Part 5

Hän sulki jälkeensä puutarhaoven, pani sen salpaan, asetti avaimen pöydälle ja sanoi Mazerouxille:

"Oletteko puhuneet prefektin kanssa?"

"Olen."

"Tuleeko hän?"

"Tulee."

"Eikö hän käskenyt teitä soittamaan poliisikomissariota?"

"Se merkitsee, että hän haluaa nähdä kaikki itse. Siten on paras. Mutta etsiväpoliisi? Yleinen syyttäjä?"

"Hän on puhunut niiden kanssa."

"Mikä teidän on, Alexandre? Minun täytyy kiskoa teiltä sanat väkisin. Te näytätte niin kummalliselta. Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään."

"No, hyvä on. Tämä juttu on pannut päänne pyörälle. Se ei olekaan ihmeellistä. Prefekti ei myöskään tule iloiseksi... erittäinkin kun hän on niin kevytmielisesti luottanut minuun ja tullaan vaatimaan selitystä, miksi minä olen täällä. Kas niin, on parasta, että te otatte vastuun kaikesta mitä olemme tehneet. Suostutteko siihen? Sitäpaitsi se on teille suureksi hyödyksi. Pitäkää itsenne häikäilemättä esillä, syrjäyttäkää minut niin paljon kuin voitte ja ennenkaikkea -- otaksun ettei teillä ole mitään tätä pikkuseikkaa vastaan -- älkää olko niin tyhmä ja puhuko siitä, että nukuitte hetkeäkään tänä yönä välihuoneessa. Teitä vain moitittaisiin sen takia. Ja sitten... niin, se on siis sovittu? Ja meidän on vain sanottava hyvästi. Jos prefekti haluaa tavata minua, niinkuin hän arvatenkin tekee, niin soittakoon minulle Place de Palais-Bourboniin. Minä olen kotona. Näkemiin. Ei ole välttämätöntä, että minä olen mukana kuulustelussa, minun läsnäoloni ei olisi paikallaan. Hyvästi, rakas ystävä."

Hän kääntyi ovelle.

"Silmänräpäys!" huudahti Mazeroux.

"Silmänräpäys? Mitä tarkoitatte?"

Etsiväkomisario oli heittäytynyt hänen ja oven väliin ja sulki häneltä tien.

"Niin, silmänräpäys. Minä en yhdy teidän käsitykseenne. On paljon parempi, että odotatte kunnes prefekti on tullut."

"Minä en kysy teidän mielipidettänne."

"Mahdollista kyllä, mutta minä en päästä teitä ulos."

"Mitä! Te olette sairas, Alexandre."

"Kuulkaa nyt, isäntä," sanoi Mazeroux vaipuvalla tarmolla, "mitä he voivat teille tehdä? Onhan aivan luonnollista, että prefekti tahtoo puhua kanssanne."

"Vai niin, se on siis prefekti, joka haluaa... No niin, voitte sanoa hänelle, että minä en ole hänen määräystensä alainen, ja vaikka tasavallan presidentti tahi itse Napoleon I tahtoisi sulkea tieni... niin sanon vain: syrjään! Kylliksi siitä. Pois tieltä nyt!"

"Te ette pääse täältä", selitti Mazeroux päättäväisesti ja ojensi käsivartensa.

"Tämä on todellakin..."

"Te ette pääse täältä."

"Laskekaa kymmeneen, Alexandre."

"Sataan, jos niin haluatte, mutta te ette..."

"Vaietkaa loruinenne! Pois tieltä!" Hän tarttui Mazerouxin molempiin olkapäihin, käänsi hänet ympäri ja heitti hänet sohvalle. Sitten avasi hän oven.

"Pysähtykää tahi minä ammun!"

Mazeroux oli noussut ja seisoi nyt revolveri kädessä päättäväisin kasvoin.

