Chapter 9

"Kauppahuone Claudiuksen vanha kirjanpitäjä", vastasi isäni. "Hän on sinun naapurisi -- etkö jo ole kuullut hänen laulavan?" Ivallinen hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän loi katseen lammin toisella puolella kasvavien pensaitten taakse katoavaan, hartaasen aamuveisaajaan.

Kaksi tuntia myöhemmin astuin minä samaa tietä Ilsen rinnalla -- me menimme katurakennukseen. Ilse kantoi mummon arvopaperia sisältävää läkkilipasta mustan viittansa alla. Hän oli lisännyt matkapukuansa tummilla, puuvillaisilla sormikkailla ja näytti siten sangen juhlalliselta.

Ruohokenttä oli tyhjä, vaan sen sijaan oli elämä sitä vilkkaampi kukkatarhassa. Käsikärryt narisivat hiedatulla tiellä, kukkapengerten välillä käveli työmekkoon puettuja miehiä, sitoen kukan toisensa perästä kimppuihin, ja ruusupensastojen takaa kurkisti monta päätä, meitä kummastuneena katsellen.

Tultuamme liki suuria kasvihuoneita, astui vanha kirjanpitäjä ulos ovesta. Hän oli paljainpäin ja hänen kunnioitusta vaativa, lumivalkea päänsä oikein hohti päiväpaisteessa. Hän puhui nuoren herran kanssa, joka, valmiina menemään kaupungille, käveli hänen vieressänsä. He eivät huomanneet meitä, vaikka me ihan heidän takaansa poikkesimme leveälle tielle, joka vei muurissa olevalle portille.

"Te olette huimapäitä, sekä te että sisarenne; te tähtäätte korkealle" -- lausui vanha kirjanpitäjä.

"Moititteko meitä siitä?"

"Eikö pesä, missä kasvoitte, kunnes pääsitte lentoon, kelpaa enää -- minä olen kauan tietänyt sen!" jatkoi harmaapäinen herra vastaamatta toisen kysymykseen.

Hänellä oli puhuessansakin syvä ja kaunis ääni; mutta hänen lausumatapansa oli niin kummallisen leveä ja korotettu, kuin olisi hän pitänyt jok'ainoaa sanaansa kullanpainavana.

"Sitä en juuri tahdo sanoa", vastasi toinen, olkapäitään nykähyttäen; "mutta eihän pitäisi olla niin paljoa masentamassa Charlottea ja minua, painamassa meitä seuraelämässä lyijypainolla maahan ja olemassa vastuksina korkealle pyrkiessäni... Jospa vaan setä kerrankin luopuisi tästä kauppapuodista!"

Hän heilutti hienoa kävelykeppiänsä, siten lyöden kaunista tulipunaista neilikkaa niin kovasti, että se taittui ja lensi kauas tielle... Minä huudahdin hiljaa ja koetin ehdottomasti molemmin käsin kaulaani, juurikuin olisi kova lyönti sattunut minua niskaan.

Molemmat herrat kääntyivät. Minun pelästynyt muotoni ja vielä enemmän liikuntoni houkutteli pilkallisen hymyn nuoren herran huulille.

"Ah, voiko aron prinsessa olla herkkätuntoinenkin?" huudahti hän kohteliaasti tervehtien ja nostaen lakkiansa kastanjankarvaisilta kähäröiltänsä. "Nyt olen luultavasti oikea hirviö, raaka ihminen ja Jumala tiesi mitä kaikkea ja olen kadotettu ijäksi päiväksi", jatkoi hän nauraen ja katsellen minua sivultapäin; "minun ei nyt auta enää tehdä muuta kuin asettaa kukka kunniapaikkaan". Hän otti ylös neilikan ja pisti sen napinläpeensä.

"Se ei enää paranna pientä kukkaraukkaa", lausui Ilse kuivasti, ohitse mennessämme.

Herra nauroi.

"Eikö teidän nimenne ole Ilse?" kysyi hän veitikkamaisesti.

