Part 3

Kun lääkäri oli saapunut ja herra Desmalions antanut määräyksen, että ruumis oli vietävä toiseen huoneeseen, otti don Luis lääkärin syrjään ja sanoo:

"Ei ole epäilystäkään siitä, että tarkastaja Vérot on tullut myrkytetyksi. Katsokaa hänen rannettaan, siinä näette pistoksen ja tulehtuneen renkaan sen ympärillä."

"Häntä pistettiin siis ranteeseen?"

"Niin, neulalla tai kynänterällä, mutta ei niin voimakkaasti kuin he ehkä olisivat halunneet, koska kuolema seurasi vasta muutamia tunteja myöhemmin."

Vahtimestarit kantoivat ruumiin ulos ja pian ei huoneessa ollut ketään muita kuin ne viisi henkilöä, jotka prefekti oli kutsuttanut luokseen. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea, jotka katsoivat turhaksi jäädä kauemmaksi, lähtivät, ylistettyään lämpimästi don Luis Perennaa hänen terävänäköisyydestään. Sitten tuli majuri d'Astrignacin vuoro, joka puristi entisen alaisensa kättä vilpittömällä myötätunnolla. Maître Lepertuis ja Perenna, jotka olivat sopineet kohtauksesta lahjoituksen suorittamista varten, aikoivat juuri mennä, kun herra Desmalions kiireesti tuli sisään.

"Vai niin, te olette vielä täällä, don Luis Perenna! Se ilahduttaa minua. Minulla on eräs aate: ne kolme kirjainta, jotka väititte nähneenne kirjoitetun muistikirjaan, muodostavatko ne tavun 'Fau', oletteko siitä varma?"

"Luulen niin, herra prefekti. Katsokaa itse: eikö tämä ole F, tämä a ja tämä u? Ja pankaa merkille, että F on iso kirjain, joka panee epäilemään, että kirjaimet muodostavat nimen ensi tavun."

"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Omituista kyllä, sattuu se tavu olemaan... mutta odottakaa, verratkaamme!"

Herra Desmalions etsi kiireesti papereiden joukosta, jotka sihteeri oli hänen tullessaan jättänyt. "Kas tässä! Tätä juuri tarkoitin: 'Fauville'. Ensimmäinen tavu on sama. 'Fauville'... ei muuta, ei ristimänimeä eikä sen alkukirjaimia. Kirje on kirjoitettu kuumeentapaisella kiireellä; siinä ei ole päivämäärää eikä osoitetta. Käsiala on vapisevaa."

Ja herra Desmalions luki ääneen:

'Herra prefekti.

Suuri vaara uhkaa minua ja poikaani. Kuolema lähestyy nopeasti. Tänä iltana tahi viimeistään huomen aamulla saan todistuksia siitä halpamaisesta salaliitosta, joka uhkaa meitä. Pyydän lupaa saada jättää ne teille aamupäivällä. Olen suojeluksen tarpeessa, pyydän teiltä apua. Kunnioittaen: Fauville'.

"Ei mitään muuta valaisevaa?" kysyi Perenna. "Ei mitään toiminimen leimaa?"

"Ei, ei mitään. Mutta ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta. Vérot'n ilmoitukset sopivat selvästi yhteen tämän epätoivoisen vetoamisen kanssa. Ne ovat nähtävästikin herra Fauville ja hänen poikansa, jotka aiotaan murhata tänä yönä. Ja hirveintä on että nimi Fauville on niin yleinen, joten on mahdotonta, että etsimisemme johtaisi tuloksiin aikanaan."

"Kuinka niin, herra prefekti? Ponnistamalla äärimmäisiin..."

"Tietysti me ponnistamme äärimmäisiin ja minä panen kaiken väkeni liikkeelle. Mutta muistakaa ettei meillä ole pienintäkään johtolankaa."

"Oh, se olisi hirveää!" huudahti don Luis. "Nuo molemmat ihmiset tuomittuina kuolemaan ja me emme olisi tilaisuudessa pelastamaan heitä! Herra prefekti, pyydän teitä hartaimmin, että..."

Hän ei ollut puhunut loppuun, kun prefektin yksityissihteeri astui sisään käyntikortti kädessään.

"Herra prefekti, tämä mies on niin itsepäinen...! minä en tiennyt, jos minä..."

