Part 3

Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut, niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään johtopäätöksiä.

Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa mielipidettä:

-- Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat täällä!

Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.

SININEN TIMANTTI

Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun palamaan.

Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren vuoteen ääressä.

-- Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti seuraneidille.

-- Hyvä on, sisar.

-- Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.

-- Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.

Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.

-- Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.

-- Kenraali on siis yhä vielä levoton.

-- Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin asti pääsimmekään kirjassa?

-- Eikö herra paroni siis menekään levolle?

-- En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa kenenkään apua.

Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.

Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.

Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.

Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan: kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja koko ajan taukoamatta...

Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on taas saanut jonkin uuden kohtauksen.

Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.

-- Kas, täälläpä on pimeää... hän mutisi. -- Miksi kaikki valot on sammutettu?

Ja matalalla äänellä hän sanoi:

-- Neiti?

Ei vastausta.

-- Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni sairaana?

Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus, joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin, hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi, että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi sen, väänsi sitä.

Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.

-- Mitä... onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.

Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina, jossa näkyi veritäpliä.

Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.

Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta, joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän kauhun ilme.

-- Hänet on surmattu, sopersi palvelija, -- hänet on surmattu.

Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut: nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja surmannut ehkä hänetkin?

Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.

Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.

Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti, koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan kautta.

* * * * *

Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos, hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja hän tunsi yhtäkkiä kauhua.

Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.

-- Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.

Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.

Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut ketään.

Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa hänelle nuo kolmetoista seteliä.

Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:

-- Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto.

Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan: koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet olivat kadonneet.

Hän sopersi aivan ällistyneenä:

-- Ruumis... herra paroni...

-- Se on totta, huudahti komisario, -- missä on murhattu?

Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs. Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan ristillä, verhosi häntä.

Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.

Palvelija sopersi:

-- Joku on tullut tänne.

-- Mitä tietä?

-- En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani... Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on korjattu pois. Kaikki on järjestetty.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Murhaaja!

-- Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.

-- Hän oli jäänyt tänne.

-- Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette koko ajan kävellyt kadulla.

Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:

-- Se on totta... se on totta... minä en liikkunut portin luota... mutta...

-- Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin seurassa?

-- Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.

-- Minne hän on joutunut?

-- Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon, on hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja lähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan, hän on kaunis, nuori...

-- Mutta miten hän olisi voinut poistua?

-- Pääovesta.

-- Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!

-- Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.

-- Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?

-- Tietysti.

Etsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut. Miten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut viisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi antaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.

* * * * *

Kello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan poliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja tutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia, sanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen jäseniä.

Tutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin Charles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan. Mitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette Brebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut tuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän mitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta yksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.

-- Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, -- hän olisi jo palannut kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on joutunut?

-- Minä uskon, sanoi Charles, -- murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.

Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen kanssa. Poliisipäällikkö lausui:

-- Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.

-- Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, -- mutta se sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja asioita vastaan.

Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno puhetapa.

-- Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, -- minä en nähnyt teitä.

-- Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.

-- Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista ja Arsène Lupinia?

-- Hehe! nauroi vanha tarkastaja, -- en minä väitä, että Lupinilla olisi tekemistä tämän asian kanssa... mutta jättäkäämme, siksi kunnes saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä tässä on kysymyksessä.

* * * * *

Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon, joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia, huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen häiritsevästi.

Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla, ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle suuren arvon.

-- Ensiksi, hän alkoi, -- pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan tavallisella paikallaan?

-- Olivat.

-- Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö, joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.

Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:

-- Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka teidän luulonne mukaan soitti?

-- Tietysti herra paroni.

-- Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?

-- Taistelun jälkeen... kuolinhetkellään.

-- Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa yli neljän metrin päässä soittokellosta.

-- Silloin soitti hän taistelun aikana.

-- Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen, keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan. Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa soittaa niin kauan?

-- Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.

-- Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on mahdotonta.

-- Mutta, sanoi tutkintotuomari, -- joku soitti. Jollei se ollut paroni, kuka se sitten oli?

-- Murhaaja.

-- Mutta miksi hän oikein soitti?

-- Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.

Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla, selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle, ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:

-- Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.

-- Minä en häntä epäile, minä syytän.

-- Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?

-- Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.

-- Ettehän toki! Millä perusteella?

-- Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään, jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.

Hän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin kulta, ja Charles mutisi:

-- Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.

Ja hän jatkoi:

-- Ja sitten... vielä eräs asia... Minä luulen että tikari... jota en toisella kertaa enää nähnyt... kuului hänelle. Hän käytti sitä paperiveitsenä.

