Part 9

Omituista tässä kohtauksessa oli vastustajien tavaton tyyneys. Ei olisi luullut kahden tarmokkaan luonteen käyvän säälimätöntä sotaa keskenään, sillä jos olisi katsellut heidän asentoaan, kuunnellut heidän ääntään, olisi luullut tätä kaikkea kohteliaaksi väittelyksi henkilöiden välillä, jotka eivät olleet samaa mielipidettä jostain asiasta.

Suuren oviaukon kautta näki, miten pyöreässä huoneessa herra Destange käsitteli hitain liikkein kirjoja.

Clotilde istahti jälleen kohauttaen kevyesti olkapäitään. Sherlock Holmes katsoi kelloaan.

-- Kello on puoli yksitoista. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä.

-- Taikka?

-- Taikka menen herra Destangen luo ja kerron hänelle.

-- Mitä?

-- Totuuden. Minä ilmaisen hänelle Maxime Bermondin petollisen elämän ja hänen kanssarikollisensa kaksinaisen elämän.

-- Hänen kanssarikollisensa?

-- Niin, hänen, jota kutsutaan vaaleatukkaiseksi naiseksi, ja joka oli vaaleatukkainen.

-- Ja mitä todistuksia voitte tuoda esiin hänelle.

-- Minä vien hänet taloon Chalgrin-kadun varrelle, ja näytän hänelle käytävän, jonka Arsène Lupin ollessaan taloa rakentamassa, antoi kätyreittensä valmistaa numerojen 40:n ja 42:n välille, käytävän, jota te molemmat käytitte toissayönä.

-- Ja sitten?

-- Sitten vien herra Destangen herra Detinanin asuntoon, ja me kuljemme portaita, joita kuljitte Arsène Lupinin kanssa paetessanne Ganimardia. Ja me molemmat etsimme ehkä samanlaista käytävää joka vie viereiseen taloon. Siten pääsemme Batignolles-bulevardille emmekä Clapeyron-kadulle.

-- Ja sitten?

-- Sitten vien herra Destangen Crozonin linnaan, ja hänen, joka tietää mitä korjaustöitä Arsène Lupin siellä teki, on helppo löytää salainen käytävä, jonka Lupin antoi apureittensa valmistaa. Hän huomaa, että tämän käytävän kautta vaaleatukkainen nainen saattoi yöllä tulla kreivittären huoneeseen ottaakseen uuninreunalta sinisen timantin, sitten kaksi viikkoa myöhemmin, hän saattoi pujahtaa herra Bleichenin huoneeseen ja kätkeä sinisen timantin erääseen putkeen, se oli kummallinen teko, sen myönnän, ehkä sen sai aikaan pieni naisellinen kosto, sitä en tiedä, eikä se niin tärkeätä olekaan tietää.

-- Ja sitten?

-- Sitten, jatkoi Sherlock vakavammalla äänellä, -- vien herra Destangen taloon numero 134 Henri-Martin-puistokadun varrella, ja me tutkimme, miten paroni d'Hautrec...

-- Vaietkaa, vaietkaa, sopersi nuori nainen äkkiä kauhistuen, -- minä vastustan teitä! Te uskallatte siis sanoa minulle, te syytätte minua!

-- Minä syytän teitä paroni d'Hautrecin murhasta.

-- Ei, ei, se on halpamaista.

-- Te surmasitte paroni d'Hautrecin. Te tulitte hänen palvelukseensa Antoinette Bréhatin nimellä, aikoen varastaa häneltä sinisen timantin ja te surmasitte hänet.

Uudelleen Clotilde sopersi aivan murtuneena, pakotettuna rukoilemaan armoa:

-- Vaietkaa, minä rukoilen teitä. Koska te tiedätte niin paljon, niin tiedätte varmaankin senkin, etten minä ole murhannut paronia.

