Part 2

"Tässä on lisäys testamenttiin. Se on kirje, jonka mr Mornington kirjoitti maître Lepertuisille hiukan myöhemmin ja jossa hän lähemmin selittää muutamia pykäliä: Valtuutan maître Lepertuisin avaamaan testamenttini päivää jälkeen kuolemani poliisiprefektin läsnäollessa, joka hyväntahtoisesti pitäköön asian täydellisesti salassa yhden kuukauden. Täsmälleen kuukauden kuluttua pyydän häntä kutsumaan virastoonsa maître Lepertuisin, don Luis Perennan ja jonkun Yhdysvaltojen lähetystön huomattavan jäsenen. Testamentin lukemisen jälkeen luovutetaan miljoonan frangin maksuosoitus ystävälleni ja perilliselleni don Luis Perennalle hänen näytettyään yksinkertaisen todistuksen henkilöllisyydestään sekä tavanmukaiset laillisuustodistuksensa. Haluan, että todistuksen hänen henkilöllisyydestään antaa majuri, kreivi d'Astrignac, joka oli hänen esimiehensä Marokossa. Hänen sukulaisuussuhteistaan tehköön selvää joku perulaisen lähetystön jäsen, sillä don Luis Perenna, vaikkakin kansalaisuudeltaan espanjalainen, on syntynyt Perussa. Edelleen haluan, ettei testamentin sisältöä ilmoiteta Roussel-perheen perillisille ennenkuin kaksi päivää myöhemmin maître Lepertuisin konttorissa. Lopuksi pyydän poliisiprefektiä olemaan ystävällinen ja kutsumaan ylempänä mainitut henkilöt virkahuoneeseensa vielä kerran, päivänä, jonka hän määrää, ei kuitenkaan aikaisemmin kuin kuudenkymmenen, eikä myöhemmin kuin yhdeksänkymmenen päivän kuluttua ensimmäisestä kokoontumisesta. Silloin, eikä ennen, on laillisten perillisten nimet mainittava ja julkaistava heidän oikeuksiensa mukaisesti, mutta älköön ketään tunnustettako ja mainittako, jollei hän ole läsnä tässä kokouksessa, ja tällöin tulee don Luis Perenna, jonka myös on oltava läsnä, lailliseksi perijäkseni, jollei ketään Roussel-sisarusten tahi heidän serkkunsa Victorin elossa olevia perillisiä ole ilmaantunut."

Poliisiprefekti pani molemmat kirjelmät uudelleen kuoreen ja jatkoi:

"Hyvät herrat, te olette kuulleet Cosmo Morningtonin testamentin, joka selittää teidän läsnäolonne täällä. Kuudes henkilö liittyy meihin pian; hän on eräs salapoliiseistani, jonka tehtäväksi olen antanut suorittaa ensimmäiset etsiskelyt Roussel-perheestä ja joka ilmoittaa nyt tiedustelujensa tulokset. Mutta nyt on meidän seurattava testamentin tekijän säädöksiä. Don Luis Perennan laillisuustodistukset, jotka lähetettiin minulle neljätoista päivää sitten, olen itse tutkinut ja todennut täydellisesti tyydyttäviksi. Hänen sukulaisuussuhteittensa johdosta olen kirjoittanut ja pyytänyt hänen ylhäisyyttään Perun ministeriä kokoamaan tarkat tiedot."

"Ministeri on uskonut asian minulle", sanoi senor Cacérès, perulainen attashea. "Se ei kohdannut mitään vaikeuksia. Don Luis Perenna polveutuu eräästä vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka muutti maasta kolmekymmentä vuotta takaperin säilyttäen kuitenkin maatilansa ja omaisuutensa Euroopassa. Tunnen don Luis Perennan isän Etelä-Amerikassa ja hän puhui aina ainoasta pojastaan mitä suurimmalla kiintymyksellä. Juuri meidän lähetystömme, ilmoitti kolme vuotta takaperin pojalle hänen isänsä kuolemasta. Minulla on täällä jäljennös kirjeestä, joka lähetettiin Marokkoon."

"Ja minulla on don Luis Perennan poliisiprefektille luovuttamien asiapapereiden joukossa alkuperäinen kirje. Ja te, herra majuri, tunnette siis jälleen sotilas Perennan, joka taisteli muukalaislegioonassa teidän johdollanne?"

