Part 11

-- Sitä, että minä olen valmis ryhtymään neuvotteluihin.

Holmes vei tarkastajan syrjään ja pyysi äänellä, joka ei vastaväitteitä kärsinyt, lupaa saada vaihtaa muutamia sanoja Lupinin kanssa. Sitten hän palasi Lupinin luo. Viimeinen sovittelu! Hän alkoi kuivalla ja hermostuneella äänellä:

-- Mitä te tahdotte?

-- Neiti Destangen vapauden.

-- Tiedätte hinnan?

-- Tiedän.

-- Ja suostutte?

-- Minä suostun kaikkiin ehtoihinne.

-- Ah! huudahti englantilainen kummastuneena, -- mutta tehän hylkäsitte, kun oli puhe teistä.

-- Kun oli puhe minusta, herra Holmes. Nyt on kysymys naisesta, ja naisesta jota minä rakastan. Ranskassa katsokaahan, meillä on erikoiset ajatukset näistä asioista. Ja vaikka miehen nimi onkin Arsène Lupin, niin ei hän toimi toisin. Päinvastoin!

Hän sanoi sen hyvin yksinkertaisesti. Holmes nyökkäsi tuskin huomattavasti päällään ja mutisi:

-- Siis sininen timantti?

-- Ottakaa keppini, tuolta, uunin nurkasta. Tarttukaa toisella kädellänne kepin nuppiin ja toisella vääntäkää rautahylsyä joka on vastakkaisessa päässä kuin nuppi.

Holmes tarttui keppiin ja väänsi hylsyä ja vääntäessään hän näki, että nuppi irtaantui. Tämän nupin sisällä oli vahapallo. Pallon keskellä timantti.

Hän tarkasti sitä. Se oli sininen timantti.

-- Neiti Destange on vapaa, herra Lupin.

-- Vapaa tulevaisuudessa kuten nytkin! Hänen ei tarvitse pelätä mitään teidän puoleltanne?

-- Eikä kenenkään muun.

-- Tapahtukoon mitä tahansa?

-- Tapahtukoon mitä tahansa. Minä en enää tiedä hänen nimeään enkä osoitettaan.

-- Kiitos. Ja näkemiin asti! Sillä tapaammehan me toisemme, eikö niin, herra Holmes?

-- Sitä en epäilekään.

Englantilaisen ja Ganimardin välillä oli jokseenkin kiivas väittely, jonka Holmes äkkiä lopetti jokseenkin jyrkästi.

-- Ikävä kyllä, herra Ganimard, en ole lainkaan samaa mieltä teidän kanssanne. Mutta minulla ei ole aikaa selittää sitä teille. Minä lähden tunnin kuluttua Englantiin.

-- Mutta, vaaleatukkainen nainen?

-- Minä en tunne häntä.

-- Äskenhän te juuri...

-- Ottakaa hänet tai jättäkää hänet. Minä olen jo antanut Lupinin teidän käsiinne. Tässä on sininen timantti, jonka iloksenne saatte itse antaa kreivitär de Crozonille. Minun mielestäni ei teillä ole mitään syytä valittaa.

-- Mutta vaaleatukkainen nainen?

-- Etsikää.

Hän painoi hatun päähänsä ja poistui nopeasti, kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut viivyttelemään toimitettuaan asiansa.

* * * * *

-- Hauskaa matkaa, huudahti Lupin. -- Ja olkaa varma siitä, etten koskaan unohda niitä ystävällisiä suhteita jotka ovat vallinneet välillämme. Terveisiä herra Watsonille.

Hän ei saanut mitään vastausta ja ilkkui:

-- Tuota voi kutsua englantilaiseksi paoksi. Tuolla saarivaltakunnan asukkaalla ei ole sitä kohteliaisuuden kukkaa, jonka kautta me eroamme muista kansoista. Ajatelkaahan, Ganimard, millaisen lähdön ranskalainen olisi vastaavassa tapauksessa pannut toimeen! Minkä erikoisen kohteliaisuuden alle hän olisi kätkenyt voitonriemunsa! Mutta, Jumala varjelkoon, Ganimard, mitä te teette? Panetteko te kotitarkastuksen toimeen! Mutta eihän täällä löydy enää mitään, ystäväiseni, ei paperin palaakaan. Minun arkistoni ovat varmassa paikassa.

-- Kukapa tietää! Kukapa tietää!

