Part 10

Niin Tristram herra ja Gouvernail astuivat laivaan ja purjehtivat Brittanyyn. Howell kuningas oli suuresti iloissaan, kun hän kuuli että Lyonessen herra Tristram oli saapunut. Tristram sanoi tulleensa hänen maahansa saamaan apua hänen tyttäreltään, sillä hänelle oli sanottu ettei kukaan muu voisi häntä parantaa.

Ja lyhyessä ajassa Brittanyn Iseult paransi Tristram herran vammastaan.

Tapahtuipa että siihen aikaan Brittanyssä oli muuan Grip niminen jaarli, joka kävi suurta sotaa Howell kuningasta vastaan ja pani hänet sangen ahtaalle ja piiritti häntä. Ja kerran kun kuninkaan poika Kehydius herra hyökkäsi ulos kaupungista, niin Grip herra haavoitti hänet vaikeasti, melkein hengenvaarallisesti.

Silloin Gouvernail meni kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, minä neuvon teitä pyytämään minun herraltani, Tristramilta apua hädässänne."

"Minä teen niinkuin neuvotte", kuningas sanoi. Ja niin hän meni Tristram herran luokse ja pyysi tätä auttamaan sodassa, kun hänen poikansa Kehydius ei voinut tulla taistelutantereelle.

"Herra", Tristram sanoi, "minä tulen taistelutantereelle ja teen mitä voin."

Hän hyökkäsi ulos kaupungista kaikkine joukkoineen, jotka hän oli saanut kokoon ja teki sellaisia tekoja, että koko Brittany puhui hänestä. Ja viimein hän suurella voimallaan ja väkevyydellään surmasi omin käsin Grip jaarlin ja useita tämän ritareita.

Palatessaan kaupunkiin Tristram herra otettiin vastaan suurilla kunnianosoituksilla ja juhlasaatolla. Howell kuningas syleili häntä ja sanoi:

"Tristram herra, kaiken valtakuntani minä tahdon luovuttaa sinulle."

"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä minä olen velvollinen tekemään teidän edestänne mitä voin, teidän tyttärenne tähden."

Silloin Howell kuningas ja hänen poikansa Kehydius tuumailivat, kuinka hyvä olisi, jos Tristram herra naisi Valkokätisen Iseultin. Ja suuri mieltymys syntyi Tristramin ja Iseultin välille, sillä tuo lady oli sekä hyvä että kaunis, ja jalosukuinen ja jalomielinen nainen. Ja kun Tristram herraa pidettiin niin hyvänä ja kestiteltiin ja huviteltiin kaikella tavalla, niin hän vähäksi aikaa melkein unhoitti Kauniin Iseultin, joka oli rakastanut häntä jo kauan aikaa.

Niin hän suostui naimaan Brittanyn Iseultin, ja viimein heidät naitettiinkin ja häät vietettiin suurella loistolla ja komeudella.

Kummien seikkailujen metsä.

Kun Iseult kuningatar kuuli, että Tristram herra oli nainut Brittanyn Iseultin, niin hän lähetti kamarineidillään Bragwainella kirjeen Tristramille, jossa hän sanoi, että jos Tristramia haluttaisi tulla hänen hoviinsa ja ottaa Valkokätinen Iseult mukaansa, niin heitä kohdeltaisiin oikein hyvin.

Tristram herran mielestä ei ollut hyvä ottaa vaimoansa mukaansa Cornwalliin, sillä hän ei tietänyt, mitä saattaisi tapahtua Mark kuninkaan vihamielisyyden vuoksi. Mutta hän kutsui luokseen lankonsa, Kehydius herran ja kysyi, tahtoisiko tämä tulla hänen kanssaan. Kehydius herra vastasi olevansa valmis koska hyvänsä. Niin pieni laiva varustettiin pikaisesti, ja siihen he menivät, -- Tristram herra, Kehydius, Bragwaine neiti ja Gouvernail, Tristram herran asemies.

Kun he olivat merellä, niin vastatuuli vei heidät Pohjois-Walesin rannalle, lähelle Vaarallista linnaa. Silloin Tristram sanoi Bragwaine neidille: "Odottakaa täällä minua kymmenen päivää, ja jääköön Gouvernail, minun asemieheni, teidän seuraanne. Ja jos niin käy että minua ei kuulu sen ajan kuluttua, niin kulkekaa lähintä tietä Cornwalliin, sillä olen kuullut sanottavan, että tässä metsässä saa kohdata monta kummaa seikkailua ja minä haluan koetella muutamia, ennenkuin jatkan matkaani. Ja niin pian kuin voin, tahdon rientää teidän jälkeenne."

