Part 8

Päivä alkoi jo vaalentaa taivasta, kun ryhdyttyään kaikkiin varokeinoihin komisario soitti ovikelloa ja meni portinvartijan huonetta kohden. Pelästyen tästä äkillisestä tulosta ja aivan vavisten vastasi tämä nainen, ettei hänellä ollut vuokralaisia alakerrassa.

-- Mitä, ei vuokralaisia! huudahti Ganimard.

-- Ei, se kuuluu toisen kerroksen vuokralaisille, herroille Leroux. He ovat kalustaneet sen maalaissukulaista varten.

-- Erästä herraa ja naista varten?

-- Niin.

-- Jotka saapuivat eilisiltana heidän kanssaan?

-- Ehkä, minä nukuin. Mutta en minä sitä usko, tässä on avain, he eivät ole pyytäneet sitä.

Tällä avaimella komisario avasi eteisen toisella puolella olevan oven. Alakerrassa ei ollut muuta kuin kaksi huonetta: ne olivat tyhjiä.

-- Mahdotonta! huudahti Holmes, -- minä näin heidät molemmat.

Komisario sanoi ivallisesti:

-- Sitä en epäile, mutta he eivät ole enää täällä.

-- Menkäämme toiseen kerrokseen. He ovat ehkä siellä.

-- Toisessa kerroksessa asuvat herrat Leroux.

-- Kyselkäämme herroilta Leroux.

He nousivat portaita ylös ja komisario soitti ovikelloa. Heidän soitettuaan toisen kerran eräs mies, joka oli toinen henkivartioston miehistä, ilmestyi paitahihasillaan ja äkäisenä.

-- Mitä tämä mellakka tietää? Tällä tavoinko ihmisiä herätetään!

Mutta hän vaikeni hämillään:

-- Jumala varjelkoon, enhän vain näe unta? Sehän on herra Decointre! Ja tekin, herra Ganimard? Miten voin teitä auttaa?

Kuului kovaa naurua. Ganimard sai oikean naurunpuuskan ja vääntyi naama tulipunaisena aivan mutkalle.

-- Tekö se olette, Leroux, hän hirnui! -- Tämäpä on hullua, Leroux, Arsène Lupinin kätyri! Minä kuolen nauruun. Ja veljenne, Leroux, onko hän kotona?

-- Edmont, oletko siellä? Herra Ganimard tulee vieraisiin...

Ilmestyi toinen mies, jonka näkeminen lisäsi Ganimardin hilpeyttä.

-- Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan! Kylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa olisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja hänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!

Ja kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:

-- Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux, päävirkailija antropometrisessä laitoksessa...

ASIAT ALKAVAT SELVITÄ

Sherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan? Syyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut mitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden etsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.

Kiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata riemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi kunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja poistui.

Eteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti maasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.

Kun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä kirjoituksen: "Lucien Destange, arkkitehti, 1877".

Sama kirjoitus numerossa 42.

Kaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42 ovat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi? Minun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.

Hän sanoi poliiseille:

-- Kaksi henkilöä tuli tästä ovesta minun poissaollessani, eikö totta?

Ja hän osoitti viereisen talon ovea.

-- Niin, herra ja nainen.

Hän tarttui ylitarkastajan käsivarteen ja lähti hänen seurassaan:

-- Herra Ganimard, te nauroitte siksi paljon, ettette liene suuttunut siitä pienestä vaivannäöstä, jonka teille aiheutin?

-- Minä en ole vähääkään teille suuttunut.

-- Onhan se totta? Mutta paraskin leikinlasku kestää aikansa, ja minun mielestäni on jo aika lopettaa.

-- Minä olen samaa mieltä.

-- Nyt on meillä seitsemäs päivä. Kolmen päivän päästä täytyy minun ehdottomasti olla Lontoossa.

-- Oho!

-- Ja minä olen siellä, ja minä pyydän teitä olemaan valmiina yöllä tiistain ja keskiviikon välillä.

-- Samanlaistako retkeä varten? kysyi Ganimard leikillisesti.

-- Samalla retkeä varten.

-- Ja se päättyy?

-- Lupinin vangitsemiseen.

-- Niinkö luulette?

-- Minä vannon sen kunniani kautta.