-- Minä en ole sanonut, että te tapoitte hänet, neiti. Paroni d'Hautrecia vaivasivat hulluuskohtaukset, joita vain sisar Auguste osasi hillitä. Minä olen saanut kuulla sen sisar Augustelta itseltään. Hänen poissaollessaan paroni syöksyi kimppuunne, ja puolustaaksenne omaa henkeänne te iskitte häntä puukolla. Kauhistuen sellaista tekoa te soititte ja te pakenitte riistämättä edes uhrin kädestä sinistä timanttia, jota olitte tullut varastamaan. Hetki sen jälkeen toitte sinne kanssarikollisenne Arsène Lupinin, joka oli palvelijana viereisessä talossa, te kannoitte paronin vuoteelle, siivositte huoneen, uskaltamatta ottaa sinistä timanttia. Siten kaikki tapahtui. Siis, minä sanon sen kerta vielä, te ette ole murhannut paronia. Mutta teidän kätenne kuitenkin iskivät häneen kuoliniskun.

Clotilde oli painanut otsalleen ristiin hienot ja kalpeat kätensä ja antoi niiden olla siinä kauan. Lopulta hän laski kätensä alas ja hänen tuskan vääristämät kasvonsa tulivat näkyviin ja hän lausui:

-- Ja tämän kaiken te aiotte sanoa isälleni?

-- Niin, ja minä sanon hänelle, että minulla on todistajina neiti Gerbois, joka tuntee vaaleatukkaisen naisen, sisar Auguste, joka tuntee Antoinette Bréhatin ja kreivitär de Crozon, joka tuntee rouva de Réalin. Sen sanon hänelle.

-- Sitä te ette uskalla, sanoi Clotilde, jonka kylmäverisyys palasi todellisen vaaran uhatessa.

Holmes nousi ja astui askeleen kirjastoon päin. Clotilde pidätti häntä.

-- Odottakaa hetkinen.

Clotilde mietti, hän hallitsi taas omaa itseään ja kysyi hyvin tyynesti:

-- Te olette Sherlock Holmes, olettehan?

-- Olen.

-- Mitä te minusta tahdotte?

-- Mitäkö minä tahdon? Minä olen ryhtynyt Arsène Lupinin kanssa kaksintaisteluun, josta tahdon lähteä voittajana. Odottaessani loppua, joka kohta tapahtuu, antaa sellainen panttivanki kuin te olette minulle hyvän aseen vastustajaani vastaan. Te saatte siis seurata minua ja minä uskon teidät erään ystäväni huostaan. Heti kun tarkoitukseni on toteutunut, olette vapaa.

-- Siinäkö kaikki?

-- Siinä kaikki. Minä en kuulu teidän maanne poliisilaitokseen, eikä minulla siis ole oikeutta tuomita.

Clotilde näytti tehneen päätöksen. Mutta hän tarvitsi vielä hetken kootakseen voimansa. Hänen silmänsä sulkeutuivat, ja Holmes näki hänen äkkiä muuttuneen aivan rauhalliseksi, melkein välinpitämättömäksi kaikille vaaroille, jotka häntä ympäröivät!

Uskoneekohan hän vaaroja olevankaan? ajatteli englantilainen. Ei suinkaan, suojeleehan Lupin häntä. Lupinin turvissa ei voi mikään vaara uhata. Lupin on kaikkivoipa, Lupin on erehtymätön.

-- Neiti, sanoi hän, -- minä puhuin viidestä minuutista, meillä on yli kolmekymmentä minuuttia aikaa.

-- Sallitteko minun mennä huoneeseeni ottamaan tavaroitani?

-- Jos niin tahdotte, neiti, minä menen silloin odottamaan Montchanin-kadun puolelle. Minä olen porttivahti Jeanniotin hyvä ystävä.

-- Te siis tiedätte! huudahti Clotilde kauhuissaan.

-- Minä tiedän yhtä ja toista.

-- Jääköön se siis. Minä soitan.

Clotildelle tuotiin hänen hattunsa ja päällystakkinsa, ja Holmes sanoi hänelle:

-- Teidän täytyy keksiä syy, jolla selitätte herra Destangelle lähtömme, ja tämän syyn täytyy tarpeen tullen selittää pitemmänkin ajan poissaolo.

