Part 1

ARTHUR KUNINGAS JA HÄNEN JALOT RITARINSA

Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista

Toim.

MARY MACLEOD

Suomentanut Aino Lehtonen

WSOY, Porvoo, 1908.

SISÄLLYS:

Maloryn Morte d'Arthur.

Morte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.

Arthur kuningas.

Miekan ihme. Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi. Lujan linnan piiritys. Kuninkaiden taistelu. Turmion ennustus. Lähteen ritari. Excalibur miekka. Pyöreä pöytä. Taikalaivan ihmeellinen seikkailu. Morgan le Fayn kavaluus. Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa. Jalokivi viitta. Uni lohikäärmeestä ja karjusta.

Järven herra Lancelot.

Metsän vahva ritari. Neljä kuningatarta. Kartano kaalamon luona. Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä. Vaarojen kappeli ja häijy velho. Haukan kavaluus.

Metsän ritari Tristram.

Tristramin lapsuus. Kuninkaallinen ritari. Kaunis Iseult. Lohjennut miekka. Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin. Ennemmin kuolema kuin häpeä. Taikajuoma. Morgan le Fayn juomasarvi. Brittanyn Iseult. Kummien seikkailujen metsä. Metsän kurja mies. "Lancelot herran tähden" Morgan le Fayn kavala petos. Neitojen linnalla. Turnajaisten kolmas päivä. Kymmenen ritaria etsimässä. Morgan le Fayn kummallinen kilpi. Hautakivi Camelot virran rannalla.

Pyhän Graalin etsintä.

Vaarallinen istuin. Kuinka Galahad tehtiin ritariksi. Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä. Viimeiset turnajaiset. Galahad herran valkoinen kilpi. Kummallinen kultakruunu. Neitojen luona. Näky metsäkappelissa. Lancelot herran katumus. Huone, jonka ovi oli suljettu. Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.

Arthurin kuolema.

Lancelot herran lähtö. Gawaine herran kosto. Lännen taistelu. Maailman jaloin ritari.

Maloryn Morte d'Arthur.

Maloryn Morte d'Arthurilla on englantilaisessa kirjallisuudessa jotenkin samantapainen merkitys kuin Kalevalalla meidän runoudessamme. Senkin aineksena ovat vanhat kansanrunot ja sekin on ollut maansa kirjallisuuden ja runollisen mielikuvituksen pohjana ja perustana.

Tarinat, joita Morte d'Arthurissa kerrotaan, ovat vanhoja. Jo kuudennella vuosisadalla Arthur kuningas esiintyy Englannin kelttiläisten kansantaruissa kansallissankarina, joka kerran vielä on palaava, vapauttava sorretun kansansa ja kohottava sen taas mahtavuuteen. Aikojen kuluessa Arthurin ympärille sitten kutoutui ja kietoutui samaa juurta olevia, mutta alkuaan itsenäisiä tarinoita mahtavasta Merlin tietäjästä, jalojen ritarien rohkeudesta, seikkailunhalusta, verisestä vihasta ja vainosta. Yhdennellätoista vuosisadalla tämä kaunis, seikkailurikas tarusto levisi yli Kanaalin Bretagnen kelttiläisten keskuuteen ja puhkesi siellä perin eloisaan kukoistukseen, saaden vaikutuksia ja lisäpiirteitä ranskalaisesta runoudesta. Siellä siihen m.m. liittyy taru Pyöreän pöydän jalosta ritaristosta Kaarle-sadussa esiintyvien kahdentoista päärin mukaan. Ennen pitkää se kietoi lumoihinsa seikkailuja rakastavien normannilais-ranskalaistenkin mielen. Nämä riistivät siltä sen kansallisen omituisuuden, tekivät kelttiläisestä kansallissankarista ritarillisen ruhtinaan ihanteen ja hänen uljaista asetovereistaan -- jotka pian työntävät Arthurin varjoon -- täydellisen ritariuden esikuvia. Arthur-taru muuttui heidän käsissään ritaritaruksi. Niinpä he ritarihengen mukaisesti soivat näissä taruissa arvokkaan sijan lemmellekin, miehen ja naisen väliselle intohimolle, joka oli ollut aivan vieras kelttiläiselle runoudelle. Ja lopuksi Arthur tarustoon liittyy tuo salaperäinen tarina pyhästä Graalista -- astiasta, johon legendan mukaan Josef Arimatialainen kokosi ristiinnaulitun Kristuksen veren -- jota Arthur ja hänen ritarinsa pannaan etsimään. Näin lisättyinä ja luonteeltaan muuteltuina nämä tarut kulkeutuivat Englantiin takaisin, samalla kun ne levisivät yhä laajemmalle mannermaalla, peittäen lopulta koko läntisen Europan mielikuvituksen, kuin taaja hämähäkin seitti. Mutta kun ritarius jo oli raukeemassa, kokosi englantilainen Malory nuo loistavat eri piirteet yhteen ja laati tuosta laajasta häviävästä aineksesta viehättävän proosakertoelman, jossa nuo loppumattomat, vaivoin luetut tarinat esiintyivät lyhennettyinä soveliaaseen, helposti luettavaan kokoon, muodostaen tenhoavan kuvauksen ajasta, joka kallistui iltaansa.

