Part 6

Don Luis oli puhunut totta. Huomattuaan kuinka suuressa määrin Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin kuolema oli muuttanut tilannetta, katsoi hän parhaaksi muuttaa varmaan paikkaan. Syynä siihen ettei hän ollut tehnyt sitä ennen, oli se, että hän toivoi saavansa tietoja Florence Levasseurilta joko kirjeen kautta tahi puhelimitse. Kun tyttö itsepäisesti vaikeni, ei don Luisilla ollut mitään syytä antautua vangittavaksi, jonka seikan tapausten kulku oli tehnyt hyvin todennäköiseksi.

Ja hänen aavistuksensa olivat oikeat. Seuraavana aamuna tuli Mazeroux rue de Rivolille ja näytti hyvin virkeältä.

"Te pääsitte pakoon viimeisellä hetkellä. Weber sai tänä aamuna kuulla, että lintu oli lentänyt pois. Hän on aivan raivoissaan. Ja teidän täytyy tunnustaa, että sekasotku käy aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Päämajassa ollaan aivan nolostuneita. He eivät edes tiedä, mitä Florence Levasseurin kanssa olisi tehtävä. Te olette siitä tietysti lukeneet lehdistä. Tutkintotuomari väittää, että koska Fauville teki itsemurhan ja tappoi poikansa Edmondin, ei Florence Levasseurilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Hänen katsantokantansa mukaan on juttu lopullisesti selvä. Siinä on meillä ihana tutkintotuomari! Eikö esim. Gaston Sauveraudin murha ole päivänselvä; Florence Levasseurilla on ollut sormensa siinä niinkuin kaikessa muussakin. Eikö juuri hänen huoneestaan, Shakespearen teosten välistä, löydetty ilmoitusta, että Fauville oli järjestänyt kirjejutun ja räjähdyksen? Ja niin..."

Mazeroux vaikeni don Luisin silmien ilmeestä pelästyneenä. Hän ymmärsi, että isäntä oli rakastunut tyttöön enemmän kuin koskaan.

"No niin", sanoi Mazeroux, "emme puhu asiasta. Tulevaisuus on näyttävä minun olleen oikeassa, sen saatte kyllä nähdä."

* * * * *

Päivät kuluivat. Mazeroux kävi niin usein kuin mahdollista, tahi ilmoitti puhelimitse don Luisille niistä molempien tutkimusten yksityiskohdista, joihin Sant-Lazaressa ja Sante-vankilassa oli ryhdytty.

Vielä ei oltu saatu pienintäkään selvyyttä tuohon käsittämättömään salaisuuteen: hampaiden jälkiin omenassa. Fauvillen suora tunnustus vapautti Marien. Ja kuitenkin olivat omenassa epäilemättä Marien hampaiden jäljet. Nuo niin kutsutut tiikerinhampaat olivat ehdottomasti hänen. Ja sitten...

Lyhyesti ja selvästi, kuten Mazeroux sanoi, kaikki hapuilivat pimeydessä, ja vielä siihen määrin, että prefekti, testamentin säädöksen mukaan, äkkiä päätti, että perillisten kokous pidettäisiin seuraavalla viikolla ja määräsi sen yhdeksänneksi päiväksi kesäkuuta. Hän toivoi tällä tavoin saavansa kiusallisen jutun loppumaan, jutun, jossa poliisi osoittautui saamattomaksi ja hölmistyneeksi. He päättäisivät perinnöstä asianhaarojen mukaan ja sitten lopettaisivat jutun. Yleisö lakkaisi vähitellen puhumasta Mornington-perillisten joukkomurhasta ja tiikerihampaiden arvoitus vaipuisi unholaan.

