuningatar näki hänet, niin hän parkaisi:

"Oi, Lancelot herra, te hylkäätte meidät! Te viette minulta hengen, kun sillätapaa jätätte kuninkaanne!"

"Armollinen rouva", Lancelot sanoi, "minä pyydän, ett'ette surisi, sillä minä palaan takaisin niin pian kuin kunniani sallii."

"Voi", kuningatar sanoi, "että minä koskaan teitä näin! Mutta Hän, joka ristinpuulla kärsi kuoleman kaiken ihmiskunnan edestä, Hän johtakoon ja suojelkoon teitä, ja samoin kaikkia teidän kumppaneitanne!"

Kohta sitten Lancelot herra lähti ja tapasi kumppaninsa odottamassa. He nousivat ratsuillensa ja ratsastivat läpi Camelotin katujen, ja kovasti itkivät sekä rikkaat että köyhät, ja kuningas kääntyi poispäin, eikä saanut itkultaan puhutuksi.

Niin Pyöreän pöydän ritarit ratsastivat pois Pyhän Graalin etsintään.

Sinä yönä he lepäsivät eräässä Vagon nimisessä linnassa, jonka herra oli hyvä vanhus ja kestitsi heitä parhaansa mukaan. Aamulla he päättivät kaikki erota toisistansa. Ja niin he lähtivät seuraavana päivänä ja kukin ritari lähti kulkemaan sitä tietä, mikä hänestä näytti parhaimmalta.

Galahad herran valkoinen kilpi.

Galahad oli yhä vielä ilman kilpeä ja hän ratsasti neljä päivää ilman seikkailuja.

Neljäntenä päivänä iltamessun jälkeen hän tuli valkoisten veljesten luostariin, ja siellä hänet otettiin suurella kunnioituksella vastaan ja vietiin erääseen kammioon ja riisuttiin hänen varuksensa. Silloin hän huomasi pari Pyöreän pöydän ritaria, toinen oli Bagdemagus kuningas ja toinen oli Uwaine herra; ja he olivat sangen mielihyvissään hänet nähdessänsä.

"Herrat", virkkoi Galahad, "mikä seikkailu toi teidät tänne?"

"Olemme kuulleet", he vastasivat, "että tässä luostarissa on sellainen kilpi, että kuka vaan sitä kantaa kaulallaan, se joutuu kolmen päivän kuluessa surman suuhun tai tulee raajarikoksi koko elämänsä ajaksi."

"Mutta minäpä kannan sitä huomenna koetteeksi", sanoi Bagdemagus Galahadille; "ja jollen minä siitä kunnialla suoriudu, niin te saatte ottaa sen kaulallenne, sillä teille se varmaan onnistuu."

"Tehdään niin", Galahad sanoi, "sillä minulla ei ole kilpeä."

Aamulla he nousivat, ja kuunneltuaan jumalanpalvelusta kysyi Bagdemagus kuningas, missä tuo kummallinen kilpi oli. Muuan munkki vei hänet heti alttarin taakse, missä kilpi riippui. Se oli valkoinen kuin lumi, mutta keskellä oli punainen risti.

"Herra", munkki virkkoi, "tämän kilven ei ole määrä riippua kenenkään ritarin kaulalla, paitsi sen, joka on maailman parhain ritari; senvuoksi minä kehoitan teitä tarkoin miettimään, ennenkuin siihen koskette."

"Hyvä on", virkkoi Bagdemagus kuningas, "tiedän kyllä, etten ole maailman paras ritari, mutta sentään tahdon koettaa sitä kantaa."

Ja hän kantoi kilven ulos luostarista ja sanoi Galahadille: "Jos sallitte, niin pyydän teitä odottamaan täällä, kunnes saatte tietää, kuinka minun käy."

"Tahdon odottaa teitä täällä", virkkoi Galahad.