Tristram herra ja Kehydius herra ottivat ratsunsa ja jättivät seuralaisensa ja ratsastivat pitkin metsää penikulman ja enemmänkin. Ja siellä heille tuli vastaan muuan vaeltava ritari, jonka kanssa he tjostasivat, mutta ensi törmäyksessä Kehydius herra suistui maahan ja haavoittui vaikeasti. Niin Tristram herra ja se toinen ritari, jonka nimi oli Walesin Lamorak, asettivat hänet kilvelle ja kantoivat hänet keskellään erään metsänvartijan asuntoon, jonka mieleen he teroittivat, että Kehydius herraa oli hyvin hoidettava. Kolmen päivän perästä nuo molemmat toiset ritarit ottivat ratsunsa, ja tien risteyksessä he erosivat.

Kun Tristram herra ratsasti tietänsä yksinään, niin sattui että hän kohtasi Kay herran, hovimestarin. Kay herra kysyi Tristram herralta, mistä maasta hän oli; ja jälkimäinen vastasi olevansa Cornwallin maasta.

"Niinpä saattaa ollakin", sanoi Kay herra pilkallisesti, "sillä eipä Cornwallista ole koskaan kuulunut tulleenkaan ketään kelpo ritaria."

"Sepä on pahasti puhuttu", Tristram herra sanoi, "mutta minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle nimenne."

"Herra, minun nimeni on Kay herra, hovimestari."

"Sekö teidän nimenne on", Tristram herra sanoi; "tietäkääpä sitten, että teitä kutsutaan pahasuisimmaksi kaikista nyt elävistä ritareista; teitä sanotaan kyllä uljaaksi ritariksi, mutta häijyksi ja kaikkein ilkeäkielisimmäksi."

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat eräälle sillalle, ja siellä seisoi muuan ritari, joka ei tahtonut antaa heidän mennä ohi, ennenkuin jompikumpi heistä oli tjostannut hänen kanssaan. Niin ritari tjostasi Kay herran kanssa ja syöksi hänet maahan; sen ritarin nimi oli Tor herra, Lamorak herran velipuoli, ja he olivat Pellinoren poikia, sen saman ritarin, jonka kanssa Arthur kuningas kerran oli otellut. Sitten Tristram herra ja Kay herra ratsastivat majapaikkaansa, ja siellä he tapasivat erään toisen ritarin, jota nimitettiin Brandiles herraksi, ja Tor herra tuli sinne pian jäljessä.

Kun nuo neljä ritaria istuivat illallisella, niin kolme heistä puhui kaikkea pahaa Cornwallin ritareista. Tristram kuuli mitä he sanoivat, ja hän puhui vain vähän, mutta ajatteli sitä enemmän, eikä hän sillä kertaa ilmaissut heille nimeään.

Aamulla hän otti ratsunsa ja kulki heidän kanssaan. Matkalla Brandiles herra tarjoutui taistelemaan hänen kanssaan, ja Tristram herra paiskasi hänet maahan, ratsuineen päivineen. Sitten Tor herra karautti Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra paiskasi maahan hänetkin. Sitten hän ratsasti yksinään; Kay herra tuli hänen perässään, mutta Tristram ei huolinut hänen seurastansa.

"Tahtoisinpa mielelläni tietää, mikä tuon ritarin nimi on", virkkoi Brandiles herra, ajaen Kay herran luokse.

"Tulkaa minun kanssani", Kay herra sanoi, "pyytäkäämme häntä ilmoittamaan meille nimensä."

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat lähelle Tristramia ja näkivät kuinka hän istui lähteen reunalla ja oli ottanut kypärin päästänsä juodakseen lähteestä. Kun hän näki heidän tulevan, niin hän sitoi kiinni kypärinsä ja otti ratsunsa ja tarjoutui tjostaamaan heidän kanssansa.

"Älkäähän toki", Brandiles herra sanoi, "äskenhän juuri tjostasimme teidän kanssanne, emme tule siinä tarkoituksessa. Vaan me tulemme pyytämään, että ritarillisuudesta ilmoittaisitte meille nimenne."

