Part 13

"Saattaa niin olla", Palamides sanoi, "mutta te olette tehnyt liian paljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella teitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin ei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te olette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos te välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää päivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan."

"Oikein puhuttu", sanoi Tristram herra. "Minä määrään siis, että te tulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot virran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut hautakiven."

"Minä en ole teitä pettävä", sanoi Palamides herra.

Siten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle tahollensa.

Määräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille haudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle, mihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat molemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti, että sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin ikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.

Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään. Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: "Olkaa tervetullut, herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne".

Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.

Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:

"Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä, minulle nimesi."

"Herra", Tristram virkkoi, "minun ei haluta sanoa nimeäni kenellekään."

"Totisesti", vieras ritari sanoi, "koska vain minulta nimeäni tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan."

"Hyvin puhuttu", Tristram virkkoi; "silloin minä pyydän teitä sanomaan minulle nimenne."

"Jalo ritari", vieras virkkoi, "minun nimeni on Järven Lancelot."

"Voi", Tristram sanoi, "mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan."

"Jalo ritari", Lancelot herra sanoi, "sanokaa minulle nimenne."

"Totisesti, minun nimeni on Tristram!"

"Oh", Lancelot herra sanoi, "mikä seikkailu on minulle sattunut!" Ja samalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta Tristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle, siten kumpikin teki toisellensa kunniaa.

Sitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat pois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat Camelotiin.

Sitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran, jotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi, ennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.

"Palatkaa takaisin", Lancelot sanoi, "sillä teidän etsintänne on suoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän on!"

Silloin Gawaine herra riemastui. "Te olette tervetullut", hän sanoi Tristramille, "sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta. Minkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?"

"Jalo herra", Tristram sanoi, "minä tulin tähän maahan Palamides herran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä päivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran rannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani Lancelot herra ja minä kohtasimme toisemme."

Sillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että Tristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti häntä kädestä ja sanoi: "Tristram herra, te olette tervetulleempi, kuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin", ja niin hän vei hänet Pyöreän pöydän luo.

Sitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja kaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: "Tervetultuanne, Tristram herra!"

"Tervetultuanne!" sanoivat neidot. "Tervetultuanne!" sanoivat ritarit.

"Tervetultuasi", sanoi Arthur, "sinä, joka olet maailman parhaimpia ja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä! Sillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä olet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen keksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen. Sentakia, jalo ritari", Arthur sanoi, "sinä olet tervetullut tähän hoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni."

"Teen niinkuin käskette", Tristram sanoi.

"Hyvä", Arthur sanoi, "minä pyydän sinua jäämään hoviini."

"Herra", Tristram sanoi, "minä en ole halukas niin tekemään, sillä minulla on tekemistä monessa maassa."

"Älä puhu niin", Arthur sanoi, "sinä olet luvannut, sinä et voi kieltäytyä."

"Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette", Tristram sanoi.

Arthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista puuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa kirjaimia, jotka sanoivat:

_"Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin."_

Niin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram herran Pyöreän pöydän ritariksi.

PYHÄN GRAALIN ETSINTÄ

Vaarallinen istuin.

Nyt jätämme Lyonessen Tristram herran ja alamme puhua Järven herrasta Lancelotista ja Galahad herrasta, Lancelot herran pojasta.

Ennen sitä aikaa, jolloin Galahad syntyi, tuli muuan erakko Arthur kuninkaan luo helluntaipäivänä, kun ritarit istuivat Pyöreän pöydän ympärillä. Mutta Pyöreän pöydän ääressä oli yksi istuin, joka aina oli tyhjänä, ja sitä kutsuttiin "Vaaralliseksi istuimeksi". Kun erakko näki tämän istuimen, niin hän kysyi kuninkaalta ja kaikilta ritareilta, minkävuoksi se oli tyhjänä.

"Kenkään ei saa sillä istuimella istua turmioon joutumatta, paitsi yksi ainoa", oli vastaus.

"Tiedättekö, ken se on?" erakko kysyi.

"Emme", sanoi Arthur ja kaikki ritarit, "me emme tiedä, kuka siinä on istuva."

"Sitten minä tiedän", erakko sanoi. "Se joka siinä on istuva, ei ole vielä syntynyt; ja tänä vuonna se syntyy, joka Vaarallisella istuimella istuva on. Ja hän on näkevä Pyhän Graalin."

Tämän sanottuaan erakko lähti Arthur kuninkaan hovista.