Bagdemagus kuningas otti mukaansa asemiehen, jotta tämä heti toisi Galahadille tiedon, kuinka kävi. Kun he olivat ratsastaneet lähes kaksi penikulmaa, he tulivat kauniiseen laaksoon erakon asumuksen edustalle, ja sieltä he näkivät tulevan upean ritarin, joka oli ratsuineen päivineen valkoisissa varuksissa. Hän tuli niin vinhaan kuin hänen ratsunsa vain saattoi, peitsi tanassa, ja Bagdemagus kuningas suuntasi peitsensä häntä kohden ja katkaisi sen valkoista ritaria vastaan. Mutta tuo toinen iski häntä niin kovaa, että hän murskasi panssarin, ja pisti häntä oikean olan läpi, sillä juuri siinä kilpi ei häntä suojannut, ja heitti hänet maahan.

Sitten ritari hyppäsi ratsunsa selästä ja otti valkoisen kilven Bagdemagukselta, sanoen:

"Ritari, sinä olet menetellyt sangen rikollisesti, sillä tätä kilpeä ei pidä kenenkään muun kantaman kuin sen, jolla ei ole vertaistaan elävien joukossa."

Sitten hän tuli Bagdemagus kuninkaan asemiehen luo ja virkkoi: "Vie tämä kilpi Galahad herralle, jonka jätit luostariin, ja tervehdi häntä minulta."

"Herra", asemies sanoi, "mikä on teidän nimenne?"

"Älä sinä huoli minun nimestäni", ritari virkkoi, "sillä sinun ei sitä tarvitse tietää, eikä kenenkään muunkaan kuolevaisen."

"Mutta jalo herra", virkkoi asemies, "sanokaa minulle taivaan tähden, minkä vuoksi tätä kilpeä ei saa kukaan kantaa turmioon joutumatta."

"Koska sinä minua siten vannotat", ritari sanoi, "niin tätä kilpeä ei saa kantaa kukaan muu kuin Galahad herra."

Asemies meni Bagdemagus kuninkaan luo ja kysyi, oliko hän vaikeasti haavoittunut vai eikö.

"Olen totta tosiaankin", tämä vastasi, "tuskinpa henkiin jään."

Asemies nouti hänen ratsunsa ja vei hänet suurella vaivalla erääseen luostariin. Siellä riisuttiin varovasti hänen varuksensa ja hänet pantiin vuoteeseen ja hänen haavansa tarkastettiin. Ja siellä hän makasi pitkän aikaa ja tuskinpa hän eloon jäi.

Asemies vei kilven Galahadille ja sanoi hänelle ritarin tervehdykset.

"Kiitetty olkoon Jumala ja sallimus", Galahad virkkoi. Sitten hän otti varuksensa ja nousi ratsulleen ja ripusti valkoisen kilven kaulalleen ja sanoi heille hyvästi. Uwaine herra sanoi haluavansa tehdä hänelle seuraa, jos hän sallisi, mutta Galahad vastasi, ettei hän voinut sitä sallia, sillä hänen tuli kulkea yksin, lukuunottamatta asemiestä, joka kulkisi hänen mukanaan.

Kotvan perästä Galahad herra saapui erakon asumukselle, ja siellä oli valkoinen ritari häntä odottamassa. Kumpikin tervehti kohteliaasti toinen toistansa ja sitten tuo outo ritari kertoi hänelle valkoisen kilven tarinan.

Sen oli tehnyt yli neljäsataa vuotta sitten Josef Arimatialainen eräälle Evelake nimiselle kuninkaalle, joka oli sodassa saraseenien kanssa. Erään suuren taistelun aattona Josef Arimatialainen meni Evelake kuninkaan luo ja selitti hänelle kristinuskon oikean mielen, ja silloin Evelake suostui kaikesta sydämestään kristinuskoon. Sitten tämä kilpi tehtiin Evelake kuninkaalle, ja sen kautta hän sai voiton vihollisistansa. Sillä kun hän meni taisteluun, niin kilpi oli verhottu vaatteella, ja kun hän näki olevansa suurimmassa vaarassa, niin hän veti pois vaatteen ja silloin hänen vihollisensa näkivät ristin, ja masentuivat.

Sen jälkeen tapahtui kummallinen ihme, sillä kilven risti katosi, niin ettei kenkään tiennyt minne se joutui.