Don Luis pysähtyi hämmästyneenä. Uhkaus ei tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta, häneen suuntautuvan revolverinsuun kohtasi hän kylmäverisellä katseella. Mutta kuinka ihmeessä uskalsi Mazeroux, hänen entinen rikoskumppaninsa, hänen aulis oppilaansa, hänen innokas palvelijansa, käyttäytyä niinkuin teki.

Perenna meni hänen luokseen ja laski kätensä salapoliisin ojennetulle käsivarrelle.

"Prefektin käskystäkö?" kysyi hän.

"Niin," mutisi Mazeroux tyytymättömänä.

"Määräys pidättää minut täällä kunnes hän tulee?"

"Niin."

"Ja estää minut pakenemasta?"

"Niin."

"Keinolla millä hyvänsä?"

"Niin."

"Vaikka ampumalla?"

"Niin."

Perenna mietti ja sanoi sitten vakavasti:

"Olisitteko te ampuneet, Alexandre?"

Komisario laski päänsä alas ja sanoi hiljaa:

"Kyllä, isäntä."

Perenna katsoi häneen ilman vihaa, ystävällisen osanottavalla katseella ja häneen teki syvän vaikutuksen nähdessään kurin ja velvollisuudentunnon sillä tavoin hallitsevan entistä toveriaan. Mikään ei voinut voittaa näitä tunteita, ei edes voimakas ihailu, jota Mazeroux melkein eläimellisellä uskollisuudella tunsi isäntäänsä. "En ole suuttunut, Mazeroux. Päinvastoin, hyväksyn menettelynne. Mutta teidän on sanottava minulle, minkä vuoksi prefekti..."

Salapoliisi ei vastannut mutta hänen silmänsä saivat niin surullisen ilmeen, että don Luis säpsähti ja ymmärsi kaikki.

"Ei", huudahti hän, "Ei! Se on kauheaa, hän ei voi ajatella sitä. Ja te, Mazeroux, luuletteko tekin, että minä olen rikollinen?"

"Oh, minä olen teistä yhtä varma kuin itsestäni. Te ette murhaa! Mutta on joka tapauksessa asioita... asianhaaroja..."

"Asioita... asianhaaroja", toisti don Luis pitkään.

Hän seisoi tuumivana sanoen sitten matalalla äänellä:

"Niin, kun asiaa ajattelee, on paljonkin totuutta siinä mitä sanotte. Niin, se sopii, aivan täydelleen... Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi? Tuttavuuteen Cosmo Morningtonin kanssa, tuloni Pariisiin juuri testamentin lukemisen aikaan, haluni viettää yö täällä, se tosiasia, että molempien Fauvillien kuolema epäilemättä tekee minut miljoonaperilliseksi... ja sitten... ja sitten... niin, hän on aivan oikeassa, teidän prefektinne... paljon enemmän kuin... niin, minä olen kiinni."

"Oh, ei vielä, isäntä..."

"Auttamattomasti kiinni, poikaseni, se teidän on selvitettävä itsellenne. Ei kuten Arsène Lupin, ent. murtovaras, ent. rangaistusvanki, ent. mitä haluatte -- siinä ominaisuudessa olen minä saavuttamaton -- mutta kuten don Luis Perenna, kunnianmies, pääperillinen j.n.e. Se on liian hullua. Sillä kuka etsii käsiinsä Cosmon, Vérot'n ja molempien Fauvillien murhaajat, jos minut pistetään vankilaan?"

"Kas niin, isäntä..."

"Hiljaa!... Kuulkaa!"

Auto pysähtyi bulevardille ja sitten toinen.

Ne olivat selvästikin prefektin ja yleisen syyttäjän väkeä.

Don Luis tarttui Mazerouxin käsivarteen.

"On vain yksi keino, Alexandre! Älkää sanoko, että te nukuitte."

"Minun täytyy."

"Tyhmä aasi!" murisi don Luis. "Miten on mahdollista olla sellainen aasi! Saattaa tulla suorastaan pahoinvoivaksi kunniallisuudesta. Mihin voin nyt ryhtyä?"