Herra Desmalions otti kortin ja huudahti hämmästyksestä ja ilosta.

"Katsokaa", sanoi hän Perennalle.

Ja hän ojensi tälle kortin:

HIPPOLYTE FAUVILLE Siviili-insinööri Boulevard Suchet 14 B

"Katsokaa", sanoi herra Desmalions, "sattuma suosii meitä. Jos tämä herra Fauville on yksi Roussel-perillisistä, tulee tehtävämme paljon helpommaksi."

"Joka tapauksessa, herra prefekti", huomautti asianajaja, "täytyy minun muistuttaa teille, että testamentin pykälä kieltää sen julkaisemisen ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia. Herra Fauville ei saa sen vuoksi tietää..."

Ovi avautui ja eräs mies työnsi vahtimestarin syrjään ja syöksyi sisään.

"Tarkastaja... tarkastaja Vérot?" läähätti hän. "Hän on kuollut, eikö totta? Minä kuulin..."

"Niin, hyvä herra, hän on kuollut".

"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!" sammalsi hän.

Ja hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:

"Oh, ne roistot, ne roistot!"

Hän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies sairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla syviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät hermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.

Prefekti kysyi:

"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat? Voitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?"

Hippolyte Fauville pudisti päätään.

"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt... minun todistukseni eivät olisi riittäviä... ei, varmasti ei..."

Hän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.

"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin tietää... toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen todistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta hän on ehkä ehtinyt kertoa teille..."

"Ei, hän puhui tästä illasta... tästä yöstä..."

Hippolyte Fauville säpsähti.

"Tästä illasta! Silloin on aika käsillä! Mutta se on mahdotonta, he eivät voi tehdä minulle mitään vielä. He eivät ole valmiit".

"Tarkastaja Vérot selitti, että kaksoismurha tehdään tänä yönä".

"Ei, herra prefekti, siinä hän oli väärässä. Minä tiedän kaikki. Aikaisintaan huomen illalla... ja me vangitsemme ne kaikki ansaan. Oh, ne roistot!"

Don Luis meni hänen luokseen ja kysyi:

"Teidän äitinne nimi oli Ermeline Roussel, eikö niin?"

"Kyllä, Ermeline Roussel. Hän on nyt kuollut".

"Ja hän oli Saint-Etiennestä?"

"Niin. Mutta minkävuoksi sitä kysytte?"

"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana". Hän avasi pahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. "Tiedättekö jotain tästä suklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?"

"Hirveätä!" sanoi insinööri. "Mistä tarkastaja sen löysi?"

Hän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän nousi ja ryntäsi ovelle:

"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen aamulla varhain näytän teille... silloin on minulla kaikki todisteet. Ja poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä haluan elää. Minulla on oikeus elää... ja pojallani myös... ja me _elämme_! Oh, ne roistot!"

Ja hän horjui ulos kuin juopunut.

Herra Desmalions nousi nopeasti.

"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida hänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon. Odotan tänne erästä, johon suuresti luotan."

Don Luis sanoi:

"Herra prefekti, pyydän teitä hartaasti antamaan minulle valtuuden toimittaa tiedusteluja. Cosmo Morningtonin testamentti tekee sen velvollisuudekseni, ja sallikaa sanoa, myöskin minun oikeudekseni. Herra Fauvillen viholliset ovat osoittaneet tavatonta viekkautta ja rohkeutta. Haluan saada kunnian seisoa vaarallisimmalla paikalla tänä yönä, herra Fauvillen talossa, lähellä häntä."

Prefekti epäröi. Hän kai ajatteli, kuinka don Luis Perennan etujen mukaista olisi, jos ei ketään Mornington-perillistä löydettäisi tahi että tämä saisi tilaisuuden astua heidän ja miljoonaperinnön väliin. Herra Desmalions mittaili silmillään näitä tarmokkaita kasvoja, näitä viisaita silmiä, samalla kertaa viattomia ja pilkallisia, vakavia ja hymyileviä silmiä, joiden kautta varmastikaan ei voinut tunkeutua omistajan suljettuun luonteeseen, mutta jotka joka tapauksessa näyttivät ehdottoman kunniallisilta ja selkeiltä. Sitten kutsui hän sihteerinsä:

"Onko salapoliisiosastosta tullut ketään?"