Holmes sanoi hänelle hyvästi ja meni hetkiseksi lepäämään hotelliin, jonka jälkeen hän jälleen virkistyneenä ja itseensä luottaen palasi Chalgrin-kadun varrelle, pisti kaksi kultarahaa ovenvartijan käteen, sai tietää Lerouxin veljesten olevan kotoa poissa ja kuulla, että talon omisti herra Harmingeat, ja kynttilä kädessä meni kellariin pienestä ovesta, jonka edestä hän oli löytänyt granaatin.

Portaiden juurelta hän löysi toisen samanlaisen.

Minä en erehtynyt, hän ajatteli, tätä tietä kuljetaan. Katsokaamme avaako tiirikkani toisen kerroksen asukkaiden kellarin? Avaa aivan oikein, tarkastakaamme näitä viinivarastoja. Oho! Tuossa on paikka, josta tomu on siirtynyt pois, lattialla on jalan jäljet.

Hän kuuli heikkoa kolinaa. Nopeasti hän sulki oven, sammutti kynttilän ja piiloutui tyhjän viinipullokasan taakse. Muutaman sekunnin päästä hän kuuli, miten eräs rautaisista pullotelineistä kääntyi ja sen mukana koko se osa seinää, johon se oli kiinnitetty. Lyhdyn valo näkyi. Ilmestyi käsivarsi. Mies astui sisään.

Hän kulki kumarassa aivan kuin etsien jotain. Hän hapuili sormillaan tomua ja useamman kerran hän oikaisi itsensä ja heitti jotain pahvilaatikkoon, joka oli hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän poisti omien askeltensa jäljet sekä ne, jotka Lupin ja vaaleatukkainen nainen olivat jättäneet ja lähestyi pullotelinettä.

Hän kiljahti ja vaipui maahan. Holmes oli syöksynyt hänen kimppuunsa. Se tapahtui silmänräpäyksessä ja saman tien mies huomasi makaavansa maassa jalat köytettyinä ja kädet sidottuina.

Englantilainen kumartui hänen puoleensa.

-- Paljonko tahdot, ennen kuin puhut? Sanot, mitä tiedät?

Mies hymyili vastaukseksi niin ivallisesti, että Holmes huomasi kaikki kyselynsä turhiksi.

Hän tyytyi tarkastamaan vankinsa taskut, mutta tämän tutkimisen tuloksena oli vain avainkimppu, nenäliina ja pieni pahvirasia, jota mies oli käyttänyt, ja jossa oli tusinan verran samanlaisia granaatteja kuin mitä Holmes oli löytänyt. Huono saalis!

Sitä paitsi, minne hän panisi tuon miehen? Odottaisiko siksi, kunnes hänen ystävänsä saapuisivat ja jättäisi kaikki poliisin huostaan? Mitä varten? Mitä hyötyä hänelle siitä olisi Lupinia vastaan?

Hän epäröi, mutta tarkastaessaan rasiaa hän teki päätöksensä. Siinä oli seuraava osoite: "Léonard, jalokivikauppias, rue de la Paix".

Hän päätti aivan yksinkertaisesti jättää miehen oman onnensa nojaan. Hän työnsi pullotelineet paikoilleen, sulki kellarin ja poistui talosta. Postitoimistossa hän sähkötti herra Destangelle, ettei hän voinutkaan saapua ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Sitten hän meni jalokivikauppiaan luo ja antoi hänelle granaatit.

-- Rouva lähetti minut tuomaan nämä jalokivet. Ne ovat pudonneet koristuksesta, jonka hän on ostanut täältä.

Holmes osasi oikeaan. Kauppias vastasi:

-- Se on totta. Tuo rouva soitti minulle asiasta. Hän lupasi kohta tulla tänne.

Vasta kello viiden aikaan Holmes, joka oli asettunut vartioimaan kadulle, näki tiheään hunnutetun naisen, joka hänestä tuntui epäilyttävän näköiseltä. Ikkunasta hän näki tämän laskevan tiskille vanhanaikaisen korun, jossa oli granaatteja.