"Teidän palvelijanne -- Ilse Wichel", vastasi Ilse kääntyen hänen puoleensa. Se kuului pistämällä kuin olisi kielen päässä ollut pippuria ja suolaa; mutta miltä se olisi kuulunut, jos hän olisi tietänyt nuoren herran arolla yhdistäneen hänen nimensä -- lohikäärmeesen!

Minä en voinut käsittää, mistä Ilse ylipään sai rohkeutta katsella niin itsetyisesti, melkein huolimattomasti noihin ruskeihin silmiin, juurikuin olisivat ne luudansitojapojan, jolle hän Dierkhofissa lahjoitti aina leipäpalasen, ja laittoi hänet sitte matkaansa. Niin, Ilse oli uljas kuin sotamies, hänelle ei kukaan voinut vetää vertoja, ei kukaan koko maailmassa, minä kaikesta vähimmin, sillä minun arka sydämmeni sykki niin kovasti, että luulin vanhan kirjanpitäjän sen huomaavan ja sentähden katselevan minua niin tutkivaisesti kiireestä kantapäähän.

Luulenpa nuoren herran tahtoneen esitellä meitä kumppanillensa; mutta Ilse ei viipynyt; hän nyykäytti päätänsä ja kääntyi, ja minä tein tietysti samaten.

Herrat kävelivät hitaasti meidän perässämme.

"Vaunut tulevat tuolla kulmassa!" sanoi nuori herra äkkiä seisahtuen. "Niin, niin, ovathan ne meidän hevosemme! Erkki setä palaa Dorotheenthalista!"

He kiiruhtivat askeleitansa ja saapuivat meidän edellämme pihalle samassa kun sievät vaunut, katto alaslaskettuna, ajoivat sisälle portista. Vanha herra istui siinä ruskea hattu päässä ja siniset lasit silmillä. Hän oli juuri samannäköinen kuin arollakin, liikkui vaan paljoa keveämmin astuessansa alas, kuin mitä minä, hänen tyvenistä, vanhuuteensa sopivista liikunnoistansa olisin osannut arvata.

"Hyvää huomenta, setä!" tervehti nuori herra, ja "Sinäkö se olet, Erkki setä?" kuului Charlotten ääni eräästä ikkunasta.

Vanha herra viittasi tervehtien ylös sekä ojensi kätensä nuorelle herralle ja vanhalle kirjanpitäjälle. Me menimme samassa huomaamatta ohitse, sillä vaunujen sisälle ajaessa astui pitkä, voimakas mieskin matkalaukku selässä pihalle ja ojensi rukoilevaisesti hattuansa.

Minä näin nuoren herran kohta ottavan esiin kukkaronsa ja aikovan heittää suuren hopearahan hattuun, mutta setä lykkäsi anteliaan käden takaisin.

"Minkälainen käsityöläinen olette?" kysyi hän kerjäävältä.

"Puuseppä."

"Oletteko hakeneet työtä kaupungissa?"

"Olen, armollinen herra, -- kaikkialla! Mutta en ole saanut, en ollenkaan, ja Jumala tietää, että mielelläni tekisin mitä hyvänsä! -- Minä olen kyllästynyt kulkemiseen!"

"Vai niin, -- sitten voitte tulla minun luokseni; minulla on teille työtä" -- hän osoitti ympärillä olevia laatikkoja -- "ja maksan hyvin."

Mies repi hämillään sekaantuneita hiuksiansa. "Siitä olen teille kiitollinen -- mutta tekisi mieleni ensin mennä majatalooni", lausui hän sammaltaen.

"Mene!" vastasi vanha herra lyhyesti ja kääntyi pois.