"Jalot ritarit, koska se on teidän toivomuksenne ja koska se teitä huvittaa, niin tietäkää sitten, että minun nimeni on Lyonessen Tristram, Cornwallin kuninkaan Markin sisarenpoika."

"Ajallansa kaikki tapahtuu", Brandiles herra sanoi. "Tietäkää, että me olemme oikein iloisia, että olemme tavanneet teidät, ja me kuulumme ritariseurueeseen, joka oikein iloitsisi teidän kumppanuudestanne. Sillä te olette se ritari, jota Pyöreän pöydän ritarikunta kaikkein hartaimmin joukkoonsa haluaa."

"Minä kiitän heitä heidän suuresta hyvyydestänsä", Tristram herra sanoi, "mutta tähän asti olen tuntenut, etten ole ollut mahdollinen heidän joukkoonsa kuulumaan. Sillä minä en ole tehnyt sellaisia ansiokkaita tekoja, jotta voisin kuulua moiseen ritarikuntaan."

"Oh", sanoi Kay herra, "jos te olette Lyonessen Tristram, niin te olette se mies, jota tätä nykyä pidetään kaikkein miehuullisimpana, lukuunottamatta Järven Lancelotia. Sillä sitä miestä ei ole elävien joukossa, ei kristittyä eikä pakanaa, joka voisi näyttää toisen sellaisen ritarin, jonka miehuutta ja taitoa ja sen lisäksi uskollisuutta niin saattaisi ylistää. Sillä vielä ei ole yksikään voinut kertoa hänestä mitään kunniatonta, eikä todistaa sitä todeksi."

Sillä tapaa he puhelivat ison aikaa, ja sitten he erkanivat toisistaan ja lähtivät ratsastamaan kukin sitä tietä, joka näytti hänestä parhaimmalta.

Mutta tähän aikaan muuan ilkeä velhonainen, nimeltä Anna lady, oli kauniilla sanoilla ja kavalalla viekkaudella houkutellut Arthur kuninkaan ratsastamaan kanssansa Vaaralliseen metsään. Anna lady oli suuri noita ja hän oli kauan aikaa rakastanut Arthur kuningasta, ja senvuoksi hän oli tullut siihen maahan. Kun Arthur kuningas oli lähtenyt tuon ladyn keralla, ja kun hänen ritarinsa huomasivat, että hän oli poissa, niin useat heistä lähtivät kuninkaan jälkeen, niinkuin Lancelot herra, Brandiles ja monet muut.

Velhonainen vei Arthur kuninkaan linnaansa ja toivoi voittavansa hänen rakkautensa, mutta kuningas muisti omaa ladyänsä, Guinevere kuningatarta, eikä suostunut rakastamaan tuota noitanaista, vaikka tämä olisi käyttänyt mitä taikakeinoja tahansa. Silloin Anna lady lähetti hänet joka päivä ratsastelemaan tuohon metsään omien ritariensa kera, siinä tarkoituksessa, että hän olisi siellä saanut surmansa. Sillä kun tämä Anna lady ei saanut tahtoansa täytetyksi, niin hän koetti kaikilla kavalilla keinoilla saada Arthur kuninkaan surmatuksi ja tapetuksi.

Mutta Järven neito -- jonka nimi oli Nimue -- joka yhä vieläkin oli ystävällismielinen Arthur kuningasta kohtaan, sai ovelilla taikakeinoillaan tietää, että kuningas oli suuressa vaarassa, ja senvuoksi hän tuli Vaaralliseen metsään hakemaan Lancelot herraa tai Tristram herraa Arthur kuninkaan avuksi. Sillä Järven lady tiesi että sinä samana päivänä Arthur kuningas oli surmansa saava, jollei hän saisi apua jommaltakummalta noista molemmista ritareista.

Niin hän ratsasti edestakaisin, kunnes hän kohtasi Tristram herran, ja heti kun hän näki Tristramin, niin hän tunsi hänet.

"Oi, Tristram herra", hän sanoi, "olkaa tervetullut ja siunattu olkoon se hetki, jona teidät kohtasin! Sillä juuri tänä päivänä ja näiden kahden tunnin kuluessa tulee tapahtumaan häpeällisin teko, mitä koskaan on tehty tässä maassa."

"Oi, jalo neito", Tristram herra sanoi, "voinko minä sitä estää?"

"Seuratkaa minua", neito sanoi, "ja niin nopeasti kuin vain voitte, sillä te saatte nähdä maailman kunnianarvoisimman ritarin suuressa hädässä."