"Tunnen hänet", sanoi kreivi d'Astrignac.

"Ilman erehdyksen mahdollisuutta?"

"Ilman pienintäkään erehdyksen mahdollisuutta ja ilman hitustakaan epäilyä."

Poliisiprefekti jatkoi nauraen.

"Te tunnette siis sotilas Perennan, jota hänen toverinsa tuntien hämmästynyttä ihailua hänen urotekojaan kohtaan, kutsuivat Arsène Lupiniksi."

"Kyllä, herra prefekti", vastasi majuri terävästi "miehen, jota sotilaat nimittivät Arsène Lupiniksi, mutta upseerit yksinkertaisesti Sankariksi, miehen, josta sanottiin, että hän oli yhtä urhoollinen kuin d'Artagnan, yhtä väkevä kuin Porthos..."

"Ja yhtä salaperäinen kuin Monte-Cristo", sanoi poliisiprefekti nauraen. "Kaikki tämä on raportissa, jonka sain muukalaislegioonan neljännestä rykmentistä. Meidän ei tarvitse lukea sitä kokonaan, mutta se sisältää sen ennen kuulumattoman tosiasian, että sotilas Perenna ennen kahden vuoden loppua sai sotilasmuistorahan, nimitettiin kunnialegioonaan erinomaisista palveluksistaan ja mainittiin päiväkäskyssä neljätoista kertaa. Otan sieltä täältä yksityisseikkoja..."

"Ei, minä pyydän," vastusti don Luis, "ne ovat jokapäiväisiä asioita, jotka eivät herätä kenenkään mielenkiintoa, enkä näe syytä minkä vuoksi..."

"Päinvastoin, kaikkeen on maailmassa syynsä," selitti herra Desmalions. "Te, hyvät herrat, ette ole täällä vain kuullaksenne testamentin, vaan myöskin antaaksenne hyväksymisenne eräälle sen pykälän määräämälle toimenpiteelle, joka suoritetaan heti, nimittäin miljoonan frangin maksamiselle. On sen vuoksi välttämätöntä, että me kaikki saamme tietää mitä tiedettävää lahjoituksen saajasta on. Esitän senvuoksi, että jatkamme..."

"Siinä tapauksessa, herra prefekti," sanoi Perenna nousten ja mennen ovelle, "sallitte minun kai..."

"Täyskäännös! Seis!... Asento!" komensi majuri d'Astrignac leikillisesti.

Hän veti don Luisin takaisin keskelle huonetta ja painoi hänet tuolille.

"Herra prefekti," sanoi hän, "minä pyydän armoa vanhalle asetoverilleni, jonka ujous todellakin saattaa joutua kovalle koetukselle, jos kertomus hänen urhoollisuudestaan luetaan hänen läsnäollessaan. Ovathan sitäpaitsi raportit täällä ja me voimme jokainen ottaa niistä osan. Näkemättä niitä lisään muutamia kiittäviä sanoja niiden sisältöön ja huomautan, etten koko sotilasaikanani ole tavannut miestä, jota voisi verrata Perennaan. Ja kuitenkin olen nähnyt joukoittain kelpo poikia, sellaisia vietävän peijakkaita, joita näkee vain muukalaislegioonassa, ja jotka 'nolatakseen' toisensa, antavat hakata itsensä vaikka kappaleiksi asian vuoksi, joka heitä huvittaa, eli, kuten he sanovat, tuntuu heistä 'repäisevältä'. Mutta ei yksikään heistä ollut verrattavissa Perennaan. Se veitikka, jolle me annoimme lisänimiä d'Artagnan, Porthos ja de Bussy, ansaitsee tulla luetuksi historian hämmästystä herättävimpiin sankareihin. Olen nähnyt hänen suorittavan urotöitä, joista en mielelläni kerro, pelosta, että minut katsotaan valehtelijaksi, tekoja niin epätodennäköisiä, että minä vielä tänäänkin ihmettelen olenko todella nähnyt ne. Eräänä päivänä Settatin luona, kun meitä seurasi..."

"Yksi sana vielä, herra majuri", huudahti don Luis hilpeästi, "ja minä menen varmasti tieheni! Minun täytyy sanoa, että teillä on hauska tapa säästää ujouttani."

