Part 14

"Siis juuri Arsène Lupinia vastaan Florence, Marien ystävätär, ryhtyi taisteluun. Paljastaakseen Lupinin hän kirjoitti, eli oikeammin antoi kirjoittaa, sanomalehtikirjoituksen, jonka käsikirjoituksen löysitte. Lupinia hän vakoili täällä päivästä päivään. Lupinin hän kuuli eräänä päivänä puhelimessa iloitsevan Mazerouxille minun odotetusta vangitsemisestani. Pelastaakseen minut Lupinilta hän pudotti rautaesiripun tämän eteen ja ajoi autolla Richard-Wallace bulevardille, jonne hän saapui liian myöhään varoittaakseen minua, koska poliisit olivat jo tunkeutuneet asuntooni, mutta kylliksi ajoissa pelastaakseen minut heidän ajoltaan. Silmänräpäyksessä hän selitti minulle epäluulonsa ja kiihkeän pelkonsa teitä kohtaan. Kaksikymmentä minuuttia käytimme johtaaksemme hyökkääjät väärille jäljille hänen tehdessään suurin piirtein selkoa asiasta ja kuvaillessaan muutamin sanoin sen johto-osan, jota te näyttelitte, ja me teimme heti vastavedon, jotta te joutuisitte epäillyksi osallisuudesta rikokseen. Minun lähettäessäni kirjeen poliisiprefektille ajoi Florence kotiin ja piilotti sohvanpieluksenne alle kepinpuolikkaan, jota huomaamatta olin pitänyt kädessäni. Se oli epäonnistunut veto, joka ei vastannut tarkoitustaan. Mutta taistelu oli alkanut ja minä heittäydyin siihen suinpäin. Ymmärtääksenne oikein minun käyttäytymiseni on teidän muistettava, että minä en ole ainoastaan tiedemies, vaan myöskin tulinen rakastaja. Nyt minussa heräsi toinen ihminen, toiminnan mies, varmastikin kokematon ja saamaton, mutta mies, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, ja joka, kun ei tiennyt kuinka pelastaisi Marie Fauvillen, ei halunnut mitään muuta kuin raivata tieltään Marien vihollisen, jonka syyksi hän luki kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet rakastettua naista. Siinä on selitys kaikkiin minun yrityksiini riistää teidän henkenne. Piiloutuneena Florencen huoneeseen koetin minä -- hänen tietämättään, sen vannon -- myrkyttää teidät. Hänen moitteensa, hänen kauhunsa sellaisesta teosta olisivat ehkä vaikuttaneet minuun, mutta minä toistan sen, olin hullu, aivan hullu ja teidän kuolemanne näytti minusta merkitsevän samaa kuin Marien pelastus. Eräänä päivänä Suchet bulevardilla, seurattuani teitä, ammuin. Ja samana iltana piti teidän autonne -- huomatkaa, että Florencen huoneet ovat aivan autovajanne vieressä -- viedä teidät sekä liittolaisenne komisario Mazeroux kuolemaan. Silläkin kertaa te vältitte koston. Mutta viaton ohjaaja sai antaa henkensä teidän edestänne ja Florence joutui niin suunniltaan, että minun täytyi taipua hänen rukouksiinsa ja laskea aseeni.