"Katso häntä vaan, hänpä vasta on mies puolestansa!" arveli Ilse ihmetellen, astuessamme etehiseen, vaan minä olin liikutettu. Kerjäläinen oli kurjannäköinen ja kuinka lyhyesti ja raa'asti häntä kohdeltiin! Eikö jo itsestään ollut kauheata, kun täytyi käydä mieron tietä! Sydäntäni kirveli, kun tuon pitkän miehen täytyi niin nöyränä seisoa ylpeitten rikkaitten edessä!... Nuori herra oli kuitenkin paljoa laupeampi ja jalompi; kysymättä olisi hän antanut roponsa... Minua ei ensinkään olisi kummastuttanut, jos puuseppä ei olisikaan tullut takaisin -- kukapa tahtoisi kohdata katsetta noista rumista, sinisistä silmälasista?

Charlotte oli sillä välin nähnyt meidän tulevan pihan ylitse. Hän tuli alas ja tervehti meitä etehisessä. Minä en voinut kääntää silmiäni hänestä. Pieni pitsipäähine, keveä ja läpinäkyvä kuin hämmähäkin verkko, oli huolimattomasti heitetty tummankiiltävän pään yli ja ympäröi sädekehänä kauniita, vaikka nuorelle immelle melkein liian suuria kasvoja. Hänen suuren vartalonsa ympäri liehui runsaissa laskoksissa valkea aamupuku, joka ainoastaan kapealla vyöllä kiinnitettynä selvästi osoitti hänen uhkean muotonsa.

"Aiotteko minun luokseni, aron prinsessa?" kysyi hän ystävällisesti tarttuen kursailematta käteeni.

"Sittemmin teidänkin luoksenne, neiti; mutta ensin täytyy meidän puhutella neiti Fliedneriä," vastasi Ilse. Hänenkin silmänsä katselivat mielihyvällä kaunista vartaloa -- niin, suuruutta ja vahvuutta hänkin kunnioitti; kaikissa tapauksissa luuli hän aina tuommoisessa, leveitten hartioitten päällä olevassa suuressa päässä olevan yhtä vahvan tahdon kuin hänellä itsellään... Minä olin mielestäni niin pieni, yhtä mitätön kuin kahden tammen välillä liehuva höyhen, näitten molempien kookkaitten naisten rinnalla.

Charlotte pudisti nauraen päätänsä Ilsen suoralle vastaukselle ja avasi oven... Jumalan kiitos, meidän sisään astuessamme ikkunanloukosta nouseva nainen ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä kuin minun molemmat äärimieheni! Neiti Fliedner näytti silkkipukuineen, valkoisine myssyineen ja hienoine, vyöstä riippuvine kultavitjoineen yhtä hienolta kuin eilenkin etehisessä ja tuli ystävällisesti hymyillen meitä vastaan.

Minä vaivuin kohta alas Ilsen viereen vanhanaikuisen karttuunisen sohvan pehmeisin höyhentyynyihin; Charlotte puolestansa heittäytyi nojatuoliin, otti haukkuvaa sylikoiraa, joka juuri oli koettanut repiä palasta kalliista puvustani, kiinni niskasta ja torui sitä.

Ilse kertoi pitkittä mutkitta lyhyesti entisen elämäni. Pääni, täynnä hullutuksia, ruskeat käteni, jotka eivät tahtoneet kutoa sukkaa ja voittamaton haluni juosta avojaloin, olivat kuvan hirveät alkupiirteet, jotka kaksivuotisen sivistysajan piti poistamaan... Minä istuin ääneti kuunnellen ja katselin suurta posliinikuvaa vastapäätä olevassa lasikaapissa; tuo hirveä olento nyykytti väsymättä päätään Ilsen navakalle puheelle. "Niin, niin, kaiken tämän täytyy muuttua!" Sitten kuin minä seinällä olevia loppumattomia avainriviä -- voi taivas, mikä ääretön joukko suuria ja pieniä avaimia, ja neiti Fliednerin täytyi pienessä, sievässä päässään muistaa, mihin kukin niistä kuului! Minä tuskastuin ja rupesin pelkäämään taloa, johon kuului niin lukemattoman monta lukkoa ja avainta -- ah, rakas, rauhallinen Dierkhofini, jossa oli vaan yksi portin avain, ja sekin usein jäi yöksikin vääntämättä!