"Ottakaa selvä rikollisesta."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

Nyt tarttui Mazeroux vuorostaan hänen käsivarteensa, puristi sitä jonkunlaisella epätoivolla ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:

"Ottakaa selko rikollisesta. Muuten olette te kadotettu... se on varma... sen sanoi prefekti minulle. Poliisi haluaa saada rikollisen... tänä iltana... rikollinen täytyy löytyä... teidän on saatava hänet esille."

"Te olette leikinlaskija, Alexandre, se minun täytyy tunnustaa."

"Sehän on lapsenleikkiä teille, isäntä. Teidän tarvitsee vain ryhtyä siihen."

"Mutta eihän ole olemassa pienintäkään johtolankaa, te aasi!"

"Te löydätte sellaisen... teidän täytyy! Vannotan teitä, paljastakaa murhaaja... minä en voi kestää, että te tulette vangituksi. Teillä on sitä varten koko päivä... ja Lupin on suorittanut suurempiakin tekoja kuin tämä."

Hän sammalsi, itki, väänteli käsiään, irvisteli jokaisella lystillisten kasvojensa lihaksella. Ja tämä suru oli todellakin liikuttavaa, tämä epätoivo vaaran johdosta, joka uhkasi hänen isäntäänsä.

Eteisestä kuului herra Desmalionsin ääni. Kolmas auto pysähtyi portille, sen jälkeen neljäs, molemmat nähtävästi poliiseja täynnä.

Talo oli ympäröity, piiritetty.

Perenna vaikeni.

Mazeroux seisoi hänen vieressään tuskan täyttämin silmin.

Muutamia minuutteja kului. Sitten selitti Perenna miettivästi:

"Tarkemmin ajatellen myönnän, että te olette käsittänyt tilanteen selvästi, Alexandre, ja että teidän olettamuksenne ovat täydellisesti oikeutetut. Jos ei minun muutamien tuntien kuluessa onnistu luovuttaa poliisille Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajia, niin se olen minä, don Luis Perenna, joka suljetaan vankilaan tänä iltana, torstaina, ensimmäisenä päivänä huhtikuuta."

IV LUKU

Himmeä turkoosi

Kello oli noin yhdeksän aamulla, kun poliisiprefekti astui huoneeseen, jossa kaksoismurhan käsittämätön murhenäytelmä oli näytelty.

Hän ei edes kumartanut don Luisille ja lakimiehet, jotka seurasivat häntä, olisivat luulleet don Luisin olevan ainoastaan Mazerouxin avustajan, jos ei salapoliisipäällikkö olisi muutamilla sanoilla kertonut heille mitä osaa tämä vieras mies oli näytellyt.

Herra Desmalions tutki nopeasti molemmat ruumiit ja vastaanotti lyhyen selostuksen Mazerouxilta. Sitten meni hän ulos ja lähti toisen kerroksen salonkiin, johon rouva Fauville, jolle hänen tulostaan ilmoitettiin, tuli melkein heti häntä vastaan.

Perenna oli seisahtunut välihuoneeseen. Nyt meni hän eteiseen. Talon palvelijat, jotka nyt olivat kuulleet puhuttavan murhasta, tekivät itselleen asiaa sinne ja tänne. Hän meni pihamaalle johtavia portaita pitkin.

Siellä seisoi kaksi miestä; toinen heistä sanoi:

"Te ette saa kulkea ohi."

"Niin, mutta..."

"Te ette saa kulkea, sellainen on määräys."

"Määräys? Kuka on antanut sellaisen määräyksen?"

"Prefekti itse."

"Mikä huono onni!" sanoi Perenna nauraen.

"Minä olen ollut ylhäällä koko yön ja olen hyvin nälissäni. Eikö ole mitään mahdollisuutta saada jotain syödäkseen?"

Molemmat poliisikonstaapelit katsoivat toisiinsa ja toinen heistä viittasi luokseen Silvestren ja puhui hänen kanssaan. Silvestre meni ruokasalin läpi keittiöön ja tuli takaisin tarjottimen kera.