-- Se on tarpeetonta. Minä palaan pian takaisin.

He loivat uudelleen toisiinsa terävän ja ivallisen katseen ja hymyilivät.

-- Kuinka varmasti te luotatte häneen, sanoi Holmes.

-- Sokeasti.

-- Kaikki mitä hän tekee, on oikein, eikö niin? Kaikki mitä hän tahtoo, toteutuu. Ja te hyväksytte kaiken ja olette valmis kaikkeen hänen tähtensä.

-- Minä rakastan häntä, sanoi Clotilde vavahtaen intohimosta.

-- Ja te uskotte hänen pelastavan teidät? Clotilde kohautti olkapäitään ja lähestyen isäänsä hän ilmoitti tälle:

-- Minä otan herra Stickmanin sinulta. Me menemme kansalliskirjastoon.

-- Palaatko aamiaiselle?

-- Ehkä, tai ehkä en, mutta älä ole levoton. Ja hän lausui varmasti Holmesille:

-- Minä seuraan teitä.

-- Vastustelemattako?

-- Silmät ummessa.

-- Jos te koetatte paeta, huudan, teidät otetaan kiinni ja joudutte vankilaan. Älkää unohtako, että vaaleatukkainen nainen on etsintäkuulutettu.

-- Minä vannon kautta kunniani, etten tee mitään päästäkseni pakoon.

-- Minä uskon teitä. Eteenpäin.

Yhdessä, kuten Holmes oli määrännyt, he poistuivat talosta.

* * * * *

Torilla odotti auto, takaosa käännettynä taloon päin. Näkyi kuljettajan selkä. Ja hänen hattunsa, joka melkein katosi kauluksen alle. Lähestyessään Holmes kuuli koneen käyvän. Hän avasi vaunun oven, pyysi Clotildea astumaan sisään ja istuutui hänen viereensä.

Auto lähti äkkiä liikkeelle, kiiti ulommille bulevardeille, Hoche-puistokadulle, Suuren armeijan puistokadulle.

Sherlock punnitsi mietteisiin vaipuneena suunnitelmiaan.

-- Ganimard on kotona, minä jätän nuoren tytön hänen huostaansa. Sanonko hänelle, kuka tämä tyttö on? En, hän veisi hänet suorastaan vankilaan, ja se häiritsisi tuumiani. Kun saan olla rauhassa, tutkin M.B. -salkun luetteloa ja alan ajaa takaa. Ja ensi yönä tai huomisaamuna viimeistään menen tapaamaan Ganimardia kuten olemme sopineet ja jätän hänen huostaansa Arsène Lupinin joukkoineen.

Hän hykerteli käsiään onnellisena nähdessään saaliin vihdoinkin olevan lähettyvillä, eikä mikään vaikea este erottanut häntä siitä. Ja vaikka hänen tapansa ei ollutkaan puhjeta ilmaisemaan riemuaan, niin hän huudahti:

-- Suokaa anteeksi, neiti, kun näytän niin tyytyväiseltä. Taistelu oli vaivalloinen ja minä iloitsen tavattomasti hyvästä tuloksestani.

-- Se tulos olikin ansaittu, hyvä herra, ja teillä onkin täysi oikeus siitä iloita.

-- Kiitos. Mutta minne kummaan me ajamme! Eikö kuljettaja kuullutkaan oikein?

Tällä hetkellä he poistuivat Pariisista Neuillyn portin kautta. Hitto vieköön! Eihän Pergolèse-katu ole vallituksen ulkopuolella.

Holmes laski vaunun ikkunan alas.

-- Kuulkaahan, kuljettaja, te ajatte väärään suuntaan! Pergolèse-katu!

Mies ei vastannut. Holmes huusi kovempaa:

-- Minä käskin teitä ajamaan Pergolèse-kadulle.

Mies ei vastannut.