Hän poistui melkein heti, kulki jalkaisin, meni Clichyn puolelle ja kääntyi kadulle, jota englantilainen ei tuntenut. Yön lähetessä Holmes pujahti hänen jäljestään portinvartijan huomaamatta viisikerroksiseen taloon, jossa oli kaksi eri rakennusta ja siis tavattoman paljon vuokralaisia. Toisessa kerroksessa nainen pysähtyi ja astui ovesta sisään. Kaksi minuuttia myöhemmin englantilainen koetti onneaan, ja koetteli lukkoon avainta toisensa jälkeen siitä kimpusta, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Neljäs avasi oven.

Hämärässä, joka huoneissa vallitsi, hän näki, että ne olivat aivan tyhjiä kuten asumattomassa huoneistossa, jonka kaikki ovet ovat auki. Mutta erään käytävän päästä vilkkui valoa, ja kun Holmes oli varpaillaan lähestynyt, niin näki hän lasin läpi, mikä erotti salin viereisestä huoneesta, hunnutetun naisen, joka riisui viittansa ja hattunsa, laski ne huoneen ainoalle tuolille ja otti ylleen samettisen aamuviitan.

Hän näki naisen myös lähestyvän uunia ja painavan sähkökellon nappulaa. Ja puolet seinästä, joka oli uunin oikealla puolella aukeni, liukui syrjään seinää myöten ja katosi seinän sisään.

Heti kun aukko oli tullut kyllin suureksi, nainen astui sisään... ja katosi vieden lampun mukanaan.

Keino oli yksinkertainen. Holmes käytti sitä hyväkseen. Hän astui pimeässä eteenpäin, hapuili, mutta äkkiä hänen kasvonsa koskettivat jotain pehmeätä. Tulitikun valossa hän huomasi olevansa pienessä komerossa, joka oli täynnä kattokoukuista riippuvia pukuja ja hameita. Hän teki itselleen tietä ja seisahtui oviaukon eteen, joka oli peitetty seinäkudoksella tai oikeammin seinäkudoksen nurjalla puolella. Ja kun hänen tulitikkunsa oli palanut loppuun niin näki hän valon välkkyvän kudoksen kuluneitten lankojen lomitse.

Hän katsoi.

Vaaleatukkainen nainen oli siellä, hänen edessään kätensä ulottuvilla.

Hän sammutti lampun ja sytytti sähkön. Ensi kerran Holmes saattoi nähdä hänen kasvonsa täydessä valossa. Hän vavahti. Nainen, jonka hän oli saanut käsiinsä niin monien keinojen ja tuumailujen kautta, olikin Clotilde Destange.

* * * * *

Clotilde Destange, paroni d'Hautrecin murhaaja ja sinisen timantin varastaja! Clotilde Destange, Arsène Lupinin salaperäinen ystävä! Siis vaaleatukkainen nainen!

Hitto vieköön, hän ajatteli, olenpa minä suuri aasi. Siksi, että Lupinin ystävätär on vaaleatukkainen ja Clotilde ruskeatukkainen, en ole ajatellutkaan yhdistää noita naisia! Ikään kuin vaaleatukkainen nainen voisi pysyä vaaleatukkaisena paroni murhan ja timantin varastamisen jälkeen!

Holmes näki osan komeasta huoneesta, joka oli koristettu kirkasvärisillä kankailla ja kallisarvoisilla koruesineillä.

Kaareva mahonkisohva oli matalalla korokkeella. Clotilde istui sillä peittäen käsillään kasvonsa.

Ja hetkisen kuluttua Holmes huomasi hänen itkevän. Suuria kyyneleitä vieri hänen kalpeille poskilleen, ne valuivat suuta kohden ja putosivat samettivaipalle. Ja uusia kyyneleitä seurasi loppumattomiin ikään kuin valuen ehtymättömästä lähteestä. Mikä surullinen näky oli tuo syvä ja altistunut epätoivo, joka ilmeni kyynelten hitaassa virrassa.

Mutta ovi aukeni hänen takanaan. Arsène Lupin astui sisään.

He katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin polvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi hänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren tytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he eivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä kyyneleet enää virranneet niin runsaasti.

-- Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi, mutisi Lupin.

-- Minä olen onnellinen.

-- Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon, Clotilde.

Kaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota sielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen kasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:

-- Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole siihen oikeutta.

Clotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi raskaasti:

-- Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan murheellinen, Maxime.

-- Miksikä?

-- Ne ovat murhanneet.

Maxime huudahti:

-- Vaietkaa! Älkää ajatelko sitä, menneisyys on kuollut, menneisyys ei merkitse mitään.

Ja hän suuteli Clotilden pitkiä, valkeita käsiä, ja tämä katsoi Maximeen kirkkaammin hymyillen ikään kuin jokainen suudelma olisi hiukan häiventänyt kauheaa muistoa.

-- Teidän täytyy rakastaa minua, Maxime, teidän täytyy, sillä kukaan nainen ei tule rakastamaan teitä niin kuin minä. Miellyttääkseni teitä minä toimin, minä toimin vieläkin, en enää edes teidän määräyksenne mukaan, vaan noudattaen salaisia toiveitannekin. Minä teen tekoja, joita vastaan koko vaistoni ja koko omatuntoni nousee kapinaan, mutta minä en voi vastustaa... kaikki mitä teen, teen koneellisesti siksi että se on teille hyödyksi ja te sitä tahdotte... ja minä olen valmis alkamaan alusta huomenna... ja aina.

Hän vastasi katkerasti:

-- Oi, Clotilde, miksi te olette liittynyt minun seikkailurikkaaseen elämääni? Minun olisi tullut pysyä Maxime Bermondena, jota viisi vuotta sitten rakastitte, eikä ilmaista teille tuota toista ihmistä, joka minä olen.

Clotilde vastasi aivan hiljaa:

-- Minä rakastan tuota toistakin miestä, enkä kadu mitään.

-- Kyllä, te kaipaatte entistä elämäänne, aurinkoista elämäänne.

-- Minä en kaipaa mitään kun te vain olette täällä, sanoi Clotilde intohimoisesti. -- Kaikki synti ja kaikki rikos katoaa kun vain näen teidät. Vähät siitä, vaikka olenkin onneton loitolla teistä, kärsin ja itken, ja kammoan kaikkia tekojani! Teidän rakkautenne pyyhkii kaiken pois, minä hyväksyn kaiken. Mutta teidän täytyy rakastaa minua!

-- Minä en rakasta teitä siksi, että minun täytyy, Clotilde, vaan ainoastaan siksi, että minä rakastan teitä.

-- Oletteko siitä varma? vastasi Clotilde uskoen kokonaan hänen sanoihinsa.

-- Minä olen yhtä varma itsestäni kuin teistäkin. Mutta minun elämäni on kiihkeä ja kuumeinen, enkä minä aina voi uhrata teille sitä aikaa, jonka tahtoisin.

Clotilde kauhistui heti.

-- Mitä on tapahtunut? Uusiko vaara? Pian, puhukaa.

-- Ei mitään sen vaarallisempaa vielä. Mutta...

-- Mutta?

-- No niin, hän on päässyt meidän jäljillemme.

-- Holmesko?

-- Niin. Hän yllytti Ganimardin syöksymään unkarilaiseen ravintolaan. Viime yönä hän asetti nuo molemmat poliisit Chalgrin-kadulle. Minä tiedän varmasti. Ganimard nuuski koko talon tänä aamuna, ja Holmes oli hänen seurassaan. Sitä paitsi...

-- Sitä paitsi?

-- No niin, muutakin on tapahtunut: yksi miehistämme puuttuu, Jeanniot.

-- Porttivahtiko?

-- Niin.

-- Mutta minähän lähetin hänet tänä aamuna Chalgrin-kadun varrelle kokoamaan granaatit, jotka olivat pudonneet rintaneulastani.

-- Aivan varmasti Holmes on saanut hänet ansaansa.

-- Ei suinkaan. Granaatit tuotiin jalokivikauppiaalle.

-- Minne hän sitten on joutunut sen jälkeen?

-- Maxime, minä pelkään!

-- Ei ole mitään pelon syytä. Mutta minä myönnän, että asema on hyvin vakava. Mitä hän tietää? Missä hän on piilossa? Hänen voimansa on siinä, ettemme löydä häntä. Ei mikään voi häntä ilmaista.

-- Mitä olette päättänyt?