"Hyvä", ajatteli don Luis kiitettyään palvelijaa, "nyt on asia selvä. Olen kiinni. Sen juuri halusin tietää. Mutta herra Desmalions on heikko logiikassa, sillä jos se on Arsène Lupin, josta hän aikoo pitää kiinni, ovat kaikki nämä kunnialliset kiinniottajat tuskin riittäviä, ja jos se taas on don Luis Perenna, on heitä liiaksikin, sillä herra Perennan pako ryöstäisi herra Perennalta kaikki mahdollisuudet saada vilahdukseltakaan nähdä Cosmo-raukan sekiinejä. Ja nyt on parasta, että istuudun."

Hän istuutui jälleen tuolilleen välihuoneessa ja odotti tapahtumia.

Työhuoneen avatun oven kautta näki hän kuinka poliisit toimittivat tutkimuksiaan. Piirilääkäri suoritti alustavan ruumiinkatselmuksen ja huomasi samat myrkytysoireet kuin eilen illalla päällikkö Vérot'ssa. Sitten ottivat salapoliisit ruumiit ja kantoivat ne toistensa yhteydessä oleviin makuuhuoneisiin, joita isä ja poika olivat ennen käyttäneet.

Sitten tuli poliisiprefekti alas ja don Luis kuuli hänen sanovan sisällä oleville herroille:

"Naisraukka! Hän ei tahtonut ymmärtää... mutta kun hän vihdoinkin käsitti, kaatui hän pyörtyneenä lattialle. Ajatelkaa, mies ja poika samalla kertaa! Ihmisparka!"

Siitä hetkestä ei Perenna kuullut eikä nähnyt mitään. Ovi oli suljettu. Prefektin oli täytynyt antaa muutamia ohjeita puutarhatietä, sillä molemmat salapoliisit tulivat ja asettuivat eteiseen, välihuoneen verhon oikealle ja vasemmalle puolelle.

"Yksi asia on varma," sanoi don Luis itsekseen. "Minun asemani ei ole loistava. Minkälaisessa tilassa mahtaakaan Alexandre olla?"

Kello kaksitoista tuli Silvestre hänen luokseen tuoden hiukan ruokaa tarjottimella.

Ja hänen kiusallisen pitkä odotuksensa alkoi taas.

Työhuoneessa ja talossa jatkui tutkiminen, joka oli keskeytynyt aamiaisen ajaksi. Perenna kuuli askeleita ja ääniä joka taholta. Lopuksi tuli hän välinpitämättömäksi ja väsyneeksi, ojentautui tuoliinsa ja nukkui.

Kello oli neljä kun komisario Mazeroux tuli herättämään hänet. Viedessään häntä huoneeseen kuiskasi Mazeroux:

"Oletteko saanut hänet selville?"

"Kenet?"

"Murhaajan".

"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Kaikki käy kuin tanssi".

"Kyllä oli aikakin!" sanoi Mazeroux suunnattomasti keventyneenä käsittämättä pilaa. "Muuten olisitte olleet mennyttä miestä, kuten itsekin näitte".

Don Luis astui sisään. Huoneessa olivat yleinen syyttäjä, tutkintotuomari, poliisiprefekti, piirin poliisikomisario, kaksi tarkastajaa ja kolme virkapuvussa olevaa konstaapelia.

Bulevardi Suchetilta kuului huutoa ja komisario kolmine konstaapeleineen meni prefektin määräyksestä ottamaan selkoa mitä melua se oli, jolloin ovea avattaessa kuuluivat sanomalehtipoikien kiihottuneet huudot:

"Kaksoismurha bulevardi Suchetilla!... Lähemmät tiedot päällikkö Vérot'n kuolemasta!... Poliisi ymmällä!"

Kun ovi suljettiin, tuli hiljaisuus.