"Mielelläni, sydämellisen mielelläni otan pienen neiti von Sassenin siipieni suojaan", lausui vanha neiti Ilsen lopetettua puheensa ja laskettua läkkilippaan paperineen pöydälle. "Mutta siinä täytyy miettiä monta asiata, erittäinkin raha-asiaa. Minä arvelen teidän tarvitsevan siinä herra Claudiuksen neuvoa --"

"Vaan ei tänäpäivänä, herran tähden, rakas Fliedner!" keskeytti häntä Charlotte vilkkaasti. "Erkki sedällä on tänään työtä entistä enemmän, hän oli vähällä pakottaa onnettoman kisällin työhön, mutta kisällipä oli kyllin viekas ja pakeni... Hän olisi valmis pistämään tyttö raukan tuonne pihakammariin ja antamaan hänen siellä koko ikänsä sitoa hautaseppeleitä kuivista kukista!"

Minä katselin häntä mykkänä kauhusta.

"Niin, niin, katsele minua vaan pienokaiseni!" lausui hän tarkastellen suuria, valkoisia, hyvin hoidettuja kynsiänsä. "Näitä kymmentä sormiraukkaa vapisen minä alinomaa, peläten, että nekin lähetettäisiin pihakammariin!"

"No, teillä ei suinkaan ole syytä valitukseen, Charlotte", arveli neiti Fliedner hieman terävästi.

Ilsen kasvot pitenivät. Vaikka hän näytti äärettömän ankaralta, rakasti hän minua kuitenkin liian paljon kärsiäksensä ajatusta, että hän jättäisi minut yksin vieraaseen kaupunkiin onnettomuuteen... Niin, hän kuvaili taitamattomuuttani mitä tummimmilla väreillä; mutta hänen täytyi myöskin myöntää itse olleensa syypää siihen -- hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi voimaa eikä vakavuutta pakottamaan minua työhön ja tukehuttamaan haluani vapaasti kulkemaan ulkona.

"Olkaa huoletta", lohdutti häntä neiti Fliedner hymyillen. "Neiti Claudiusta huvittaa väliin liioitella. Herra on ankara, vaan ei tunnoton; te voitte huoletta neuvotella hänen kanssansa."

"No niin, koska sen vakuutatte", vastasi Ilse silminnähtävästi huojennetunna. "Minä en tiedä mistä syystä, mutta minulla on luottamusta häneen. Hänen kasvojansa en ole nähnyt -- hän seisoi tuolla pihalla selkä minuun päin -- mutta tyttö näki hänet neljä viikkoa sitten arolla ja sanoo hänen olevan vanhan, ikivanhan herran ja silloin hänellä tietysti on kokemusta maailmasta."

Charlotte nosti kätensä ja purskahti nauruun.

"Erkki setä on varmaan erittäin kiitollinen teille, armollinen prinsessani!" huudahti hän ja neiti Fliednerkin katseli minua veitikkamaisesti.

"Ottakaa vaan lippaanne ja seuratkaa minua!" sanoi hän Ilselle. Hän heitti viitan hartioilleen, järesti valkoiset kalvokkaansa ja silitti molemmin käsin tavattoman sileitä, harmaita hiuksiaan.

"Siellä minunkin täytyy olla läsnä!" huudahti Charlotte ja heitti koiran pehmeään makuukoriinsa.

"Aamupuvussako?" kysyi neiti Fliedner kummastuneena.

"Tietysti, eikö se ole puhdas ja sileä?" kysyi Charlotte nauraen ja veti peilin edessä pitsipäähineen syvemmälle otsaan.

Vanha nainen nyykähytti olkapäitään ja antoi meidän jälleen astua ulos synkkään etehiseen. Hän avasi melutta vastaisessa päässä olevan oven.

XIII.