"Rakas Perennani", vastasi kreivi d'Astrignac, "olen aina sanonut teille, että teidän kaikkien hyvien ominaisuuksienne joukossa on yksi vika, se, että te ette ole ranskalainen."

"Ja minä olen aina vastannut, herra majuri, että olen äidin puolelta ranskalainen ja ranskalainen sydämeltäni sekä luonteenlaadullani. On asioita, joita vain ranskalainen voi tehdä."

Molemmat miehet vaihtoivat jälleen lämpimän kädenpuristuksen.

"No niin," sanoi prefekti, "emme puhu enempää teidän mainetöistänne emmekä tästä raportista. Mutta yhden asian haluan mainita, sen, että te kahden vuoden kuluttua satuitte joutumaan neljänkymmenen berberin muodostamaan väijytykseen ja jäitte vangiksi, tullen takaisin muukalaislegioonaan vasta kuukausi sitten."

"Aivan niin, herra prefekti, hyvissä ajoin ottaakseni eron, koska viisivuotinen palvelussitoumukseni oli loppu."

"Mutta kuinka Cosmo Mornington tuli maininneeksi teidät testamentissaan, kun te, hänen sitä laatiessaan, olitte olleet kadoksissa jo puolitoista vuotta?"

"Cosmo ja minä olimme kirjevaihdossa."

"Mitä?"

"Niin, ja minä olin ilmoittanut hänelle pian tapahtuvasta paostani ja paluustani Pariisiin."

"Mutta kuinka te toimitte? Missä te olitte?... Ja kuinka te saitte tilaisuuden..."

Don Luis hymyili vastaamatta.

"Monte Cristo, jos suvaitsette, herra prefekti. Vankeuteni ja pakoni salaisuus on itse asiassa sangen omituinen. Joskus ehkä on mielenkiintoista valaista niitä seikkoja. Mutta siihen saakka täytyy minun pyytää lykkäystä."

Tuli hiljaisuus. Herra Desmalions tarkasteli vielä kerran tätä ihmeellistä miestä eikä voinut olla sanomatta, noudattaen äkillistä mielijohdetta, jota ei itsekään voinut selittää:

"Vielä sana, vain yksi. Minkä johdosta toverinne antoivat teille tuon ihmeellisen lisänimen Arsène Lupin? Oliko se viittaus teidän rohkeuteenne tahi ruumiilliseen voimaanne?"

"Se oli jotain muutakin, herra prefekti: erään mitä omituisimman varkauden ilmitulo, jossa muutamat näennäisesti selittämättömät seikat saattoivat minut tilaisuuteen ilmaista varkaan."

"Vai niin, teillä on sellaisiakin lahjoja?"

"Kyllä, herra prefekti, eräänlaista nokkeluutta, josta minulla enemmän kuin kerran on ollut hyötyä Afrikassa. Siitä lisänimi Arsène Lupin. Se oli heti tuon miehen kuoleman jälkeen ja hänestä puhuttiin paljon siihen aikaan."

"Oliko se suuri varkaus?"

"Kyllä vain, ja se sattui kohtaamaan Cosmo Morningtonia, joka asui Oranin maakunnassa. Siitä sai tuttavuutemme alkunsa."

Tuli jälleen hiljaisuus ja don Luis jatkoi:

"Cosmo raukka! Tämä tapahtuma antoi hänelle horjumattoman uskon minun salapoliisilahjoihini. Hän sanoi aina: Perenna, jos minut murhataan -- hänellä oli piintynyt päähäänpisto, että hän kohtaisi väkivaltaisen kuoleman, -- jos minut murhataan, niin lupaa minulle, että sinä etsit rikollisen!"

"Hänen aavistuksensa ei toteutunut", sanoi poliisiprefekti. "Cosmo Morningtonia ei murhattu."

"Siinä erehdytte, herra prefekti," sanoi don Luis.

Herra Desmalions säpsähti.

"Mitä? Mitä sanotte? Cosmo Mornington."

"Sanon, että Cosmo Mornington ei kuollut, niinkuin te luulette, varomattomaan ruiskeeseen, vaan hän kuoli, kuten aavistikin, rikoksen kautta."

"Mutta teidän väitteennehän ei perustu mihinkään todistuksiin!"