Lupin alistui tarkastukseen. Kaksi tarkastajaa piteli hänestä kiinni, ja kaikki muut seisoivat ympärillä, ja hän alistui kärsivällisesti kaikkeen. Mutta kahdenkymmenen minuutin päästä hän jo huokasi:

-- Kiirehtikää, Ganimard, ettekö jo lopeta.

-- Onko teillä siis kova kiire?

-- Onko minulla kiire! Välttämätön vierailu.

-- Vankilassako?

-- Ei, kaupungilla.

-- Joutavia! Mihin aikaan?

-- Kello kaksi.

-- Kello on kolme.

-- Juuri niin, minä olen myöhästynyt, enkä minä halveksi mitään muuta niin paljon kuin myöhästymistä.

-- Annatteko minulle viisi minuuttia aikaa?

-- En minuuttiakaan enempää.

-- Te olette liian ystävällinen, minä koetan...

-- Älkää puhuko niin paljon. Joko taas tutkitte tuota laatikkoa? Sehän on tyhjä!

-- Onhan täällä kirjeitä.

-- Vanhoja laskuja!

-- Ei, silkkinauhalla sidottu pinkka.

-- Vaaleanpunaisellako nauhalla? Oh! Ganimard, älkää millään muotoa avatko!

-- Ovatko ne naisen kirjeitä?

-- Ovat.

-- Hienon naisen?

-- Hyvin hienon.

-- Hänen nimensä?

-- Rouva Ganimard.

-- Hyvin hauskaa! Hyvin hauskaa! huudahti tarkastaja loukkaantuneena.

Tällä hetkellä palasivat muihin huoneisiin lähetetyt miehet ja ilmoittivat, että kotitarkastus oli ollut tulokseton. Lupin alkoi nauraa.

-- Hitto vieköön! Luulitteko löytävänne luettelon tovereistani, tai todistuksen suhteestani Saksan keisariin? Teidän tulisi etsiä tämän huoneiston pikku salaisuuksia. Tämä kaasuputki on esimerkiksi puhetorvi. Tämän uunin sisällä on portaat. Tämä seinä on ontto. Ja kuinka suuri määrä täällä on kelloja! Painakaahan, Ganimard, tuota nappulaa.

Ganimard totteli.

-- Ettehän kuule mitään? kysyi Lupin.

-- En.

-- En minäkään. Te olette kuitenkin ilmoittanut minun lentoasemani hoitajalle, jotta hän panee kuntoon ohjattavan ilmalaivan, joka kohta vie meidät yläilmoihin.

-- Joutavia, sanoi Ganimard, joka oli lopettanut tarkastuksensa, -- nämä hullutukset jo riittävät, matkaan!

Hän astui muutaman askeleen, miehet seurasivat häntä. Lupin ei liikahtanut tuumaakaan. Vahdit työnsivät häntä. Turhaan.

-- No, sanoi Ganimard, -- ettekö aio lähteä?

-- En suinkaan.

-- Siinä tapauksessa...

-- Mutta se riippuu.

-- Mistä?

-- Paikasta, jonne viette minut.

-- Vankilaan, tietysti.

-- Sitten en liikahda. Minulla ei ole mitään tehtävää vankilassa.

-- Tehän olette hullu?

-- Eikö minulla ollut kunnia ilmoittaa teille, että minulla oli tärkeä vierailu tehtävänä?

-- Lupin!

-- Ganimard, vaaleatukkainen nainen odottaa minua, ja te luulette minua niin epähienoksi, että jätän hänet levottomana odottamaan? Hieno mies tekisi siinä raukkamaisesti.

-- Kuulkaahan, Lupin, sanoi tarkastaja, jota tämä pilailu alkoi ärsyttää, -- minä olen tähän asti ollut teitä kohtaan tavattoman hienotunteinen. Mutta kaikella on rajansa. Seuratkaa minua.

-- Mahdotonta. Minun täytyy mennä tapaamaan erästä henkilöä ja minä menen.

-- Viimeisen kerran?

-- Mah-do-ton-ta.

Ganimard viittasi. Kaksi miestä nosti Lupinin syliinsä. Mutta he päästivät hänet piankin vapaaksi parahtaen tuskasta: Lupin pisti molemmilla käsillään pitkät neulat heidän kehoihinsa.

Hulluina raivosta syöksyivät miehet hänen kimppuunsa, heidän vihansa oli päässyt valloilleen, he halusivat kostaa toveriensa puolesta ja monet kärsimänsä häpeät, ja he iskivät ja löivät. Kova isku osui hänen ohimoonsa. Hän kaatui maahan.