Silloin Tristram herra sanoi: "Minä olen valmis auttamaan sellaista jaloa miestä."

"Se ei ole kenkään parempi eikä huonompi kuin itse Arthur kuningas", sanoi Järven neito.

"Jumala varjelkoon häntä koskaan sellaiseen hätään joutumasta", sanoi Tristram herra.

He ratsastivat yhdessä täyttä karkua, kunnes saapuivat pienelle linnalle, ja tuon linnan juurella he näkivät erään ritarin seisovan ja taistelevan kahta ritaria vastaan. Tristram herra tarkasteli niitä, ja viimein hän näki kuinka nuo molemmat ritarit paiskasivat tuon yhden ritarin maahan ja toinen niistä irroitti hänen kypärinsä lyödäkseen hänet kuoliaaksi. Ja Anna lady sai Arthur kuninkaan miekan käteensä katkaistakseen sillä hänen kaulansa.

Silloin Tristram herra ryntäsi eteenpäin kaikella voimallaan ja väellään ja huusi: "Kavala nainen, kavala nainen, anna olla!" Ja nopeasti hän kaatoi toisen ritarin toisen perään, niin että ne molemmat vaipuivat kuoliaina maahan.

Sillä välin Järven neito huusi Arthur kuninkaalle: "Älkää antako tuon kavalan naisen päästä pakoon!" Ja Arthur kuningas sieppasi äkkiä tuon ilkeän noidan kiinni, ja sillä samalla miekalla, jota tuo ilkeä noita piti kädessään, Arthur kuningas löi poikki hänen päänsä.

Tristram herra asetti Arthur kuninkaan ratsun selkään ja ratsasti pois hänen kerallaan, mutta hän varoitti Järven neitoa sillä kertaa vielä ilmaisemasta hänen nimeänsä. Kun kuningas oli noussut ratsun selkään, kiitti hän sydämellisesti Tristram herraa ja pyysi saada tietää hänen nimensä, mutta Tristram ei tahtonut sanoa hänelle muuta kuin että hän oli muuan seikkailuilla kulkeva ritariparka. Ja niin hän teki kuninkaalle seuraa, kunnes tämä kohtasi muutamia omia ritareitaan.

Penikulman kuljettuaan he kohtasivat Ector herran, joka ei tuntenut Arthur kuningasta eikä Tristram herraa ja halusi tjostata heistä toisen kanssa. Tristram herra suostui hänen tarjoukseensa, ja työnsi hänet ykskaks alas satulasta. Sen tehtyään hän palasi taas kuninkaan luo ja sanoi:

"Herrani, tuolla on yksi teidän ritareistanne, hän voi tehdä teille seuraa, ja kerran te vielä tulette ymmärtämään, että minä tahdoin teitä palvella."

"Voi", sanoi Arthur kuningas, "ilmoittakaa minulle, ken te olette."

"En tällä kertaa", sanoi Tristram herra. Niin hän lähti ja jätti Arthur kuninkaan Ector herran seuraan.

Metsän kurja mies.

Määräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon, jonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he ratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat odottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.

Iseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun hän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä Tintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi surmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti monta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään tietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään, mutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram herraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä juoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram herra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja Palamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti heidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram herran onnettomuudesta.

"Voi", lady sanoi, "missä sitten on minun herrani Tristram?"

"Tässä aivan teidän linnanne vieressä", sanoi neiti.

"Hyvään aikaanpa hän tulikin", lady sanoi, "hänen pitää saada ruokaa ja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän opetti minua soittamaan -- sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie voiton kaikista muista."

Ja niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa, mutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui yltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän katkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä sen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän usein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili metsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui soittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja toisinaan hän saattoi soittaa itsekin.

Sellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti tiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.

Nyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin syvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että hänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset asiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän kävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien seuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he keritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.

Mutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli sentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen ystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri, ja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi, voitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.

Sillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle sitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan Mark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram herran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut hänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan pyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran Lyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli. Kaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada Tristram herran maat haltuunsa.

Mark kuningas itki ja oli kovasti surevinaan, kun hän kuuli että Tristram herra oli kuollut. Mutta kun tämä sanoma saapui Iseult kuningattaren kuuluviin, niin hän murehti niin että hän oli aivan menettää järkensä; hän sairastui surusta ja makasi kauan aikaa sairaana, melkein kuoleman kielissä.