"Kyllä, herra prefekti, etsivä komissario Mazeroux on täällä."

"Antakaa hänen tulla sisälle."

Hän kääntyi Perennaan:

"Komissario Mazeroux on eräs kyvykkäimmistä salapoliiseistamme. Minulla oli tapana käyttää häntä samoin kuin Vérot-raukkaakin silloin kuin tarvitsin enemmän kykyä ja terävyyttä. Hän tulee olemaan teille suureksi hyödyksi."

Komissario Mazeroux astui sisään. Hän oli lyhytkasvuinen, laiha, jäntevä mies, jonka riippuvat viikset, raskaat silmäluomet, vetiset silmät ja pitkät, harvat hiukset antoivat hänelle vaivaisen ulkonäön.

"Mazeroux", sanoi prefekti, "te olette kai kuulleet toverinne Vérot'n kuolemasta ja niistä hirveistä asianhaaroista, jotka olivat sen yhteydessä. Meidän on nyt kostettava hänet ja estettävä ennenkuulumaton rikos. Tämä herra, joka tuntee asian alusta loppuun, selittää teille kaiken mitä tarvitaan. Te työskentelette yhdessä hänen kanssaan ja annatte minulle raportin varhain aamulla."

Tämä merkitsi, että hän antoi don Luis Perennalle vapaat kädet ja luotti hän aloitekykyynsä ja terävänäköisyyteensä. Don Luis kumarsi.

"Kiitän teitä, herra prefekti. Toivon, ettette saa mitään syytä katua luottamusta ja hyväntahtoisuutta, jota osoitatte minulle."

Hän otti jäähyväiset herra Desmalionsilta ja maître Lepertuisilta ja lähti yhdessä komissario Mazerouxin kanssa.

Heti ulos tultuaan kertoi hän Mazerouxille mitä tiesi. Hänen seuralaisensa taitavuus ammatissa näkyi tekevän vaikutuksen salapoliisiin ja hän yhtyi täydellisesti don Luisin käsitykseen. He päättivät mennä ensiksi Café du Pont-Neufille. Täällä saivat he tietää, että Vérot, joka oli ollut paikan vakinainen kävijä, oli kirjoittanut siellä aamulla pitkän kirjeen. Ja ylitarjoilija muisti, että eräs mies viereisessä pöydässä, joka oli tullut melkein samaan aikaan, oli myöskin tilannut kirjoituspaperia ja pyytänyt keltaisen kirjekuoren kaksi kertaa.

"Näettekö", sanoi Mazeroux don Luisille, "kirje on vaihdettu toiseen niinkuin te epäilittekin."

Ylitarjoilijan antama kuvaus oli sangen selvä: pitkä mies, hiukan kumaraselkäinen, punaisenruskeine piikkipartoineen ja mustassa silkkinauhassa riippuvine kilpikonnanluisine silmälasikehyksineen; kädessä oli hänellä ebenholtsinen kävelykeppi jossa oli sudenpään muotoinen koukku.

"Sehän on jotain, josta poliisi voi pitää kiinni," sanoi Mazeroux.

He aikoivat juuri lähteä kahvilasta, kun don Luis pidätti toverinsa.

"Silmänräpäys".

"Mistä on kysymys?"

"Meitä vakoillaan."

"Vakoillaan? Mitä sitten? Ja kuka, jos saan luvan kysyä."

"Ei mikään merkittävä henkilö. Tiedän, kuka hän on ja minä voin yhtä hyvin ratkaista asian nyt ja saada sen loppumaan. Odottakaa minua, tulen takaisin ja silloin näytän teille jotain lystikästä. Tapaus tulee suorastaan olemaan teille herkkua, sen lupaan."

Hän tuli hetken kuluttua takaisin seurassaan pitkä, laiha herra, jolla oli poskiparta.

"Herra Mazeroux, eräs ystävistäni, senor Cacérès, perulaisen lähetystön attashea. Senor Cacérès otti osaa keskusteluun prefektin luona juuri äsken. Hän se oli, joka Perun ministerin käskystä kokosi minua koskevat henkilötiedot." Ja hän lisäsi reippaasti: "Vai niin, te odotitte minua, rakas senor Cacérès. Minä luulin, että kun me jätimme prefektin viraston..."