Oli kummallista, mutta nämä viimeiset päivät, jotka olivat kuumeisia ja levottomia kuten kaikki päivät ennen suurta taistelua -- ja kaikki tunsivat, että tässä viimeisessä kokouksessa tulisi suuri taistelu -- vietti don Luis lepotuolissa rue de Rivolin parvekkeella istuen rauhallisesti sikareita polttaen ja puhallellen savurenkaita, joita tuuli vei Tuileriesin puutarhaan.

Mazeroux ei voinut sitä sulattaa

"Te kummastutatte minua. Te näytätte niin rauhalliselta ja huolettomalta!"

"Minä olen rauhallinen ja huoleton, Alexandre."

"Mutta mitä te tarkoitatte? Eikö asia kiinnitä mieltänne? Ettekö aio kostaa rouva Fauvillea ja Sauveraudia? Teitä syytetään julkisesti ja te istutte puhaltelemassa savurenkaita!"

Mutta samana päivänä kun kokouksen piti olla, tuli Mazeroux sisään kauhistunein ilmein kädessään kirje.

"Tämä on teille, isäntä. Se oli osoitettu minulle mutta sisäkuoressa oli teidän nimenne. Kuinka selitätte sen?"

"Sehän on helppoa. Vihollinen tuntee meidän läheisen tuttavuutemme, ja kun hän ei tiedä missä minä olen..."

"Mikä vihollinen?"

"Sen sanon teille huomeniltana."

Don Luis avasi kuoren ja luki punaisella kirjoitetut seuraavat rivit:

"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta. Muuten kuolette tekin. Uskoessanne että päämäärä on saavutettu, kohottaessanne kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja avautuu maa juuri silloin allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty. Varokaa itseänne, Lupin!"

Don Luis hymyili.

"Hyvä", sanoi hän "Nyt selvenee pian kaikki."

"Niinkö luulette?"

"Niin. Kuka antoi teille kirjeen?"

"Tällä kertaa oli meillä onni. Poliisi, jolle se jätettiin, sattui asumaan Les Ternes'ssä, sen talon vieressä, josta kirje tuli. Hän tuntee miehen hyvin. Se oli onnellinen sattuma, eikö niin?"

Don Luis hypähti tuolilta säteillen ihastuksesta.

"Mitä tarkoitatte? Sanokaa! Tiedättekö kuka hän on?"

"Mies palvelee avenue des Ternesin varrella olevassa sairashuoneessa."

"Menkäämme sinne. Meillä ei ole aikaa kadotettavana."

"Mainiota, isäntä! Nyt olette kaltaisenne."

"Luonnollista. Niin kauan kun ei ollut mitään tekemistä, odotin ja lepäsin, sillä ymmärrän hyvin, että taistelu tulee pelottavaksi. Mutta koska vihollinen nyt vihdoinkin on tehnyt erehdyksen ja antanut minulle jäljen seurattavaksi, ei minun tarvitse odottaa enää; nyt käyn suoraan asiaan. Tiikerin jäljille, Mazeroux!"

Kello oli yksi päivällä, kun don Luis ja Mazeroux saapuivat avenue Les Ternesin sairaalaan. Eräs palvelija avasi oven. Mazeroux antoi don Luisille merkin. Mies oli juuri sama, joka oli tuonut kirjeen. Komisarion kysymyksiin vastasi hän kiertelemättä olleensa poliisikonttorissa tänä aamuna. "Kenen käskystä?" kysyi Mazeroux.

"Priorittaren".

"Priorittaren?"

"Niin, talossa on myöskin yksityissairaala, jossa hoidetaan nunnia." "Voimmeko puhua priorittaren kanssa?"

"Kyllä, tietysti, mutta ette nyt; hän on mennyt ulos."

"Koska hän on kotona?"

"Oh, hän saattaa tulla koska hyvänsä."

Palvelija vei heidät odotushuoneeseen, jossa he viettivät enemmän kuin tunnin.

"Täällä emme ole miksikään hyödyksi, isäntä", kuiskasi Mazeroux.

"Mihin teillä on kiire? Odottaako teitä morsian?"