Semmoisenaan siitä tuli Englannin kirjallisuuden ja kirjakielen kulmakiviä. Se oli aikanaan englantilaisen proosakielen esikuvana. Ja englantilaisille runoilijoille se on ollut aina meidän päiviimme asti ehtymätön runollisen innostuksen ja runollisten kuvien lähde. Ja vielä enemmän -- se on monien polvien kuluessa värittänyt koko englantilaisen luonteen, ja siitä saa osaltaan selityksensä englantilainen seikkailunhalu ja ritarillisuuden rakkaus.

* * * * *

Morte d'Arthurin julkaisi painosta v. 1485 kuuluisa kirjanpainaja ja kääntäjä William Caxton, mutta sen tekijä on viime aikoihin asti ollut lukemattomille lukijoilleen täysin tuntematon. Vasta uusimpien tutkimusten kautta on saatu selville, kenen kirjoittama on tämä kuuluisa teos, jota pidetään etevimpänä Arthur-tarujen muodostelmana. Niistä niukoista tiedoista, joita Maloryn elämästä hartaat tutkimukset ovat tuoneet ilmoille, mainitsemme seuraavaa.

Thomas Malory, ritari, syntyi Newbold Revellin tilalla Warwickin kreivikunnassa Richard II:n hallituksen lopulla, viimeistään vuonna 1399. Nuo vanhat ritarirunot, joihin hän jo aikaisin oli perinpohjin perehtynyt, saivat erinomaista elävyyttä, kun Malory ehti itse elämässä tutustumaan siihen ritariuteen, jota vielä oli tavattavissa. Hän liittyi jo nuorena Richard Beauchampiin, Warwickin kreiviin, ja joutui siten läheiseen suhteeseen mieheen, jossa oli ruumiillistuneena se ritarillisuus, minkä suuri ja pysyvä ylistäjä hänestä oli tuleva. Varmana voitaneen pitää, että tämä hänen nuoruudenaikansa suuri sotapäällikkö usein oli esikuvana hänen piirtäessään Lancelot herran ja noiden muiden tarunomaisten sankarien uljaita piirteitä.

Richard Beauchampin kuoltua vuonna 1439 Maloryn suhteet hänen perheeseensä pysyivät yhä katkeamattomina, sittenkin kun Warwickin kreivin arvonimi siirtyi Richard Nevillelle, joka oli nainut Beauchampin tyttären.

Vuoden 1433 paikkeilla Thomas Maloryn isä, John Malory, kuoli, jättäen perinnöksi pojalleen laajat tiluksensa ja arvonimensä. Vuoden 1444 ja 1445 parlamentissa Thomas Malory edusti Warwickin kreivikuntaa ja vuonna 1445 hänet ritaroitiin.

Syttyi sitten pitkällinen "Ruusujen sota", tuo Englannin historiassa niin surullisen maineen saanut kuningassuvun eri haarojen taistelu keskenään, jossa York suku riisti kruunun hallitsevalta Lancaster suvulta. Tässä taistelussa asettui Warwickin kreivi, "Kuninkaantekijä", Yorkin suvun puolelle, ollen sen vahvin tuki, ja varmalta näyttää, että Malorykin oli tämän uskollisen ystävänsä liittolainen. Hänen mainitaankin esim. vuonna 1462 Edvard IV:n lipun johdolla marssineen lancasterilaisjoukkoja vastaan.