Perulainen attashea teki liikkeen ja osoitti kersantti Mazerouxia. Perenna vastasi:

"Oh, älkää välittäkö herra Mazeroux'sta! Voitte puhua hänen läsnäollessaan, hän on itse vaiteliaisuus. Sitäpaitsi tuntee hän koko jutun."

Attashea vaikeni. Perenna antoi hänelle merkin istuutua heidän pöytäänsä.

"Puhukaa ilman epäilyä, rakas senor Cacérès. Tämä on asia, jota on käsiteltävä verukkeitta, enkä minä pelkää kuulla sievistelemätöntä sanaa. Se säästää paljon aikaa. Eteenpäin vaan. Te haluatte saada rahaa, arvaan minä? Tahi oikeammin sanottuna, enemmän rahaa. Kuinka paljon?"

Perulainen näytti epäilevän, heitti katseen don Luisin seuralaiseen, mutta kokosi sitten päättäväisyytensä ja sanoi hillityllä äänellä:

"Viisikymmentätuhatta frangia".

"Peijakas!" huudahti don Luis. "Te olette ahne. Mitä ajattelette, herra Mazeroux? Viisikymmentätuhatta on koko paljon rahaa. Erittäinkin kun... Kuulkaa, rakas Cacérès, käykäämme läpi menneisyys vielä kerran... Kolme vuotta sitten oli minulla kunnia tutustua teihin Algeriassa, jossa te matkustelitte. Ymmärsin heti minkälainen mies te olitte ja kysyin, voisitteko te kolmessa vuodessa minun, Perennan, nimelle hankkia espanjalaisperulaisen henkilöllisyystodistuksen varustettuna moitteettomilla asiakirjoilla sekä kunnioitusta herättävillä esi-isillä. Te vastasitte myöntävästi. Me sovimme hinnaksi kaksikymmentätuhatta frangia. Kun poliisiprefekti viime viikolla pyysi minun papereitani, etsin teidät ja sain tietää teidän saaneen toimeksenne suorittaa tutkimuksia menneisyydestäni. Kaikki näkyi olevan kunnossa. Papereilla, jotka olivat kuuluneet edesmenneelle perulaiselle aatelismiehelle Perennalle, valmistitte te minulle -- asianmukaisesti korjattuna -- ensiluokkaisen siviiliaseman. Me sovimme, mitä kerroimme poliisiprefektille ja minä maksoin kaksikymmentätuhatta; Me olemme kuitit. Mitä muuta te voitte vaatia?"

Perulaisessa attasheassa ei näkynyt pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän asetti molemmat kyynärvartensa pöydälle ja sanoi rauhallisesti:

"Puhellessani kanssanne kolme vuotta sitten luulin olevani tekemisissä miehen kanssa, joka oli piiloutunut muukalaislegioonan sotilaspukuun ja halusi varata itselleen mahdollisuuden sen jälkeen elää moitteetonta elämää. Tänään olenkin tekemisissä Cosmo Morningtonin perillisen kanssa, miehen, joka huomenna väärällä nimellä nostaa miljoonan frangia ja muutaman kuukauden kuluttua ehkä sata miljoonaa. Se on kokonaan toinen asia."

Tämä todistelu näytti vaikuttavan don Luisiin. Hän huomautti kuitenkin:

"Entä jos minä kieltäydyn."

"Jos te kieltäydytte, ilmoitan minä asianajajalle ja poliisiprefektille joutuneeni tutkimuksissani harhaan, ja että don Luis Perennan laita ei ole oikein. Silloin ette te saa mitään ja tulette luultavasti vangituksi."

"Yhdessä teidän kanssanne, hieno herrani."

"Minun kanssani?"

"Niin... syytettynä väärennyksestä, petoksesta ja kirkonkirjojen muuttamisesta. Sillä ette kai te luule minun pysyvän kokonaan toimettomana."

Attashea ei vastannut. Hänen nenänsä, joka oli hyvin pitkä, näytti tulevan vielä pitemmäksi.

Don Luis purskahti nauruun.