-- Olla hyvin varovainen, Clotilde. Jo kauan olen päättänyt muuttaa asuntoani ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jonka tunnette ja tiedätte. Holmesin tulo jouduttaa muuttoa. Kun hänen kaltaisensa mies löytää jäljet, niin hän ehdottomasti pääsee perille. Minä olen sen vuoksi valmistautunut kaikkeen. Ylihuomenna, keskiviikkona, tapahtuu muutto. Puolen päivän aikaan on kaikki tehty. Kello kaksi voin itse poistua hävitettyäni viimeiset jäljet asumuksestani, mikä ei ole mikään vähäpätöinen asia. Sitä ennen...

-- Sitä ennen?

-- Me emme saa tavata toisiamme, eikä kukaan saa nähdä teitä, Clotilde. Älkää liikkuko kotoa pois. Minä en pelkää mitään omasta puolestani. Minä pelkään kaikkea niin pian kuin teistä on kysymys.

-- Mahdotontahan on, että tuo englantilainen pääsisi minun luokseni.

-- Kaikki on hänelle mahdollista, ja minä olen epäluuloinen. Eilen kun isänne oli vähällä yllättää minut, olin tullut selailemaan kaappia, jossa ovat herra Destangen vanhat paperit. Siinä on vaara. Niitä on kaikkialla. Minä aavistan vihollisen vaanivan pimeässä ja tulevan yhä lähemmäksi meitä. Minä tunnen hänen vartioivan meitä... virittävän lankansa meidän ympärillemme. Tällaiset vaistoni eivät koskaan petä.

-- Siinä tapauksessa, Maxime, lähtekää, älkääkä enää ajatelko minun kyyneleitäni. Minä olen luja ja odotan, kunnes vaara on torjuttu. Hyvästi Maxime!

Clotilde antoi hänelle pitkän suudelman. Ja Clotilde itse työnsi hänet lähtemään pois. Holmes kuuli heidän loittonevat äänensä.

Uhkarohkeasti, saman toimintakiihkon vallassa, joka eilisestä asti oli hänessä ollut, hän riensi eteiseen, jonka toisessa päässä oli portaat. Mutta juuri kun hän aikoi laskeutua alas portaita, kuului keskustelua alakerrasta, ja hän katsoi viisaammaksi seurata kaaressa kulkevaa käytävää, joka johti toisille portaille. Näiden portaiden juurella hän hämmästyi nähdessään huonekaluja, joiden muodon ja paikan hän jo ennestään tunsi. Ovi oli raollaan. Hän tuli suureen pyöreään huoneeseen. Se oli herra Destangen kirjasto.

-- Mainiota! Verratonta! hän mutisi, -- nyt minä ymmärrän kaiken. Clotilden eli vaaleatukkaisen naisen huone on yhteydessä viereisen talon kanssa, ja tämän talon ulko-ovi ei johdakaan Malesherbes-torille vaan viereiselle kadulle, jos oikein muistan... Mainiota! Ja minä ymmärrän, miten Clotilde Destange käy tapaamassa rakastettuaan säilyttämällä sellaisen henkilön maineen, joka ei koskaan liikuskele ulkosalla. Ja minä ymmärrän myös, miten Arsène Lupin eräänä iltana ilmestyi viereeni parvekkeelle: kirjaston ja viereisen huoneiston välillä lienee toinenkin yhdyskäytävä.

Ja hän teki seuraavan johtopäätöksen:

-- Siis uusi salaovinen talo. Tämäkin epäilemättä Destangen rakentama! Minun täytyy nyt käyttää hyväkseni tuloani ja tarkastaa kaapin sisältöä... saadakseni tietää muistakin salaovisista taloista.

Holmes nousi parvekkeelle ja piiloutui kaidepuun peitteiden taakse. Siellä hän pysytteli iltaan asti. Palvelija tuli sammuttamaan sähkön. Tuntia myöhemmin englantilainen sytytti sähkölamppunsa ja meni kaappia kohden.

Hän tiesi jo ennestään että siellä oli vanhoja rakennustieteellisiä papereita, salkkuja, kustannusarvioita ja tilikirjoja. Taaempana oli rivi kirjekansioita, jotka oli järjestetty vuosilukujen mukaan.