-- Otaksukaamme siksi, kunnes olemme saaneet asiasta tarkemman selon, että Antoinette Bréhat on surmannut paronin. On vielä selittämättä, mitä tietä hän on voinut poistua rikoksen tehtyään, palatakseen Charlesin poistuttua ja kadotakseen uudelleen ennen komisarion tuloa. Onko teillä mitään käsitystä siitä asiasta, herra Ganimard?

-- Ei mitään.

-- Siis?

Ganimard näytti joutuvan hämilleen. Vihdoin hän lausui huomattavan vaivalloisesti:

-- Minä en voi sanoa muuta kuin että minä tapaan tässä samat menettelytavat kuin arpalipun 514-23 jutussa, saman ilmiön, jota voi kutsua katoamistempuksi. Antoinette Bréhat tulee ja menee tässä talossa yhtä salaperäisesti kuin Arsène Lupin ilmestyi herra Detinanin luo ja pääsi sieltä pakenemaan vaaleatukkaisen naisen seurassa.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, etten voi olla ajattelematta noita molempia hyvin omituisia sattumia: sisar Auguste palkkasi Antoinette Bréhatin kaksitoista päivää sitten, seuraavana päivänä kun vaaleatukkainen nainen pääsi käsistäni. Toiseksi, vaaleatukkaisen naisen hiuksissa on aivan sama hohtava väri, sama kullansäihkyvä välke kuin on näissäkin hiuksissa.

-- Joten, teidän mielestänne, Antoinette Bréhat...

-- Ei ole kukaan muu kuin vaaleatukkainen nainen.

-- Ja että siis Lupin on järjestänyt nämä molemmat rikokset?

-- Niin minä luulen.

Kuului naurua. Poliisipäällikkö oli hyvin huvittunut.

-- Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!

-- Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.

-- Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti herra Dudouis, -- ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä. Kirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu. Kultaakin on jäänyt pöydälle.

-- Niin on, huudahti Ganimard, -- mutta kuuluisa timantti?

-- Mikä timantti?

-- Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan kuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A... antoi Léonide L--lle, ja Léonide L--n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka intohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä. Sellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.

-- Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, -- että jollei sinistä timanttia löydy, niin kaikki selviää... Mutta mistä sitä etsimme?

-- Herra paronin sormesta, vastasi Charles. -- Sininen timantti oli aina hänen vasemmassa kädessään.

-- Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista, -- ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin tavallinen kultasormus.

-- Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.

Ganimard avasi yhteen kouristuneet sormet. Kanta oli kääntynyt sisäänpäin, ja kannan keskellä välkkyi sininen timantti.

-- Perhana, mutisi Ganimard aivan ällistyneenä, -- nyt en ymmärrä enää mitään.

-- Ja luovutte kai epäilemästä Lupin parkaa? ilkkui herra Dudouis.

Ganimard oli hetken vaiti, mietti, ja sanoi merkitsevällä äänellä:

-- Juuri sen vuoksi, etten enää ymmärrä mitään, epäilenkin Arsène Lupinia.

* * * * *

Näihin tuloksiin pääsi oikeuslaitos tutkiessaan tätä omituista rikosta. Tulokset olivat epävarmoja, sekavia, eivätkä seuraavat tutkimukset tehneet niitä varmemmiksi eikä selvemmiksi. Antoinette Bréhatin tulo ja meno pysyi yhtä selittämättömänä kuin vaaleatukkaisen naisenkin, eikä sen selvempää saatu siitä, kuka oli tuo salaperäinen kultakutrinen olento, joka oli surmannut paroni d'Hautrecin, eikä ollut ottanut hänen sormestaan kuuluisaa timanttia, joka oli kuulunut Ranskan kuningaskruunuun.

Kaiken lisäksi hänen herättämänsä kiinnostus antoi koko rikokselle pelottavan leiman, ja se saattoi yleisen mielipiteen aivan kiehumaan uteliaisuudesta.

* * * * *

Paroni d'Hautrecin perilliset eivät voineet olla käyttämättä hyväkseen tämän kautta syntynyttä mainosta. He panivat Henri-Martin-puistokadun varrella, itse palatsissa toimeen huonekalujen ja muiden esineiden näyttelyn ennen huutokauppakamariin vientiä. Uudenaikaisia, keskinkertaisia huonekaluja, esineitä, joilla ei ollut taiteellista arvoa... mutta keskellä huonetta granaatin värisellä sametilla verhotulla jalustalla, lasikuvun alla ja kahden poliisin vartioimana kimalteli sormus, jossa oli sininen timantti.

Tuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen timantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on taivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä... ja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli ollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin seiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli kulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että peilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi saatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia aukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia portaita...

Sininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli täynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.

Suurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne, jotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan, että heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön ja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori, maanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi tarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta frangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta arvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs näyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.

Muutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan tuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi huutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas Herschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka timantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.

-- Kaksisataakuusikymmentätuhatta... kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta... seitsemänkymmentäviisi... kahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan tiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. -- Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle... Eikö kukaan tarjoa enempää?

-- Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.

Äänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi hymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä, nojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki läsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti tulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi raharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen miljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:

-- Kolmesataaviisituhatta.

Syntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen hänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen tarjouksen.

Mutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen paperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän piteli avatun kirjekuoren palasia.

-- Kolmesataaviisituhatta, lausui huutokaupanpitäjä. -- Ensimmäinen kerta... toinen kerta... vielä on aikaa... eikö tarjota enempää... vielä kerran: ensimmäinen kerta... toinen kerta?

Herschmann ei liikahtanutkaan. Äänettömyys. Vasara iski pöytään.

-- Neljäsataatuhatta! huusi Herschmann hypäten seisaalleen, aivan kuin vasaran lyönti olisi herättänyt hänet huumauksestaan.

Liian myöhään. Kauppa oli jo tehty.

Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän ei ollut puhunut aikaisemmin?

Hän alkoi nauraa.

-- Mitä on tapahtunut? Minä en todellakaan tiedä mitään. Minä olin hetkisen hajamielinen.

-- Onko se mahdollista?

-- On kyllä, erään saamani kirjeen johdosta.

-- Ja tuo kirje riitti...

-- Saattamaan minut hetkiseksi hämilleni, niin.

Ganimard oli saapuvilla. Hän oli ollut läsnä sormusta kaupattaessa. Hän lähestyi erästä juoksupoikaa.

-- Te kai toitte kirjeen Herschmannille?

-- Niin.

-- Kuka sen lähetti?

-- Eräs nainen.

-- Missä hän on?

-- Missäkö hän on? Tuolla, herra, katsokaa... tuo nainen, jolla on tiheä harso.

-- Ja joka menee pois.

Ganimard riensi ovea kohden ja huomasi naisen astuvan alas portaita. Hän juoksi. Tungos pidätti häntä oven luona. Kadulla hän ei enää nähnyt naista.

Hän palasi saliin, lähestyi Herschmannia, mainitsi nimensä ja pyysi saada nähdä kirjeen. Herschmann antoi sen hänelle. Siinä oli lyijykynällä, kiireesti, ja raharuhtinaalle oudolla käsialalla kirjoitettu seuraavat yksinkertaiset sanat:

"_Sininen timantti tuottaa onnettomuutta. Muistakaa paroni d'Hautrecia_."

* * * * *

Sinisen timantin aiheuttamat selkkaukset eivät olleet päättyneet, se oli tullut tunnetuksi paroni d'Hautrecin murhan ja huutokauppakamarissa tapahtuneen tapauksen kautta, ja kuusi kuukautta myöhemmin se tuli vielä kuuluisammaksi. Seuraavana kesänä varastettiin nimittäin de Crozonilta tuo kallisarvoinen kivi, jonka hän niin kalliilla hinnalla oli hankkinut itselleen.

Kertokaamme lyhyesti tuo omituinen juttu, jonka jännittävät ja dramaattiset yksityiskohdat ovat herättäneet meidän kaikkien huomiota, ja joita minä nyt voin hiukan valaista.

Elokuun 10. päivän iltana herra ja rouva de Crozonin vieraat olivat koolla salongissa heidän komeassa linnassaan, joka sijaitsi Sommen lahden rannalla. Kreivitär istui pianon ääreen ja laski pienelle pöydälle soittokoneen viereen sormuksensa, joiden joukossa oli paroni d'Hautrecin timantti.

Tunnin päästä kreivi poistui omaan huoneeseensa, samoin hänen molemmat serkkunsa, d'Andellet, ja rouva de Réal, kreivitär de Crozonin hyvä ystävätär. Kreivitär jäi salonkiin Itävallan konsulin Bleichenin ja hänen rouvansa kanssa.