"Kas niin, senor Cacérès, älkää näyttäkö niin happamalta. Ei kukaan aio tehdä teille pahaa. Mutta älkää vain luulko, että te voitte suoraa päätä astua tielleni. Pätevämmät miehet kuin te ovat sitä koettaneet, mutta taittaneet niskansa heti. Te näytätte todellakin tyhmältä, Cacérès, niin, hyvin tyhmältä. Me olemme siis yhtä mieltä? Laskemme aseet alas. Ei mitään viheliäisiä salajuonia erinomaista ystävää Perennaa vastaan. -- Mainiota, Cacérès, mainiota! Ja nyt haluan olla jalomielinen ja osoittaa teille, että todellinen herrasmies meistä kahdesta on... juuri hän, joka kaiken aikaa on käyttäytynyt sellaisena!"

Hän otti esiin maksuosoituskirjan Credit Lyonnais'iin.

"Kas tässä, poikaseni. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia lahjaksi Cosmo Morningtonin perinnöstä. Pistäkää se taskuunne ja näyttäkää iloiselta. Kiittäkää nyt tätä ystävällistä herraa ja lähtekää päätänne kääntämättä tiehenne ikäänkuin olisitte joku Lotin tyttäristä. Tiehenne nyt... mars!"

Tämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, että attashea totteli täsmälleen. Hän hymyili pistäessään maksuosoituksen taskuunsa, kiitti kahdesti ja lähti päätään kääntämättä.

"Tuo viheliäinen koira!" mutisi don Luis. "Mitä sanotte tästä, komissario?"

Komissario Mazeroux tuijotti hämillään häneen ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet tunkeutua päästä ulos.

"Niin, mutta hyvä herra..."

"Mitä?"

"Kuka te olette sitten?"

"Minäkö?"

"Niin."

"Eivätkö ne ole sitä sitten teille sanoneet? Eräs perulainen tai espanjalainen aatelismies, en tiedä kumpainen. Lyhyesti ja selvästi 'don Luis Perenna'..."

"Lorua! Minähän juuri kuulin. Don Luis Perenna, ent. muukalaislegioonalainen..."

"Kylliksi, hyvä herra."

"Koristettu kunniamerkein edestä ja takaa."

"Kylliksi, hyvä herra, seuratkaa minua nyt prefektin..."

"Antakaa minun lopettaa, hitto vie! Minä sanoin: ent. muukalaislegioonalainen... ent. sankari... ent. vanki etsivässä osastossa... ent. venäläinen ruhtinas... ent. etsivän osaston päällikkö... ent..."

"Tehän olette hullu!" sähähti komissario. "Mitä nämä kaikki jutut merkitsevät?"

"Se on todellinen historia, herra komissario, ja täydellisesti tosi. Te kysytte, kuka minä olen ja minä sanon sen teille suoraan. Pitääkö minun mennä kauemmaksi taapäin? Minulla on vielä useita arvoja tarjottavina: markiisin, paroonin, herttuan, arkkiherttuan, suurherttuan... koko de Gothan almanakka, hitto vie! Jos joku sanoisi minulle, että olen ollut kuningas, niin kaikkien pyhimysten nimessä, en uskaltaisi vannoa vastaan!"

Komissario Mazeroux ojensi kätensä, jotka olivat tottuneet karkeisiin askareihin, tarttuen toisen, kuten näytti, heikkoihin ranteihin ja sanoi:

"Ei mitään tyhmyyksiä. En tiedä kenen olen saanut kiinni, mutta minä en teitä päästä. Jos teillä on jotain sanottavaa, saatte sen sanoa prefektille."

"Älä puhu niin kovaa, Alexandre."

Molemmat heikot ranteet vapautuivat silmänräpäyksessä, komisarion vahvoihin käsiin tartuttiin nyt vuorostaan ja don Luis sanoi irvistäen:

"Etkö sinä tunne minua, tyhmyri!"

Komissario Mazeroux ei sanonut sanaakaan. Hänen silmänsä tunkeutuivat vielä kauemmaksi päästä. Hän yritti tajuta, mutta oli aivan lamaantunut. Tämä äänensävy, tapa laskea leikkiä, koulupoikamainen pilanteko yhtyneenä tähän uskaliaisuuteen, näiden silmien yllättävä ilme ja lopuksi lisänimi Alexandre, joka ei ollenkaan ollut hänen ja jota ainoastaan yksi ainoa henkilö oli käyttänyt monta vuotta sitten... oliko se mahdollista?

"Isäntä!" sammalsi hän. "Isäntä!"

"Miksikä ei?"

"Ei, ei, sen vuoksi että..."