Mutta ennen pitkää Edvardin ja Warwickin kreivin välit rikkoutuivat. Kuninkaasta kävi "Kuninkaantekijän" ies liian tukalaksi, ja hän pudisti sen niskoiltaan. Thomas Malory näyttää silloin pysyneen "Kuninkaantekijän" puolella, sillä hänet suljettiin muutamien muiden muassa pois yleisestä anteeksiannosta, jonka Edvard kuningas syksyllä 1468 julisti. Kuinka hänen tämän johdosta kävi, ei varmuudella tiedetä, mutta hyvin luultavasti hän joutui vankeuteen ja suljettiin arvatenkin Towerin linnaan, jossa hänen sanotaan kirjoittaneen osan ihailtavaa teostaan kuoleman varjojen häntä piirittäessä. Epäilemättä hän Tristram herran vankeutta kuvatessaan puhuukin omasta kärsimyksestään, niin välittömän vaikuttavasti ja yksinkertaisesti hän siitä kertoo (kts. s. 174).

Luultavasti Thomas Malory sai anteeksiannon ja laskettiin vapauteen syksyllä 1469 yleisen anteeksiannon johdosta. Tämän jälkeen Malory todennäköisesti pysyi erillään kaikista valtiollisista vehkeilyistä -- hän olikin jo vanha mies. "Kuninkaantekijä" oli antautunut yhä enemmän ja enemmän itsekkäiden pyyteiden valtaan; kansalaissota kauhuineen oli taas uhkaamassa maata. Ei liene epäilemistäkään, että Malory nyt luopui Warwickin kreivistä, jonka uskollisena asetoverina hän niin kauan oli ollut, ja siirtyi Edvardin kannattajien joukkoon. Elämänsä loppuvuodet -- niitä ei monta enää ollutkaan jäljellä -- hän vietti maatilallaan Newbold Revellissä. Siellä hän sai valmiiksi kirjansa vuonna 1470 ja kuoli seuraavan vuoden maaliskuussa. Hänet haudattiin Harmaaveljesten kirkkoon, joka oli keskiaikaisen Lontoon komeimpia kirkkoja, lähelle sitä kenttää, missä hän oli ollut niin monen viehättävästi kuvaamansa ritarillisen ottelun todistajana ja missä hän muinoin itsekin oli peitsi tanassa kiitänyt.

* * * * *

Suomennoksessa esiintyvät tarinat ovat käännetyt, jättämällä pois pari tarinaa, Mary Macleodin laatimasta Morte d'Arthurin lyhennysmuodostelmasta. Suomennoksessa on pyritty, mikäli mahdollista, säilyttämään alkutekstin naiivista koruttomuutta ja yksinkertaista lauserakennusta.

Lukijaa oudostuttanee suomennoksessa käytetty sana "tjostata" [alkuäänteet luettava tj eikä tsh]. Se on ritarillinen termi, joka Englannista keskiajalla levisi muuhun Europaan, ja merkitsee ritarillista kaksintaistelua keihäillä; sillä on epäilemättä yhtä suuri oikeus päästä kieleemme, kuin "turnata" sanalla, joka merkitsee ritarillista joukkotaistelua.

Morte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.

"Tässä saadaan nähdä ritarillista uljuutta ja kohteliaisuutta, inhimillistä luontoa, lempeyttä, rohkeutta, rakkautta, ystävyyttä, konnuutta, murhaa, vihaa, hyvettä, syntiä. Ota hyvästä esimerkkiä ja jätä paha, niin olet hyvän nimen ja maineen saava... Kaikki on kirjoitettu meidän oppimme hyväksi ja jotta kavahtaisimme lankeemasta syntiin ja paheeseen, vaan harjoittaisimme ja noudattaisimme sitä mikä hyvää on, minkä kautta me hyvän nimen ja maineen tässä elämässä saavutamme, ja tämän lyhyen ja katoavaisen elämän jälkeen päästäksemme ikuiseen autuuteen taivaassa, minkä Hän meille on luvannut, joka taivaassa hallitsee, pyhä Kolminaisuus. Amen."

_William Caxton_.

ARTHUR KUNINGAS

Miekan ihme.

Kun Englannin kuningas Uther Pendragon kuoli, oli maa kauan aikaa suuressa vaarassa, sillä jokainen mahtava lordi kokosi joukkojaan, ja moni halusi tulla kuninkaaksi. Sillä Uther kuninkaan oma poika, Arthur prinssi, jonka olisi pitänyt hänen sijaansa astua, oli vielä vain lapsi, ja Merlin, tuo mahtava tietäjä, oli hänet piilottanut.

Kummallinen tapaus oli sattunut Arthurin syntyessä, ja näin se tapahtui.