-- Jos te tapatte hänet, karjui Ganimard raivoissaan, -- niin joudutte tekemisiin minun kanssani.

Hän kumartui hoitamaan Lupinia. Mutta huomattuaan hänen vapaasti hengittävän hän käski toisia kantamaan häntä jaloista ja pääpuolesta, itse tuki hän vartalon kohdalta.

-- Astukaa tasaisesti! Ei saa tärisyttää. Senkin roistot, olitte vähällä tappaa hänet. No, Lupin, miten voitte?

Lupin avasi silmänsä. Hän mutisi:

-- En aivan hyvin, Ganimard, te olette antanut murskata minut.

-- Oma syynnehän se oli, miksi olette niin itsepäinen! vastasi Ganimard onnettomana. -- Ettehän tunne kipua?

He saapuivat portaille. Lupin vaikeroi:

-- Ganimard, hissiin, muuten he katkovat luuni.

-- Hyvä ajatus, mainio ajatus, myönsi Ganimard. -- Sitä paitsi ovat portaat niin kaidat, olisi vaikeata...

Hän painoi hissin ylös. Lupin asetettiin hyvin varovaisesti penkille istumaan. Ganimard istui hänen viereensä ja sanoi apulaisilleen:

-- Menkää samalla aikaa portaita alas kuin me. Odottakaa porttivahdin oven luona. Onko selvä?

Hän sulki hissin oven. Mutta tuskin se oli sulkeutunut, kun kaikkien suusta kuului kiljahdus. Vinhaa vauhtia kuin ilmapallo, joka on päässyt irti, hissi kiiti ylöspäin. Kuului ivallinen nauru.

-- Hyvä Jumala, ulvoi Ganimard, etsien kiihkeästi pimeässä nappulaa, jota painamalla hissi saataisiin laskeutumaan alas.

Kun hän ei sitä löytänyt hän huusi:

-- Viides kerros! Vartioikaa viidennen kerroksen ovea.

Hypäten neljä porrasta kerrallaan syöksyivät poliisit portaita ylös. Mutta jotain ihmeellistä tapahtui: hissi näytti puhkaisevan viimeisen kerroksen katon, katosi poliisien näkyvistä, pysähtyi äkkiä ylimpään, palvelijain ullakkokerrokseen. Kolme miestä oli siellä vartioimassa, he avasivat hissin oven. Kaksi heistä tarttui Ganimardiin, joka aivan ymmällään ja hervottomana ei ajatellutkaan puolustautua. Kolmas vei Lupinin pois.

-- Ennustinhan minä teille, Ganimard, paosta ilmapallossa... ja teidän avullanne! Ensi kerralla älkää olko niin säälivä. Ja ennen kaikkea muistakaa, että Arsène Lupin ei anna lyödä itseään eikä tehdä itselleen pahaa muuta kuin pätevistä syistä. Hyvästi!

Ovi oli jo uudelleen suljettu ja hissi laskeutui Ganimardin kanssa alakertaan. Ja kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, että vanha poliisi sai poliisit kiinni porttivahdin oven luona.

Sanaakaan sanomatta he kiireimmän kautta kulkivat pihan poikki ja juoksivat keittiöportaita ylös, sillä ainoastaan siten he pääsivät palvelijan kerrokseen, jossa pako oli tapahtunut.

Pitkä, monimutkainen käytävä, jonka varrella oli pieniä numeroituja huoneita, johti ovelle, joka oli raollaan. Tämän oven toisella puolen, ja siis toisessa talossa, oli samanlainen käytävä, samoin mutkikas ja sen varrella samanlaisia huoneita. Käytävän päässä oli keittiön portaat. Ganimard laskeutui niitä alas, kulki pihan poikki ja saapui kadulle, Picot-kadulle. Silloin hän ymmärsi kaiken: nämä molemmat talot, jotka ulottuivat syvälle kaupunginkorttelin sisään, koskettivat toisiinsa ja niiden päädyt olivat eri kaduille, ei kulmittain toistensa kanssa vaan yhdensuuntaisesti ja yli kuudenkymmenen metrin päässä toisistaan.

Hän meni porttivahdin luo ja näytti poliisikorttinsa:

-- Neljä miestä kulki juuri äsken tästä ohi?

-- Niin, neljännen ja viidennen kerroksen asukkaiden palvelijat ja kaksi heidän ystäväänsä.

-- Ketkä asuvat neljännessä ja viidennessä kerroksessa?