"Mazeroux oli aivan oikeassa", ajatteli Luis. "Se koskee minua tahi sitä toista, se on selvä. Jos eivät ne sanat, joita puhutaan tahi ne tosiasiat, jotka tulivat tutkimuksessa päivänvaloon, anna minulle johtolankaa, joka saattaa minut tilaisuuteen sanoa heille tuon salaperäisen murhaajan nimen, luovuttavat he minut julkisuudelle tänä iltana kauniiksi rasvattuna. Ole varuillasi, Lupin poikani! Nyt alkaa suuri peli."

Hän tunsi miellyttävää väristystä, joka aina valtasi hänet, kun suuret tapaukset lähestyivät. Tämä oli todellakin luettava kauheimpiin, missä hän milloinkaan oli ollut. Hän tunsi prefektin katsantokannan, hänen kokemuksensa, hänen itsepäisyytensä ja hänen kiihkonsa itse johtaa tärkeimpiä kuulusteluja ja saada aikaan tulos ennenkuin hän luovutti asian tuomarin käsiin; hän tunsi myöskin etsivänosaston päällikön ammatilliset lahjat ja kaiken sen terävänäköisyyden ja läpitunkevan logiikan, joka tutkintotuomarilla oli.

Poliisiprefekti johti itse hyökkäystä. Hän teki sen suoralla tavalla, ilman verukkeita ja jotenkin karskilla äänellä, jossa ei ollut entistä myötätuntoista sävyä don Luisia kohtaan. Hänen käytöksensä oli myöskin jäykempää ja siitä puuttui se ylhäisyys, joka oli vaikuttanut don Luisiin edellisenä päivänä.

"Hyvä herra", sanoi hän, "kun asianhaarat ovat niin johtaneet, että te, mr Cosmo Morningtonin pääperillisenä ja edustajana, olette viettäneet yön tässä talossa kaksoismurhan tapahtuessa, haluamme kuulla teidän yksityiskohtaisen selontekonne tämän yön tapahtumista."

"Toisin sanoen, herra prefekti," sanoi Perenna, "kun asianhaarat ovat johtaneet teidät valtuuttamaan minut viettämään yön täällä, haluatte te mielellänne tietää vastaako minun selontekoni joka kohdassa Mazerouxin selitystä."

"Niin".

"Te tarkoitatte, että minun menettelyni näyttää epäilyttävältä?"

Herra Desmalions epäröi. Hänen silmänsä kohtasivat don Luisin ja tämän avonainen katse teki selvästikin vaikutuksen häneen. Hän vastasi kuitenkin tiukasti:

"Teidän tehtäviinne, hyvä herra, ei kuulu tehdä minulle kysymyksiä."

Don Luis kumarsi.

"Niinkuin haluatte, herra prefekti," sanoi hän.

"Olkaa hyvä ja kertokaa mitä te tiedätte".

Don Luis antoi seikkaperäisen kuvauksen tapahtumista, jonka jälkeen herra Desmalions tuumi hiukan ja sanoi:

"On eräs seikka, jonka me haluamme saada selväksi. Kun te tulitte tähän huoneeseen puoli kolme aamulla ja istuuduitte herra Fauvillen viereen, eikö teillä ollut mitään aavistusta siitä, että hän oli kuollut?"

"Ei, herra prefekti. Muuten olisimme, komisario Mazeroux ja minä, tehneet häivytyksen."

"Oliko ovi puutarhaan suljettu?"

"Sen on täytynyt olla, koska me lukitsimme sen kello seitsemän."

"Millä".

"Avainkimpussa olevalla avaimella".

"Mutta miten saattoivat murhaajat, jos he tulivat ulkoapäin, avata sen?"

"Väärillä avaimilla."

"Onko teillä mitään todistuksia siitä, että se avattiin väärillä avaimilla?"

"Ei, herra prefekti."

"Siksi kunnes saamme todistuksen vastakohdasta, täytyy meidän uskoa, että sitä ei avattu ulkoapäin ja että rikolliset olivat talossa."