"Me hukkaamme aikaa."

"En minä suinkaan. Kokous prefektin luona ei ole ennenkuin kello viisi."

"Mitä sanotte? Te teette pilaa. Ettehän aio sinne?"

"Miksikä en?"

"Miksi? Vangitsemismääräys..."

"Vangitsemismääräys? Paperilappu!"

"Paperilappu, joka tulee vaaralliseksi, jos annatte poliisille tilaisuuden käyttää sitä. Teidän läsnäoloanne tullaan katsomaan haasteeksi."

"Ja poissaoloani tunnustukseksi. Herran, joka saa sata miljoonaa, ei sovi sinä päivänä vetäytyä syrjään. Minun täytyy olla läsnä tuossa kokouksessa, enkä halua laiminlyödä oikeuttani. Ja sinne minä menen."

"Isäntä..."

"Heidän edestään kuului tukahdutettu huudahdus. Ja eräs nainen, sairaanhoitajatar, joka kulki läpi huoneen, alkoi äkkiä juosta, kohotti verhoa ja katosi."

Don Luis nousi epäröiden eikä tiennyt mitä olisi tehtävä. Neljän, viiden sekunnin epäröinnin jälkeen syöksyi hän verhon kautta käytävään ja pysähtyi sen päässä erään nahkoitetun oven eteen, joka oli äsken suljettu. Hän hukkasi vielä enemmän aikaa hapuilemalla vapisevin käsin lukkoa.

Avattuaan sen huomasi hän takaportaat. Menisikö hän niitä pitkin? Oikealla jatkuivat samat portaat pohjakerrokseen. Hän meni niitä myöten, saapui keittiöön, sai käsiinsä keittäjättären ja sanoi hänelle käskevällä äänellä:

"Onko eräs hoitajatar mennyt äsken tätä tietä ulos?"

"Tarkoitatteko sisar Gertrudea, sitä uutta?"

"Niin, niin, pian... häntä odotetaan tuolla."

"Kuka odottaa?"

"Sehän on pirua, ettekö voi sanoa, mitä tietä hän meni?"

"Tuosta ovesta."

Don Luis syöksyi eteenpäin pienen eteisen kautta ja tuli avenue des Ternesille.

"Tämähän on hauskaa kilpajuoksua!" huudahti Mazeroux, joka oli saavuttanut hänet.

Don Luis katseli pitkin katua. Eräs linja-auto ajoi juuri pieneltä, Place Saint Ferdinandin viereiseltä torilta.

"Siellä hän menee", selitti don Luis. "Tällä kertaa en päästä häntä pakoon."

Hän huusi vuokra-auton.

"Seuratkaa tuota linja-autoa viidenkymmenen metrin päästä."

"Onko se Florence Levasseur?" kysyi Mazeroux.

"On."

"Mainiota!" mutisi komisario. Sitten ei hän voinut olla huudahtamatta: "No, näettekös nyt. Niin sokea ette kai saata olla, että luulisitte häntä syyttömäksi."

Don Luis ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Jännittynyt ilme kasvoissaan tarkasteli hän autoa, joka tällä hetkellä seisoi bulevardi Haussmannin kulmassa.

"Pysähtykää!" huusi hän ohjaajalle.

Tyttö nousi pois. Oli helppo tuntea Florence Levasseur hoitajatarpuvussa. Hän katsoi ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä seurattu, otti sitten ajurin ja ajoi pitkin bulevardia ja rue de la Pépinièrea Saint-Lazaren rautatieasemalle.

Don Luis katsoi etäämpää kuinka hän meni Cour de Romen portaita ja seurattuaan jäljestä näki tytön odotussalin toisessa päässä olevalla lippuluukulla.

"Pian, Mazeroux", sanoi hän. "Ottakaa esille salapoliisikorttinne ja kysykää mihin hän osti lipun. Juoskaa, ennenkuin muita matkustajia tulee."