Minä olisin mieluimmin kääntynyt takaisin kynnyksellä ja juossut ulos pihalle katsomaan, paistoiko kesäaurinko todellakin vielä kirkkaalla aamutaivaalla... Niin kolkkoa ja kylmää oli ristikko-ikkunain takana! Kadun toiselta puolelta näkyi kyllä valkoinen seinä ikkunasta, mutta se kimeltävä paikka vaikutti ainoastaan, että holvikatto ja ruskeat nahkatapetit näyttivät vielä tummemmilta. Joka hengähdyksellä saivat keuhkot kuumaa, raskasta ilmaa, jossa mitkä kukat hyvänsä olisivat näyttäneet surkastuneilta ja kuivilta.

Pitkän pöydän vieressä seisoi vanha kirjanpitäjä. Hän oli vetänyt harmaat, liinaiset hihat käsivarsiinsa ja järesteli pieniä paperitukkuja; hänen ympärillänsä työskenteli monta ihmistä.

"Hyvää päivää, herra Eckhof!" tervehti häntä Charlotte, ja ojensi hänelle ohimennessään välinpitämättömästi kätensä ihan samoin kuin ylioppilas tervehtii toistaan. Vanhus vastasi ystävällisesti tervehdykseen -- neiti Fliednerille kumarsi hän yhtä kankeasti ja kylmästi kuin isällenikin.

Me astuimme suuren salintapaisen huoneen lävitse toiseen huoneesen. Siellä oli ainoastaan yksi herra, vaikka monta kirjoituspöytää seisoi pitkin seiniä.

Herra istui niin, että hän voi nähdä koko huoneen ja ovenkin, mistä tulimme. Meidän astuessamme sisälle nosti hän päätänsä; sitten nousi hän vähän kummastuneena ja läksi ikkunaloukosta, missä hänen kirjoituspöytänsä oli... Hänellä oli kapeat, jalot, vähän vaaleat kasvot.

Charlotte riensi meidän edellämme hänen tykönsä.

"Aamupuvussako, Charlotte?" kysyi hän ja hänen suuret siniset, elävät silmänsä katselivat kummastuneina Charlottea. Terve puna neiden kasvoissa eneni, peittäen koko kasvot hiuksiin saakka.

"Oi, setä, olethan yksinäsi", lausui hän rukoilevaisesti, katsellen pikaisesti ympärilleen. "Älä pidä sääntöjä niin tarkoin tällä kertaa -- minun täytyy olla läsnä, kun saat miellyttävän uuden tuttavan."

Minä olin jo aikoja sitten paennut Ilsen taakse.

"Tuo ei ole herra, joka antoi minulle taalerit", kuiskasin minä pelästyneenä.

Charlotten tarkat korvat kuulivat sanani.

"Setä!" lausui hän nauraen kuin hullu, "neljä viikkoa sitte näki nuori nainen sinut Lyneburgin arolla, ja hän tahtoo nyt puhutella vanhaa, ikivanhaa herra Claudiusta --"

"Ah, se on ihan sama, oletteko te se herra, jonka pienokainen on nähnyt, vai ette", keskeytti Ilse vakavasti. "Minä tahtoisin puhutella herra Claudiusta, ja tehän se olette?"

Hän nyykäytti päätänsä tuskin huomattavasti hymyillen.

Ja nyt alkoi Ilse toisen kerran kertomuksensa. Hän oli luultavasti oppinut sen ulkoa kuin pappi saarnansa; sillä suu kävi lakkaamatta kuin hyrrä ja hän puhui puhumistaan samassa järjestyksessä kuin neiti Fliednerinkin luona.