"Mutta täällähän ei ollut ketään muita kuin Mazeroux ja minä."

Syntyi hiljaisuus... keskeytys, jonka sisältö oli silminnähtävä. Herra Desmalionsin seuraavat sanat kärjistivät sen merkitystä.

"Te ette nukkunut yöllä?"

"Kyllä, aamupuolella."

"Te ette nukkunut ennen kun jätitte välihuoneen?"

"En."

"Ja komisario Mazeroux?"

Don Luis epäröi hetken, mutta kuinka saattoi hän toivoa, että tämä kunniallinen ja huolellinen Mazeroux ei olisi totellut omantuntonsa ääntä.

Hän vastasi:

"Komisario Mazeroux nukkui tuolilla eikä herännyt ennenkuin rouva Fauville tuli kotiin kello kahden jälkeen."

Tuli hiljaisuus, joka nähtävästi merkitsi:

"Niin että niinä kahtena tuntina, joina Mazeroux nukkui, oli siis mahdollista avata ovi ja murhata molemmat Fauvillet."

Kuulustelu näytti saavan sen käänteen, jonka Perenna oli ennustanut ja ympyrä vetäytyi yhä tiukemmaksi hänen ympärilleen. Hänen vastustajansa hoiti taistelua logiikalla ja voimalla, joka herätti hänen jakamatonta ihailuaan.

"Peijakas", ajatteli hän, "on tavattoman vaikea puolustaa itseään kun on syytön. Sekä oikea että vasen siipeni ovat ympäröidyt. Kestäneekö keskusta hyökkäyksen?"

Kuiskaavan keskustelun jälkeen tutkintotuomarin kanssa jatkoi herra Desmalions kysymyksiään.

"Eilen illalla, kun herra Fauville avasi kaapin teidän ja komisarion läsnäollessa, mitä siellä oli?"

"Joukko papereita eräällä hyllyllä ja näiden joukossa harmaisiin kansiin sidottu päiväkirja, joka sitten katosi."

"Te ette liikuttaneet näitä papereita?"

"En papereita enkä kaappia, herra prefekti. Komisario Mazeroux on kyllä sanonut teille, että hän pyysi minua vetäytymään syrjään, jotta etsintä tapahtuisi oikealla tavalla."

"Teillä ei ole siis ollut pienintäkään tekemistä kaapin kanssa?"

"Ei."

Herra Desmalions katsoi tutkintotuomariin ja nyökkäsi. Jos Perenna olisi epäillyt, että hänelle viritettiin ansa, olisi silmäys Mazerouxhiin ollut riittävä päästämään hänet harhaluulostaan. Mazeroux oli kasvoiltaan tuhkanharmaa.

Herra Desmalions jatkoi:

"Te olette ottanut osaa jälkien haeskeluun, poliisitoimiin. Kun nyt asetan teille seuraavan kysymyksen, katson siis asettavani sen kokeneelle salapoliisille."

"Vastaan kysymykseenne parhaan ymmärrykseni mukaan."

"Se on tällainen: Otaksukaa, että tällä hetkellä löytyisi kaapista joku esine, sanokaamme jalokivi, timantti, ja että tämä timantti on rintaneulasta, joka kuuluu tuntemallemme henkilölle, joka on viettänyt yönsä tässä talossa, niin mitä ajattelisitte te siitä?"

"Siinä on ansa", ajatteli Perenna. "Niin on asia. On selvää, että he ovat löytäneet jotain kaapista ja luulevat sen kuuluvan minulle. Hyvä. Mutta siinä tapauksessa täytyy otaksua -- koska minä en ole kaappiin koskenut -- että esine on otettu minulta ja asetettu kaappiin vahingoittamisekseni. Mutta koska vasta eilen olen ryhtynyt koko juttuun, on mahdotonta, että joku nyt tänä yönä, kun en ole tavannut ketään, olisi saanut tilaisuuden johtaa ja suorittaa sellaisen salajuonen minua vastaan. Siis..."