"Minä olen rikas mies. Tuhlasin rahoja Marien vartijoille pelastaakseni hänet, mutta turhaan. Tein tuttavuutta vankilan tavaranhankkijoiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa. Sitten hankin itselleni sanomalehtimieskortin, menin joka päivä oikeuteen ja tutkintotuomarin eteiseen, jossa toivoin tapaavani Marien rohkaistakseni häntä katseella, eleellä tahi pistääkseni muutamia lohduttavia sanoja hänen käteensä. Hänen kärsimyksensä jatkuivat. Te tuotitte hänelle hirveän iskun Hippolyte Fauvillen kirjeillä. Mitä nämä kirjeet merkitsivät? Mistä ne tulivat? Eikö meillä ollut syytä katsoa teitä koko salajuonen aiheuttajaksi, teitä, joka heittäydyitte tuohon hirveään taisteluun? Florence vakoili teitä yöllä ja päivällä. Me etsimme johtolankaa, valonsädettä pimeydessä. Eilen aamulla näki Florence Mazerouxin tulevan. Hän ei voinut kuulla mitä tämä sanoi teille, mutta hän sieppasi nimen Langernault ja kylän Domigni, jossa hän asui. Hän muisti Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän nimen. Eivätkö kirjeet olleet osoitetut hänelle ja ettekö te lähteneet autollanne Mazerouxin kanssa häntä etsimään? Puoli tuntia sen jälkeen me istuimme Alençonin junassa. Otimme kyydin asemalta Domigniin, jossa teimme tiedusteluja niin varovaisesti kuin saatoimme. Kun saimme kuulla -- minkä te tietysti myöskin tiedätte -- että Langernault oli kuollut, päätimme mennä hänen maataloonsa ja meidän oli juuri onnistunut päästä sisään, kun Florence näki teidän tulevan puistoon. Hän tahtoi mihin hintaan tahansa estää teitä ja minua tapaamasta ja veti minut sen vuoksi pensaiden taa. Mutta te seurasitte meitä ja kun me saimme nähdä vajan, minä painoin erästä ovea, joka aukeni puoleksi päästäen meidät sisään. Kiipesimme ullakolle, jonne piilottauduimme. Samassa te tulitte sisään. Lopun te tiedätte: kuinka te keksitte molemmat hirtetyt, kuinka teidän huomaavaisuutenne kiintyi meihin Florencen varomattoman liikkeen johdosta... teidän hyökkäyksenne, johon vastasin tarttumalla ensimmäiseen aseeseen, jonka tapasin ja vihdoin meidän pakomme luukun kautta ja revolverinlaukauksenne. Me olimme vapaita. Mutta Florence pyörtyi vaunuosastossa. Koettaessani herättää häntä tajuihinsa huomasin, että eräs kuulistanne oli sattunut häntä olkapäähän. Haava oli merkityksetön ja vaaraton, mutta se oli riittävä lisäämään hänen äärimmäistä hermostuneisuuttaan. Kun te näitte meidät -- Le Mansissa, vai kuinka -- nukkui hän pää minun olkapäätäni vasten..."

Don Luis ei ollut kertaakaan keskeyttänyt kertomuksen jälkimmäistä osaa, joka esitettiin yhä enemmän ja enemmän kiihtyneellä sävyllä ja jolla oli ehdottoman totuuden leima. Ponnistaen kaiken tarkkaavaisuutensa pani hän merkille jokaisen Sauveraudin sanan ja eleen. Ja hän sai näistä sanoista ja eleistä sen käsityksen, että todellisen Florencen rinnalle sukelsi toinen nainen, tahraton kaikesta siitä häpeästä, jolla hän olosuhteiden pakosta oli luullut tämän olevan liatun.

Mutta kuitenkaan hän ei antanut perään. Kuinka saattoi Florence olla syytön? Ei, ei, hänen silmänsä, jotka olivat nähneet ja hänen ymmärryksensä, joka oli vetänyt johtopäätöksiä, nousivat tätä olettamusta vastaan. Hän ei tahtonut myöntää, että Florence yhtäkkiä saattoikin olla kokonaan toisenlainen, eikä sellainen, jona hän oli tätä pitänyt: viekkaana, julmana ja vertajanoavana petona. Ei, ei, tuo mies valehteli pirullisella terävyydellä. Hän järjesti kaikki sellaisella tavalla, että siitä tuli suorastaan nerontuote, kunnes ei enää ollut mahdollista erottaa mikä oli totta, mikä valetta, mikä valkeaa, mikä mustaa.