Sill'aikaa olin minä piilossa naisten takana ja katselin salaisesti herraa tarkemmin. Hänellä oli vanhan ruskeahattuisen korkea, solakka vartalo ja sama äänikin; vaan se oli mahdotonta, että pää oli sama. Nuorekkaan, sileän otsan yllä aaltoilivat vaaleat, tuhanharmaiset kähärät, jotka vinosti sisään tulevassa valossa näyttivät hopeanharmailta. Suurena vastakohtana näkyivät ruskeat kulmakarvat kiiltävien hiuksien alta. Lujina ja vakavina ympäröiden siniset silmät, tekivät ne hänen vaaleat, ylevät, vaikk'ei kauniit kasvonsa miehuullisiksi ja voimakkaiksi... Minä huomasin, kuinka Ilsen puhuessa pieni ryppy asettui hänen otsaansa; Ilsen kertomus suututti häntä silminnähtävästi eikä hänellä ollut vähintäkään halua sekautua koko asiaan; silloin tällöin katseli hän sivultapäin vieressänsä olevia avatuita kirjoja; näkyi selvästi, että hänestä oli vastenmielistä tulla häirityksi, vaikka hän kohteliaasti näytti olevan huomiollinen kuulija.

"Minä voin", lausui hän kylmäsi kun Ilse hieman levähti, "ainoastaan neuvoa teitä mitä pikemmin sitä paremmin lähettämään nuori neito oppilaitokseen --"

"Ei, setä!" keskeytti häntä Charlotte. "Hirveätä olisi pakottaa tätä nuorta ujoa olentoa, joka tähän saakka on nauttinut suurinta vapautta, laitokseen, missä kaikki luonteet muodostetaan saman kaavan mukaan! Elämä opetuslaitoksessa on hirveä!"

"Onko se hirveä, Charlotte?" kysyi hän kovin kummastuneena. "Ja sinä olet viettänyt melkein koko elämäsi semmoisessa paikassa!... Miksi et milloinkaan ole sitä sanonut?"

Neiti kohotti olkapäitään. "Mitä valitukset olisivat auttaneet?" kuului jotenkin katkerasti hänen huuliltansa.

Herra Claudius loi häneen ankaran ja läpitunkevan katseen, vaan ei lausunut sanaakaan. Samassa aukeni ovi; vanha kirjanpitäjä astui sisälle ja häntä seurasi kookas, hyvin kaunis nuori mies. Viimein mainittu säikähti silminnähtävästi naisten läsnäolosta ja aikoi peräytyä.

"Astukaa vaan sisälle!" kehoitti herra Claudius. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät hieman ryppyyn; hän otti kellon taskustansa ja näytti sitä tulijalle. "On jo kovin myöhään, herra Helldorf", lausui hän kylmästi.

Charlotte vastasi nuoren miehen tervehdykseen ylpeästi ja huolimattomasti nyykäyttäen päätään; mutta sedän sanoista tuli hän tulipunaiseksi ja loi häneen vihaisen silmäyksen.

"Suokaa anteeksi, herra Claudius; toinen veljeni lapsista sairastui muutama tunti sitte sangen kovasti," puolustihe nuori mies hiukan epävakaisella äänellä ja istahti kirjoituspöytänsä eteen.

"Minun on häntä sääli -- onko henki vaarassa?"

"Vaara on, Jumalan kiitos, ohitse."

Herra Claudius kääntyi taasen Ilsen puoleen. "Minä en tiedä, millä tavoin voin teitä tässä asiassa auttaa", lausui hän. Herra von Sassenia ei millään tavoin voi vaatia pitämään silmällä -- kuten itse sanotte -- jotenkin laiminlyödyn nuoren neiden opetusta --"

"Sen minä kyllä mielelläni teen!" keskeytti neiti Fliedner.

"Ja minäkin", lisäsi Charlotte vilkkaasti.

"Pääkysymys on pienen omaisuuden hoidosta, joka perinnön kautta on tullut neiti von Sassenin omaksi", lausui vanha neiti.

"Mutta senkin voisi minusta katsoen hänen isänsä hoitaa."

"Hän ei millään muotoa suostu siihen", vastasi Ilse kiiruusti. "Ja se onkin minulle mieleen, kun -- kun" -- hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin hieman hämillään etsien sopivia sanoja -- "no niin, kun hän aina ostelee säretyitä kivikuvia ja astian palasia", lisäsi hän päättäväisesti.