Poliisiprefekti keskeytti tämän hiljaisen yksinpuhelun toistamalla:

"Mitä te ajattelisitte siitä?"

"Silloin olisi olemassa kiistämätön yhdysside tämän talossa läsnäolleen henkilön ja molempien rikosten välillä."

"Meillä olisi siis ainakin oikeus epäillä tätä henkilöä teidän mielestänne?"

"Kyllä".

"Onko se teidän mielipiteenne?"

"Ehdottomasti."

Herra Desmalions otti taskustaan palan silkkipaperia ja nosti siitä pienen sinisen kiven.

"Tässä", sanoi hän osoittaen sitä don Luisille, "on turkoosi, jonka me löysimme kaapista. Se kuuluu ilman pienintäkään epäilyä sormukseen, jota te kannatte sormessanne."

Don Luis sai raivokohtauksen. Hän sähisi yhteenpurtujen hampaiden välitse:

"Oh, ne roistot! Kuinka taitavia ne ovat! Mutta en voi uskoa..."

Hän katsoi sormukseensa, jota koristi suuri, himmeä turkoosi, pienten säännöttömien turkoosien ympäröimänä, nekin väriltään himmeän sinisiä. Yksi niistä puuttui ja se, jota herra Desmalions piti käsissään, sopi täsmälleen sormukseen.

"Mitä te sanotte?" kysyi herra Desmalions.

"Sanon, että tämä turkoosi kuuluu minun sormukseeni, jonka sain Cosmo Morningtonilta pelastaessani ensi kerran hänen elämänsä."

"Silloin olemme siis yhtä mieltä?"

"Niin, herra prefekti, olemme samaa mieltä."

Don Luis Perenna alkoi ajatuksiinsa vaipuneena kulkea edestakaisin huoneessa. Poliisit tekivät liikkeen lähestyäkseen molempia ovia, ja hän ymmärsi siitä, että oltiin varustauduttu vangitsemaan hänet. Sana vain herra Desmalionsilta ja komisario Mazeroux olisi pakotettu tarttumaan isäntäänsä kaulukseen.

Don Luis heitti vielä katseen entiseen rikostoveriinsa. Mazeroux teki rukoilevan eleen kuin olisi halunnut sanoa:

"No, mitä te odotatte? Miksi ette paljasta rikollista? Kiiruhtakaa! On viimeinen hetki!"

Don Luis hymyili.

"No," sanoi prefekti sävyllä, josta kokonaan oli kadonnut hänen kuulustelun alussa vastahakoisesti käyttämänsä kohteliaisuus.

"No? No?"

Perenna otti tuolin, käänsi sen ja istuutui sanoen rauhallisesti.

"Keskustelkaamme..."

Tämä sanottiin niin päättäväisesti, että prefekti mutisi epäröivästi:

"En oikein ymmärrä..."

"Sen teette pian, herra prefekti."

Ja hän alkoi puhella hitaasti, pannen painoa joka tavulle:

"Herra prefekti, tilanne on selvä kuin päivä. Eilen illalla te annoitte minulle valtuuden, joka asettaa teidät itsenne mitä vakavimpaan vastuuseen. Seuraus on, että te nyt mihin hintaan tahansa ja ilman viivyttelyä tarvitsette rikollisen. Ja täksi rikolliseksi pitäisi minun tulla. Minua painavat asianhaarat ovat: minun läsnäoloni täällä, se tosiasia, että ovi oli lukittu, että komisario Mazeroux nukkui rikoksen tapahtuessa ja että turkoosi löydettiin kaapista. Tämä kaikki on vakuuttavaa, sen myönnän. Siihen tulee se musertava tosiasia, että minulle oli mitä suurimmassa määrin edullista päästä herra Fauvillesta ja hänen pojastaan, sillä jos ei Cosmo Morningtonin perillisiä löydy, saan minä sata miljoonaa frangia. Minulla ei siis ole muuta valittavaa kuin joko seurata teitä, herra prefekti, vankilaan, tahi myöskin..."