Vähän ennen Merlin oli tehnyt Uther kuninkaalle suuren palveluksen sillä ehdolla, että kuningas tekisi mitä ikinä hän häneltä pyytäisi. Kuningas vannoi juhlallisen valan niin tekevänsä. Silloin Merlin otti häneltä lupauksen, että kun hänen lapsensa oli syntynyt, niin se annettaisiin Merlinille, jotta hän kasvattaisi sitä mielensä mukaan, sillä se olisi lapsen omaksi parhaaksi. Kuningas oli antanut lupauksensa ja niin hänen täytyi suostua. Silloin Merlin sanoi tuntevansa oikein uskollisen ja luotettavan miehen, yhden Uther kuninkaan lordeista, Ector herran, jolla oli suuria tiluksia useassa paikoin Englantia ja Walesia, ja hänen hoitoonsa lapsi olisi annettava.

Sinä yönä, jona lapsi syntyi, Uther kuningas käski kahden ritarin ja kahden hovinaisen ottaa sen, vaikka se vielä oli kastamatta, ja kääriä sen kultaisiin vaatteisiin ja antaa sen köyhälle ukolle, jonka he tapaisivat odottamassa linnan takaportilla. Tuo köyhä ukko oli valepukuinen Merlin, vaikka he eivät sitä tietäneet. Niin lapsi annettiin Merlinille, ja hän vei sen Ector herralle ja antoi pyhän miehen kastaa sen ja nimitti sen Arthuriksi. Ja Ector herran vaimo rakasti sitä kuin omaa lastansa.

Ei ollut kulunut kahta vuottakaan, kun Uther kuningas sairastui ankaraan tautiin, ja kolme päivää ja kolme yötä hän oli puhumatonna. Paroonit olivat suuresti suruissaan ja kysyivät Merliniltä, mitä olisi paras tehdä.

"Tässä ei mikään lääke auta", Merlin sanoi, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua. Mutta kuulkaa, paroonit, tulkaa huomenna kaikki Uther kuninkaan vuoteen ääreen, Jumala on antava hänen puhua."

Niin seuraavana päivänä Merlin ja kaikki paroonit tulivat kuninkaan vuoteen ääreen, ja Merlin sanoi kovalla äänellä Uther kuninkaalle:

"Herra, onko sinun päiviesi päätyttyä poikasi Arthur hallitseva tätä valtakuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu?"

Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat:

"Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja kunniallisesti kantamaan kruunua, jott'ei hän menettäisi siunaustani."

Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli.

Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Merlin tiesi ett'ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan aikaa riitaa ja taistelua.

Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan.

Ensimäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna miekkaan nämä sanat:

_"Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on oikeutta myöden koko Englannin kuningas."_

Silloin kaikki kansa ihmetteli ja kertoi sen arkkipiispalle.

Silloin arkkipiispa sanoi:

"Minä käsken teitä pysymään kirkossa ja rukoilemaan vielä Jumalaa; ja älköön kenkään koskeko miekkaan, ennenkuin jumalanpalvelus on ohitse."

Sitten kun kaikki rukoukset olivat kirkossa päättyneet niin kaikki lordit menivät katsomaan kiveä ja miekkaa. Ja kun he lukivat kirjoituksen, niin monet heistä -- ne, jotka tahtoivat tulla kuninkaaksi -- koettivat vetäistä miekkaa alasimesta. Mutta ei yksikään saanut sitä liikahtamaan.

"Se mies ei ole täällä, joka on vetävä miekan kivestä", arkkipiispa virkkoi, "mutta varmasti Jumala on tekevä hänet tunnetuksi. Mutta asettakaamme siksi aikaa kymmenen urhoollista ritaria miekkaa vartioimaan."

Niin tehtiinkin ja julistettiin, että ken vain tahtoisi, saisi koettaa tempaista miekkaa kivestä. Ja uuden vuoden päiväksi paroonit määräsivät suuret turnajaiset, joihin kaikki ritarit, jotka tahtoivat tjostata taikka turnailla, saisivat ottaa osaa. Näin määrättiin sen vuoksi, että lordit ja alempi kansa olisivat pysyneet koolla, sillä arkkipiispa uskoi varmasti, että Jumala oli tekevä tunnetuksi, ken miekan oli voittava.

Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.