Hän laski lippaan pöydälle ja avasi kannen. Herra Claudius otti paperit ja rupesi niitä tutkimaan.

"Näitten joukossa on monta korkolippua, joista ei enää saa rahaa; mutta velkasetelit ovat hyviä", sanoi hän laskien ne takaisin lippaasen. "Ja minäkö siis hoitaisin rahat?... Tahdotteko, että kasvut pannaan pääomaan?"

"Niin, niin, säästäkää niin paljon kuin mahdollista!" kehoitti Ilse. "Mutta tohtori on kovin hajamielinen ja sentähden olisi hyvä, jos tyttö väliin saisi muutaman groshenin pieniin tarpeisinsa."

"Missä nuori neiti on?"

"Mutta näyttäytykää toki kerran!" sanoi Charlotte minulle. Ennenkuin ehdin hiiskuakaan, otti hän hatun päästäni, silitti itsepintaista tukkaani molemmilla käsillään ja rupesi taluttamaan minua olkapäästä eteenpäin melkein kuin lasta, jonka pitäisi lausuman ulkoa opittu nimipäiväruno. Silla kertaa astuin kuitenkin vallan ujostelematta esiin. Tyventä kauppamiestä minä en ensinkään hävennyt -- minä katselin häntä silmiin yhtä viattomasti kuin vanhaa herraa arolla. Luulenpa, että minulla olisi ollut rohkeutta vastustaa häntä, jos hän olisi ruvennut puhumaan kuivista haudanseppeleistään.

Samassa kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin hänen tuntevan minut -- hän oli siis kuitenkin sinilasisilmäinen mies.

"Todellakin! Kummallinen pieni tyttö, joka ei milloinkaan ollut nähnyt rahaa!" sanoi hän kummastuneena.

"Niin, setä, aron prinsessa, kuten Dagobert sanoo, pieni vapaa leivo, joka heitti rahanne jalkojenne eteen eikä niin vaan anna sulkea itseään häkkiin!" huusi Charlotte nauraen. "Nyt, pienokaiseni, täytyy sinun kunnioittavasti tervehtiä tuota vanhaa herraa!"

Herra Claudius punastui äkkiä hieman. "Ei mitään sopimatonta pilaa, Charlotte!" sanoi hän yhtä vakavasti ja ankarasti kuin hän oli nuhdellut Dagoberttia tuossa onnettomassa kenkäjutussa. "Teidän tahtonneko on, että rahat jätetään minun hoidettavakseni?" kysyi hän minulta ystävällisesti.

Minusta tuntui niin kummalliselta tieto, että ensi kertaa olin rahan omistajana, että nauroin.

"Ovatko ne todellakin minun omiani!" kysyin minä.

"Tietysti, kenen sitte?" sanoi Ilse närkästyneenä.

"Kuuluvatko ne minulle samalla tavalla kuin käteni tahi silmäni! Saanko menetellä niiden kanssa kuinka tahdon?" kysyin minä melkein hengittämättä mielen ponnistuksesta.

"Ette, niin vapaamielisesti ette vielä saa niiden kanssa menetellä", lausui herra Claudius -- hänellä oli sama lempeä ääni kuin arollakin. "Te olette vielä liian nuori... Jos minä hoidan paperinne, täytyy teidän myöskin tehdä tiliä kaikesta, mitä minulta pyydätte."

"Silloinhan ei ole mitään hyötyä niistä", sanoin minä surullisesti ja alailoisena.

"Olisiko teillä jokin erityinen pyyntö?" Hän kumartui minun puoleeni katsellen minua kysyväisesti.

"Olisi, herra Claudius, vaan minä en tahdo lausua sitä -- te ette kuitenkaan sitä täytä."

"Vai niin -- hm, mistä sen päätätte?" kysyi hän tyvenesti.

"Siitä, että minä näin teidän lähettävän pois köyhän kisälliraukan ilman avutta."