"Tahi myöskin?"

"Tahi myöskin jättää teille rikollinen, se oikea rikollinen."

Poliisiprefekti hymyili ja otti esiin kellonsa.

"Minä odotan", sanoi hän.

"Tarvitsen siihen tunnin, herra prefekti, en enempää, jos te annatte minulle vapaat kädet. Ja minä luulen, että totuuden etsiminen on pienen kärsivällisyyden arvoinen."

"Minä odotan", toisti herra Desmalions.

"Herra Mazeroux, olkaa hyvä ja sanokaa palvelija Silvestrelle, että herra prefekti haluaa jutella hänen kanssaan."

Saatuaan merkin herra Desmalionsilta meni Mazeroux ulos.

Don Luis selitti:

"Herra prefekti; vaikkakin turkoosin löytö teidän silmissänne muodostaa tavattoman painavan todisteen minua vastaan, on löydöllä myöskin minulle suuri merkitys. Sanon teille minkä tähden. Tämän turkoosin on täytynyt pudota sormuksestani eilen illalla ja vieriä matolle. Ainoastaan neljä henkilöä on voinut huomata tämän tapahtuman, ottaa ylös turkoosin ja panna sen kaappiin vahingoittaakseen minua, uutta vastustajaa. Ensimmäinen näistä henkilöistä on teidän salapoliisinne, komisario Mazeroux, jota en ota lukuun. Toinen on kuollut... tarkoitan herra Fauvillea. Hänestä emme puhu. Kolmas on palvelija Silvestre. Haluaisin puhua muutaman sanan hänen kanssaan. Se ei vie kauan aikaa."

Silvestren kuulustelu oli pian toimitettu. Hän saattoi todistaa, ettei hän rouva Fauvillen tuloon saakka ollut jättänyt keittiötä, jossa hän oli istunut pelaamassa korttia kamarineidin ja erään toisen palvelijan kanssa.

"Hyvä on", sanoi Perenna. "Vielä sana. Tehän olette lukeneet päällikkö Verot'n kuolemasta ja nähneet hänen valokuvansa aamulehdissä?"

"Kyllä."

"Tunsitteko päällikkö Vérot'a?"

"Ei ole siis todennäköistä, että hän olisi ollut täällä eilen."

"Siitä en voi sanoa mitään", vastasi palvelija. "Herra Fauvillellä oli tapana vastaanottaa kävijöitä, jotka hän itse laski sisään puutarhatietä."

"Onko teillä mitään muuta ilmoitettavaa?"

"Olkaa sitten hyvä ja sanokaa rouva Fauvillelle, että herra prefekti olisi hyvin kiitollinen, jos saisi puhua pari sanaa hänen kanssaan."

Silvestre jätti huoneen.

Tutkintatuomari ja yleinen syyttäjä lähenivät kummastunein ilmein.

Prefekti huudahti:

"Mitä, hyvä herra, ette kai halunne väittää, että rouva Fauville olisi jollain tavoin sekaantunut tähän Juttuun?"

"Herra Prefekti, rouva Fauville on neljäs henkilö, joka on voinut nähdä turkoosin putoavan sormuksestani."

"Mitä sitten? Onko meillä oikeutta ilman pienintäkään todistusta otaksua, että vaimo murhaisi miehensä, äiti myrkyttäisi poikansa?"

"Minä en otaksu mitään, herra prefekti."

"Mutta silloin..."

Don Luis ei vastannut. Herra Desmalions ei peittänyt harmiaan. Hän sanoi vain:

"Hyvä on, mutta minä käsken mitä jyrkimmin teitä olemaan vaiti. Mitä kysymyksiä on minun esitettävä rouva Fauvillelle?"

"Vain yksi. Kysykää häneltä, tunteeko hän jonkun -- paitsi miestään -- joka polveutuu Roussel-sisaruksista?"

"Minkä vuoksi tämä kysymys?"