"Sen vuoksi että?"

"Sen vuoksi että te olette kuollut."

"Mitä sitten? Olen kuollut... luuletteko te sen estävän minua elämästä?"

Ja kun toinen näytti menevän yhä enemmän ja enemmän päästään pyörälle, laski hän kätensä tämän olalle ja sanoi:

"Kuka hankki teille paikan poliisilaitoksella?"

"Etsivänosaston päällikkö herra Lenormand."

"Ja kuka oli herra Lenormand?"

"Isäntä".

"Te tarkoitatte Arsène Lupin?"

"Niin".

"No niin, Alexandre, ettekö tiedä, että Arsène Lupinille oli paljon vaikeampaa olla etsivänosaston päällikkönä -- ja hän oli ensiluokkainen sellainen -- kuin olla don Luis Perenna kunnialegioonassa, olla sankari ja elää sen jälkeen kun oli kuollut?"

Komissario Mazeroux tarkasti vaieten seuralaistaan. Sitten selkenivät hänen loisteettomat silmänsä, hänen harmaankalpeat kasvonsa tulivat purppuranpunaisiksi ja hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään ja murahti suuttuneella äänellä:

"No niin, saattaa niin olla... mutta sen sanon teille etukäteen, että te ette saa luottaa minuun. Ei. Minä olen etsivänpoliisin palveluksessa ja siihen minä jään. Ei mikään auta. Olen maistanut kunniallista leipää enkä aio muuta syödä. En, en, en! Ei mitään huijauksia enää."

Perenna kohautti olkapäitään.

"Te olette aasi, Alexandre. Kunniallinen leipä ei ole todellakaan kohottanut teidän älyänne. Kuka on puhunut uudelleen alkamisesta?"

"Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kaikki teidän temppunne, isäntä!"

"Minun temppuni! Luuletteko te minulla olevan mitään osaa tässä asiassa?"

"Kuulkaa, isäntä..."

"Ei, olen kaukana sellaisesta, poikaseni. Kaksi tuntia sitten en tiennyt asiasta enempää kuin te. Se on kohtalo, joka on minulle lähettänyt tämän testamentin sanomatta edes: pidä varasi! Ja sitä on toteltava."

"Ja sitten?"

"Minun tehtäväni on kostaa Cosmo Mornington ja ottaa selko perillisistä, suojella heitä ja jakaa heidän kesken ne sata miljoonaa, jotka kuuluvat heille. Siinä kaikki. Eikö se ole mielestänne kunniallisen miehen tehtävä?"

"Kyllä, mutta..."

"Kyllä, mutta täytänkö minä sen niinkuin kunniallinen mies, sitäkö tarkoitatte?"

"Isäntä..."

"No niin, poikaseni, jos te näette jotain minun käytöksessäni, johon ette ole tyytyväinen, jos löydätte pienimmänkin mustan pilkun don Luis Perennan omassatunnossa, suurennuslasilla katsottuna, niin älkää epäilkö, iskekää kaulukseeni molemmin käsin. Annan teille siihen luvan. Käsken teitä niin tekemään. Riittääkö se teille?"

"Se ei ole kylliksi, että se riittää minulle, isäntä."

"Mitä tarkoitatte?"

"On toisiakin."

"Selittäkää."

"Ajatelkaa, jos te joudutte kiinni?"

"Millä tavoin?"

"Te voitte tulla paljastetuksi."

"Kuka voisi keksiä?"

"Teidän vanhat toverinne."

"Poissa. Olen lähettänyt heidät pois Ranskasta".

"Mihin?"

"Se on minun salaisuuteni. Teidät jätin jäljelle etsivänpoliisiin siltä varalta, että joskus tarvitsisin teidän palveluksianne, ja te näette, että tein oikein."

"Mutta ajatelkaa, jos poliisi huomaa, kuka te olette?"

"Mitä sitten?"

"Silloin teidät vangitaan."

"Mahdotonta."

"Minkä vuoksi?"

"He eivät voi vangita minua."

"Miksikä ei?"

"Olettehan sen itse sanonut, pölkkypää! Ensiluokkaisen, pelottavan, kiistämättömän syyn!"

"Mitä tarkoitatte?"