"Se perustuu tosiasiaan, herra prefekti."

"Olitteko paikalla? Tiedättekö jotain?"

"En ollut. Kuukausi sitten olin vielä mustien keskuudessa. Vieläpä tunnustan, että minä Pariisiin tullessani, kun en ollut lukenut sanomalehtiä, en tiennyt Cosmon kuolemasta. Sain tietää sen vasta teiltä, herra prefekti, aivan äskettäin."

"Siinä tapauksessa te ette tiedä asiasta enempää kuin minäkään ja teidän on luotettava lääkärin todistukseen."

"Valitan, mutta hänen todistuksensa ei tyydytä minua."

"Mutta kuulkaapas, hyvä herra, mitä syytä teillä on esittää tällainen otaksuma? Onko teillä jotain todisteita?"

"Kyllä".

"Mitä sitten?"

"Teidän omat sananne, herra prefekti."

"Minun sanani? Mitä tarkoitatte?"

"Kuten sanon, herra prefekti. Te aloitte kertomalla, että Cosmo Mornington oli opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt suurella taidolla; sitten te sanoitte, että hän oli antanut itselleen ruiskeen, jonka varomaton suorittaminen aiheutti tulehduksen ja tuotti muutamassa tunnissa kuoleman."

"Niin".

"No niin, herra prefekti, minä väitän, että mies, joka harjoittaa lääkärinammattia suurella taidolla ja joka on tottunut hoitamaan sairaita, kuten Cosmo Mornington, ei anna itselleen ruisketta ryhtymättä tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Olen nähnyt Cosmon työssä ja tiedän, miten hänen oli tapana toimia."

"Joten siis?"

"Joten lääkäri kirjoitti sellaisen todistuksen, jollaisen jokainen lääkäri kirjoittaa, kun ei ole mitään, joka herättäisi hänen epäilyksiään."

"Te arvelette siis..."

"Maître Lepertuis", sanoi Perenna kääntyen asianajajaan, "huomasitteko jotain epätavallista, kun teidät kutsuttiin herra Morningtonin kuolinvuoteelle?"

"En, en, mitään. Herra Mornington oli tajuttomana."

"Se on jo sinänsä omituista", huomautti don Luis, "että ruiske, vaikkakin huolimattomasti tehtynä, aiheuttaa niin nopeita seurauksia. Eikö ollut mitään merkkejä tuskasta?"

"Ei, tahi oikeammin sanoen, oli. Muistan hänellä olleen ruskeita pilkkuja kasvoissaan, joita en ollut ensi käynnilläni huomannut."

"Ruskeita pilkkuja? Se vahvistaa otaksumiseni. Cosmo Mornington myrkytettiin."

"Mutta millä tavoin?"

"Jollakin aineella, jota oli sekoitettu lääkepulloihin tahi ruiskuun, jota sairas käytti."

"Mutta lääkäri?" väitti herra Desmalions.

"Maître Lepertuis", jatkoi Perenna, "huomautitteko lääkärille noista ruskeista pilkuista?"

"Kyllä, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota?"

"Oliko se hänen tavallinen kotilääkärinsä?"

"Ei, hänen kotilääkärinsä, tohtori Pujol, joka on ystäväni ja oli suositellut minua hänelle asianajajaksi, makasi sairaana. Se lääkäri, jonka näin hänen kuolinvuoteensa ääressä, on kai ollut joku lähistössä toimiva lääkäri."

"Minulla on tässä hänen nimensä ja osoitteensa. Tohtori Bellavoine, rue d'Astorgue 14."

"Onko teillä lääkäriluettelo, herra prefekti?" Herra Desmalions aukaisi lääkäriluettelon ja selaili lehtiä. Sitten sanoi hän:

"Ei ole olemassa tohtori Bellavoinea eikä rue d'Astorgue 14:ssä asu lääkäriä."

II LUKU

Kuollut mies

Tätä selitystä seurasi pitkä hiljaisuus. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea olivat seuranneet keskustelua vilkkaalla mielenkiinnolla. Majuri d'Astrignac nyökkäsi hyväksyvin ilmein; hänen käsityksensä mukaan Perenna ei saattanut erehtyä.