Tämän juhlan jälkeen Lancelot ratsasti seikkailuillaan, kunnes hän yhtenä päivänä tuli kulkeneeksi yli Corbinin sillan, ja siellä hän näki kauneimman linnan, mitä hän ikinä oli nähnyt, ja sen juurella oli kaunis kaupunki täynnä kansaa; ja kaikki kansa, miehet ja naiset, huusivat heti:

"Tervetultuasi, Järven herra Lancelot, kaiken ritarisäädyn kukka, sillä sinä meidät päästät pälkähästämme."

Lancelot herra kysyi miksi he sillä tapaa häntä tervehtivät, ja kansa vastasi, että muuan ihana lady oli julmasti suljettu kuumaan huoneeseen linnantorniin, eikä kukaan muu kuin Lancelot herra voinut häntä vapauttaa. Lancelot herra meni silloin linnaan, ja kun hän tuli sen kammion edustalle, jossa lady oli, niin rautaovet aukenivat itsestään. Hän astui huoneeseen, joka oli kuuma kuin uuni ja siellä hän näki ihanan ladyn ja tarttui hänen käteensä. Noitakeinoillaan kuningatar Morgan le Fay ja Pohjois-Walesin kuningatar olivat pistäneet lady raukan tuohon kuumaan huoneeseen, syystä että häntä oli kutsuttu sen maan ihanimmaksi naiseksi. Siellä hän oli ollut viisi vuotta, eikä voinut päästä vaivastansa ennenkuin maailman paras ritari ottaisi häntä kädestä.

Kun lady näki olevansa pelastettu, niin hän pyysi Lancelot herraa tulemaan kanssansa kirkkoon kiittämään Jumalaa hänen pelastuksestansa. Kun tämä oli tehty ja kun kaikki kansa, oppineet ja oppimattomat, olivat kantaneet kiitoksensa, sanoivat he Lancelotille: "Herra ritari, koska te olette vapauttanut tämän ladyn, niin vapauttakaa meidätkin käärmeestä, joka asuu täällä eräässä haudassa."

Lancelot herra otti kilpensä ja sanoi: "Viekää minut sinne, ja mitä minä voin tehdä Jumalan kunniaksi ja teidän hyväksenne, sen minä teen."

Kansa vei hänet haudalle, ja siinä hän näki kultakirjaimilla kirjoitettuina nämät sanat:

"Tänne on tuleva pantteri kuninkaallista sukua ja hän on tappava tämän käärmeen, ja pantterille on syntyvä poika, leijona, tässä vieraassa maassa; ja se leijona on voittava kaikki muut ritarit."

Lancelot herra nosti ylös hautakiven ja ulos syöksähti sieltä kauhea lohikäärme, sylkien tulta suustansa. Lohikäärme lensi Lancelot herran päälle, mutta ritari kävi sen kimppuun miekallansa ja viimein pitkän taistelun perästä hän sai sen suurella vaivalla tapetuksi.

Silloin saapui Pelles kuningas, tuo hyvä ja jalo ritari, ja tervehti Lancelot herraa ja tämä häntä takaisin.

"Jalo ritari", kuningas sanoi, "mikä on teidän nimenne?"

"Herra, minun nimeni on Järven herra Lancelot."

"Ja minun nimeni", kuningas sanoi, "on Pelles, tämän maan kuningas; ja minä olen Josef Arimatialaisen huonetta."

Silloin kumpikin osoitti suurta kunnioitusta toisellensa ja niin he menivät linnaan aterioimaan. Ja heti lensi ikkunasta sisään kyyhkynen ja sillä näytti olevan nokassansa pieni kultainen suitsutusastia; ja siitä levisi sellainen tuoksu huoneeseen, kuin jos siellä olisi ollut kaikki maailman mausteet ja hyvät hajut, ja sitten ilmestyi pöydälle ruokaa ja juomaa kaikellaista, mitä vain ajatella saattoi.

Sitten astui sisään neito, erinomaisen nuori ja ihana, ja hän kantoi kultaista maljaa käsiensä välissä. Kuningas polvistui hartaasti ja saneli rukouksensa, ja niin tekivät kaikki, jotka siellä olivat.

"Mitä tämä mahtaa tarkoittaa?" Lancelot herra sanoi.

"Tämä on kaikkein kallisarvoisin kapine, mitä kenelläkään kuolevaisella olla saattaa", sanoi Pelles kuningas. "Ja kun tämän kapineen maine leviää maailmaan, niin Pyöreä pöytä joutuu häpeään. Tietäkää, että te olette nähnyt Pyhän Graalin."