Sodan loputtua Evelake kuningas kastettiin, ja samoin suurin osa hänen kaupunkinsa kansaa. Ja kun Josef Arimatialainen lähti, niin Evelake kuningas tahtoi välttämättä lähteä hänen kanssansa. Niin tapahtui että he tulivat tähän maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin Suureksi Britanniaksi.

Ei kauan sen jälkeen Josef Arimatialainen sairastui ja oli kuolemaisillaan.

Evelake kuningas oli syvästi murheissaan ja pyysi häntä jättämään jotain muistomerkkiä.

"Sen tahdon mielelläni tehdä", virkkoi tuo pyhä mies, ja hän käski hänen tuoda kilven, joka nyt oli aivan valkoinen. Sitten omalla verellään Josef Arimatialainen piirsi siihen punaisen ristin.

"Nyt teillä on muistomerkki siitä, että minä teitä rakastan", hän virkkoi, "sillä te ette milloinkaan näe tätä kilpeä ilman että minua ajattelette. Ja se on pysyvä aina yhtä tuoreena kuin se nyt on. Eikä konsanaan ole tätä kilpeä kukaan katumatta kaulallaan kantava, kunnes se aika tulee, jolloin Galahad, tuo hyvä ritari, ja viimeinen minun sukuani, sitä on kantava ja tekevä monta ihmeellistä mainetyötä."

Silloin virkkoi Evelake kuningas: "Minne minä nyt panen tämän kilven, että se jalo ritari sen saisi?"

"Teidän tulee viedä se sinne, minne Nacien erakko haudataan kuolemansa jälkeen. Sillä sinne se jalo ritari on tuleva viidentenä päivänä sen jälkeen, kun hän on ritariarvon saanut."

"Ja se päivä, jonka hän määräsi, on tämä päivä, jolloin te olette saanut kilven", ritari sanoi Galahadille. "Ja siinä samassa luostarissa lepää Nacien erakko. Ja te olette tyttären poika Pelles kuninkaalle, joka on Josef Arimatialaisen sukua."

Ja sen sanottuaan valkoinen ritari katosi.

Kummallinen kultakruunu.

Heti kun asemies kuuli, mitä valkoinen ritari sanoi Galahadille, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja polvistui Galahadin jalkojen juureen ja pyysi että hän saisi kulkea hänen kerallaan, kunnes Galahad olisi tehnyt hänet ritariksi. "Ja sitä arvoa olen Jumalan avulla kunniassa pitävä", hän lisäsi. Niin Galahad herra suostui hänen anomukseensa. Sitten he palasivat siihen luostariin, josta olivat tulleet, ja suuresti iloittiin Galahad herrasta, ja siellä he lepäsivät sen yötä.

Aamulla Galahad ritaroitsi asemiehen, ja kysyi hänen nimeänsä ja mistä suvusta hän polveusi.

"Herra", tämä virkkoi, "ihmiset kutsuvat minua Saaren Meliaaksi ja minä olen Denmarkin kuninkaan poika."

"Vai niin, jalo herra", Galahad virkkoi, "koska te polveudutte kuninkaista ja kuningattarista, niin katsokaa että kunnialla kannatte ritariarvoa, sillä teistä pitää tulla kaiken ritariuden esikuva."

"Herra, te puhutte totta", Melias virkkoi. "Mutta koska te olette tehnyt minut ritariksi, niin teidän pitää suostua minun ensimäiseen pyyntööni, jos se on kohtuullinen."

"Se on totta", Galahad sanoi.

"Sallitteko sitten minun ratsastaa kerallanne Pyhää Graalia etsimään?" kysyi Melias.

Ja Galahad suostui siihen.

Melias herralle tuotiin sitten varukset, peitsi ja ratsu, mutta Galahad herra ja hän saivat ratsastaa koko viikon, ennenkuin kohtasivat mitään seikkailuja.

Eräänä maanantaina aamulla varhain, lähdettyään eräästä luostarista, he tulivat ristille, josta lähti kaksi tietä, ja siinä ristissä oli kirjoitus, joka kuului näin:

"Te vaeltavat ritarit, jotka etsitte seikkailuja, tässä näette kaksi tietä: toista tietä kielletään kulkemasta, sillä kenkään ei ole siltä tieltä palaava, jollei hän ole hyvä mies ja uljas ritari; ja se joka kulkee tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, ei myöskään helposti voita mainetta, sillä pian tälläkin tiellä häntä koetellaan."