Mutta siinä maassa oli jättiläinen nimeltä Tauleas. Peläten Tristramia hän ei yli seitsemään vuoteen ollut uskaltanut paljoa liikuskella, vaan pysytteli enimmäkseen eräässä lujassa linnassa, joka oli hänen omansa. Mutta kun Tauleas kuuli tuon Markin hovista levitetyn jutun, että Tristram oli kuollut, niin hän alkoi taas käydä joka päivä ulkona. Niin tapahtui yhtenä aamuna, että hän metsässä kuljeskellessaan tuli paimenten parveen ja istui lepäämään lähteen reunalle.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan cornwallilainen ritari nimeltä Dinant herra, joka kuljetti mukanaan erästä ladyä. Kun jättiläinen näki ritarin, lähti hän pois paimenten luota ja piiloittautui puun alle; ja ritari tuli lähteelle ja astui alas ratsunsa selästä lepäämään.

Tuskin oli ritari hypännyt maahan, kun Tauleas jättiläinen tuli ritarin ja tämän ratsun väliin ja otti ratsun ja hyppäsi sen selkään. Sitten hän ratsasti Dinant herraa vastaan, tarttui häneen kaulurista, nosti hänet eteensä ja aikoi lyödä poikki hänen päänsä.

"Auttakaa tuota ritaria!", huusivat silloin paimenet Tristram herralle.

"Auttakaa häntä itse!" Tristram sanoi.

"Emme me uskalla", paimenet sanoivat. Silloin Tristram näki ritarin miekan makaavan maassa ja hän juoksi ja otti sen käteensä ja löi poikki pään jättiläiseltä, ja palasi sitten taas paimenten luo.

Palattuaan hoviin Dinant herra kertoi Mark kuninkaalle siitä seikkailusta, joka oli sattunut hänelle metsässä ja kuinka muuan hullu mies oli pelastanut hänet kauhean Tauleas jättiläisen käsistä.

"Missä teille sattui se seikkailu", kysyi Mark kuningas.

"Teidän metsässänne sen kauniin lähteen luona, jossa monet seikkailuhaluiset ritarit tapaavat toisensa", Dinant herra virkkoi, "ja siellä on se hullu mies."

"Vai niin", Mark kuningas sanoi, "tahdonpa nähdä tuon hullun miehen."

Niin päivän tai parin kuluttua Mark kuningas antoi ritareilleen ja metsästäjilleen määräyksen, että heidän piti seuraavana aamuna olla valmiit metsästämään, ja aamulla hän meni metsään. Ja kun hän tuli lähteelle, niin hän näki siellä komean miehen makaavan nukuksissaan maassa, miekka vieressään. Kuningas käski ritareitansa nostamaan hänet varovaisesti maasta ja viemään hänet Tintagelin linnaan, jonka he tekivätkin. Ja siellä hänet pestiin ja kylvetettiin ja hänelle annettiin lämmintä ruokaa, niin että Tristram herra kohta sai kadotetun muistinsa kokonaan takaisin.

Mutta koko tänä aikana ei ainoakaan olento tuntenut Tristram herraa, eikä mikä mies hän oli.

Sattuipa silloin yhtenä päivänä että kuningatar, Kaunis Iseult, sai kuulla tuosta metsän eriskummaisesta miehestä ja kuinka kuningas oli tuonut hänet kotia hoviin. Silloin Iseult kuningatar kutsui Bragwaine neidin luokseen ja sanoi: "Tulkaa minun kanssani, sillä minä tahdon mennä katsomaan tuota miestä, jonka minun herrani toi metsästä." Niin he menivät ulos ja kysyivät, missä se sairas mies oli. Muuan asemies ilmoitti silloin kuningattarelle, että hän oli puutarhassa lepäämässä auringon paisteessa.

Kun kuningatar katsoi Tristram herraa, niin hän ei muistanut kuka hän oli, mutta kuitenkin hän sanoi Bragwainelle: "Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt hänet monasti tätä ennen."

Mutta heti kun Tristram herra näki Iseultin, niin hän tunsi hänet sangen hyvin ja käänsi pois päänsä ja itki.

Kuningattarella oli aina mukanaan pieni koira, jonka Tristram herra oli hänelle antanut kaikkein ensimäisenä aikana hänen Cornwalliin tulonsa jälkeen, eikä tuo pieni koira jättänyt koskaan kuningatarta, paitsi kun Tristram herra itse oli lähettyvillä.