-- Oletteko te kuuro. Vai teettekö kiusaa. Ei meillä ole mitään asiaa tännepäin, Pergolèse-katu! Minä käsken teitä kääntymään oikealle tielle, ja heti paikalla.

Mies pysyi mykkänä. Englantilainen kävi levottomaksi. Hän katsahti Clotildeen: hieno hymy välkkyi nuoren tytön huulilla.

-- Miksi te nauratte? hän ärähti, -- tällä tapauksella ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, se ei vähääkään muuta asioita.

-- Ei vähääkään, vastasi tyttö.

Äkkiä eräs ajatus heräsi Holmesissa. Hän nousi puoliksi, katsoi tarkkaavasti etuistuimella olevaan mieheen. Hänellä oli kapeammat hartiat, hän oli hienopiirteisempi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, kätensä puristuivat nyrkkiin ja kauhea varmuus heräsi hänessä: tuo mies oli Arsène Lupin.

-- No, herra Holmes, mitä te sanotte tästä pienestä huvimatkasta?

-- Se on hyvin hauska, hyvä herra, todella hauska, vastasi Holmes.

Tuskin milloinkaan ennen oli hänen täytynyt niin paljon hillitä itseään voidakseen lausua nämä sanat ilman että hänen äänensä värähti, ilman että mikään ilmaisi, miten vimmoissaan hän oli. Mutta pian tapahtui hänessä muutos, raivo ja viha mursi esteet, valtasi hänen tahtonsa ja äkkiä siepaten revolverin, hän ojensi sen neiti Destangeen päin.

-- Tällä minuutilla, tällä sekunnilla pysähtykää, tai minä ammun neidin.

-- Minä kehotan teitä tähtäämään poskeen osuaksenne ohimoon, vastasi Lupin kääntämättä päätään.

Clotilde lausui:

-- Maxime, älkää ajako niin vinhaa vauhtia, kivetys on epätasainen enkä minä kestä vaunun tärinää.

Clotilde hymyili yhä ja katseli tien kivetystä, joka näkyi auton edessä.

-- Hänen täytyy pysähtyä! Hänen täytyy pysähtyä! sanoi Holmes aivan hulluna suuttumuksesta, -- ettekö näe, että minä olen valmis tekemään vaikka mitä!

Revolverin piippu kosketti Clotilden hiussuortuviin.

Clotilde sanoi kuin itsekseen:

-- Kuinka Maxime on ajattelematon! Tätä vauhtia mennen kaadumme ihan varmasti.

Holmes pisti revolverin taskuunsa ja tarttui oven ripaan valmiina heittäytymään ulos, niin järjettömältä kuin se teko tuntuikin.

-- Olkaa varuillanne, meidän takanamme on toinen auto.

Holmes kumartui katsomaan. Heitä seurasi todellakin auto. Se oli hyvin suuri, pelottavan näköinen, teräväkärkinen ja verenvärinen, ja siinä istui neljä turkiksiin pukeutunutta miestä.

-- Kas niin, hän ajatteli, -- minä olen hyvin vartioitu, odottakaamme.

Hän pani käsivartensa ristiin rinnalle kuin ainakin mies, joka ylpeänä alistuu, taipuu ja odottaa silloin, kun kohtalo kääntyy häntä vastaan. Ja kulkiessaan Seine-virran yli ja Suresnesin, Rueilin, Chatousin kautta hän pysyi liikkumattomana, kohtaloonsa alistuneena, hilliten vihansa ja vailla katkeruutta; hän ei ajatellut muuta kuin päästä selville siitä, minkä ihmeen kautta Arsène Lupinin oli onnistunut päästä kuljettajan sijaan. Että tuo nuori mies, jonka hän aamulla itse oli bulevardilla valinnut, olisi ollut Lupinin kätyri, sitä hän ei voinut otaksuakaan. Joka tapauksessa oli Arsène Lupinin täytynyt saada tieto kaikesta, eikä se voinut tapahtua ennen kuin sen jälkeen kun hän oli uhannut Clotildea, sillä eihän kukaan sitä ennen aavistanutkaan hänen aikeitaan. Mutta tuosta hetkestä alkaen eivät Clotilde ja hän olleet eronneet toistensa seurasta.