-- Herrat Fouvel ja heidän serkkunsa Provost. He muuttivat tänä aamuna pois. Jäljelle jäi vain kaksi palvelijaa. He poistuivat äsken.

-- Ah! ajatteli Ganimard, vaipuessaan porttivahdin huoneen sohvalle, mikä mainio saalis luisui käsistämme! Koko joukkio asui tässä taloryhmässä.

* * * * *

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin saapui kaksi herraa ajurilla Pariisin pohjoiselle asemalle ja riensi Calaisin pikajunaa kohden ja heitä seurasi mies kantaen heidän tavaroitaan.

Toisen käsi oli siteessä ja hänen kalpeutensa ilmaisi hänet sairaaksi. Toinen näytti iloiselta.

-- Nopeasti, Watson, me emme saa myöhästyä junasta. Watson, minä en koskaan tule unohtamaan näitä kymmentä päivää.

-- En minäkään.

-- Mitä ihania taisteluja!

-- Verrattomia.

-- Siellä täällä vain muutamia pieniä ikävyyksiä.

-- Hyvin pieniä.

-- Ja lopuksi täysi voitto pitkin linjaa. Lupin vangittu! Sininen timantti saatu takaisin!

-- Minun käsivarteni on poikki!

-- Kun on kysymys sellaisesta voitosta, niin mitä merkitsee poikki mennyt käsivarsi!

-- Varsinkin minun.

-- Niin! Muistakaahan, Watson, että juuri silloin kun olitte apteekkarin luona, ja kärsitte kuten sankari ainakin, silloin löysin sen langan, joka vei minut perille.

-- Mikä onnen potku.

Vaunun ovia suljettiin.

-- Sisään, olkaa hyvät. Pitäkäämme kiirettä, hyvät herrat.

Kantaja kapusi tyhjään vaunuosastoon ja laski tavarat hyllylle, Holmesin auttaessa onnetonta Watsonia vaunuun.

-- Mutta mikä teitä vaivaa, Watson? Ettehän pääse ylös! Voitteko pahoin, vanha toveri.

-- En minä voi pahoin.

-- Mikä teitä sitten vaivaa?

-- Minä en voi käyttää muuta kuin toista kättäni.

-- Entä sitten! huudahti iloisesti Holmes. -- Tyhjää puhetta. Luuletteko olevanne ainoa käsipuoli tässä maassa! Entä ne todelliset käsipuolet? Täällä sitä nyt ollaan.

Hän ojensi kantajalle viisikymmentä sentimiä.

-- Kiitos, ystäväni. Tässä on Teille.

-- Kiitos, herra Holmes.

Englantilainen katsoi häneen: se oli Arsène Lupin.

-- Te, te! hän änkytti aivan ällistyneenä.

Ja Watson suu ammollaan heilutti tervettä kättään kuten puhuja, joka vakuuttaa jotain tosiasiaa:

-- Te! Te! Mutta teidäthän on vangittu! Holmes kertoi sen minulle. Hänen lähtiessään Ganimard ympäröi teitä kolmenkymmenen apulaisensa kanssa.

Lupin laski käsivartensa rinnalle ristiin ja sanoi hyvin loukkaantuneena:

-- Ja silloin te luulitte että antaisin teidän lähteä sanomatta teille hyvästi? Kaiken sen ystävyyden jälkeen, joka aina on vallinnut meidän kesken! Mutta sehän olisi ollut tavattoman epähienoa. Keneksi te minua luulette?

Juna vihelsi.

-- No, minä annan sen teille anteeksi. Mutta onko teillä kaikki, mitä tarvitsette? Tupakkaa, tulitikkuja. On! Ja tämän päivän iltalehdet? Te luette siitä vangitsemiseni yksityiskohdat, viimeisen urotyönne, mestari. Ja nyt näkemiin, olen ihastunut saatuani tutustua teihin... todella ihastunut. Ja jos joskus minua tarvitsette, niin olen onnellinen...

Hän hyppäsi asemasillalle ja sulki oven.

-- Hyvästi, hän sanoi vielä, heiluttaen nenäliinaansa. -- Hyvästi, minä kirjoitan teille. Tekin minulle, eikö niin? Ja katkennut käsivartenne, herra Watson? Minä odotan uutisia teiltä molemmilta. Postikortti silloin tällöin. Osoite: Lupin, Pariisi. Se riittää. Tarpeetonta panna postimerkkiä, näkemiin, näkemiin!