Polisiprefekti myönsi:

"Aivan niin, aivan niin... meillä on tässä useita epäilyttäviä asianhaaroja. Nuo ruskeat pilkut, lääkäri... tämä on tapaus, joka on lähemmin tutkittava." Hän kääntyi don Luis Perennaan ja kysyi ikäänkuin vasten tahtoaan: "Teidän mielestänne on siis olemassa joku yhdysside murhan... ja Morningtonin testamentin välillä?"

"Sitä en voi sanoa, herra prefekti. Siinä tapauksessa meidän täytyisi otaksua testamentin sisällön olleen tunnetun. Luuletteko sen olleen kenenkään tiedossa, maître Lepertuis?"

"En luule, sillä herra Mornington näytti toimivan hyvin varovaisesti."

"Ei kai siitä ole voinut olla jonkun varomattoman sattuman kautta puhetta konttorissanne?"

"Kuka olisi puhunut? Paitsi minua ei kukaan käsitellyt testamenttia ja kassakaappiin, johon joka ilta suljin sellaiset tärkeät paperit, oli avain ainoastaan minulla."

"Ei kukaan ole murtautunut kaappiin?"

"Ei."

"Kävittekö Cosmo Morningtonin luona aamupäivällä?"

"Kyllä, perjantai-aamuna."

"Missä oli testamentti iltaan asti, jolloin suljitte sen kassakaappiin?"

"Panin sen kirjoituspöydän laatikkoon."

"Ja laatikkoa ei oltu avattu?"

Maître Lepertuis näytti hämmästyneeltä eikä vastannut.

"No", kysyi Perenna.

"Niin, nyt muistan... sinä päivänä tapahtui jotain... samana perjantaina."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen. Tullessani aamiaiselta huomasin, ettei laatikko ollut lukittu... vaikka aivan varmaan olin sen lukinnut. Silloin kiinnitin verrattain vähän huomiota asiaan. Mutta nyt ymmärrän... käsitän."

Kaikki don Luisin otaksumat tulivat näin ollen vahvistetuiksi; otaksumat, jotka perustuivat pariin todennäköisyysseikkaan, mutta todistivat havainto- ja arvaamiskykyä, joka oli hämmästyttävää miehessä, joka ei ollut ollut läsnä missään näissä tapahtumissa, joiden välillä hän oli keksinyt yhdyssiteen.

"Me emme laiminlyö," sanoi poliisiprefekti, "niin pian kuin mahdollista verrata teidän väitteitänne, jotka kyllä ovat hiukan uskalletut, kuten myöntänette; niihin enemmän tosiasiallisiin todistuksiin, joita salapoliisini, jolla asia on hoidettavanaan, on koonnut... ja jonka pitäisi olla jo täällä."

"Koskeeko hänen ilmoituksensa Cosmo Morningtonin perillisiä?" kysyi asianajaja.

"Pääasiallisesti perillisiä, sillä kaksi päivää sitten ilmoitti hän minulle puhelimitse koonneensa kaikki tiedot, myöskin niitä pykäliä koskevat, jotka... mutta odottakaa: nyt muistan hänen puhuneen sihteerilleni murhasta, joka oli tehty täsmälleen kuukausi sitten. Tänäänhän on juuri kuukausi siitä, kun herra Cosmo Mornington..."

Herra Desmalions painoi kovasti soittokellon nappia. Hänen yksityissihteerinsä astui heti sisään.

"Tarkastaja Vérot?" kysyi prefekti terävästi.

"Hän ei ole vielä palannut."

"Lähettäkää hakemaan. Hänen on tultava tänne. Meidän on saatava hänet tänne mihin hintaan hyvänsä ja ilman viivyttelyä."

Hän kääntyi don Luis Perennaan:

"Tarkastaja Vérot oli täällä tunti sitten, tunsi itsensä pahoinvoivaksi, näytti olevan kiihtynyt ja selitti olevansa vakoilun esineenä. Hän sanoi tahtovansa ilmoittaa minulle jotain hyvin tärkeää Mornington-asiasta sekä varoittaa poliisia kahdesta murhasta, jotka aiottiin tehdä tänä yönä... ja jotka olisivat seurauksena Cosmo Morningtonin murhasta."

"Ja te sanoitte hänen olleen pahoinvoivan?"