Yhtäkkiä hän muisti erään tapauksen: nuori tyttö oli soittanut ja puhellut ompelijattarensa kanssa. Ja heti hän ymmärsi kaiken. Ennen kuin hän, Holmes, oli puhunutkaan, heti kun hän vain pyysi saada keskustella herra Destangen uutena sihteerinä, oli Clotilde aavistanut vaaran uhkaavan, oli arvannut hänen nimensä ja tarkoituksensa, ja kylmän tyynesti, aivan kuin hän todella tekisi teon, jonka hän oli tekevinään, hän oli pyytänyt Lupinilta apua, puhellen kuin ompelijattarelle ja käyttäen heidän keskensä sovittuja lauseparsia.

-- Miten Arsène Lupin oli saapunut, miten tuo odottava, käynnissä oleva auto oli tuntunut hänestä epäilyttävältä, miten hän oli asettunut kuljettajan sijaan, siitä hän ei välittänyt. Se mikä herätti hänen mielenkiintonsa siinä määrin, että hänen suuttumuksensa oli lauhtua, oli muisto tuosta hetkestä, jolloin tavallinen nainen, rakastunut tosin hilliten hermonsa, valliten vaistonsa, halliten kasvojensa ilmeen, silmiensä katseen oli antanut iskun vanhalle Sherlock Holmesille.

Miten voi vastustaa miestä, jolla on sellaisia apulaisia palvelemassa häntä, ja joka auktoriteettinsa voimalla herätti naisessa sellaisen rohkeuden ja tarmon?

He kulkivat Seine-virran yli ja lähenivät Saint-Germainia; mutta viidensadan metrin päässä tästä kaupungista auto hiljensi vauhtiaan. Toinen auto saapui sen viereen ja molemmat pysähtyivät. Lähettyvillä ei ollut ketään.

-- Herra Holmes, sanoi Lupin, -- olkaa hyvä ja vaihtakaa autoa! Meidän automme on niin hidaskulkuinen!

-- Sallikaa minun myös antaa teille nämä turkit, sillä me kiidämme hurjaa vauhtia, ja nämä pari leivosta. Syökää, syökää, kukapa tietää milloin saatte päivällistä suuhunne!

-- Tietysti! huudahti Holmes heti paikalla, sillä eihän hänellä ollut valitsemisen varaa.

Vaunussa olevat neljä miestä olivat astuneet tielle. Eräs heistä lähestyi, ja kun hän oli ottanut suojuslasit silmiltään, tunsi Holmes hänet pitkätakkiseksi herraksi, joka oli ollut unkarilaisessa ravintolassa. Lupin sanoi hänelle:

-- Te viette tämän auton kuljettajalle, jolta sen vuokrasin. Hän odottaa ensimmäisessä viiniravintolassa Legendre-kadun oikealla puolella. Te suoritatte hänelle toiset tuhannen markkaa, jotka lupasin. Ai! unohdin, suvaitkaa antaa suojuslasinne herra Holmesille.

Hän puheli neiti Destangen kanssa, sitten istuutui ohjauspyörän ääreen ja lähti ajamaan, Holmes hänen rinnallaan ja takanaan yksi hänen apulaisistaan.

Lupin ei ollut liioitellut sanoessaan, että he tulisivat ajamaan hurjaa vauhtia. Heti alussa oli vauhti aivan huimaava. Maisema tuli heitä vastaan aivan kuin salaperäisen voiman vetämänä ja katosi samassa kuten kuilun nielemänä, jota kohden heti uudet esineet, puut, talot, tasangot ja metsät kiisivät pauhaavaa vauhtia kuten virta, joka tuntee kuilun lähenevän.