"Te tahdotko siis auttaa jotakuta!" Hän pysyi huolimatonna. Minun vähäinen moitteeni ei ensinkään häntä auttanut.

"Mitähän nyt on juolahtanut lapsen mieleen?" huudahti Ilse kummastuneena. "Ketä sinä tahdot auttaa? Ethän tunne ketään koko avarassa maailmassa!"

"Ilse, sinä tiedät sen", sanoin minä rukoilevaisesti. "Sinä tiedät aivan hyvin, kuka nyt on hädässä ja kentiesi laskee joka tunnin, kunnes rahoja saapuu Hannoverista --"

"Kuuleppas Lenore, jos ryhdyt _siihen_, niin loppuu pian kaikki", keskeytti hän minua. Hän oli niin suuttunut, ett'en milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt semmoisena, "ei grosheniakaan anneta pois!"

"No, pitäkää sitte rahanne!" kuiskasin minä kiivaasti; kyyneleet himmensivät näköäni. "Vaan en minäkään ota niistä grosheniakaan -- en koskaan, usko se, Ilse!... Ennen istun minä pihakammarissa ja sidon hautaseppeleitä ja kukkakimppuja herra Claudiukselle!"

Hän katseli minua. "Kuka on jo ehtinyt kertoa teille pihakammarista?"

Minun silmäni etsivät ehdottomasti Charlottea, joka punastui ja hymyili.

"Charlotte laski leikkiä, herra Claudius!" sanoi neiti Fliedner lempeästi puolustaen. Kun minä purskahdin itkuun, laski vanha neiti kohta käsivartensa minun ympärilleni ja veti minut hellästi luoksensa. Ilse sitä vastoin suuttui yhä enemmän minun "lapsellisuudestani". Hän laski suuren työstä karkean kätensä raskaasti ja lujasti läkkilippaan kannelle, kuin olisi se siten suojeltu kaikilta ryöstäjiltä.

"Herra Claudius, älkää koskaan salliko Lenoren lähettää pois rahaa!" varoitti hän hartaasti. "Muistakaa, että jos hän sen _kerran_ tekee, niin on koko hänen perintönsä kadonnut!... Minä en voi sitä tarkemmin selittää -- se on ikävä perhesalaisuus, jonka täytyy olla haudattuna ... oi Herra Jumala, miksi pakottaa noin nuori tyttö minua puhumaan siitä vieraille ihmisille!... Sanalla sanoen, tässä on kysymys sukulaisesta, joka on tuottanut häpeän toisensa perästä koko perheelle, sukulaisesta, joka on hylätty --"

"Tunnetteko sen sukulaisen?" kysyi herra Claudius, kääntyen minun puoleeni.

"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt ja sain vasta neljä viikkoa sitte tietää, että hän on olemassa --"

"Pyytääkö hän apua?"

"Pyytää, kirjeessä kuolleelle mummolleni... Hän on antautunut näyttelijäin pariin, sanoo Ilse, ja hän on laulajatar --"

Tumma puna lensi herra Claudiuksen kasvoihin. Hän pani vieressään olevan kirjan kokoon.

"Mutta hän on kadottanut äänensä, ihmeen kauniin äänensä!" jatkoin minä, koettaen tuskastuneena ja rukoilevaisesti katsella häntä silmiin -- hän kääntyi pois. "Kuinka hirveätä lieneekään, kun tahtoo laulaa ja ääni pettää!... Ilse, sinä olet kuitenkin niin hyvä, kuinka voit olla auttamatta, kun toinen on hädässä!"

"Kuinka suuren summan tahtoisitte?" keskeytti herra Claudius lempeällä, tyvenellä äänellään minun innokkaat rukoukseni.

"Pari sataa taaleria", vastasin minä rohkeasti.

Ilse löi kätensä yhteen.

"Ette arvattavasti aavista, kuinka paljon rahaa siinä on", sanoi herra Claudius.