Heti kun tuo pieni koira tuli lähelle Tristramia, niin se hyppäsi hänen päälleen ja nuoli hänen poskiaan ja korviaan ja vinkui ja hyppeli hänen ylitsensä.

"Voi, valtiattareni", sanoi Bragwaine neiti Kauniille Iseultille.

"Oi voi!" kuningatar huusi, "minä näen, että se on minun oma herrani Tristram!" ja senjälkeen vaipui hän tainnoksiin ja makasi kauan aikaa tiedotonna, sillä hän pelästyi nähdessään Tristram herran elävänä, pidettyään häntä niin kauan aikaa kuolleena. Vähitellen, sen mukaan kuin hän saattoi puhua, hän sanoi: "Minun herrani Tristram, ylistetty olkoon Jumala, että olette hengissä! Minä olen varma, että teidät tunnetaan tämän pienen koiran avulla, sillä sitä ei mitenkään saa lähtemään teidän luotanne. Mutta minä olen myös varma siitä, että kun minun herrani Mark kuningas tuntee teidät, niin hän karkoittaa teidät Cornwallin maasta, taikka sitten hän surmaa teidät. Tehkää sentähden niinkuin Mark kuningas tahtoo ja menkää Arthur kuninkaan hoviin, sillä sinne teitä halutaan. Ja milloin vain voin, minä lähetän teille sanomia, ja te saatte tulla minua katsomaan koska vain haluatte, ja kaikkina aikoina, myöhään ja varhain, minä olen teidän käskettävänänne ja tahdon elää niin kurjaa elämää kuin koskaan kenkään kuningatar tai lady on elänyt."

"Oi rouva", huusi Tristram herra, sydän surun ja säälin repelemänä, "jättäkää minut, minä pyydän, sillä paljon tuskaa ja vaaroja minä olen kärsinyt teidän tähtenne."

Silloin kuningatar lähti, mutta pieni koira ei tahtonut jättää Tristram herraa.

"Lancelot herran tähden!"

Heti Iseult kuningattaren lähdettyä tuli Mark kuningas, ja pieni koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui heitä kaikkia. "Herra, tämä mies on Tristram herra, minä näen sen koirasta", virkkoi Andred herra.

"Eipä suinkaan", kuningas sanoi, "sitä ei saata uskoa", ja hän pyysi Tristramin totuudenmukaisesti sanomaan kuka hän oli ja mikä oli hänen nimensä.

"Totisesti", ritari sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram, ja tehkää nyt minulle mitä haluatte."

"Ah", Mark kuningas sanoi, "olen pahoillani, että olette joutunut käsiini." Ja hän kutsui parooninsa kokoon tuomitakseen hänet kuolemaan.

Mutta monet paroonit eivät tahtoneet suostua siihen, ja niin kaikkien heidän neuvostaan Tristram herra karkoitettiin maasta kymmeneksi vuodeksi. Siten hänet pakoitettiin lähtemään Cornwallista, ja useat paroonit astuivat hänen kanssaan hänen laivaansa, ja niistä olivat toiset hänen ystäviänsä ja toiset hänen vihollisiansa.

Sillä välin tuli muuan Arthur kuninkaan ritari, jonka nimi oli Dinadan, ja hänen tulonsa tarkoituksena oli hakea Tristram herraa. Silloin hänelle näytettiin, missä Tristram herra hampaisiin asti varustettuna seisoi, valmiina lähtemään laivallansa.

"Kuulkaapa, uljas ritari", Dinadan sanoi, "ennenkuin lähdette tästä hovista, vaadin teitä tjostaamaan kanssani."

"Varsin mielelläni", Tristram sanoi, "jos nämä herrat antavat minulle luvan."

Paroonit suostuivat siihen, ja niin molemmat ritarit hyökkäsivät toisiansa vastaan, ja Tristram herra paiskasi Dinadan herran maahan. Silloin Dinadan pyysi lupaa saada tulla hänen kanssaan.

"Te olette sangen tervetullut", Tristram herra sanoi. Niin he ottivat ratsunsa ja ratsastivat yhdessä laivoillensa.

Kun Tristram herra oli laivalla, niin hän kääntyi ja puhui parooneille, jotka olivat tulleet häntä saattamaan.