Mazeroux riensi pois, kysyi lipunmyyjältä ja palasi takaisin.

"Rouen, toinen luokka."

"Ostakaa lippu itsellenne."

Mazeroux teki niin. He kuulivat, että muutaman minuutin kuluttua lähtisi pikajuna. Heidän tullessaan asemasillalle nousi Florence juuri erääseen vaunuosastoon.

Juna vihelsi.

"Nouskaa junaan", sanoi don Luis vetäytyen syrjään niin hyvin kuin taisi. "Sähköttäkää minulle Rouenista, tulen sinne teidän jälkeenne illalla. Pitäkää häntä koko ajan silmällä. Älkää päästäkö häntä liukumaan sormienne välitse. Hän on hyvin viekas, sen saatte uskoa."

"Mutta miksi ette itse matkusta? Se olisi paljon parempi..."

"Ei saata tulla kysymykseenkään. Juna ei pysähdy ennenkuin Rouenissa ja minä en ehtisi illaksi takaisin. Kokous prefektin luona on kello viisi."

"Ja te aiotte itsepäisesti sinne?"

"Enemmän kuin koskaan. Kas niin, nouskaa vaunuun."

Hän sysäsi Mazerouxin erääseen viimeisistä vaunuista. Juna alkoi liikkua ja katosi pian erääseen tunneliin.

* * * * *

Kello oli täsmälleen viisi, kun majuri, kreivi d'Astrignac, maître Lepertuis ja amerikkalainen lähetystösihteeri saatettiin herra Desmalionsin työhuoneeseen. Samassa astui joku vahtimestarin huoneeseen ja jätti korttinsa.

Päivystävä vahtimestari katsoi korttiin, käänsi nopeasti päänsä eräässä nurkassa seisovaan ja puhelevaan miesjoukkoon ja kysyi sitten äsken saapuneelta: "Onko teitä pyydetty tänne?"

"Ei tarvitse. Sanokaa vain että täällä on: don Luis Perenna."

Sähköisku värähdytti pientä nurkassa puhelevaa joukkoa ja eräs heistä astui esiin. Se oli Weber, salapoliisipäällikkö.

Molemmat miehet katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Don Luis hymyili rakastettavasti. Weber oli kuolonkalpea, hänen joka jäsenensä vapisi ja hän ponnisteli hillitäkseen itseään.

Hänen lähellään seisoi pari sanomalehtimiestä ja neljä salapoliisia.

Vahtimestari tuli takaisin ja osoitti, sanaakaan sanomatta, don Luisille tietä. Perenna teki Weberin ohi mennessään mitä kohteliaimman kumarruksen, nyökkäsi ystävällisesti salapoliiseille ja astui sisään.

Kreivi d'Astrignac tuli heti ojennetuin käsin häntä vastaan osoittaen sen kautta, etteivät mitkään lorut olleet vähentäneet sitä kunnioitusta, jota hän yhä tunsi sotilas Perennaan muukalaislegioonasta. Mutta prefektin käytös oli hyvin pidättyvää ja paljon merkitsevää. Hän jatkoi niiden paperien selailemista, joita oli tutkinut, puhellen hiljaa Amerikan lähetystösihteerin Ja asianajajan kanssa.

Don Luis ajatteli:

"Rakas Lupin, joku lähtee tästä huoneesta käsiraudoilla varustettuna. Jollei se ole todellinen rikollinen, niin olet se sinä, poika raukkani Muista minun sanojani."

Hän hieroi käsiään niin tyytyväisenä, että herra Desmalions ei voinut olla katsomatta häneen. Don Luis näytti säteilevältä kuin mies, joka nauttii sekoittamatonta onnea ja varustautuu kokemaan vielä suurempia riemuja.

