Part 12

"Olette oikeassa, herra presidentti. Ihmiset eivät ajattele sellaisia. Tässä toinen esimerkki: tahdon huomauttaa teille, että siihen aikaan kuin Arsène Lupin tunnettiin herra Lenormandin ja ruhtinas Paul Serninen nimellä, ei kukaan pannut merkille sitä, että nimi Paul Sernine oli muodosteltu nimen Arsène Lupin kirjaimista. Juttu on tänäänkin sama: Luis Perenna on myöskin muodostettu samoista kirjaimista kuin Arsène Lupin. Molemmat nimet ovat koottu samoista yhdestätoista kirjaimesta, ei yhtäkään enemmästä eikä vähemmästä. Ja kuitenkaan, vaikka tämä on jo toinen kerta, ei kukaan tehnyt tätä pientä huomiota. Jälleen Kolumbuksen muna. On vain keksittävä se."

Valenglay hämmästyi hiukan tästä paljastuksesta. Näytti siltä kuin tämä peijakkaan mies olisi vannonut kiusaavansa hänen uteliaisuuttaan viimeiseen minuuttiin asti ja hämmästyttävänsä häntä mitä odottamattomimmilla paljastuksilla.

Keskustelu läheni loppuaan. Valenglay sanoi Perennalle:

"Te olette tehnyt tässä jutussa ihmeitä ja lopuksi pitänyt sananne ja luovuttanut rikollisen oikeudelle. Minä pidän myöskin sanani. Te olette vapaa."

"Kiitän teitä, herra presidentti. Mutta miten on komisario Mazerouxin laita?"

"Hänet vapautetaan tänä aamuna. Herra prefekti on järjestänyt niin, ettei yleisö tiedä hänen vangitsemistaan. Te olette don Luis Perenna. Ei ole mitään syytä, joka estäisi teidät sitä edelleen olemasta."

"Ja Florence Levasseur, herra presidentti?"

"Antakaa hänen vapaaehtoisesti ilmoittautua tutkintotuomarille. Tämä on vapauttava hänet. Vapaana ja yläpuolella kaikkien syytöksien vieläpä epäluulojenkin, tunnustetaan hänet varmasti Cosmo Morningtonin lailliseksi perilliseksi ja hän saa sata miljoonaa."

"Hän ei halua rahoja, herra presidentti."

"Mitä tarkoitatte?"

"Florence Levasseur ei tahdo rahoja. Ne ovat olleet aiheena niin moniin kauhistuttaviin rikoksiin."

"Mutta --?"

"Cosmo Morningtonin sata miljoonaa käytetään kokonaan teiden ja koulujen laittamiseen Etelä-Marokossa ja Kongossa."

"Mauretanian keisarikunnassa, jonka meille lahjoitatte?" sanoi Valenglay nauraen. "Peijakas, se on kaunis juttu, jonka hyväksyn täydellisesti. Valtakunta ja keisarilliset tulot sen hoitamiseksi! Kunniani kautta, don Luis on käyttäytynyt maataan kohtaan hyvin ja kauniilla tavalla maksanut... Arsène Lupinin velat!"

* * * * *

Kuukausi tämän jälkeen nousivat don Luis Perenna ja Mazeroux sen laivan kannelle, joka oli tuonut don Luisin Ranskaan. Florence oli heidän mukanaan. Ennen matkalle lähtöään he saivat kuulla Jean Vernocqin kuolemasta; hänen oli onnistunut kaikista varokeinoista huolimatta ottaa myrkkyä.

Tultuaan Afrikkaan tapasi don Luis Perenna, Mauretanian sulttaani, vanhat avustajansa ja esitteli heille ja ylimystölleen Mazerouxin. Hän järjesti hallinnon, jota olisi hoidettava hänen määräystensä mukaan ja jonka olisi välitettävä uuden valtakunnan yhtyminen Ranskaan. Hänellä oli useita salaisia keskusteluja maurilaisella rajalla ranskalaisten joukkojen komentajan, kenraali Leautyn, kanssa, jolloin he suunnittelivat koko sarjan tekoja ja toimia, joihin olisi ryhdyttävä, että Marokon valloitukselle annettaisiin se helppouden leima, jota muuten olisi ollut vaikea selittää. Nyt oli tulevaisuus turvattu.

* * * * *

Kaksi vuotta oli kulunut hänen paluustaan Ranskaan. Kaikki muistavat minkälaista huomiota hänen avioliittonsa Florence Levasseurin kanssa herätti. Epäilykset leimahtivat jälleen ja useat lehdet puhuivat Arsène Lupinin vangitsemisesta. Mutta mitä saattoivat viranomaiset tehdä? Vaikk'ei kukaan epäillytkään hänen oikeata nimeään, vaikka nimet Arsène Lupin ja Luis Perenna olivat muodostetut samoista yhdestätoista kirjaimesta, oli Arsène Lupin juridisesti katsoen kuollut ja don Luis Perenna eli, eikä ollut mitään mahdollisuutta herättää kuolleista Arsène Lupinia tahi tappaa don Luis Perennaa.

Hän asuu nyt Saint-Macloun kylässä, ihastuttavassa laaksossa, Oisen suulla. Kukapa ei tunne hänen vaatimatonta, pientä, vaaleanpunaista taloansa viheriäisine ikkunaluukkuineen ja kukkia täynnä olevine puutarhoineen. Ihmiset Pariisista tekevät sunnuntaisin sinne ulkoilmamatkoja toivossa nähdä aidan rakojen kautta vilahduksen miehestä, joka on ollut Arsène Lupin.

Hän on siellä hiukan harmaalle vivahtavine hiuksineen, nuorekkaine piirteineen ja nuorenmiehen käytöksineen, ja Florence on myöskin siellä kauniine vartaloineen, ihastuttavine hiuksineen, kasvoillaan iloinen ilme, jossa ei näy jälkeäkään menneisyyden epämiellyttävistä muistoista.

Usein tulevat vieraat koputtamaan pienelle puuportille. Ne ovat onnettomia ihmisiä, jotka pyytävät mestarin apua, olosuhteiden uhreja, olentoja, jotka ovat jääneet taistelussa alakynteen, hillittömiä henkilöitä, jotka ovat intohimojensa murtamia. Näitä kohtaan tuntee don Luis suurta myötätuntoa.

Joskus tulee myöskin lähetti poliisiprefektin virastosta vedotakseen hänen arvioonsa jossain mutkikkaassa tapauksessa.

Paitsi näitä, paitsi hänen vanhoja kirjojaan etiikasta ja filosofiasta, hoitaa hän puutarhaansa. Hänen intohimonsa ovat kukat. Hän on niistä ylpeä. Hän saa niistä palkintoja ja muistamme vielä minkälaista huomiota herätti hänen puna-keltainen neilikkansa, jolla oli nimenä "Arsène".

Mutta kaikista enin askaroitsee hän eräiden suurten kukkien kanssa, jotka kasvavat kesällä. Hänellä on kaikenlaisia lupiineja: Cruikshankin lupiineja, kaksivärisiä lupiineja, tuoksulupiineja ja kaikkein uusin tuote: Lupinin lupiini.

Mutta voidaanhan sanoa, että se on tunnustus. Miksikä ei?

Illoin, kun muutamat erittäin suositut ystävät istuvat hänen kotonaan -- rauhantuomari, notaari, majuri kreivi d Astrignac -- ei don Luis pelkää puhua Arsène Lupinista.

"Olen ollut hänen kanssaan yhdessä paljon", sanoo hän. "Hän ei ole mikään huono mies. En tahdo mennä niin pitkälle, että vertaisin häntä seitsemään viisaaseen tahi edes asettaisin hänet esikuvaksi tulevalle polvelle. Hän teki tavattoman paljon hyvää ja vain vähän pahaa. Ne, jotka joutuivat hänen kauttaan kärsimään, ansaitsivat sen mitä saivat ja kohtalo olisi heitä rangaissut ennemmin tahi myöhemmin. Epäilisittekö te hetkeäkään Arsène Lupinin, joka valitsi uhrinsa pahansuopaisten rikkaiden miesten joukosta, tahi yhtiöhuijarin välillä, joka riistää köyhiä ja kurjia kanssaihmisiään? Eikö Lupin ole parempi? Ja toiselta puolen, mikä määrää hyviä tekoja! Ennenkuulumaton anteliaisuus! Taskuvaras? Sen myönnän. Huijari? En kiellä sitä. Hän oli kaikkea tätä. Mutta hän oli enemmänkin. Yleisö nauroi hänen toimilleen, mutta rakasti hänen luotettavuuttaan, rohkeuttaan, seikkailuhaluaan, terävänäköisyyttään, pettämätöntä, iloista luonnettaan ja ääretöntä tarmoaan. Kerran hän sanoi leikillä: Haluaisin hautakirjoitukseeni seuraavan kirjoituksen: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija.' Ja se oli aivan oikein. Hän oli seikkailun mestari."

Don Luis nyökkää ja lisää:

"Ja näettekö, sitten hänellä oli eräs hyve, joka ei ole halveksittava. Siitä hyveestä meidän olisi oltava näinä ikävinä aikoina hänelle kiitollisia: hän kuului niihin, jotka osasivat nauraa!"