Hän otti vuoron perään viimeisten vuosien luettelot ja heti hän tarkasti loppuluettelon etsien varsinkin H-kirjaimen kohdalta. Lopulta hän löysi sanan Harmingeat, sen vierestä numeron 63, etsi sivulta 63 ja näki siinä:

"Harmingeat, 40, Chalgrin-katu."

Sitten seurasi selostus lämpöjohdoista, jotka oli valmistettu tätä taloa varten. Ja sivussa oli seuraava huomautus: "Katso salkkua M.B."

-- Nyt tiedän, hän sanoi, -- salkku M.B. on se, jota etsin. Sen avulla saan tiedon Lupinin nykyisestä asunnosta.

Vasta aamulla hän löysi eräästä luettelosta tämän kuuluisan salkun.

Siihen kuului viisitoista lehteä. Yhdessä oli selitys herra Harmingeatin talosta Chalgrin-kadun varrella. Toinen selitteli niitä töitä, jotka oli suoritettu herra Vatinelille, talonomistajalle, Chapeyron-katu 25:ssä. Kolmas kuului paroni d'Hautrecille, Henri-Martin-puistokatu 134, neljäs koski Crozonin linnaa, ja loput kahtatoista eri taloa Pariisissa.

Holmes kopioi nämä kaksitoista nimeä ja kaksitoista osoitetta, sitten pani hän kaikki jälleen paikoilleen, avasi ikkunan, ja hyppäsi autiolle torille suljettuaan huolellisesti ikkunan.

Hotellihuoneessaan hän sytytti piippunsa juhlallisesti kuten aina tätä tekoa tehdessään, ja keskellä savupilveä hän tutki, mitä johtopäätöksiä hän voisi vetää M.B.-salkun johdosta, joka selvemmin sanoen tarkoitti Maxime Bermondia, eli toisella nimellä Arsène Lupinia.

Kello kahdeksan hän lähetti Ganimardille tällaisen pikakirjeen:

"Minä epäilemättä tänä aamuna kuljen pitkin Pergolèse-katua ja uskon huostaanne henkilön, jonka vangitseminen on hyvin tärkeää. Joka tapauksessa olkaa kotona ensi yönä ja huomenna keskiviikkona puolipäivään asti ja pitäkää kolmekymmentä miestä apunanne."

Sitten hän bulevardilla valitsi auton, jonka kuljettaja miellytti häntä hyväntahtoisen, typeränpuoleisen ulkomuotonsa vuoksi, ja käski ajamaan Malesherbes-torille viidenkymmenen askeleen päähän Destangen talosta.

-- Sulkekaa ovet, hän sanoi kuljettajalle, -- nostakaa päällystakkinne kaulus pystyyn, sillä nyt käy kylmä tuuli ja odottakaa kärsivällisesti. Puolentoista tunnin päästä panette koneen käyntiin. Heti kun palaan ajatte Pergolèse-kadulle.

Astuessaan talon ovesta sisään hän viimeisen kerran epäröi. Eiköhän hän menetellyt virheellisesti kääntäessään kaiken huomion vaaleatukkaiseen naiseen antaen Lupinin siten rauhassa valmistautua muuttoon? Ja eiköhän olisi ollut viisainta talojen luettelon mukaan ensin etsiä vastustajansa asuntoa?

Joutavia! hän ajatteli, kun vaaleatukkainen nainen vain on ensin vankini, niin olen minä voitolla.

Ja hän soitti ovikelloa.

* * * * *

Herra Destange oli jo kirjastossa. He tekivät hetkisen yhdessä työtä ja Holmes etsi tekosyytä päästäkseen Clotilden huoneeseen, kun nuori tyttö astuikin sisään, toivotti hyvää huomenta isälleen, istahti pieneen saliin ja alkoi kirjoittaa.

Omalta paikaltaan Holmes näki, miten hän vuoroin kumartui kirjoittamaan, vuoroin mietiskeli kynä koholla. Holmes odotti, sitten hän otti erään kirjan käteensä ja sanoi herra Destangelle:

-- Tuossapa juuri on kirja, jonka neiti Clotilde on pyytänyt tuomaan hänelle heti kun se vain osuu käsiini.

Hän meni pieneen saliin ja asettui Clotilden eteen siten, että hänen isänsä ei voinut nähdä ja sanoi:

-- Minä olen Stickmann, herra Destangen uusi sihteeri.