Holmes ja Lupin eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän päänsä päällä lehmukset kohisivat kuin aallot, tasaisesti puiden kasvaessa säännöllisen matkan päässä toisistaan. Ja kaupungit vilahtivat ohi. Montes, Vernon, Caillon. Kukkulalta toiselle Bonsecourista Canteleuhin asti, Rouen, sen esikaupungit, satama, sen kilometrien pituiset rantakadut. Koko Rouen näytti vain kauppalalta. Ohi kiisivät Duclair, Caudebec, Caux, jonka halki he lensivät kovaa vauhtia, ja Lillebonne ja Quillebeuf. Ja äkkiä he olivat Seinen rannalla pienen rantakadun päässä. Joen rannalla oli siisti, tanakkapiirteinen laiva, jonka piipusta nousi paksu savupilvi.

Auto pysähtyi. Kahdessa tunnissa he olivat kulkeneet yli neljäkymmentä penikulmaa.

* * * * *

Sinitakkinen mies lähestyi, hän kumarsi nostaen kultareunaista lakkiaan.

-- Hyvä on kapteeni! huudahti Lupin. -- Saittehan sähkösanoman?

-- Sain.

-- _Pääskynen_ on valmis?

-- _Pääskynen_ on valmis.

-- Siinä tapauksessa, herra Holmes... Englantilainen katsoi ympärilleen, näki joukon henkilöitä erään kahvilan edustalla, toisen henkilön lähempänä, epäröi hetkisen, sitten hän ymmärsi, että ennen kuin apu ennättäisi tulla, hänet sidottaisiin ja heitettäisiin laivan kannen alle. Hän astui noususiltaa myöten ja Lupin seurasi häntä kapteenin hyttiin.

Se oli avara, erinomaisen siisti, lakkavärillä maalatut seinät loistivat, ja messingit kiilsivät.

Lupin sulki oven ja pitemmittä mutkitta, melkein tylysti hän sanoi Holmesille:

-- Mitä te oikeastaan tiedätte?

-- Kaikki.

-- Kaikkiko? Selittäkää tarkemmin.

Hänen äänessään ei enää ollut tuota kohteliasta ivaa, jota hän teeskenteli puhellessaan englantilaisen kanssa. Hän puhui käskevällä äänellä, joka on tottunut komentamaan ja jonka edessä hän oli tottunut näkemään kaikkien taipuvan, vieläpä Sherlock Holmesinkin.

He katsoivat terävästi toisiinsa, nyt vihamiehinä, jyrkkinä, vihasta vapisevina vihamiehinä. Lupin jatkoi hiukan ärtyneesti:

-- Minä olen jo usean kerran tavannut teidät tielläni. Se on jo liikaa, ja minä olen kyllästynyt kuluttamaan aikaani särkiessäni ansoja, joita te minulle viritätte. Minä sanon siis jo edeltäkäsin, että käytökseni teitä kohtaan riippuu teidän vastauksestanne. Mitä te siis oikeastaan tiedätte?

-- Kaikki, johan minä sen sanoin.

Arsène Lupin hillitsi itseään ja sanoi terävällä äänellä:

-- Minä sanon teille, mitä te tiedätte. Te tiedätte, että Maxime Bermond -nimisenä olen korjannut kuusitoista taloa, jotka herra Destange on rakentanut.

-- Niin.

-- Näistä kuudestatoista te tunnette neljä.

-- Niin.

-- Ja teillä on luettelo lopuista kahdestatoista.

-- Niin.

-- Te otitte tuon luettelon herra Destangen kaapista, luultavasti viime yönä.

-- Niin.

-- Ja kun te otaksutte, että näistä kahdestatoista rakennuksesta minä ehdottomasti olen säilyttänyt yhden itseäni varten, itseni ja ystävieni tähden, niin te olette jättänyt Ganimardin tehtäväksi ryhtyä toimeen ja etsiä minun piilopaikkaani.

-- En.

-- Mitä se tietää?

-- Se tietää, että minä toimin yksin, ja että minä juuri aioin ryhtyä toimeen.