Pelles kuninkaalla oli tytär, niin ihana lady ja nuori ja viisas kuin kukaan siihen aikaan elävistä; hänen nimensä oli Elaine. Kun Lancelot herra tappoi lohikäärmeen, niin Pelles kuningas ymmärsi, että ne sanat toteutuisivat, jotka kultakirjaimilla olivat hautakiveen kirjoitetut. Sillä "kuninkaallista sukua oleva pantteri", joka tuli vieraaseen maahan, tarkoitti Lancelot herraa itseä; ja "leijona", joka oli voittava kaikki muut ritarit, oli Galahad herra, joka ei ollut kukaan muu, kuin Järven herran Lancelotin ja Pelles kuninkaan tyttären, Elaine ladyn, poika.

Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä helluntaipäivästä, jolloin Arthur kuningas ja hänen ritarinsa pitivät pitoja Camelotissa ja erakko oli ennustanut, kuka Vaarallisella istuimella oli istuva. Ja kaikki nämä vuodet oli Vaarallinen istuin seisonut tyhjänä.

Oli taas helluntaiaatto, jolloin koko Pyöreän pöydän ritarikunta oli saapunut Camelotiin uudistamaan juhlalliset lupauksensa ja ottamaan osaa pyhään palvelukseen. Pöydät oli jo asetettu valmiiksi juhlaa varten, kun suoraapäätä ratsasti saliin muuan vallasnainen, joka oli ajanut täyttä karkua, sillä hänen hevosensa oli märkänä hiestä.

Hän astui satulasta ja tuli Arthur kuninkaan eteen ja tervehti häntä; ja kuningas sanoi: "Neito, Jumala sinua siunatkoon!"

"Herra", neito sanoi, "minä pyydän teitä sanomaan minulle, missä Lancelot herra on."

"Tuolla hänet näette", sanoi kuningas.

Sitten neito meni Lancelotin luokse ja sanoi: "Lancelot herra, minä tervehdin teitä Pelles kuninkaan puolesta ja pyydän teitä tulemaan kanssani tähän läheiseen metsään."

Lancelot herra kysyi häneltä, kenen hovissa hän asui.

"Minä asun Pelles kuninkaan hovissa", neito vastasi.

"Mitä te minusta tahdotte?" kysyi Lancelot herra.

"Saatte tietää, kun tulette metsään."

"Hyvä", Lancelot sanoi, "minä tulen mielelläni teidän mukananne."

Niin Lancelot herra käski asemiehensä satuloida ratsun ja tuoda aseet, ja mies teki niinkuin käskettiin.

Sitten tuli Guinevere kuningatar Lancelotin luo ja sanoi: "Tahdotteko te jättää meidät tänä suurena juhlapäivänä?"

"Rouva", vallasnainen sanoi, "huomenna päivällisen aikaan hän on taas teidän luonanne."

"Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme", sanoi kuningatar, "niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä lähtemään."

Sitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He ratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he näkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja, ja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja kaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet tervetulleeksi.

He veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet ja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa Bors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja kummastuksissaan, kun hänet näkivät.

"Herra", virkkoi Bors herra, "mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä me luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?"

"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "eräs vallasnainen toi minut tänne, mutta mistä syystä en tiedä."

Kun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa, jotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin ja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen vertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.

"Herra", he sanoivat, "me tuomme tässä teille tämän lapsen, Galahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme teitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän ei voi ritariarvoa saada."

Lancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli hyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin muodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen ikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.

Silloin Lancelot herra sanoi: "Onko tämä hänen oma toivomuksensa?"

Ja poika ja kaikki nunnat sanoivat: "On!"

"Sitten hän on saapa ritariuden korkean arvon huomenna suuren juhlan kunniaksi", Lancelot sanoi.

Sinä iltana kestittiin Lancelot herraa ylenpalttisen hyvin ja aamun koittaessa hän Galahadin pyynnöstä löi tämän ritariksi.

"Jumala tehköön teistä hyvän miehen", Lancelot herra sanoi, "sillä kauneutta ei teiltä suinkaan puutu. No, jalo herra, tahdotteko tulla minun kanssani Arthur kuninkaan hoviin?"

"En", sanoi poika, "en tällä hetkellä voi tulla teidän kanssanne."