Uuden vuoden päivänä kirkonmenojen jälkeen paroonit ratsastivat kentälle, toiset tjostaamaan ja toiset turnailemaan, ja niin tapahtui, että Ector herra, jolla oli laajoja maatiluksia lähellä Lontoota, myöskin tuli turnajaisiin. Ja hänen mukanaan ratsasti hänen poikansa Kay herra kasvatusveljensä nuoren Arthurin kanssa.

Heidän ratsastaessaan Kay herra huomasi olevansa ilman miekkaa, sillä hän oli jättänyt sen isänsä asuntoon. Ja niin hän pyysi Arthuria sitä hakemaan.

"Mielelläni sen teen", Arthur virkkoi, ja ratsasti pois täyttä karkua.

Mutta kun hän saapui taloon, hän ei tavannut ketään, joka olisi antanut hänelle miekan, sillä kaikki olivat menneet katsomaan turnajaisia. Silloin Arthur suuttui ja sanoi itsekseen:

"Minäpä ratsastan kirkkopihaan ja otan sen miekan, joka on kiveen pistettynä, sillä veljeni Kay herra ei mitenkään saa tänäpäivänä olla ilman miekkaa."

Kun hän saapui kirkkopihalle, niin hän hyppäsi alas ratsultaan ja sitoi sen pylvääseen ja meni telttaan. Mutta hän ei nähnyt siellä ainoatakaan ritaria miekkaa vartioimassa, sillä he olivat menneet kaikki turnajaisiin. Ja Arthur tarttui miekan kahvaan, ja kiivaasti tempaisten hän sen helposti vetäisi kivestä; ja sitten hän hyppäsi ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan minkä ennätti, kunnes saavutti veljensä Kay herran, jolle hän antoi miekan.

Heti kuin Kay herra sen näki, niin hän tunsi sen Ihmeellisen kiven miekaksi, ja hän ratsasti isänsä Ector herran luo ja sanoi:

"Herra, katsokaa, tässä on Ihmeellisen kiven miekka, minusta täytyy siis tulla tulla tämän maan kuningas."

Kun Ector herra näki miekan, niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti kirkolle, ja siellä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja menivät kirkkoon, ja Ector herra vannotti poikaansa todenmukaisesti kertomaan, kuinka hän oli saanut miekan.

"Veljeltäni Arthurilta", Kay herra virkkoi, "sillä hän sen minulle toi."

"Kuinka sinä sait tämän miekan?" Ector herra sanoi Arthurille.

Ja poika kertoi hänelle.

"Nyt ymmärrän", Ector herra virkkoi, "että sinusta täytyy tulla tämän maan kuningas."

"Minkä tähden minusta", Arthur virkkoi, "ja mistä syystä?"

"Herra", Ector sanoi, "siitä syystä että Jumala niin tahtoo; sillä tuota miekkaa ei olisi saanut vedetyksi kivestä kukaan muu, kuin se, joka oikeutta myöden on oleva kuningas. Näytäpä nyt, saatatko pistää miekan takaisin sinne missä se oli ja vetää sen jälleen irti."

"Eipä se ole vaikeata", Arthur virkkoi, ja pisti miekan takaisin kiveen.

Silloin Ector herra koetti vetää miekkaa, eikä se onnistunut; ja Kay herrakin veti sitä kaikista voimistaan, mutta miekka ei liikahtanutkaan.

"Koetapa nyt sinä", Ector herra sanoi Arthurille.

"Kas näin", Arthur sanoi ja vetäisi nopsasti miekan kivestä.

Silloin Ector herra ja Kay herra polvistuivat maahan hänen eteensä.

"Voi, minun oma rakas isäni ja veljeni", Arthur virkkoi, "minkä tähden te notkistatte minulle polvianne?"

"Ei niin, ei niin, armollinen herrani Arthur, minä en suinkaan ole teidän isänne, enkä heimolaisennekaan. Mutta nyt näen, että te olette korkeampaa sukua kuin luulinkaan."

Silloin Ector herra kertoi hänelle kaikki, kuinka hän oli ottanut hänet kasvatikseen ja kenen käskystä ja kuinka hän oli saanut hänet Merliniltä. Ja kun Arthur käsitti, ett'ei Ector ollutkaan hänen isänsä, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Tahdotteko olla minun hyvä ja armollinen hallitsijani, kun pääsette kuninkaaksi?" ritari kysyi.