Hän valehteli! Hän valehteli! Mutta kuinka suloiset olivatkaan hänen valheensa! Kuinka ihana olikaan tämä kuvattu Florence, tämä Florence, joka kohtalon pakottamana oli tehnyt tekoja, joita halveksi ja oli vapaa kaikista rikoksista, kaikista omantunnonvaivoista, inhimillinen ja osanottava kirkkaine silmineen ja lumivalkoisine käsineen! Oh, kuinka suloista oli antautua tähän mielikuvitukselliseen haaveiluun!

Gaston Sauveraud tarkasteli vihollisensa kasvoja. Hän seisoi don Luisin edessä kiihottuneena kaikista niistä tunteista ja intohimoista, joita hän ei enää koettanutkaan salata ja kysyi matalalla äänellä:

"Te uskotte minua, eikö niin?"

"En, sitä en tee," sanoi Perenna paaduttaen itsensä tuon miehen vaikutusta vastaan.

"Teidän täytyy!" huudahti Sauveraud intohimoisella purkauksella. "Teidän on uskottava minun rakkauteni voimaan. Marie on minun elämäni. Jos hän olisi kuollut ei minullakaan olisi jäljellä muuta kuin kuolema. Oh, tänä aamuna kun luin sanomalehdistä, että tuo olentoraukka oli avannut valtimonsa -- teidän takianne, kun Hippolyten kirjeet olivat syyttäneet häntä -- halusin ei vain tappaa teidät, vaan antaa teidän käydä läpi mitä hurjimpien tuskien. Marie raukkani, minkälaisten kärsimysten läpi hän on saanutkaan käydä! Kun te ette tulleet takaisin, kiertelimme minä ja Florence koko aamupäivän saadaksemme tietää jotain Mariesta, ensiksi vankilan ympärillä, sitten poliisilaitoksella ja tuomioistuimissa. Ja siellä, tutkintotuomarin eteisessä näin teidät. Samalla hetkellä mainitsitte te Marie Fauvillen nimen joillekin sanomalehtimiehille ja te sanoitte heille, että Marie Fauville oli syytön, te ilmoititte, että teillä oli käsissänne todistukset hänen syyttömyydestään. Vihani sammui silmänräpäyksessä. Yhdessä sekunnissa oli vihollisesta tullut liittolainen, mestari, jonka edessä vaivutaan polvilleen. Teillä oli siis sellainen ihmeellinen rohkeus, että saatoitte kumota kaikki edelliset toimenne ja omistautua Marien pelastukselle! Ryntäsin tieheni, vavisten ilosta ja toivosta. Tavatessani Florencen huusin: 'Marie on pelastettu! Hän selittää, että Marie on syytön! Minun on tavattava hänet ja puhuttava hänen kanssaan.' Me palasimme tänne takaisin. Florence kielsi minua laskemasta aseita ja pyysi minua odottamaan kunnes te vahvistaisitte uuden suhtautumisenne asiaan teoilla. Minä lupasin kaikki mitä hän pyysi. Mutta päätökseni oli tehty. Ja tahtoni vahvistui äärimmilleen kun luin selityksenne sanomalehdistä. Minä laskisin Marien kohtalon teidän käsiinne, mitä sitten tapahtuisikaan ja tekisin sen ilman viivyttelyä. Odotin, että te palaisitte ja tulin tänne."

Hän ei ollut enää se mies, joka oli osoittanut sellaista tyyneyttä keskustelun alussa. Väsyneenä ponnistuksista ja taisteluista, jotka olivat kestäneet viikkokausia ja maksaneet hänelle niin paljon turhaa tarmoa, vapisi hän kauttaaltaan, tarrautui kiinni don Luisiin, toinen polvi tuolilla, jonka vieressä tämä seisoi ja sopersi:

"Pelastakaa hänet, pyydän ja vannotan teitä siihen. Se on teidän vallassanne. Niin, te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olen oppinut tuntemaan teidät taistellessani teitä vastaan. Se ei ollut ainoastaan teidän taitonne, joka puolusti teitä minua vastaan, onni suojelee teitä. Te olette erilainen kun muut miehet. Niin, vain se, että te ette tappanut minua heti vaikka olin vainonnut teitä niin häikäilemättömästi, että te kuuntelitte tuota käsittämätöntä totuutta, että me kaikki kolme olimme syyttömiä ja hyväksyitte sen mahdollisena... jo se yksin on suurempi ihme kuin mikään muu. Odottaessani teitä ja varustautuessani puhumaan kanssanne näin kaikki niin selvänä edessäni. Näin selvästi, että se mies, joka julisti Marien viattomuutta nojautumatta muuhun kuin terveeseen järkeensä, ainoastaan se _mies_ saattoi pelastaa hänet ja tekisi sen. Ah, minä vannotan teitä, pelastakaa hänet ja pelastakaa heti. Muuten on se liian myöhäistä. Muutamassa _päivässä_ on Marie ottanut itseltään hengen. Hän ei _voi jatkuvasti_ olla vankilassa. Hänen aikomuksensa on kuolla. Mikään _ei voi estää_ häntä."

Kyyneleet virtasivat hänen tuskan vääristämiä kasvojaan pitkin. Myöskin Florence itki surun masentamana. Ja Perennaan tarttui äkkiä tavaton pelko.

Vaikka jo keskustelun alusta uusi vakaumus vähitellen oli juurtunut häneen, tuli hän siitä tietoiseksi vasta nyt. Hän ymmärsi äkkiä, että hänen luottamuksensa Sauveraudin sanoihin oli horjumaton, ja että Florence kenties ei ollut se halveksittava olento, jona hän häntä oli pitänyt, vaan nainen, jonka silmät eivät valehdelleet ja jonka sielu oli yhtä kaunis kuin hänen kasvonsa. Hän huomasi, että molemmat hänen edessään olevat ihmiset, samoin kuin Marie Fauvillekin olivat vangitut rautaympyrään, jota heidän ponnistuksensa eivät voineet särkeä. Ja tätä tuntemattoman käden takomaa ympyrää oli hän, Perenna, vetänyt säälimättömällä johdonmukaisuudella yhä kiinteämmäksi heidän ympärilleen.

"Jos vain ei ole liian myöhäistä", mutisi hän.

Hän hätkähti niiden ajatusten ja tunteiden painosta, jotka virtasivat häneen. Hänen aivoissaan oli täydellinen sekasorto: iloa, varmuutta, epätoivoa, raivoa. Hän taisteli kauheata painajaista vastaan ja hänestä näytti salapoliisi laskevan jo raskaan kätensä Florencen olkapäälle.

"Tulkaa mukaan!" huudahti hän hypähtäen ylös kauhuissaan... "On mieletöntä viipyä täällä."

"Mutta talohan on piiritetty", huomautti Sauveraud.

"Mitä sitten? Luuletteko te että minä hetkeäkään sallin --? Ei, ei, tulkaa. Meidän on taisteltava kylki kyljessä. Minulla on vielä muutamia epäilyjä; ne täytyy teidän hajoittaa. Ja me pelastamme rouva Fauvillen."

"Mutta salapoliisit talon ympärillä?"

"Niistä me kyllä selviydymme!"

"Weber, varasalapoliisipäällikkö?"

"Hän ei ole vielä täällä. Ja niin kauan kuin hän ei ole saapuvilla, vastaan minä kaikesta. Tulkaa, seuratkaa minua, mutta pienen välimatkan päässä. Kun minä annan merkin, mutta ei ennen..."

Hän painoi alas lukkolaitteen. Samassa joku koputti. Se oli palvelija.

"Mitä?" kysyi don Luis. "Miksi häiritsette minua?"

"Varasalapoliisipäällikkö herra Weber on täällä."