"Niin, poissa tasapainostaan ja hyvin kummallinen sekä täynnä luulotteluja. Varmuuden vuoksi jätti hän minulle asiaa koskevan seikkaperäisen raportin. Mutta raportti oli vain puhdas paperiarkki. Tässä on paperi ja kuori, jossa se oli. Ja tässä on myöskin pahvikotelo, jonka hän jätti, ja joka sisälsi hampaiden merkitsemän suklaapalan."

"Saanko nähdä molemmat mainitsemanne esineet?"

"Kyllä, mutta ne eivät sano teille mitään."

"Ehkä."

Don Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli painettu "Café du Pont-Neuf". Toiset odottivat hänen lausuntoaan ikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:

"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän selvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä."

"Joka todistaa?"

"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule salapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin Café du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut silmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta vaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän paperiarkin sisältävään kuoreen."

"Se on vain otaksuma", sanoi prefekti.

"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan aavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty silmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä Mornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten suunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara."

"No, no..."

"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta olen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä murhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä liian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä uhria."

"Paras herrani", huudahti poliisiprefekti, "te selitätte tämän kaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä vahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton. Tarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste."

"Tarkastaja Vérot ei palaa."

"Minkä vuoksi ei?"

"Koska hän on jo palannut. Lähetti näki hänen kääntyvän takaisin."

"Lähetti uneksi. Jos ei teillä ole muuta todistetta kuin sen miehen sanat..."

"Minulla on toinen todiste, herra prefekti, jonka päällikkö Vérot itse on läsnäolostaan jättänyt näillä harvoilla kirjaimilla, jotka ovat melkein mahdottomat lukea ja jotka hän tuhersi tähän muistiinpanokirjaan, mutta joita ei teidän sihteerinne nähnyt hänen kirjoittavan, ja jotka minä juuri nyt huomasin. Katsokaa niitä. Eivätkö ne ole todistus, ratkaiseva todistus siitä, että hän palasi takaisin."

Prefekti ei peittänyt huolestumistaan. Kaikki toisetkin näyttivät levottomilta. Sihteerin palaaminen vain lisäsi heidän pelkoaan: ei kukaan ollut nähnyt tarkastaja Vérot'a.

"Herra prefekti", sanoi don Luis, "pyydän vakavasti teitä kutsumaan tänne lähetin."

Ja heti lähetin tultua kysyi hän antamatta herra Desmalionsille aikaa sanoa mitään:

"Oletteko varma, että tarkastaja Vérot palasi tähän huoneeseen vielä uudelleen?"

"Aivan varma."

"Ja hän ei tullut ulos?"

"Ehdottomasti ei."

"Ja teidän huomionne ei hetkeäkään ollut suunnattu toiselle taholle?"

"Ei hetkeäkään."

"Siinä kuulette, hyvät herrat!" huudahti prefekti. "Jos tarkastaja Vérot olisi täällä, tietäisimme me sen."

"Hän on täällä, herra prefekti."

"Mitä!"

"Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, herra prefekti, mutta minä sanon, että jos joku menee huoneeseen eikä tule sieltä ulos, niin täytyy hänen olla sisällä."

"Piiloutuneena?" sanoi herra Desmalions, joka tuli yhä kiihtyneemmäksi.

"Ei, mutta pyörtyneenä, sairaana... ehkä kuolleena."

"Mutta missä, hitto vie?"

"Tuon verhon takana."

"Sen verhon takana ei ole mitään muuta kuin ovi."

"Ja se ovi?"

"Johtaa pukeutumishuoneeseen."

"No niin, herra prefekti, tarkastaja Vérot, joka horjui ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, luulotteli olevansa menossa konttoristanne sihteerin huoneeseen ja tupertui teidän pukuhuoneeseenne."

Herra Desmalions syöksyi ovelle, mutta ollessaan juuri avaamaisillaan sen, vetäytyi hän takaisin. Oliko se pelkoa, halua vetäytyä pois tämän merkillisen miehen vaikutusvallasta, miehen joka antoi määräyksiä sellaisella varmuudella, vieläpä näytti olevan olosuhteidenkin herra?

Don Luis seisoi liikkumattomana ja odotti kunnioittavin ilmein.

"En usko..." sanoi herra Desmalions.