-- Minulla ei siis ole mitään pelättävää, koska te olette minun käsissäni.

-- Teillä ei ole mitään pelättävää, niin kauan kuin minä olen teidän käsissänne.

-- Se tahtoo sanoa, että te ette jää?

-- En.

Arsène Lupin lähestyi vielä englantilaista ja laski hellästi kätensä hänen olalleen:

-- Kuulkaahan, minun ei tee mieleni väitellä, eikä teillä ikävä kyllä ole tilaisuutta voittaa minua. Lopettakaamme siis.

-- Lopettakaamme vaan.

-- Antakaa minulle kunniasananne, ettette koeta paeta tästä laivasta ennen kuin tulette Englannin vesille.

-- Minä annan teille kunniasanani, että koetan kaikin keinoin paeta, vastasi Holmes, joka ei niin vähällä talttunut.

-- Mutta, perhana, tiedättehän, ettei minun tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin ette kykene liikkumaan. Kaikki nämä miehet tottelevat minua sokeasti. Kun annan vain merkin, niin he panevat kahleet kaulaanne.

-- Kahleet taittuvat.

-- Ja heittävät teidät mereen kymmenen metrin syvyyteen.

-- Minä osaan uida.

-- Hyvin vastattu, huudahti Lupin nauraen. -- Jumala suokaan minulle anteeksi, minä olin suutuksissani. Antakaa minulle anteeksi ja lopettakaamme. Sallitteko, että ryhdyn tarpeellisiin keinoihin turvatakseni itseni ja ystäväni?

-- Ryhtykää vain. Mutta ne ovat turhia.

-- Sen myönnän. Mutta ettehän suutu vaikka niitä käytän.

-- Se on teidän velvollisuutenne.

-- Ryhtykäämme siis toimeen.

Lupin avasi oven ja kutsui kapteenin ja kaksi merimiestä luokseen. Nämä tarttuivat englantilaiseen, ja tyhjennettyään hänen taskunsa sitoivat nuorilla hänen jalkansa ja kietoivat hänet kiinni kapteenin vuoteeseen.

-- Jo riittää! komensi Lupin. -- Toden totta, oma itsepäisyytenne, ja tilanteen vakavuus ovat syynä, että rohkenen näin tehdä.

Merimiehet poistuivat. Lupin sanoi kapteenille:

-- Kapteeni, yksi laivamies jää tänne herra Holmesia palvelemaan ja te pidätte hänelle mahdollisimman paljon seuraa. Häntä tulee kohdella mahdollisimman hyvin. Hän ei ole vanki vaan vieras. Paljonko kellonne on, kapteeni?

-- Viisi yli kahden.

Lupin katsoi kelloaan, sitten seinään kiinnitettyä kelloa.

-- Viisi yli kahden? Paljonko tarvitsette aikaa ennättääksenne Southamptoniin?

-- Yhdeksän tuntia kiirettä pitämättä.

-- Saatte käyttää kaksitoista. Te ette saa laskea maihin ennen sen laivan lähtöä Southamptonista, joka lähtee kello kaksitoista yöllä ja saapuu Havreen kello kahdeksan aamulla. Ymmärrättehän, kapteeni? Minä sanon kerran vielä: kun meille on tavattoman vaarallista, jos tämä herra palaa Ranskaan sillä laivalla, niin te ette saa saapua Southamptoniin ennen kello yhtä aamulla.

-- Kyllä ymmärrän.

-- Hyvästi. Näkemiin ensi vuonna tässä tai toisessa maailmassa.

-- Huomiseen asti.

Muutama minuutti myöhemmin Holmes kuuli auton loittonevan, ja höyry nousi heti voimakkaammin _Pääskysen_ konehuoneesta. Laiva lähti liikkeelle.