Niin Lancelot herra lähti luostarista ja otti molemmat orpanansa mukaansa ja he tulivat Camelotiin kello yhdeksän aikaan helluntaipäivän aamuna. Sillä hetkellä kuningas ja kuningatar olivat menneet tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan. Kun kuningas ja kaikki ritarit tulivat takaisin, niin paroonit näkivät että kaikkiin Pyöreän pöydän istuimiin oli kirjoitettu kultakirjaimia -- tuossa tuli yhden istua, ja tuossa toisen.

Siten he kulkivat pitkin tuoliriviä, kunnes tulivat Vaaralliselle istuimelle, missä he näkivät kultakirjaimia, äskettäin kirjoitettuja, jotka sanoivat:

_"Kun neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta on kulunut meidän Herramme Jesuksen Kristuksen kärsimyksestä, on tämä istuin täyttyvä."_

Silloin sanoivat kaikki: "Tämäpä on ihmeellistä."

"Totisesti perin ihmeellistä", sanoi Lancelot herra; ja sitten hän laski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta siihen päivään saakka. "Minusta näyttää", hän sanoi, "että juuri tänä päivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana tulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on kaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään näistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella istuva." Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden Vaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur kuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.

Silloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: "Herra, jos te menette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan. Sillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä, ennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun."

"Se on totta", kuningas sanoi, "mutta minä iloitsin niin suuresti Lancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja reippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa tapaani."

Kun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.

"Herra", hän sanoi kuninkaalle, "minä tuon teille kummia sanomia."

"No, mitä sitten?" kuningas sanoi.

"Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan veden päällä ja siihen oli miekka pistettynä."

"Tahdonpa nähdä sen kumman", kuningas sanoi.

Niin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat joelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi ollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea miekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla kirjoitettuja sanoja.

Sitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:

_"Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun on määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari."_

Kun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot herralle:

"Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma siitä, että te olette maailman paras ritari."

Mutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:

"Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen kädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu. Ja se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä haavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä tahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin seikkailu on alkava."

Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.

Silloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa koettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei hän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.

"Herra", Gawaine sanoi, "koska te käskette minua, niin tahdon totella." Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut sitä liikahuttaa.

"Kiitän teitä", kuningas sanoi.

"Gawaine herra", Lancelot sanoi, "tietäkää nyt, että tämä miekka on teitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett'ette ikinä olisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman linnan tässä valtakunnassa."

"Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä", Gawaine herra virkkoi.

Kun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän oli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.

"Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle", vastasi Percival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti sitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten siellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että tarttuivat siihen käsillänsä.

"Nyt te saatte mennä päivällisellenne", Kay herra sanoi kuninkaalle, "sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun."

Niin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari tunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat ritareita, palvelivat heitä.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi Vaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus -- kaikki ovet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa pimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.

Arthur kuningas alkoi ensiksi puhua.

"Jalot toverit ja lordit", hän sanoi, "me olemme tänä päivänä nähneet ihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä."

Sillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan valkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän toi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa varuksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen sivullaan.

"Rauha olkoon teille, lordit!" vanhus sanoi. Sitten Arthurille: "Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista syntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin ja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään."

Kuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle: "Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka on teidän kanssanne."

Vanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla hänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen kärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille: "Herra, seuraa minua", ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle, jonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen ja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:

"Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin."

"Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän", vanhus sanoi ja asetti hänet vakavasti istumaan istuimelle.

Sitten nuori ritari sanoi vanhukselle: "Herra, te saatte nyt palata, sillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja sulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain saatan."

Niin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä jaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.

Kaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun hän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento iältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että Jumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:

"Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei ikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että hänen on käynyt huonosti."

Mutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.

"Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan", Bors herra sanoi kumppaneilleen.

Kaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat Guinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari saattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle sanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.

"Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella", kuningatar sanoi, "että hän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen nimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on varmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä."

Kun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit nousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja nosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad herralle ja sanoi:

"Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava kunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän Graalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut."

Sitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: "Herra te olette tervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään Pyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään ritari ole voinut." Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas palatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.

Kun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden ladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.

"Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa", Arthur kuningas sanoi Galahadille, "oikein hyvät ritarit ovat koettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut."

"Herra", Galahad sanoi, "se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei ole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua odottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani riippuu huotra." Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen veti kivestä ja pisti huotraan. "Nyt se on tekevä parempia tekoja, kuin ennen."

"Jumala lähettää teille kilvenkin", kuningas sanoi.