"Tottapa tahdon, huonostipa muuten käyttäytyisin", Arthur sanoi, "sillä teillehän olen kaikkein suurimmassa kiitollisuuden velassa ja hyvälle äiti rouvalleni, teidän vaimollenne, joka on minua kasvattanut ja hoitanut kuin omaa lastansa. Ja jos se on Jumalan tahto että minusta tulee kuningas, niinkuin te sanotte, niin ilmoittakaa minulle vain mitä soisitte minun tekevän, enkä minä ole teitä pettävä, Jumala varjelkoon että teidät pettäisin."

"Herra", Ector sanoi, "en pyydä teiltä mitään muuta kuin että teette poikani, kasvattiveljenne Kay herran, kaikkien maittenne hovimestariksi."

"Niin on tapahtuva", Arthur sanoi, "ja kautta kunniani, kukaan muu ei ole sitä virkaa hoitava, niin kauan kuin hän ja minä olemme elossa."

Sitten he menivät arkkipiispan luo ja kertoivat hänelle, kuinka miekka oli saatu ja kuka sen oli vetänyt kivestä.

Loppiaisena kaikki paroonit kokoontuivat kirkkopihaan kiven ympärille, niin että jokainen joka tahtoi, olisi saanut koettaa vetää miekkaa. Mutta ei kukaan muu heistä kaikista kuin Arthur saanut miekkaa irti kivestä. Silloin useat heistä kovin suuttuivat ja sanoivat, että olisi suuri häpeä heille ja koko maalle, jos joutuisivat alhaissukuisen pojan hallittaviksi, sillä vieläkään ei kukaan heistä tietänyt, että hän oli kuningas Uther Pendragonin poika. Niin he päättivät jättää asian ratkaisun kynttilänpäiväksi, joka on toisena päivänä helmikuuta.

Mutta kun kynttilänpäivä tuli ja Arthur yhä vieläkin oli ainoa, joka saattoi vetää miekan kivestä, niin he lykkäsivät sen pääsiäiseksi. Ja kun pääsiäinen tuli, ja Arthur taas voitti heidät kaikki, niin he lykkäsivät sen helluntaiksi.

Silloin arkkipiispa kutsui Merlinin neuvosta kokoon muutamia parhaimpia ritareita, joita oli saatavissa -- sellaisia ritareita, joista kuningas Uther Pendragon eläessään oli enin pitänyt ja joihin hän oli enin luottanut -- ja nämä määrättiin vartioimaan nuorta Arthuria yötä ja päivää ja kiellettiin hetkeksikään jättämästä häntä yksiksensä, kunnes helluntaijuhla oli tullut.

Kun tuo suuri päivä tuli, niin kaikellaiset miehet yrittivät vielä kerran vetää miekkaa kivestä, mutta kenellekään muulle se ei onnistunut kuin Arthurille. Kaikkien sinne kokoontuneiden lordien ja kaiken kansan edessä hän tempaisi miekan kivestä, ja silloin kaikki kansa huusi yhdestä suusta:

"Me tahdomme Arthurin kuninkaaksemme! Me emme salli että häntä enää estetään, sillä me näemme kaikki, että se on Jumalan tahto, että hän on oleva meidän kuninkaamme, ja joka sitä vastustaa, sen me lyömme kuoliaaksi."

Ja sen sanottuaan he kaikki polvistuivat yhtä aikaa, sekä rikkaat että köyhät, ja pyysivät anteeksi Arthurilta, että olivat antaneet hänen odottaa niin kauan.

Ja Arthur antoi heille anteeksi ja tarttui miekkaan molemmin käsin ja laski sen alttarille, jonka vieressä arkkipiispa seisoi, ja niin paras siellä olevista miehistä teki hänet ritariksi.

Sitten hän heti kruunattiin, ja hän vannoi lordeillensa ja kansallensa, että hän olisi oikeutta harrastava kuningas ja hallitsisi oikein ja tunnollisesti siitä päivästä lähtien ja niin kauan kuin hän eläisi.

Lujan linnan piiritys.

Senjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle useita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty maassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta, aatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa. Silloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille, joiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon ympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur teki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian konnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra määrättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin osa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta muutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.

Muutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa hän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla miehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.

Sitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan helluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin kaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta suurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä hän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja kunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi suuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.

Mutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät häpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett'ei heitä haluttanut ottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli alhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett'eivät he huoli hänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja terävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat sinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan hallita niin jaloa valtakuntaa.

Kun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur kuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan urhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat piirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.

Ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä, tuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen näkivät, ja kysyivät häneltä: