Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan
Part 4
He puhelivat, sitten kreivitär sammutti suuren lampun joka oli salongin pöydällä. Samalla herra Bleichen sammutti molemmat pianolla olevat lamput. Hetkisen vallitsi täysi pimeys, kaikki hapuilivat huoneessa, sitten konsuli sytytti kynttilän, ja kaikki kolme vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Heti huoneeseensa päästyään muisti kreivitär sormuksensa ja lähetti kamarineitinsä niitä hakemaan. Tämä palasi ja laski ne takan reunukselle ilman että kreivitär niitä sen lähemmin tarkasti. Seuraavana päivänä rouva de Crozon huomasi, että yksi sormus puuttui, se, jossa oli sininen timantti.
Hän ilmoitti asiasta miehelleen. He päättelivät heti seuraavaa: kamarineiti oli kaikkien epäilysten yläpuolella, syyllinen ei voinut olla kukaan muu kuin herra Bleichen.
Kreivi ilmoitti asiasta Amiensin keskuskomisariolle, joka pani toimeen tutkimuksen ja antoi salaa vartioida hyvin tarkkaan Itävallan konsulia, jotta tämä ei voisi myydä eikä lähettää muualle sormusta.
Yöt pitkät salapoliisit ympäröivät linnaa.
Kului kaksi viikkoa mitään tapahtumatta. Herra Bleichen ilmoitti matkustavansa pois. Sinä päivänä nostettiin syyte häntä vastaan. Komisario saapui virallisesti ja määräsi matkatavarat tutkittavaksi. Pienessä laukussa, jonka avain aina oli konsulilla, oli hammastahnaputki ja tuossa putkessa oli sormus!
Rouva Bleichen pyörtyi. Hänen miehensä vangittiin.
Kaikki muistavat, millä tavoin syytetty puolusti itseään. Hän ei voinut selittää sormuksen siellä oloa muuten kuin kostoksi herra de Crozonin puolelta. "Kreivi on tyly ja tekee vaimonsa onnettomaksi. Minä olen keskustellut paljon asiasta kreivittären kanssa ja kehottanut vakavasti häntä eroamaan miehestään. Saatuaan kuulla siitä kosti kreivi ottamalla sormuksen ja pistämällä sen poissaollessani laukkuuni." Kreivi ja kreivitär pysyivät yhä syytteessään. Heidän ja konsulin antamat selitykset olivat kumpikin yhtä mahdollisia, yhtä luultavia, yleisön ei tarvinnut muuta kuin valita niistä toinen. Ei ilmaantunut mitään uutta, mikä olisi saanut vaa'an kallistumaan kummallekaan puolelle. Kun koko kuukausi oli kulunut jahkailuissa, olettamuksissa ja tutkimuksissa, ei silti päästy mihinkään varmuuteen.
Väsyneenä tähän kaikkeen, kykenemättä tuomaan esiin mitään pätevää aihetta syytteeseensä, herra ja rouva de Crozon pyysivät Pariisista salapoliisin, joka pystyisi selvittämään tämän vyyhden. Ganimard saapui.
Neljä päivää tuo vanha ylitarkastaja nuuski ja tutki, käveli puistossa, keskusteli kauan kamarineidin, autonkuljettajan, puutarhurin, läheisen postikonttorin virkamiesten kanssa, tarkasti ne huoneet, joissa Bleichenit, d'Andellit ja rouva de Réal asuivat. Sitten hän eräänä aamuna katosi sanomatta hyvästiä isäntäväelleen.
Mutta viikkoa myöhemmin he saivat seuraavan sähkösanoman:
"Pyydän teitä tulemaan huomenna perjantaina kello viisi illalla Boissy-d'Anglas-kadun varrella olevaan japanilaiseen teehuoneeseen.
Ganimard."
Lyönnilleen kello viisi perjantaina heidän autonsa pysähtyi numero 9 eteen Boissy-d'Anglais-kadun varrelle. Sanallakaan selittämättä vanha tarkastaja, joka odotti heitä katukäytävällä, vei heidät japanilaisen teehuoneen yläkertaan.
Eräässä huoneessa he tapasivat kaksi henkilöä, jotka Ganimard esitteli heille:
-- Herra Gerbois, professori Versaillesin lyseosta, sama jolta, kuten muistatte, Arsène Lupin varasti puoli miljoonaa. -- Herra Léonce d'Hautrec, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja laillinen perijä.
Nuo neljä henkilöä istuivat odottamaan. Muutaman minuutin päästä saapui viides henkilö. Hän oli poliisipäällikkö.
Herra Dudouis näytti olevan hyvin huonolla tuulella. Hän kumarsi ja sanoi:
-- Mitä nyt on tekeillä, Ganimard? Minä sain prefektuurissa puhelinsanomanne. Onko jotain vakavaa tekeillä?
-- Hyvin vakavaa, päällikkö. Ennen kuin tunti on kulunut umpeen, niin ne neljä viimeistä seikkailua, joita minä olen tutkinut, saavat selityksensä täällä. Minun mielestäni teidän läsnäolonne oli välttämätön.
-- Sekä myös Dieuzyn ja Folenfantin, jotka näin tuolla alhaalla portin luona?
-- Niin.
-- Miksi? Onko kysymyksessä vangitseminen? Teillähän on suuret valmistelut! Puhukaa, Ganimard, minä kuuntelen.
Ganimard epäröi hetken, sitten hän sanoi ikään kuin haluten tehdä syvän vaikutuksen kuulijoihinsa:
-- Ensiksikin minä vakuutan, että herra Bleichen on aivan syytön sormuksen varastamiseen.
-- Oho! sanoi herra Dudois, se on suora vakuutus... ja hyvin vakava.
Ja kreivi kysyi:
-- Ja tähän... huomioon supistuvat teidän työnne tulokset?
-- Eivät. Seuraavana päivänä kun varkaus tapahtui, joutui kolme teidän vieraistanne sattumalta automatkalla Crécyn luo. Sillä aikaa kun kaksi vieraistanne meni käymään kuuluisalla taistelutantereella, riensi kolmas kiireimmän kautta postikonttoriin ja lähetti pienen, langalla sidotun ja sääntöjen mukaisesti sineteillä varustetun paketin, jonka arvoksi hän ilmoitti sata frangia.
Herra de Crozon huomautti:
-- Sehän on kaikki aivan luonnollista.
-- Ehkä se tuntuu teistä kaikkea muuta kuin luonnolliselta, kun kuulette, että tuo henkilö ei ilmoittanut oikeaa nimeään, vaan lähetti sen Rousseaun nimellä, ja että paketin saaja, herra Beloux, joka asui Pariisissa, muutti pois heti saman päivän iltana kun hän oli saanut paketin, se tahtoo sanoa sormuksen.
-- Te tarkoitatte varmaankin, kysyi kreivi, -- jompaa kumpaa serkkuani d'Andellea?
-- Ei ole kysymys heistä.
-- Se oli siis rouva de Réal?
-- Niin.
Kreivitär huudahti hämmästyneenä:
-- Syytättekö ystävääni rouva de Réalia?
-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa, vastasi Ganimard. -- Oliko rouva de Réal läsnä sinistä timanttia kaupattaessa?
-- Oli, mutta omalla puolellaan. Me emme olleet yhdessä.
-- Oliko hän kehottanut teitä ostamaan sormuksen?
Kreivitär muisteli.
-- Oli... oli kyllä... minä luulen, että hän siitä ensiksi puhuikin.
-- Minä otan vastauksenne varteen, hyvä rouva. Siis on selvää, että rouva de Réal ensimmäisenä puhui teille tuosta sormuksesta ja kehotti teitä ostamaan sen.
-- Mutta, minun ystäväni ei mitenkään voisi...
-- Anteeksi, anteeksi, rouva de Réal on vain teidän satunnainen eikä luotettava ystävänne, kuten sanomalehdet ovat kertoneet, ja sen kautta ovat poistaneet kaikki epäluulot hänen suhteensa. Te tutustuitte häneen vasta viime talvena. Minä koetan teille todistaa, että kaikki se, mitä hän on kertonut teille itsestään, menneisyydestään, tuttavuuksistaan, on valhetta, että rouva Blanche de Réalia ei ollut olemassakaan ennen kuin hän tapasi teidät, eikä häntä ole tälläkään hetkellä olemassa.
-- Entä sitten?
-- Entä sitten? sanoi Ganimard.
-- Tuo juttunne on hyvin hupaisa, mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa? Jos rouva de Réal todella olisi ottanut sormuksen, joka ei laisinkaan ole todistettu, niin miksi hän kätki sen herra Bleichenin hammastahnaputkeen? Hyvänen aika! Jos näkee niin paljon vaivaa, että varastaa sinisen timantin, niin pitää sen myöskin. Mitä teillä on siihen vastattavaa?
-- Minulla, ei mitään, mutta rouva de Réal vastaa siihen.
-- Hän on siis olemassa?
-- On... eikä ole. Asian laita on lyhyesti seuraava. Kolme päivää sitten lukiessani sanomalehteä, jota lueskelen joka päivä, näin kylpyvieraiden joukossa Trouvillessa "Hotelli Beaurivage: Rouva de Réal jne." Ymmärrättehän, että samana iltana olin Trouvillessa, ja tiedustelin hotellin omistajalta. Tuntomerkkien ja muutamien saamieni tietojen perustuksella tuo rouva de Réal oli todellakin etsimäni henkilö, mutta hän oli lähtenyt hotellista jättäen osoitteensa Pariisissa, Colisée-katu 3. Toissapäivänä etsin tuon talon, sain kuulla, ettei siellä asunut ketään rouva de Réalia, vaan rouva Réal, joka asui toisessa kerroksessa, harjoitti timanttien välityskauppaa ja usein oli kotoa poissa. Edellisenä päivänä hän oli saapunut matkalta kotiin. Eilen soitin hänen ovikelloaan, ja tarjouduin valenimeä käyttäen rouva Réalille välittämään jalokivikauppaa henkilöiden kanssa, jotka olivat kyllin rikkaita niitä ostamaan. Tänään me tapaamme toisemme täällä tehdäksemme ensimmäiset kaupat.
-- Mitä! Te odotatte häntä?
-- Kello puoli kuusi.
-- Ja oletteko varma siitä?...
-- Että hän on rouva de Réal, joka oli Crozonin linnassa? Minulla on epäämättömät todistukset siitä. Mutta, kuulkaa... Folenfant antaa merkin.
Kuului vihellys, Ganimard nousi äkkiä.
-- Meillä ei ole aikaa hukata. Herra ja rouva de Crozon, suvaitkaa siirtyä viereiseen huoneeseen. Samoin tekin, herra d'Hautrec... ja tekin, herra Gerbois... Ovi saa jäädä auki ja heti ensi merkin annettuani pyydän teitä astumaan sisään. Jääkää, päällikkö, minä pyydän.
-- Mutta, jos sattuisi saapumaan muita henkilöitä? huomautti herra Dudouis.
-- Ei. Tämä ravintola on uusi, eikä omistaja, joka on minun ystäväni, päästä tänne yläkertaan muita henkilöitä... kuin vaaleatukkaisen naisen.
-- Vaaleatukkaisen naisen! Mitä te sanottekaan?
-- Vaaleatukkaisen naisen, Arsène Lupinin kanssarikollisen ja ystävän, tuon salaperäisen vaaleatukkaisen naisen, jota vastaan minulla on epäämättömiä todistuksia, mutta jota vastaan tahdon kaiken muun lisäksi koota täällä, teidän läsnäollessanne, kaikkien niiden henkilöiden todistukset, joilta hän on ryöstänyt.
Hän kumartui ikkunasta katsomaan.
-- Hän lähestyy. Hän tulee sisään. Nyt hän ei enää pääse käsistämme: Folenfant ja Dieuzy vartioivat ovea. Vaaleatukkainen nainen on meidän käsissämme.
Melkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä, laiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.
Ganimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut puhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen vallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän voiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi vaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita Arsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.
Nainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen salaamatta levottomuuttaan.
-- Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard kauhuissaan.
Äkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi poistua.
-- Ei, ei, sanoi Ganimard, -- miksi aiotte poistua?
-- Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän menettelytapaanne. Antakaa minun mennä.
-- Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä jäädä tänne.
-- Mutta...
-- Tarpeetonta. Te ette lähde.
Aivan kalpeana nainen vaipui tuolille ja sopersi:
-- Mitä te aiotte?
Ganimard oli voittanut. Vaaleatukkainen nainen oli hänen vallassaan. Hän oli taas oma herransa ja lausui:
-- Minä esittelen tässä ystäväni, josta puhuin teille, ja joka on halukas ostamaan koruja, varsinkin jalokiviä. Oletteko saanut sen käsiinne, minkä lupasitte minulle?
-- En... en... en minä tiedä... en minä muista.
-- Kyllä te muistatte... Ajatelkaahan tarkemmin... Eräs naistuttavanne on antanut haltuunne värillisen timantin, "sinisen timantin tapaisen", sanoin minä nauraen, ja te vastasitte: "Hyvä on, ehkä minä voin sen hankkia". Muistatteko?
Nainen vaikeni. Pieni käsilaukku putosi maahan. Hän nosti sen nopeasti ylös ja painoi sitä rintaansa vasten. Hänen sormensa vapisivat hiukan.
-- Minä huomaan, sanoi Ganimard, että te ette luota meihin, rouva de Réal, minä näytän teille hyvää esimerkkiä ja näytän teille sen, mitä minä omistan.
Hän otti lompakostaan paperin, avasi sen ja näytti hiustukkoa.
-- Tässä on ensiksi hiukan Antoinette Bréhatin hiuksia, jotka paroni oli repäissyt ja jotka irrotettiin kuolleen käsistä. Minä olen tavannut neiti Gerboisin, hän tunsi heti vaaleatukkaisen naisen hiusten värin, se on sama kuin teilläkin, aivan sama.
Rouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt käsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:
-- Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on kyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden tuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi hajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan kaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin huoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä huoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.
-- Mitä te sanotte!... Vaaleatukkainen nainen... Crozonin linnassa...
Vastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.
-- Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on Antoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni Herschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin silloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs... on teidän... se on nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli Beaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat aivan samoja.
-- Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki tietää?
-- Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, -- että vaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen, olette te.
Hän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki häntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.
-- Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja jonka näitte herra Detinanin luona?
-- En.
Se oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard horjahti.
-- Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää...
-- Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin vaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin... mutta hän ei ole vähääkään hänen näköisensä.
-- Minä en voi uskoa... eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen. Herra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?
-- Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.
-- Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de Crozon.
Se oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut mitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista hänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma sortui.
Herra Dudouis nousi.
-- Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän teitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne... omituista menettelytapaanne tänne tultuanne.
-- Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen frangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin pelottavalta.
-- Mutta teidän ainaiset matkanne?
-- Vaatiihan minun toimeni sitä?
Herra Dudouis ei voinut vastata siihen mitään. Hän kääntyi Ganimardin puoleen.
-- Te olette tiedusteluissanne menetellyt surkuteltavan leväperäisesti, Ganimard, ja äsken käyttäydyitte tätä rouvaa kohtaan sangen sopimattomalla tavalla. Te saatte tulla selittämään kaikki virkahuoneeseeni.
Kuulustelu oli loppunut, ja poliisipäällikkö aikoi poistua, kun tapahtui jotain aivan hämmästyttävää. Rouva Réal lähestyi tarkastajaa ja sanoi:
-- Minä kuulin teitä kutsuttuvan Ganimardiksi. Enhän erehdy?
-- Ette.
-- Siinä tapauksessa on tämä kirje teille, minä sain sen tänä aamuna, ja sen osoite on seuraava kuten näette: "Herra Justin Ganimard, rouva Réalin kautta". Minä luulin sitä ilveilyksi, sillä enhän tuntenut teitä sillä nimellä, mutta ehkä tuo tuntematon kirjeen kirjoittaja tiesi meidän tapaavan toisemme.
Kummallisen vaiston vaikutuksesta aikoi Justin Ganimard siepata kirjeen repiäkseen sen rikki. Hän ei uskaltanut sitä tehdä esimiehensä edessä, ja avasi kuoren. Kirjeen sisällys oli seuraava, ja hän luki tuskin kuuluvalla äänellä:
"Olipa kerran vaaleatukkainen nainen, Lupin ja Ganimard. Paha Ganimard aikoi tehdä pahaa kauniille vaaleatukkaiselle naiselle, mutta hyvä Lupin ei sitä tahtonut. Myöskin hyvä Lupin halusi, että vaaleatukkainen nainen tulisi kreivitär de Crozonin hyväksi ystäväksi, ja antoi hänen ottaa nimekseen rouva de Réal, joka on sama -- tai melkein sama -- kuin erään kunnianarvoisen liikenaisen, jonka tukka on kullankeltainen ja kasvot kalpeat. Ja hyvä Lupin ajatteli näin: Jos paha Ganimard joskus lähtee ajamaan takaa vaaleatukkaista naista, niin kuinka suuri hyöty siitä on minulle, että johdatan hänet arvossapidetyn liikenaisen kimppuun! Se oli viisas varotoimi, joka kantoi hedelmiä. Pieni uutinen pahan Ganimardin tilaamaan lehteen, oikean vaaleatukkaisen naisen Beaurivagen hotelliin unohtama hajuvesipullo, rouva Réalin nimi ja osoite, jotka tuo oikea vaaleatukkainen nainen kirjoitti hotellin päiväkirjaan, ja temppu onnistui. Mitä te siitä sanotte, Ganimard? Minä olen tahtonut kertoa teille koko seikkailun, tietäen, että te nerokkaana miehenä ensimmäisenä nauratte sille. Se on todellakin sukkela, ja minä myönnän omasta puolestani nauraneeni sille hurjasti.
Kiitos siitä teille, rakas ystävä, ja tuhannet terveiset kunnon herra Dudouisille.
_Arsène Lupin_."
-- Hänhän tietää kaikki! huokasi Ganimard, joka ei suinkaan aikonut nauraa, -- hän tietää asioita, joita en ole sanonut kenellekään! Miten hän voi tietää, että minä pyysin teitä tulemaan tänne? Miten hän tietää, että minä löysin hajuvesipullon? Miten hän voi tietää...
Hän polki jalkaansa, repi tukkaansa epätoivoisena. Herra Dudouisin tuli häntä sääli.
-- Rauhoittukaa, Ganimard, ensi kerralla voitte onnistua paremmin.
Ja poliisipäällikkö poistui rouva Réalin seurassa.
* * * * *
Kului kymmenen minuuttia, Ganimard luki yhä uudelleen Lupinin kirjettä. Eräässä nurkassa herra ja rouva Crozon, herra d'Hautrec ja herra Gerbois keskustelivat kiihkeästi. Vihdoin kreivi lähestyi tarkastajaa ja sanoi:
-- Tulos tästä kaikesta on, hyvä herra, se, ettemme ole päässeet hituistakaan pitemmälle.
-- Anteeksi. Minun tutkimukseni ovat todistaneet, että vaaleatukkainen nainen on ehdottomasti näiden seikkailujen päähenkilö, ja että Lupin häntä johtaa.
-- Mitä hyötyä siitä on. Arvoitus pysyy yhtä epäselvänä. Vaaleatukkainen nainen surmaa varastaakseen Sinisen timantin, eikä varastakaan sitä. Sen jälkeen hän varastaa sen ja jättää sen sitten toisen hyödyksi.