Kello kolmen aikaan oli päästy Seinen suusta ulommaksi ja tultiin aavalle merelle. Tällä hetkellä Sherlock Holmes nukkui syvää unta vuoteella, johon hänet oli sidottu.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kymmenentenä ja viimeisenä päivänä siitä sodasta johon nämä suuret kilpailijat olivat ryhtyneet, _l'Echo de France_ julkaisi tämän hauskan uutisen:

_"Eilen Arsène Lupin antoi karkoittamiskäskyn englantilaiselle salapoliisille Sherlock Holmesille. Se allekirjoitettiin kello kaksitoista päivällä ja pantiin samana päivänä täytäntöön. Kello yksi aamuyöstä Holmes nousi maihin Southamptonissa."_

ARSÈNE LUPIN JOUTUU KIINNI

Kello kahdeksasta alkaen aamulla täytti kaksitoista muuttovaunua Grevaux-kadun, Boulogne-metsän ja Bugeaud-puistokadun välillä. Herra Félix Davey muutti pois neljännestä kerroksesta talosta numero 8. Ja herra Dubreuil, ylitarkastaja, joka oli yhdistänyt saman talon viidennen kerroksen ja molempien viereisten talojen viidennen kerroksen, muutti samana päivänä -- sattumalta yhtaikaa, sillä herrat eivät tunteneet toisiaan -- huonekalukokoelmansa, jota niin useat ulkomaalaiset kävivät joka päivä katsomassa.

Olipa eräs seikka, jonka kaikki huomasivat, mutta josta vasta myöhemmin puhuttiin paljon: missään noissa kahdessatoista vaunussa ei ollut muuttoliikkeen nimeä eikä osoitetta, eikä ainoakaan niiden kuljettajista poikennut läheisiin kapakoihin. He tekivät niin hyvin työtä, että kello kaksitoista oli kaikki ohi. Jäljelle ei jäänyt muuta kuin paperinpalasia ja rääsyjä, joita oli tyhjien huoneiden nurkissa.

Herra Félix Davey, nuori, hieno mies, joka oli puettu viimeisen muodin mukaan ja jolla kädessään oli kävelykeppi, poistui rauhallisesti ja istuutui penkille poikkikäytävälle, joka leikkasi Bois-puistokäytävän vastapäätä Pergolèse-katua. Hänen vieressään luki nainen sanomalehteä ja hänen lapsensa kaiveli lapiollaan hiekkaa.

Hetkisen päästä sanoi Félix Davey naiselle päätään kääntämättä:

-- Ganimard?

-- Lähti tänä aamuna kello yhdeksän.

-- Minne?

-- Poliisiprefektuuriin.

-- Yksinkö?

-- Yksin.

-- Eikö yöllä ole tullut sähkösanomaa?

-- Ei.

-- Teihin luotetaan yhä vielä talossa?

-- Yhä vielä. Minä teen rouva Ganimardille pieniä palveluksia ja hän kertoo minulle kaikki, mitä hänen miehensä tekee. Me olemme viettäneet aamupäivän yhdessä.

-- Hyvä on. Kunnes toisin määrään, niin tulkaa tänne joka päivä kello yksitoista.

Hän nousi ja meni Dauphine-portin luona kiinalaiseen paviljonkiin, jossa söi yksinkertaisen aamiaisen, kaksi kananmunaa, vihanneksia ja hedelmiä. Sitten hän palasi Crevaux-kadulle ja sanoi portinvartijalleen:

-- Minä pistäydyn vielä huoneistoon ja annan teille avaimet.

Hän lopetti tarkastuksensa huoneessa, joka oli ollut hänen työhuoneensa. Siellä meni hän kaasutorven luo, jonka pää oli taivutettu kaarelle ja joka kulki uunin vieressä, irrotti vaskitulpan, joka sen sulki, kiinnitti pienen torven tapaisen esineen siihen ja puhalsi.

Heikko vihellys vastasi. Pannen torven suulleen hän sanoi hiljaa:

-- Onko siellä ketään, Dubreuil?

-- Ei ole.

-- Voin siis tulla?

-- Kyllä.

Hän pani torven paikoilleen sanoen itsekseen.