Poliisiprefekti vaikeni hetken ikäänkuin olisi kummastellut mitä peijakasta mies iloitsi; sitten selaili hän jälleen papereitaan ja sanoi vihdoinkin:

"Olemme kokoontuneet jälleen, hyvät herrat, niinkuin kaksi kuukautta takaperin, tullaksemme määrättyyn tulokseen Morningtonin perinnöstä. Senor Carcèrés, perulainen attashea, ei tule. Olen saanut Italiasta sähköteitse tiedon, että hän on hyvin sairas. Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön. Ei puutu siis ketään... paitsi tietysti niitä, joiden vaatimukset tämä kokous olisi mielellään vahvistanut, tarkoitan Cosmo Morningtonin perillisiä."

"Eräs toinen henkilö puuttuu myöskin, herra prefekti."

Herra Desmalions silmäsi don Luisiin, joka oli puhunut. Prefekti epäröi hiukan ja päätti pyytää häntä selittämään.

"Mitä tarkoitatte? Kuka?"

"Mornington-perillisten murhaaja."

Tällä kertaa veti don Luis jälleen puoleensa huomion ja pakotti toiset, kohtaamastaan vastarinnasta huolimatta, ottamaan huomioon hänen läsnäolonsa ja antautumaan hänen vaikutuksensa alaiseksi.

"Herra prefekti", kysyi hän, "sallitteko minun esittää asianhaarat sellaisina kuin ne nyt ovat? Siitä tulee luonnollinen jatko ja loppu sille keskustelulle, joka meillä oli bulevardi Suchetin räjähdyksen jälkeen."

Herra Desmalionsin vaikeneminen antoi don Luisille luvan puhua. Hän jatkoi heti:

"Se ei vie pitkää aikaa, herra prefekti, ja siihen on kaksi syytä: ensiksikin, koska meillä on käytettävänä herra Fauvillen tunnustus ja me tiedämme täydellisesti mitä eriskummallista osaa hän näytteli, ja toiseksi, koska totuus, niin monimutkaiselta kuin se näyttääkin, on itse asiassa sangen yksinkertainen. Kaikki perustuu siihen huomautukseen, jonka te, herra prefekti, teitte lähtiessänne Fauvillen talosta: 'Mistä johtuu', kysyitte te, 'että Mornington-perintöä ei kertaakaan mainita Hippolyte Fauvillen tunnustuksessa?' Kaikki perustuu siihen, Hippolyte Fauville ei sanonut sanaakaan perinnöstä ja syy on selvästi se, ettei hän siitä tiennyt mitään. Ja syy minkävuoksi Gaston Sauveraud saattoi kertoa minulle koko hämmästyttävän juttunsa tekemättä pienintäkään viittausta perintöön, oli se, ettei perintö näytellyt Sauveraudin jutussa mitään osaa. Hän ei tiennyt siitä enempää kuin Marie Fauville ja Florence Levasseurkaan. On mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa, että Hippolyte Fauvillea ohjasi kostonhalu ja yksinomaan vain se. Minkä vuoksi olisi hän muuten käyttäytynyt niinkuin teki, kun Cosmo Morningtonin miljoonat olisivat tulleet hänelle täydellä oikeudella? Sitäpaitsi, jos hän olisi halunnut nauttia näistä miljoonista, ei hän olisi aloittanut ottamalla itseltään henkeä. Se asia on siis varma: perintö ei vaikuttanut millään tavoin Hippolyte Fauvillen päätökseen ja toimiin. Ja siitä huolimatta katosivat he kaikki, yksi kerrallaan, taipumattomalla säännöllisyydellä juuri siinä järjestyksessä kuin Mornington-testamentin perintö olisi heille langennut: Cosmo Mornington, Hippolyte Fauville, Edmond Fauville, Marie Fauville ja vihdoin Gaston Sauveraud. Eikö se ole omituista? Ja eikö meidän ole otaksuttava, että kaiken tämän takana oli johtava tahto? Eikö meidän ole myönnettävä, että tähän pelottavaan taisteluun vaikutti perintö, ja että viheliäisen Fauvillen vihan ja mustasukkaisuuden takana seisoi vielä hirvittävämmällä tarmolla varustettu olento, mies, joka seurasi määrättyä tarkoitusta, ajaen heitä kuolemaan yhden kerrallaan kuten numeroituja uhreja. Herra prefekti, yleinen mielipide antaa minulle täydellisen oikeuden sanoa, ja osa poliiseista, herra Weber etunenässä, on aivan samaa mieltä kuin minäkin, että tällaisen olennon olemassaolo on jokaiselle selvä. Täytyy olla joku, joka muodosti määräävän tahdon ja ajoi asiaa koko tarmollaan. Tämä joku -- olin minä. No niin, miksikä ei? Enkö minä ollut siinä asemassa, että minulla oli syy murhiin? Enkö minä ollut Cosmo Morningtonin perillinen? -- En aio puolustautua. On mahdollista, että ulkonainen vaikutus tahi asianhaarat voivat pakottaa teidät, herra prefekti, ryhtymään epäoikeutettuihin toimenpiteisiin minua kohtaan, mutta en tahdo loukata teitä silmänräpäystäkään uskomalla, että te voitte katsoa miehen, jonka toimintaa olette kaksi kertaa tarkastellut, kykenevän sellaiseen rikokseen. Ja kuitenkin on vain luonnollista, että yleisö vaistomaisesti syyttää minua. Paitsi Hippolyte Fauvillea täytyy olla vielä toinen rikollinen ja hän on varmasti Cosmo Morningtonin perillinen. Koska minä en ole se mies, niin on olemassa joku toinen Cosmo Morningtonin perillinen. Häntä minä syytän, herra prefekti. Tässä häpeällisessä jutussa, jota on silmiemme edessä näytelty, on jotain enemmän kuin kuolleen miehen tahto. Yhteen aikaan luulimme asian olevan niin, mutta siinä on jotain muutakin. Minä en ole taistellut koko ajan kuollutta miestä vastaan, useamman kerran olen tuntenut elämän hengityksen kasvoillani. Kuollut mies teki paljon, mutta hän ei tehnyt kaikkea. Ja jos niinkin olisi ollut, oliko hän yksin tätä tehdessään? Oliko Fauville yksin suorittamassa toisen käskyjä? Tahi oliko hänellä rikostoveri, joka auttoi häntä suunnitelman suorittamisessa? Sitä emme tiedä. Mutta tuo tuntematon jatkoi työtä, johon hän alussa ehkä oli antanut vain aiheen, ja jota hän kaikessa tapauksessa käytti edukseen päättäen suorittaa sen loppuun asti. Ja sen hän teki, koska tunsi Cosmo Morningtonin testamentin. Häntä minä syytän. Minä syytän häntä kaikista niistä petoksista ja rikollisista teoista, joita ei voida lukea Hippolyte Fauvillen työksi. Minä syytän hänen murtaneen auki sen kirjoituspöydän laatikon, johon maître Lepertuis oli pannut päämiehensä testamentin. Minä syytän hänen menneen Cosmo Morningtonin huoneeseen ja asettaneen sinne myrkkypullon sen glycero-fosfaattipullon tilalle, jota Cosmo Morningtonin oli tapana käyttää ruiskutuksissaan. Minä syytän hänen näytelleen sen lääkärin osaa, joka tuli ja antoi Cosmo Morningtonista väärän lääkärintodistuksen. Minä syytän hänen hankkineen Hippolyte Fauvillelle sen myrkyn, joka tappoi päällikkö Vérot'n, Edmond Fauvillen ja Hippolyte Fauvillen itsensä. Minä syytän hänen suunnanneen Gaston Sauveraudin käden minua vastaan, kun tämä kolme kertaa hänen neuvostaan ja osoituksestaan koetti riistää henkeni ja onnistui vihdoin ottamaan hengen autonkuljettajaltani. Minä syytän hänen käyttäneen sitä yhteyttä, jonka Gaston Sauveraud oli solminut sairasosastolla, lähettääkseen rouva Fauvillelle myrkyn ja morfiiniruiskun, joilla tuo naisraukka saattoi toteuttaa itsemurha-aikeensa. Minä syytän hänen tuntemattomalla tavalla toimittaneen Gaston Sauveraudille sanomalehtileikkeleitä Marie Fauvillen kuolemasta, ja että hän oli etukäteen laskenut tekonsa seuraukset. -- Yhdellä sanalla -- mainitsematta hänen osuuttaan päällikkö Vérot'n, autonohjaajani ja ensimmäisen tarkastaja Ancenisen murhiin -- syytän häntä, että hän on tappanut Cosmo Morningtonin, Hippolyte Fauvillen, Edmond Fauvillen, Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin, siis kaikki, jotka seisovat hänen ja miljoonien välillä. Nämä viimeiset sanat, herra prefekti, sanovat teille selvästi, mitä minä ajattelen. Kun mies tekee lopun viidestä kanssaihmisestään saadakseen haltuunsa muutamia kymmeniä miljoonia, merkitsee se, että nämä toimenpiteet asettavat hänet aivan varmasti noiden miljoonain hallitsijaksi. Lyhyesti ja selvästi, kun mies tappaa miljonäärin ja hänen neljä perillistään, merkitsee se, että hän itse on viides perillinen. Miehen täytyy olla täällä heti."

"Mitä?"

Poliisiprefekti huudahti tahdottomasti.

Don Luis vastasi:

"Herra prefekti, hänen tänne tulonsa on minun syytösteni järjellinen johtopäätös. Muistakaa, että Cosmo Morningtonin testamentissa on pykälä, joka säätää, ettei kenenkään perillisen vaatimuksia hyväksytä, jollei hän ole tänään täällä läsnä."

"Ja ellei hän tule?" sanoi prefekti näyttäen täten että don Luisin vakaumus oli vähitellen voittanut hänen epäilynsä.

"Hän tulee, herra prefekti. Muuten ei koko tällä jutulla olisi ollut mitään merkitystä."

"Mutta entä jos hän ei tule?" huudahti Desmalions entistä kiihkeämmällä äänensävyllä.

"Silloin, herra prefekti, on teidän otaksuttava, että rikollinen olen minä, eikä teillä ole muuta tehtävää kuin vangita minut. Kello viiden ja kuuden välillä saatte te tässä huoneessa nähdä edessänne henkilön, joka on murhannut Morningtonin perilliset. Vastakkaisessa tapauksessa tulee oikeudentunto joka tapauksessa tyydytetyksi. Hän tai minä... tilanne on hyvin yksinkertainen."

Herra Desmalions vaikeni. Hän kierteli ajatuksissaan viiksiään ja kulki ympäri pöydän monta kertaa siinä pienessä piirissä, jonka läsnäolijat muodostivat. Oli selvää, että hänen aivoissaan oli muodostumassa vastaväitteitä. Vihdoinkin mutisi hän:

"Ei, ei. Sillä kuinka voimme selittää, että mies olisi odottanut tähän saakka tehdäkseen vaatimuksensa?"

"Ehkä onnettomuus, herra prefekti, joku este. Tahi myöskin -- eihän voi tietää -- ehkä epänormaali halu herättää tavatonta huomiota. Huomatkaa, herra prefekti, kuinka huolellisesti ja taitavasti koko juttu on hoidettu. Jokainen tapahtuma sattuu täsmälleen Hippolyte Fauvillen määräämällä hetkellä. Emmekö voi otaksua, että hänen rikostoverinsa noudattaa samaa järjestelmää eikä astu esiin ennenkuin viimeisellä hetkellä?"

Herra Desmalions huudahti melkein katkerasti:

"Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Se ei ole mahdollista. Jos on olemassa olento, tarpeeksi hirveä suorittaakseen sellaisen sarjan rikoksia, ei hän ole niin tyhmä, että jättäytyisi käsiimme."

"Hän ei tiedä mikä vaara häntä tänne tullessaan uhkaa, koska ei kukaan ole ajatellut hänen olemassaolonsa mahdollisuutta. Sitäpaitsi, mitä hän panee vaaraan?"

"Oh, jos hän on todellakin tehnyt nämä murhat..."

"Hän ei ole niitä tehnyt, herra prefekti. Hän on järjestänyt niin, että ne ovat tulleet tehdyiksi, ja se on kokonaan toinen asia. Ja nyt te ymmärrätte missä miehen käsittämätön voima piilee. _Hän ei toimi henkilökohtaisesti._ Siitä päivästä kun totuus selveni minulle, olen onnistunut vähitellen keksimään hänen toimintatapansa ja paljastamaan koneiston, jota hän johtaa. _Hän ei toimi henkilökohtaisesti._ Siinä hänen järjestelmänsä. Te huomaatte niin olevan koko ajan. Cosmo Mornington kuoli näennäisesti huolimattomasti tehdyn ruiskeen vuoksi. Itse asiassa oli se tämä mies, joka laittoi niin, että ruiske tuli kohtalokkaaksi. Päällikkö Vérot'n tappoi näennäisesti Hippolyte Fauville. Itse asiassa on se ollut tämä mies, joka on osoittanut Fauvillelle murhan välttämättömyyden ja niin sanoakseni ohjannut hänen kättään. Samalla tavoin tappoi Fauville poikansa ja teki itsemurhan kuten Marie Fauville ja Gaston Sauveraudkin. Todellisuudessa se oli tämä mies, joka halusi, että he kuolisivat, aiheutti heidän itsemurhansa ja antoi siihen välineet. Siinä on järjestelmä ja sellainen on mies." Hän lisäsi hillityllä äänellä, jossa tuntui levottomuutta: "Tunnustan etten koskaan elämässäni, jonka kuluessa olen tuntenut monta kummallista henkilöä, ole tavannut kauhistuttavampaa olentoa, joka toimisi niin pirullisella neroudella ja niin suurella psykologisella vaistolla."

Hänen sanansa tekivät kuulijoihin yhä voimakkaamman vaikutuksen. He näkivät edessään tuon näkymättömän olennon. Se sai heidän mielikuvituksissaan muodon. He odottivat hänen tuloaan. Kahdesti oli don Luis kääntynyt ovelle ja kuunnellut.

Herra Desmalions sanoi:

"Toimiiko hän itse tahi antaako toisten toimia, on sama, sillä kun hän kerran on kiinni, tulee laki..."

"Laki ei saa mitään helppoa tehtävää, herra prefekti. Hänen kykynsä omaava mies on tietysti etukäteen nähnyt kaikki, vangitsemisen ja syytteenkin, jonka kohteeksi hän voi joutua, eikä häntä vastaan ole mitään muuta kuin teoria ilman todisteita."

"Te katsotte siis..."

"Minä, herra prefekti, katsoisin parhaaksi hyväksyä hänen selityksensä luonnollisena asiana enkä osoittaisi mitään epäluuloa. Tärkeintä on saada selville kuka hän on. Sitten voitte te ennemmin tahi myöhemmin paljastaa hänet."

Prefekti jatkoi kulkuaan ympäri pöydän. Majuri d'Astrignacin silmät olivat suunnattuina don Luisiin, jonka rauhallisuus hämmästytti häntä. Asianajaja ja lähetystösihteeri näyttivät olevan kovin jännittyneitä. Astuisiko tuo kauhea murhaaja heidän eteensä?

"Hiljaa!" sanoi prefekti ja pysähtyi.

Joku kulki etuhuoneessa.

Koputettiin ovelle.

"Sisään!"