-- Sille minä en mitään mahda.
-- Ehkä ette, mutta joku toinen voisi ehkä...
-- Ketä tarkoitatte?
Kreivi arkaili sanoa, mutta kreivitär yhtyi puheeseen ja vastasi suoraan:
-- Löytyy mies, yksi ainoa mies teidän jälkeenne, joka minun mielestäni voi voittaa Lupinin ja pakottaa hänet antautumaan. Herra Ganimard, olisiko teille vastenmielistä se, että me pyytäisimme Sherlock Holmesin apua?
Hän joutui hämilleen.
-- Ei suinkaan, mutta... minä en oikein ymmärrä...
-- Kuulkaahan. Kaikki nämä salaisuudet suututtavat minua. Minä tahdon selvyyttä. Herra Gerbois ja herra d'Hautrec haluavat samaa, ja me olemme liittyneet yhteen kääntyäksemme kuuluisan englantilaisen salapoliisin puoleen.
-- Te olette oikeassa, hyvä rouva, lausui tarkastaja avomielisesti, ja se on hänelle kunniaksi luettava, -- te olette oikeassa; vanha Ganimard ei pysty taistelemaan Arsène Lupinia vastaan. Onnistuuko Sherlock Holmes siinä? Minä toivon sitä, sillä minä ihailen häntä suuresti, mutta se ei ole luultavaa.
-- Eikö ole luultavaa, että hän onnistuu siinä?
-- Se on minun mielipiteeni. Minun mielestäni kaksintaistelu Sherlock Holmesin ja Arsène Lupinin välillä on jo ennakolta päätetty asia. Englantilainen häviää.
-- Joka tapauksessa, voiko hän luottaa apuunne?
-- Ehdottomasti, hyvä rouva. Minä lupaan empimättä auttaa häntä.
-- Tiedättekö hänen osoitteensa?
-- Tunnen, Parker Street 219.
Samana iltana herra ja rouva de Crozon luopuivat kanteestaan herra Bleicheniä vastaan ja yhteinen kirje lähetettiin Sherlock Holmesille.
SHERLOCK HOLMES ALOITTAA TAISTELUN
-- Mitä herroille saa olla?
-- Mitä vain, vastasi Arsène Lupin kuten ainakin mies, joka panee vähän painoa ruoalle... Mitä vain, mutta ei lihaa eikä alkoholia.
Viinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:
-- Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?
-- Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.
-- Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?
-- Terveydellisistä syistä.
-- Ettekö koskaan hairahdu?
-- Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani... jotta en erottuisi muista.
Söimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa, jonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan aamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa tapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä, iloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana jokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä ennen.
Sinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli harvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa, joka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä, vailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä minä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.
-- Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin aarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön, että elän tuhlaamalla.
-- Ehkä liiaksikin.
-- Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata, minä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä teen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni on todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa, eikö niin, tullakseni tänään tai huomenna... puhujaksi, tehtaan johtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että se ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène Lupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää, jota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty, kiihkeämpi... Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan elämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet tuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen viimeisensä.
Puhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli kiihkeä, ja hän jatkoi.
-- Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa! Hengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan, ulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä, hievahtamattakaan! Muuten on hukassa... Yksi ainoa tunne vetää tälle vertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia. Mutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko elämän!
-- Miten runollista! huudahdin. -- Ja te aiotte saada minut uskomaan, ettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!
Hän hymyili.
-- Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. -- Toinenkin aihe on todella olemassa.
Hän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:
-- Olettehan lukenut _Temps_ -lehteä tänään?
-- Olen kyllä.
-- Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin Kanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.
-- Hitto vieköön! Kuinka niin?
-- Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet hänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla ja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat kuuden kesken.
Vaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut rohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään ennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen, enkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan virallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun yhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:
-- _Temps_ julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun, jonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun ystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de Crozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen näiden rikosten toimeenpanijana.
Minä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että varastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän miehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja hänen katseensa oli vilpitön.
Minä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman kaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet...
-- Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan: