Part 11

Roisto kiristi raivokkaasti hampaitaan ja alkoi etsiä taskujaan.

"Tätäkö haette?" kysyi don Luis näyttäen hänelle jonkun keltaisen nesteen täyttämää lasiputkea. "Suokaa anteeksi, mutta pelkäsin teidän erehdyksessä pistävän itseänne. Se olisi ollut vaarallista, eikö niin? Enkä minä olisi milloinkaan antanut itselleni sitä anteeksi."

Raajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että vihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua viivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä silmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten johtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen itseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet purskahtamaan kovaan nauruun:

"Ja Florence?" huudahti hän. "Älkää unohtako Florencea! Minä voin ampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla on toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman Florencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin. Jos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?"

"Niin. En voisi elää Florencen jälkeen."

"Hän on kuollut!" huusi roisto ihastuneena.

Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän nyökkäsi ja sanoi:

"Se olisi suuri vahinko..." Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen riemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:

"Mitä? Mitä te sanoitte?"

"Sanon," selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan sävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, "sanon, hyvä herra, että te olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton kauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman kohtalon."

Raajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän sanoi hölmistyneenä:

"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa? Hän on kuollut."

"Kieltäydyn uskomasta sitä," sanoi don Luis rauhallisesti. "Siinä tapauksessa näyttäisi kaikki toisenlaiselta. Mutta linnut laulavat, taivas on sininen, kaikki on niin kuin pitääkin: kunniallinen mies elää, ja roisto makaa hänen jaloissaan. Kuinka saattaa Florence silloin olla kuollut?"

Raajarikko laahautui polvillaan takaisinpäin, ohi sen paikan, jossa luola oli ollut, kääntämättä silmiään sille paikalle ikäänkuin olisi ollut täysin vakuutettu, että Florence oli päässyt pakoon kauheasta haudastaan.

Don Luis ei enää pitänyt häntä silmällä, vaan askaroitsi maasta ottamansa köysivyyhdin kanssa.

Äkkiä, heittäen silmäyksen viholliseensa, nousi raajarikko horjuville jaloilleen ja alkoi juosta lähteelle.

Hän oli siitä kahdenkymmenen askeleen päässä. Hän pääsi matkasta puolet, kolmeneljännestä. Aukko ammotti jo häntä vastaan. Hän kohotti käsivartensa sukeltajan tapaan ja hypähti eteenpäin.

Mutta hänet pidätettiin. Hän kaatui maahan ja hänet laahattiin takaisinpäin käsivarret kovasti ruumista vasten puristettuina, niin ettei hän voinut liikuttaa itseään.

Don Luis, joka ei ollutkaan kadottanut häntä näkyvistään, oli laittanut köydestä silmukan ja vanginnut hänet lassolla, juuri kun hän oli aikeissa heittäytyä syvyyteen. Raajarikko vastusteli hetken, mutta köysi syöpyi hänen ihoonsa. Hän lakkasi ponnistelemasta. Kaikki oli ohi.

"Nähkääs, herra, ihmisten käy aina pahoin liiallisen itseluottamuksen kautta. He eivät pysty koskaan ajattelemaan, että heidän vastustajallaan on keinoja, joita ei heillä itsellään ole. Esim. kun te houkuttelitte minut ansaan, kuinka te saatoitte kuvitella, että minunlaiseni mies, Arsène Lupin, joka riippui lähteen reunalla kädet reunan yläpuolella ja jalat sisäreunaa vasten, putoaisi alas kuin pässinpää? Te olitte viidentoista, kahdenkymmenen metrin päässä minusta ja luuletteko ettei minulla olisi ollut voimia heilauttaa itseäni ylös ja uhmata revolverianne, kun asia koski Florence Levasseurin ja omaa elämääni? Ah, ystäväni, siihen olisi tarvittu vain pieni ponnistus. Syynä siihen, etten sitä tehnyt, olivat paljon tärkeämmät seikat. Kerron ne teille... jos ne kiinnittävät mieltänne? Siis... heti alussa olivat jalkani ja polveni, jotka nojautuivat sisäseinään, tavanneet paksun kerroksen muurisavea joka täytti vanhan halkeaman lähteessä; sen käsitin heti. Se oli onni, vai mitä? Ja se muutti koko tilanteen. Suunnitelmani oli heti tehty. Näytellessäni kuiluun putoavan uhrin osaa pyöritellen silmiäni ja irvistellen hirveästi, laajensin jaloillani halkeamaa ja päästin saven putoamaan siten, ettei se aiheuttanut pienintäkään ääntä. Kun hetki oli käsillä ja minun puolikuolleet kasvoni katosivat näkyvistänne, painauduin vain yksinkertaisesti valmistamaani piilopaikkaan.

"Oletteko olleet Tancarvillessä, vanhassa keskiaikaisessa linnassa Normandiassa, Seinen varrella? Ettekö? No, sitten kerron teille, että linnan raunioiden luona on vanha lähde, jolla on se useille samanaikuisille lähteille yhteinen ominaisuus, että siellä on kaksi aukkoa, toinen avonainen ja toinen, joka johtaa erääseen linnan huoneeseen. Tancarvillessä on tämä jälkimmäinen nykyään suljettu rautatangolla. Täällä se oli tukittu muurisavella ja pienillä kivillä. Ja juuri ajatus Tancarvillestä sai minut jäämään, semminkin kun ei ollut mitään kiirettä, koska te olitte hyväntahtoisesti ilmoittanut minulle, että Florence kohtaisi minut toisessa maailmassa vasta kello neljä. Tutkin sen vuoksi pakopaikkani ja tulin vakuutetuksi, että se sijaitsi vanhan rakennuksen alla, jonka raunioilla nykyinen puutarha sijaitsi. Minä jatkoin ja kaivauduin siihen suuntaan, joka maanpinnalla olisi vienyt minut luolalle. Aavistukseni eivät pettäneet. Valonsäde tunkeutui sisään portaiden yläpäästä, joiden alimmalle askeleelle olin saapunut. Menin niitä pitkin ylös ja kuulin teidän äänenne."

Don Luis käänsi raajarikkoa vielä kerran ympäri ja tällä kertaa hyvin kovakouraisesti. Sitten hän jatkoi:

"Haluan osoittaa teille, että tulos olisi joka tapauksessa ollut sama, vaikka olisin hyökännyt päällenne suoraankin. Mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että sattuma suosi minua. Se on usein pettänyt minut meidän taistellessamme, mutta tällä kertaa en voi valittaa. Minun tarvitsi vain irrottaa muutamia tiiliskiviä seisoakseni päivänvalossa raunioiden keskellä. Äänenne johtamana hiivin eteenpäin ja tulin luolalle, jossa Florence makasi. Hauskaa, vai mitä? Ette voi kuvitellakaan kuinka naurettavalta kuului teidän pikku puheenne: 'Vastatkaa myöntävästi tahi kieltävästi, Florence. Yksi päänne liike ratkaisee kohtalonne. Jos myönnytte, olette te vapaa. Jos kieltäydytte, niin kuolette; vastatkaa, Florence.' Ja erikoisen ihastuttava oli loppu, kun te kiipesitte kalliopaadelle ja huusitte sieltä: 'Te olette itse tahtonut kuolla, Florence! Te olette niin tahtonut ja nyt se tapahtuu!' Ajatelkaa vain, kuinka naurettavaa! Luolassa ei sillä hetkellä ollut ketään! Ei sieluakaan. Olin ottanut Florencen ja vienyt hänet suojattuun paikkaan. Näytelmä lähestyi loppuaan. Ensimmäinen osa: Arsène Lupinin pelastus. Toinen osa: Florence Levasseurin pelastus. Kolmas ja viimeinen osa: hirviö voitettu... kosto suoritettu!"

Hän otti yhden raajarikon lähteelle tuomista kivääreistä ja sitoi sen keskipaikalle viisitoista metriä pitkän nuoran ja kiinnitti nuoran toisen pään raajarikon selän taa köysiin, joilla tämä oli sidottu: Sitten kohotti hän vangin ja piti häntä lähteen yläpuolella.

"Sulkekaa silmänne, jos teitä huimaa. Älkää olko peloissanne. Minä olen hyvin varovainen. Oletteko valmis?" Hän laski raajarikon ammottavaan kuiluun ja tarttui lujasti nuoraan. Vähitellen, tuuma tuumalta, varovaisesti, ettei sattuisi lähteen seinämiin, laskettiin käärö alas. Kun se oli tullut noin kahdentoista metrin syvyyteen, esti kivääri sen alasmenon ja siellä se riippui nyt pimeydessä aivan keskellä aukkoa.

Don Luis sytytti muutamia paperikaistaleita, jotka leijailivat alas heittäen kaamean valon seinämiin. Hän sanoi ivallisesti hymyillen:

"Olen valinnut tämän paikan ettette te vilustuttaisi itseänne. Se oli hyvä päähänpisto. Huomatkaa, kiväärin molemmat päät ovat aivan lähteen reunalla, tuskin tuumaakaan sen päällä. Niin että jos te koetatte heilua, liikkua tahi hengittää kiivaasti, luiskahtaa joko perä tahi piippu ja silloin alkaa matkanne alas. Minulla ei ole sen asian kanssa mitään jakamista. Jos te kuolette, niin se on selvä itsemurha. Hyvästi toistaiseksi."

Don Luis lähti mutisten:

"Näin on hyvä. En ole mennyt niin pitkälle kuin Eugene Sue, joka sanoo, että suurilta rikollisilta olisi puhkaistava silmät. Mutta pieni ruumiillinen rangaistus, miellyttävästi kauhulla sekoitettu, on joka tapauksessa paikallaan ja terveellinen sekä ruumiille että sielulle."

Don Luis meni pieneen petäjikköön, jossa Florence häntä odotti vielä masentuneena niistä hirveistä kärsimyksistä, joita oli saanut kestää, mutta jo täysissä sielunvoimissaan.

"Se on ohi", sanoi don Luis tyynesti. "Huomenaamulla jätän hänet poliisille."

Florence säpsähti, mutta ei sanonut mitään ja don Luis huomasi hänen vaiteliaisuutensa.

Tämä oli ensi kerta kun he olivat kahdenkesken koettuaan niin monta surullista tapausta ja katsottuaan toisiaan verivihollisiksi. Don Luis oli niin liikutettu, että hän saattoi puhua vain ajatuksettomia, katkonaisia sanoja ilman mitään yhteyttä hänen sisässään liikkuvien ajatusten kanssa:

"Me tulemme auton luo, jos kuljemme tätä muurin vierustaa. Luuletteko jaksavanne sinne? Autolle päästyämme ajamme Alençoniin. Siellä, suuren torin laidassa, on rauhallinen hotelli. Te voitte siellä odottaa kunnes asia on saanut teille suotuisan käänteen... eikä se viivy kauan, kun rikollinen on nyt kiinni."

"Lähtekäämme", sanoi Florence.

Matka ei kestänyt kauan. Alençonissa merkitsi don Luis Florencen matkustajakirjaan ensimmäisellä nimellä, joka mieleen johtui ja jätti hänet yksikseen. Tunnin kuluttua hän palasi ja koputti ovelle.

Hänellä ei ollut rohkeutta heti ryhtyä asiaan, jota hän oli päättänyt Florencelta kysyä. Sitäpaitsi oli muita selvitettäviä asioita.

"Florence", sanoi hän, "ennenkuin luovutan tuon miehen, tahtoisin tietää mitä hän on teille ollut?"

"Ystävä, onneton ystävä, jota olen säälinyt. Nyt minusta tuntuu vaikealta muistella myötätuntoa, jota olen sellaiselle pedolle osoittanut. Mutta muutamia vuosia sitten, tullessani tutuksi hänen kanssaan, kiinnyin häneen hänen kurjuutensa, hänen ruumiillisen heikkoutensa ja kaikkien niiden kuolemanmerkkien vuoksi, jotka hänellä olivat jo silloin. Hän joutui tekemään minulle muutamia palveluksia ja vaikka hän vietti salaperäistä elämää, joka minussa herätti muutamissa suhteissa levottomuutta, sai hän vähitellen, huomaamattani, minuun suuren vaikutusvallan. Uskoin hänen selvään ymmärrykseensä, tahdonvoimaansa ja rajattomaan uskollisuuteensa, ja kun Morningtonin juttu alkoi, niin hän -- sen huomaan nyt -- johti minun sekä Gaston Sauveraudin tekoja. Hän se oli, joka pakotti minut valehtelemaan ja pettämään uskotellen toimivansa Marie Fauvillen eduksi. Hän se herätti sellaisia epäilyksiä teitä kohtaan ja neuvoi meitä vaikenemaan hänen olemassaolostaan, niin ettei Gaston Sauveraud keskustelussa teidän kanssanne rohjennut edes mainita häntä. En tiedä kuinka saatoin olla niin sokea. Mutta niin se oli. Ei mikään avannut silmiäni. Ei mikään saanut minua hetkeksikään epäilemään tätä vaaratonta, sairasta olentoa, joka vietti puolet elämäänsä sairashuoneissa ja jos hän joskus puhuikin minulle rakkaudestaan, niin ei hän voinut toivoa..."

Florence ei lopettanut. Hänen ja Perennan silmät olivat kohdanneet ja hänestä tuntui ettei toinen kuunnellut ollenkaan. Don Luisille eivät selitykset murhenäytelmästä merkinneet mitään niin kauan kuin hän ei ollut selvillä siitä asiasta, joka kiinnitti hänen mieltään. Hän meni Florencen luo ja sanoi matalalla äänellä: "Florence, te tiedätte tunteeni teitä kohtaan, eikö niin?"

Tyttö punastui yllätettynä kuin olisi tämä kysymys ollut viimeinen, jota hän oli odottanut. Hän ei kuitenkaan luonut silmiään alas, vaan vastasi avomielisesti:

"Kyllä, tiedän."

"Mutta", jatkoi don Luis innokkaammin, "te ette ehkä tiedä kuinka syvästi tunnen? Te ette ehkä tiedä ettei elämälläni ole mitään muuta tarkoitusta kuin te?"

"Senkin tiedän."

"Silloin, jos tiedätte sen, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen, että se juuri on aiheuttanut vihamielisyytenne minua kohtaan. Alussa koetin olla ystävänne, koetin vain suojella teitä. Ja kuitenkin tunsin heti alussa, että olin vastenmielisyytenne esine, vastenmielisyyden, joka oli sekä vaistomainen että tarkoitettu. Milloinkaan en nähnyt teidän silmissänne muuta kuin vihaa, halveksumista, vieläpä ylenkatsettakin. Vaaran hetkenä, kun elämäänne ja vapauttanne uhattiin, ryhdyitte te mieluummin kuinka epävarmaan keinoon hyvänsä ennenkuin turvauduitte minun apuuni. Eikö tämä ollut vihaa? Voiko mikään muu kuin viha selittää sellaisen käytöksen?"

"Kyllä", sanoi Florence, "on muutakin kuin viha, joka selittää asian."

Don Luis hämmästyi. Hän ei oikein käsittänyt tämän vastauksen tarkoitusta, mutta Florencen sävy hämmensi hänet ja hän näki myöskin ettei tytön silmissä ollut tavallista halveksivaa ilmettä, vaan että ne loistivat sisäisestä hymystä.

"Puhukaa, puhukaa, pyydän teitä!" sammalsi hän.

"Tarkoitan, että on toinenkin tunne, joka selvittää kylmyyden, epäluulon, pelon ja vihamielisyyden. Emme me aina halveksi sitä, jota vältämme suurimmalla kauhulla, ja kun vältämme häntä, on se senvuoksi, että pelkäämme itseämme, koska olemme ujoja, haluamme uhmata, tehdä vastarintaa, unohtaa, emmekä kuitenkaan voi..."

Hän vaikeni ja kun don Luis intohimoisesti ojensi kätensä kerjätäkseen ja pyytääkseen häntä sanomaan enemmän, taivutti hän päänsä ilmaisten siten, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta ja että don Luis saisi hänen sielunsa syvyydestä lukea ja löytää sen rakkauden, joka oli sinne piiloutunut.

Don Luis hypähti ylös. Hän oli autuuden huumaama, hän tunsi melkein ruumiillista kipua tästä odottamattomasta onnesta. Hän näki edessään koko Florencen elämän, siitä hetkestä kun he olivat tavanneet, aina siihen saakka kun raajarikko kumartui hänen ylitseen ja nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, huusi:

"Hän itkee! Hän itkee! Mikä mielettömyys! Mutta minä tunnen salaisuutenne, Florence! Ja te itkette! Florence, Florence, te _haluatte_ kuolla!"

Rakkaus, intohimoinen rakkaus oli ensimmäisestä päivästä vetänyt häntä don Luisiin. Se oli saattanut hänet suunniltaan, täyttänyt hänet kauhulla, näyttänyt hänestä petokselta Marieta ja Sauveraudia kohtaan ja vuoroin vetänyt häntä ihailemansa ja rakastamansa miehen luo, vuoroin työntänyt pois.

Don Luis ei tiennyt mitä tekisi, ei tiennyt millä sanoin osoittaisi ihastustaan. Hänen huulensa vapisivat. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen kaipauksensa ajoi hänet kiertämään käsivartensa tytön ympärille, suutelemaan häntä. Mutta syvä kunnioituksen tunne hillitsi kaipausta. Ja liikutuksen valtaamana lankesi hän Florencen jalkoihin ja sammalsi rakkauden ja jumaloimisen sanoja.

XI LUKU

Lupinin "lupiinit"

Seuraavana päivänä, vähän ennen kahdeksaa, jutteli Valenglay kotonaan poliisiprefektin kanssa ja kysyi:

"Te luulette siis niinkuin minäkin, rakas prefektini? Hän tulee?"

"Sitä en ollenkaan epäile, herra presidentti. Ja hän tulee yhtä täsmällisesti kuin joka kerran tämän jutun aikana. Hän katsoo kunniakseen tulla viimeisellä kahdeksanlyönnillä."

"Niinkö luulette?"

"Niin, herra presidentti. Väkeni oli nähnyt don Luis Perennan. Hän oli matkustanut lentokoneella. Sitten ilmoitettiin minulle jälleen le Mansista, jossa oli tutkittu eräs hyljätty vaunuvaja."

"Voitte olla varma siitä, että sen oli jo aikaisemmin tutkinut Lupin ja että me saamme tietää tuloksen. Kuulkaa, kello lyö kahdeksan!"

Samalla hetkellä kuului auton surinaa. Se pysähtyi ulkopuolelle ja melkein heti soitettiin ovelle. Ohjeet oli annettu etukäteen. Ovi avautui ja don Luis Perenna saatettiin sisään.

"No?" huudahti pääministeri innokkaasti.

"Se on tehty, herra presidentti."

"Oletteko saaneet roiston kiinni?"

"Olen."

"Peijakas", sanoi Valenglay, "te olette kelpo mies!" Ja hän jatkoi: "Peto, luonnollisesti? Raaka, karkea lurjus?"

"Ei, herra presidentti, raajarikko, heikko olento, luonnollisesti teoistaan vastuunalainen, mutta mies, jossa lääkärit huomaavat kaikenlaisia tauteja: keuhkotautia, selkäydintautia j.n.e."

"Sitäkö miestä Florence Levasseur rakasti?"

"Oh, herra presidentti," vastasi don Luis nopeasti. "Florence ei ole milloinkaan rakastanut sitä lurjusta. Hän sääli tätä ja antoi tämän myötätuntoisuudesta luulla joskus hämärässä tulevaisuudessa saavansa hänet vaimokseen."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen, herra presidentti, siitä ja paljosta muustakin, sillä minulla on todistukset käsissäni." Ja hän jatkoi ilman muuta: "Herra presidentti, nyt kun mies on kiinni, on poliisien helppo saada selville hänen elämänsä. Mutta minä voin jo nyt lyhyesti kuvata tämän eriskummallisen elämän. Jean Vernocq syntyi Alençonissa ja hänet kasvatti vanha herra Langernault. Hän oppi tuntemaan Dedessuslamare-puolisot, varasti heidän rahansa ja ennenkuin he ehtivät tehdä ilmoitusta tuntemattomasta varkaasta, vei hän heidät erääseen vajaan Damignin kylässä, jossa he epätoivoissaan hirttäytyivät tultuaan ensin huumatuiksi väkevillä juomilla. Tämä vaja kuului Vanhaksi Linnaksi kutsuttuun maatilaan, jonka omisti herra Langernault, Jean Vernocqin suojelija, joka oli siihen aikaan sairas. Parannuttuaan ja aikoessaan puhdistaa pyssyä, sattui panos hänen vatsaansa. Pyssy oli hänen tietämättään ladattu. Kuka oli sen tehnyt?"

"Jean Vernocq, joka edellisenä iltana oli tyhjentänyt suojelijansa kassakaapin. Pariisissa, jonne hän nyt lähti, nauttiakseen pienestä omaisuudestaan, jonka oli tällä tavoin koonnut, osti hän joltain tuttavalta lurjukselta papereita, jotka todistivat Florence Levasseurin sukuperän ja hänen oikeutensa perintöön Roussel- ja Sauveraud-sukujen jälkeen. Nämä paperit oli varastettu vanhalta hoitajattarelta, joka oli tuonut Florencen Amerikasta. Suurin ponnistuksin onnistui Jean Vernocq saamaan käsiinsä Florencen valokuvan ja vihdoin Florencen itsensä. Hän teki tytölle palveluksia ja teeskenteli olevansa luotettava ystävä. Siihen aikaan hän ei vielä tiennyt mitä hyötyä hänellä saattaisi olla varastetuista papereista tahi tytön tuttavuudesta. Mutta äkkiä muuttuivat olosuhteet kokonaan. Eräs varomaton sana, jonka asianajajan apulainen oli lausunut, ilmaisi hänelle, että maître Lepertuisin kirjoituspöydän laatikossa oli testamentti, joka saattoi olla hyvin mielenkiintoinen. Hän sai nähdä sen maksamalla tuhat frangia apulaiselle, joka sitten katosi. Se oli Cosmo Morningtonin testamentti, jossa hänen tavaton omaisuutensa määrättiin Rousselien ja Victor Sauveraudin perillisille. Jean Vernocq tiesi nyt mitä oli tehtävä. Jean Vernocq alkoi toimia. Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän Langernaultin paperien joukosta oli hän löytänyt tietoja Roussel-perheestä ja epäsovusta, joka Fauvillen kotona vallitsi. Cosmo Morningtonista suoriuduttiin helposti. Jean Vernocq esittäytyi amerikkalaiselle lääkärinä ja pani yhteen Morningtonin käyttämistä ruiskuista myrkkyä. Mutta enemmän vaikeuksia oli hänellä Hippolyte Fauvillen kanssa, jonka mielisuosion hän oli saavuttanut tuttavuudellaan Langernaultin kanssa ja johon hänellä oli tavaton vaikutus. Tietäen, että insinööri vihasi vaimoaan ja että häntä kalvoi hengenvaarallinen tauti, onnistui Vernocqin, erään lääkärineuvottelun jälkeen Lontoossa, juurruttaa Fauvillen hämärtyneisiin aivoihin ihmeellinen ajatus itsemurhasta, jonka pirullista suoritusta te olette olleet tilaisuudessa tutkimaan. Sillä tavoin, itse näkemättä ja ilman että edes Fauville aavisti minkä vaikutuksen alaisena hän toimi, sai Jean Vernocq aikaan Fauvillen ja hänen poikansa kuoleman ja pääsi Marie Fauvillesta ja Sauveraudista antamalla heidän joutua syytteeseen murhasta. Suunnitelma onnistui. Oli ainoastaan yksi este, päällikkö Vérot'n sekaantuminen. Vérot kuoli. Tulevaisuudessa oli vain yksi vaara: minun, don Luis Perennan, asiaan puuttuminen, jonka Vernocq saattoi aavistaa, koska minä olin Morningtonin testamentissa määrätty perijäksi. Tätä vaaraa koetti Jean Vernocq välttää saattamalla minut asumaan Place du Palais-Baurbonille, jossa Florence oli sihteerinäni ja tekemällä Gaston Sauveraudin kautta neljä murhayritystä minua vastaan. Hän siis piti näytelmän kaikkia lankoja käsissään. Kun minun onnistui todistaa Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuus, ei hän epäröinyt: Marie Fauville kuoli ja Gaston Sauveraud kuoli. Poliisi seurasi minua. Poliisi seurasi Florencea. Häntä ei epäillyt kukaan. Ja perinnön maksamiseen määrätty päivä oli käsillä. Se oli kaksi päivää sitten. Sillä aikaa oli Jean Vernocq keskellä taistelua. Hän oli sairas ja hänet oli otettu avenue des Ternesin varrella olevaan sairaalaan. Täältä johti hän kaikkea Florence Levasseuriin kautta ja priorittarelle lähettämällään kirjeellä. Lopun te tiedätte, herra presidentti", lopetti don Luis kertomuksensa. "Samana iltana vei roisto Florencen autolla mukanaan sillä verukkeella, että aikoi muka antaa todistuksen syyttömyydestään."

"Ja te löysitte heidät?" kysyi Valenglay.

"Kello kolme iltapäivällä, herra presidentti. Ja oikeaan aikaan. Voisinpa melkein sanoa liian myöhään, sillä Jean Vernocq alkoi heittämällä minut pohjattomaan lähteeseen ja musertamalla Florence kallionlohkareiden alle."

"Vai niin, silloin olette te kuollut?"

"Aivan niin, herra presidentti."

"Mutta minkä vuoksi tahtoi roisto tappaa Florence Levasseurin. Tämän kuolemahan teki turhaksi naimistuuman."

"Naimisiin menossa täytyy olla kaksi, herra presidentti. Ja Florence kieltäytyi."

"Niinkö?"

"Ja joku aika sitten kirjoitti Jean Vernocq paperin, jossa hän testamenttasi kaiken mitä omisti Florence Levasseurille. Tämän myötätunnon liikuttamana ja aavistamatta tekemäänsä merkitystä, kirjoitti Florence samanlaisen paperin, jossa teki Jean Vernocqin perillisekseen. Jean Vernocq olisi saanut rahat haltuunsa kenenkään voimatta tehdä pienintäkään vastaväitettä."

"Mutta onko teillä kaikki todisteet?" kysyi Valenglay innokkaasti.

"Tässä ne ovat", sanoi Perenna ottaen esiin raajarikon lompakon. "Tässä on kirjeitä ja asiapapereita, joita roisto säilytti... kaikki suuret rikolliset tekevät itsensä tähän tyhmyyteen syypäiksi".

"Ja hän?" huudahti Valenglay. "Rikollinen? Missä hän on?"

"Hän on ulkona eräässä autossa tahi oikeammin sanoen omassa autossaan."

"Oletteko ilmoittaneet minun väelleni?" kysyi herra Desmalions innokkaasti.

"Olen, herra prefekti. Sitäpaitsi mies on kunnollisesti sidottu. Hän ei pääse pakoon."

"Te olette nähnyt kaiken etukäteen," sanoi Valenglay, "ja juttu näyttää olevan lopussa. Mutta on vielä arvoitus, joka vielä on selittämätön ja se ehkä kiinnittää yleisön mieltä enimmän. Tarkoitan jälkiä omenassa, tiikerinhampaita, kuten niitä kutsutaan ja jotka olivat ehdottomasti rouva Fauvillen, niin viaton kuin hän olikin. Herra prefekti sanoo, että te olette ratkaisseet ongelman."

"Kyllä, herra presidentti, ja Jean Vernocqin paperit vahvistavat, että olin oikeassa. Sitäpaitsi oli ongelma hyvin helppo: omenassa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet, mutta rouva Fauville ei ollut milloinkaan purrut omenaa."

"Eikö?"

"Niin sanoi Hippolyte Fauville ripissään kuoleman jälkeen."

"Hän oli hullu."

"Niin, mutta selvänäköinen hullu ja kykeni tuumimaan pelottavalla järjestelmällisyydellä. Muutamia vuosia sitten sattui rouva Fauville Palermossa kaatumaan ja satutti hyvin pahoin suunsa pöydän marmorilevyyn, niin että muutamia hänen sekä ylä- että alaleuan hampaistaan lohkesi. Korjatakseen vahingon ja tehdäkseen kultalevyt tukemaan hampaita otti hammaslääkäri, kuten tavallisesti, kipsimallin hänen suustaan. Herra Fauville oli piilottanut mallin ja käytti sitä painaakseen vaimonsa hampaiden merkit suklaapalaan vähän ennen kuolemaansa ja omenaan samana yönä kun kuoli. Kun tämä oli tehty, asetti hän mallin niiden esineiden joukkoon, jotka oli aiottu räjähdyksen hävitettäväksi."

"Kaikki on kuin Kolumbuksen muna", sanoi Valenglay nauraen. "Tarvitsee vain keksiä se."