"_Minä olen kuollut!_"

Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Todistus huumasi hänet. Hän ymmärsi heti terveen järjen kannalta asian sen mahdottomuudesta huolimatta. Ja äkkiä purskahti hän nauruun, niin että hän vääntyi kaksinkerroin ja hänen huolestuneet kasvonsa vääristyivät mitä kummallisimmalla tavalla.

"Oh, isäntä, te olette samanlainen kuin ennenkin!... Hyvä Jumala, niin hauskaa!... Haluanko minä olla mukana? Senpä uskon! Niin usein kuin haluatte! Te olette kuollut ja haudattu ja ainiaaksi poissa!... Mainiota, mainiota...!"

* * * * *

Siviili-insinööri Hippolyte Fauville asui bulevardi Suchetilla, lähellä linnoituksia, keskikokoisessa talossa, jonka vasemmalla puolella oli pieni puutarha, johon hän oli rakennuttanut itselleen suuren paviljongin, joka muodosti hänen työhuoneensa.

Don Luis Perenna seurasi Mazerouxia Passyn poliisikonttoriin, jossa Mazeroux Perennan ohjeiden mukaan ilmoitti nimensä ja pyysi, että herra Fauvillen taloa vartioisi yöllä kaksi poliisikonstaapelia, jotka pidättäisivät jokaisen sisään yrittävän epäilyttävän henkilön.

Sitten söivät don Luis ja Mazeroux päivällistä läheisyydessä. Kello yhdeksän olivat he talon portilla.

"Alexandre", sanoi Perenna.

"Niin, isäntä!"

"Ettekö te ole peloissanne?"

"En, isäntä. Minkä vuoksi pitäisi minun olla?"

"Minkä vuoksi? Koska me puolustaessamme herra Fauvillea ja hänen poikaansa ryhdymme taisteluun henkilöiden kanssa, joille on suuri etu päästä heistä ja jotka näyttävät olevan aina varuillaan. Teidän elämänne ja minun elämäni... tuulahdus, pikkuseikka. Ettekö pelkää!"

"Isäntä", vastasi Mazeroux, "en tiedä saanko koskaan kokea, mitä merkitsee olla peloissaan. Mutta yhdessä tilanteessa en varmastikaan tule sitä kokemaan."

"Missä sitten?"

"Silloin kun olen yhdessä teidän kanssanne."

Ja hän veti tarmokkaasti kellonnuorasta.

III LUKU

Tuomittu mies

Palvelija avasi oven. Mazeroux lähetti korttinsa. Hippolyte otti molemmat herrat vastaan työhuoneessaan. Pöydällä oli siirrettävä puhelin, kirjoja, lentokirjasia ja sanomalehtiä. Sitäpaitsi oli siellä kaksi korkeata pöytää peitettynä suunnitelmilla, piirustuksilla ja lasikuvuilla, joiden sisällä oli elefantinluisia pienoismalleja ja teräskoneita, jotka insinööri oli itse rakentanut tahi keksinyt. Seinän vieressä oli suuri sohva. Yhdestä nurkasta johtivat kierreportaat koko huoneen kiertävälle parvekkeelle. Katossa riippui sähkölamppu.

Sanottuaan kuka hän oli ja esiteltyään ystävänsä Perennan poliisiprefektin lähettämäksi selitti Mazeroux heti heidän käyntinsä syyn. Hän sanoi herra Desmalionsin tunteneen itsensä levottomaksi niiden painavien syiden vuoksi, jotka hän oli äskettäin saanut tietää ja pyysi herra Fauvillea, huomispäivän keskustelua odottamatta, ryhtymään kaikkiin niihin varovaisuustoimenpiteisiin, joita hänen salapoliisinsa neuvoivat.

Fauville näytti aluksi hieman hämmästyneeltä.

"Olen ryhtynyt omiin varovaisuustoimenpiteisiini, vieläpä sangen perusteellisiin. Toiselta puolen pelkään, että teidän sekaantumisenne voi olla vahingollista."

"Millä tavoin?"

"Herättämällä vihollisteni huomio ja sen kautta estämällä minua kokoamasta niitä todistuksia, jotka tarvitsen paljastaakseni heidät."

"Voitteko selittää...?"

"En, sitä en voi. Huomenna, huomenaamulla... ei ennen."

"Mutta jos silloin on myöhäistä?" huomautti don Luis.

"Myöhäistä? Huomenna?"