"Herra prefekti, muistutan teille, että tarkastaja Vérot'n ilmoitukset voivat pelastaa kahden ihmisen hengen, jotka ovat tuomitut tänä yönä kuolemaan. Jokainen kadotettu minuutti on korvaamaton."

Herra Desmalions kohautti olkapäitään. Mutta miehen vakuuttava voima hallitsi häntä ja hän aukaisi oven.

Hän ei tehnyt liikettäkään, ei huudahtanut. Hän ainoastaan mutisi:

"Onko tämä mahdollista!"

Heikossa päivänvalossa, joka virtasi himmeäksi hiottujen ikkunalasien kautta, näkivät he miehen makaavan lattialla.

"Tarkastaja! Tarkastaja Vérot!" läähätti lähetti hypähtäen esiin.

Hän ja sihteeri nostivat ylös ruumiin ja asettivat sen nojatuoliin prefektin huoneeseen.

Tarkastaja Vérot eli vielä, mutta niin heikosti, että he tuskin tunsivat hänen sydämensä lyövän. Pisara sylkeä valui hänen suustaan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Mutta kasvojen lihakset liikkuivat vielä, ehkäpä tahdon pakoittamana, joka näytti kestävän melkein kauemmin kuin elämä.

Don Luis mutisi:

"Näettekö, herra prefekti... nuo ruskeat pilkut!" Kaikkiin läsnäolijoihin tarttui sama kauhu, he alkoivat soittaa kelloa, aukoa ovia ja huutaa apua.

"Lähettäkää hakemaan lääkäriä", käski herra Desmalions. "Sanokaa niille, että tuovat lääkärin, ensimmäisen minkä käsiinsä saavat... ja papin. Me emme voi antaa miesraukan..."

Don Luis kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.

"Tässä ei ole mitään tehtävissä", sanoi hän. "Teemme parhaiten käyttäessämme nämä viimeiset silmänräpäykset tärkeämpään. -- Sallitteko minun hoitaa asian, herra prefekti?"

Hän kumartui kuolevan miehen puoleen, asetti horjuvan pään tuolinselustaa vasten ja kuiskasi ystävällisimmällä sävyllään:

"Verot, tämä on herra prefekti, joka puhuu teille. Haluaisimme kuulla jotain siitä, mitä tänä yönä tapahtuu. Kuuletteko minua, Vérot? Jos kuulette, niin sulkekaa silmänne."

Silmäluomet laskeutuivat. Mutta oliko se ehkä sattuma? Don Luis jatkoi:

"Te olette löytänyt Roussel-sisarusten perilliset, niin paljon me tiedämme, ne ja kaksi joiden henkeä uhataan, ovat heidän perillisiään. Mutta me emme tiedä näiden perillisten nimeä, joka ei tietystikään ole Roussel. Teidän on sanottava meille nimi. Kuulkaa minua. Te kirjoititte muistikirjaan kolme kirjainta, jotka näyttävät muodostavan tavun 'Fau'. Enkö ole oikeassa? Onko se nimen ensi tavu? Mikä on seuraava kirjain näiden kolmen jälkeen? Sulkekaa silmänne kun sanon oikean kirjaimen. Onko se B? Onko se C?"

Mutta nyt kulki väristys yli tarkastajan kalpeiden kasvojen. Pää laskeutui raskaasti rinnalle. Vérot veti kaksi tahi kolme huokausta, voimakas vavistus värisytti hänen jäseniään ja sitten hän ei enää liikkunut.

Hän oli kuollut.

Tämä surullinen tapahtuma oli käynyt niin äkkiä, että miehet, jotka olivat kauhistuneina sivustakatsojina, seisoivat hetken lamaantuneina. Asianajaja teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen. Prefekti mutisi:

"Verot parka! Hän oli hyvä ihminen, joka ajatteli vain palvelustaan ja velvollisuuksiaan. Sensijaan että olisi mennyt hakemaan lääkärinapua -- ja kuka tietää, ehkä olisi hänet saatettu pelastaa -- hän tuli takaisin toivossa saada ilmoittaa salaisuutensa. Vérot parka!"

"Oliko hän naimisissa? Jäikö häneltä lapsia?" kysyi don Luis.

"Hän jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta", vastasi prefekti.

"Minä pidän heistä huolta", sanoi don Luis tyynesti.