-- Vai niin! sanoi Clotilde liikahtamattakaan. -- Minun isäni on siis vaihtanut sihteeriä?

-- Oh, neiti, ja minä haluaisin puhella kanssanne.

-- Olkaa niin hyvä ja istukaa, minä olen lopettanut.

Hän lisäsi muutaman sanan kirjeeseensä, kirjoitti nimensä sen alle, sulki kuoren, työnsi paperit syrjään, nosti puhelimen kuulokkeen, sai yhdistetyksi ompelijattarelleen, pyysi häntä jouduttamaan valmiiksi matkaviittaa, jonka hän kiireesti tarvitsi ja kääntyi vihdoin Holmesin puoleen:

-- Nyt olen palveluksessanne. Mutta eikö meidän keskustelumme voi tapahtua isäni läsnäollessa?

-- Ei, neiti, ja minä pyydän teitä puhumaan hiljaa. Edullisinta on, että herra Destange ei kuule puhettamme.

-- Kenelle se on edullista?

-- Teille, neiti.

-- Minä en ryhdy keskusteluihin, joita isäni ei voi kuulla.

-- Teidän täytyy kuitenkin ryhtyä tähän.

He nousivat molemmat katsoen terävästi toisiaan silmiin. Ja Clotilde sanoi:

-- Puhukaa.

Seisaallaan Holmes alkoi:

-- Suokaa anteeksi, jos erehdyn muutamista sivuseikoista. Minä takaan, että esittämäni tosiseikat ovat yleensä oikeita.

-- Jättäkää korupuheet. Asiaan.

Nuori nainen lausui tämän lauseen jyrkästi ja Holmes huomasi hänen olevan varuillaan.

-- Samapa se, minä ryhdyn suoraan asiaan. Siis: viisi vuotta sitten tapasi isänne sattumalta Maxime Bermondin, joka esitteli itsensä rakennusmestarina... tai arkkitehtina, kumpana, en voi varmasti sanoa. Pääasia on, että herra Destange mieltyi tähän nuoreen mieheen ja kun hänen terveydentilansa ei enää sallinut hänen hoitaa kaikkia yrityksiään, niin uskoi hän herra Bermondin huostaan muutamien tilausten suorituksen, jotka hän oli ottanut vanhoilta liiketuttaviltaan vastaan, ja jotka näyttivät soveltuvan hänen uuden työtoverinsa tehtäviksi.

Sherlock vaikeni. Hänen mielestään oli nuori tyttö tullut kalpeammaksi. Tämä vastasi kuitenkin aivan tyynesti:

-- Minä en tunne asioita, joita minulle selitätte, enkä ymmärrä, miten ne voisivat kiinnostaa minua.

-- Siten, neiti, että herra Maxime Bermondin oikea nimi on, kuten te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, Arsène Lupin.

Clotilde purskahti nauruun.

-- Se ei ole mahdollista! Arsène Lupin? Herra Maxime Bermondin nimi Arsène Lupin?

-- Kuten minulla on kunnia sanoa, neiti, ja koska te ette tahdo ymmärtää puolinaista puhettani, niin lisään, että Arsène Lupin on, täyttääkseen aikeensa, täällä löytänyt ystävän, enemmän kuin ystävän, sokean ja... intohimoisesti kuuliaisen rikostoverin.

Clotilde nousi, ja vailla mielenliikutusta tai ainakin niin suuressa määrässä hilliten itseään, että Holmes hämmästyi, hän lausui:

-- Minä en käsitä teidän käytöksenne tarkoitusta, enkä tahdokaan sitä tietää. Minä pyydän sen vuoksi teitä vaikenemaan ja poistumaan täältä.

-- Minä en koskaan ole aikonutkaan vaatia teitä viihtymään seurassani, vastasi Holmes yhtä tyynesti kuin hänkin. -- Mutta minä olen päättänyt, etten lähde yksin tästä talosta.

-- Kuka siis lähtee seurassanne?

-- Te!

-- Minäkö?

-- Niin, neiti, me lähdemme yhdessä tästä talosta, ja te seuraatte minua vastustelematta, sanaakaan sanomatta.