"Herra", Melias sanoi Galahadille, "sallitteko minun kulkea tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, sillä minä tahtoisin koetella voimiani?"

"Olisi parempi, jos ette sitä tietä ratsastaisi", Galahad virkkoi, "sillä minusta tuntuu, että minä selviäisin siitä paremmin kuin te."

"Ette suinkaan, herrani, minä pyydän, että te antaisitte minun mennä sitä tietä."

"No, menkää sitten Jumalan nimessä", virkkoi Galahad.

Silloin Melias ratsasti vanhaan metsään, ja sen kautta hän matkasi kaksi päivää ja enemmänkin, kunnes hän saapui eräälle vehmaalle niitylle, jossa oli kaunis oksista tehty maja. Ja hän näki majassa tuolin, jolla oli erittäin hienosti tehty kultainen kruunu. Siellä oli myös pöytäliinoja levitetty maahan, ja niille oli asetettu monta herkullista ruokalajia.

Melias herra katseli sitä kummaa ja ihmetteli. Hänen ei ollut nälkä, mutta hänen teki kovasti mielensä kultakruunua, ja niin hän kumartui, otti sen käteensä ja ratsasti tiehensä. Mutta pian hän näki ritarin, joka tuli ratsastaen hänen perässään ja huusi:

"Ritari, heittäkää käsistänne se kultakruunu, joka ei ole teidän, ja puolustautukaa!"

"Hurskas taivaan Herra, auta ja varjele juuri lyötyä ritariasi!" rukoili Melias.

Sitten he hoputtivat ratsujaan, ja tuo toinen ritari pisti keihäänsä Melias herran panssaripaidan ja vasemman kyljen läpi, niin että tämä vaipui henkitoreissaan maahan. Ritari otti kultakruunun ja meni tiehensä, ja Melias herra jäi maahan makaamaan eikä voinut liikahtaakaan.

Silloin sattui kaikeksi onneksi Galahad herra tulemaan sitä tietä ja hän näki Meliaan makaavan maassa kuoleman kielissä.

"Oi Melias, kuka teidät on haavoittanut?" hän virkkoi. "Olisi ollut parempi ratsastaa toista tietä."

"Herra, älkää Jumalan tähden jättäkö minua tähän metsään kuolemaan", Melias sanoi, "vaan viekää minut tuonne läheiseen luostariin, että voisin ripittää itseni ja saisin taivaallista lohdutusta."

"Se on tapahtuva", virkkoi Galahad, "mutta missä on se, joka teidät haavoitti?"

Sillä hetkellä Galahad herra kuuli läpi puiden äänekkään huudon: "Ritari, pysy loitolla minusta!"

"Oi, herra, varjelkoon!" Melias virkkoi, "tuo se on, joka minut löi tantereeseen."

"Herra ritari, tulkaa turmioonne!" Galahad herra vastasi.

Sitten he kumpikin kannustivat hevosiaan ja syöksyivät yhteen, ja Galahad työnsi peitsensä niin rajusti vieraaseen ritariin, että se meni läpi tämän toisen olan ja vei hänet maahan ratsun selästä ja siinä putoomuksessa Galahadin peitsi katkesi. Samassa ryntäsi toinen ritari esiin puiden takaa ja katkaisi peitsensä Galahadiin, ennenkuin tämä oli ennättänyt kääntyäkään. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja löi poikki ritarin vasemman käsivarren, ja silloin ritari pakeni.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Galahad herra palasi Meliaan luo ja asetti hänet varovasti ratsulleen, hyppäsi hänen taakseen ja piti häntä sylissään ja vei hänet luostariin. Siellä hänen haavaansa huolellisesti hoidettiin, ja muuan vanha munkki, joka oli entisaikaan ollut ritarina, sanoi Galahadille, että hän toivoi haavan paranevan noin kuudessa viikossa. Galahad herra oli iloinen sen kuullessaan ja sanoi että hän jäisi luostariin kolmeksi päivää.